Ikääntymispolitiikka ja ikääntymisen yhteiskunnallisuus

Ikääntymispolitiikka (ikäpolitiikka, aiemmin vanhuspolitiikka) tarkoittaa erityistä politiikan aluetta, joka kohdistuu nimenomaan ikääntyvään väestöön. Ikääntymispolitiikka on ikääntynei-siin kohdistuvaa hyvinvointipolitiikkaa. Hyvinvointipolitiikalla tarkoitetaan sitä yhteiskunnan tai valtion toimintaa, jonka tarkoituksena on väestön hyvinvoinnin edistäminen ja ylläpitämi-nen. Lisäksi se tarkoittaa sitä suunnittelu- ja hallintojärjestelmää, joka panee toimeen tietyt hy-vinvointietuudet ja -palvelut. (Niemelä 2010, 16; Seppänen & Koskinen 2010, 388.)

Hyvinvointipolitiikkaa harjoitetaan yhteiskunnassa monin eri tavoin. Hyvinvointipolitiikan osa-alueet voidaan ryhmitellä esimerkiksi fyysis-aineellisiin, sosiaalis-yhteisöllisiin ja kulttuu-ris-inhimillisiin hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Hyvinvointipolitiikan fyysis-aineellisia muotoja ovat tulo-, työ-, terveys- ja asunto- ja asumispolitiikka sekä ympäristöpolitiikka. Hyvinvointi-politiikan sosiaalis-yhteisöllisiä muotoja ovat puolestaan sosiaaliturvapolitiikka ja sosiaalipal-velut, perhepolitiikka, aluepolitiikka sekä kansalaistoimintapolitiikka eli sellaiset poliittiset

toi-met, joilla pyritään edistämään kansalaistoimintaa ja hyvinvointia. Hyvinvointipolitiikan kult-tuuris-inhimillisiä muotoja ovat kulttuuri-, koulutus- ja kasvatuspolitiikka. (Niemelä 2010, 16, 33–35.)

Ikääntymispolitiikalla tarkoitetaan Marjaana Seppäsen ja Simo Koskisen (2010, 388) määritel-män mukaan

”ikääntyneitten kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseen, heidän asemansa ja osallisuutensa parantamiseen sekä heidän hyvinvointinsa ja elämänlaatunsa edistämiseen suunnattuja ta-voitteita, strategioita, ohjelmia, suosituksia ja hankkeita. Myös toimintaa säätelevä lain-säädäntö ja toiminnan rahoitusjärjestelmä ovat osa ikääntymispolitiikkaa.”

Ikääntymispolitiikka siis sisältää ne tavoitteet ja toimet, joilla ikääntyvän väestön oloihin voi-daan vaikuttaa. Seppänen ja Koskinen (2010, 388) toteavat, että ikääntymispolitiikan käsite auttaa ymmärtämään ikääntymiskysymyksen yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden. Väestön ikääntymisellä on merkittäviä vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Ikääntyvät ihmiset toi-saalta mukautuvat yhteiskuntaan, toitoi-saalta taas ikääntyvä yhteiskunta muuttaa toimintojaan voi-dakseen turvata kansalaisilleen hyvinvoinnin.

Käsitteenä ikääntymispolitiikka on nuori. Teollistuneissa maissa, mukaan lukien Suomessa, alettiin 1970-luvulla puhua sosiaalipolitiikasta vanhusväestön hyväksi ja vanhuspolitiikan kä-site vakiintui pian käyttöön. Vanhuspolitiikan käsitteellä haluttiin korostaa erityisesti ikäänty-neen väestön hyvinvoinnin, itsenäisen elämän ja sosiaalisen osallisuuden edellytysten turvaa-mista yhteiskunnassa. (Koskinen 1994a, artikkeli III, 103, 134, 146.)

Suomessa ikääntymispolitiikkaa koskeva lainsäädäntö sisältyy sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntöön sekä eläkelainsäädäntöön (Seppänen & Koskinen 2010, 401). Tämän lisäksi vuonna 2013 astui voimaan niin kutsuttu vanhuspalvelulaki eli laki ikääntyneen väestön toi-mintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012). Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö linjaa ikääntymispolitiikka strategiassaan, lainsäädännöllä, laa-tusuosituksilla, ohjelmilla sekä hankkeilla. Ikääntymispolitiikan tavoitteeksi on asetettu toimin-takyvyn, itsenäisen elämän ja aktiivisen yhteiskuntaan osallistumisen edistäminen. (Sosiaali- ja terveysministeriö.)

Gerontologinen sosiaalityö toteuttaa osaltaan ikääntymispolitiikkaa – se on osa sosiaalipoliit-tista makrorakennetta, jolla pyritään tyydyttämään ikääntyneen väestön asumis-, palvelu-, ter-veys- ja sosiaaliturvatarpeita (Salonen 2002, 45). Ikääntymispolitiikan palvelujärjestelmän mo-nipuolistuminen ja monimutkaistuminen ovat toisaalta myös luoneet tarvetta gerontologiselle sosiaalityölle (Koskinen 1994a, 64).

Vanheneminen on perinteisesti ymmärretty ensisijaisesti biologiseksi, fyysiseksi ja psyyk-kiseksi prosessiksi. Nykyään vanheneminen ymmärretään myös sosiaalisina prosesseina eli vanheneminen näyttäytyy arkielämässä sosiaalisesti, ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

(Morgan & Kunkel 2015, 2–5; Koskinen & Seppänen 2013, 447.) Se, millaisiksi vanhuus, van-heneminen ja vanhat ihmiset nähdään, vaikuttaa harjoitettuun ikääntymispolitiikkaan. Yhtä lailla se vaikuttaa siihen, millaista gerontologista sosiaalityötä harjoitetaan. Se, että vanhene-minen on alettu ymmärtää myös sosiaalisena prosessina, onkin merkityksellistä gerontologisen sosiaalityön kannalta – tarkastellaanhan sosiaalityössä asiakasta samanaikaisesti sekä yksilönä että kansalaisena, yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenenä (Salonen 2002, 46).

Sosiaalinen vanheneminen viittaa niihin tapoihin, joilla yhteiskunta vaikuttaa vanhuuteen liit-tyvien merkitysten ja kokemusten muotoutumiseen. Sosiaaliseen vanhenemiseen kuuluu ym-päristön odotukset ja oletukset siitä, miten tietyn ikäisten tulisi käyttäytyä, millaisia heidän tu-lisi olla ja mitä he voivat tai mitä heidän tutu-lisi tehdä. Sosiaalisen vanhenemisen käsite viittaa myös siihen, miten nuo ympäristön odotukset vaikuttavat siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on vanhetessamme käytettävissä. (Morgan & Kunkel 2015, 5.) Sosiaalisen vanhenemisen ydin on Koskisen (1994a, 17) mukaan siinä, että yhteiskunnalliset tekijät määrittävät vanhenemis-prosessia ja tulevat osaksi ikääntyvien ihmisten ja vanhusten arkielämää, toimintaa ja tietoi-suutta. Koskinen kuitenkin korostaa, ettei sosiaalista vanhenemista tule nähdä deterministisenä, vaan vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa ikääntyvät yksilöt ovat keskeisiä toimijoita.

Sosiaalisessa vanhenemisessa on kysymys myös siitä, mitä vanhenemisesta seuraa koko yhteis-kunnassa, yksityisen ihmisen käyttäytymisessä sekä yksilön ja yhteiskunnan välisessä vuoro-vaikutuksessa. Vanhenemisen sosiaaliseen ulottuvuuteen kuuluukin vanhenemisen ja yhteis-kunnan rakenteellisten tekijöiden välisen suhteen pohdinta. Sosiaalinen tarkoittaa sitä, että van-heneminen ilmenee koko yhteiskuntaa koskevina muutoksina. Lisäksi vanvan-heneminen ilmenee niinä muutoksina, joita tapahtuu ihmisen asemassa sosiaalisena olentona eli yhteisön ja

kunnan jäsenenä. Sosiaalisessa mielessä voidaan puhua sekä yksilön, ryhmän että koko yhteis-kunnan vanhenemisesta ja näiden eri tasojen välillä on kiinteä yhteys. (Koskinen 1983a, 80–

82; Koskinen ym. 1998, 118–119.)

Väestön ikääntymisen myötä iästä on tullut entistä tärkeämpi rakennetekijä yhteiskunnassa.

Väestön vanheneminen ja vanhusväestön osuuden kasvaminen aiheuttavat merkittäviä kunnallisia muutoksia. Näitä demografisia, rakenteellisia ja kulttuurisia muutoksia, joita yhteis-kunnat käyvät läpi väestön ikääntyessä, kutsutaan yhteiskunnalliseksi vanhenemiseksi. Muu-tokset vaikuttavat kaikkiin yhteiskunnallisen elämän osa-alueisiin yhteiskunnallisista instituu-tioista ikääntyvien ihmisten omiin kokemuksiin. Uudet vanhusikään siirtyvät ikäluokat ovat kooltaan, ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan erilaisia. Yhteiskunnan rakenteiden onkin so-peuduttava uusien vanhusryhmien uudenlaisiin ominaisuuksiin ja tarpeisiin. (Morgan & Kunkel 2015, 6–7; Koskinen 1983a 80–81.)

Vanhusväestön määrän kasvaessa vanhusväestön vaikutusmahdollisuudet ovat kasvaneet.

Ikääntyneestä väestönosasta on tullut merkittävä äänestäjäryhmä, jota ei voi jättää huomiotta.

Siten yhteiskunnan ikääntymisellä on vaikutusta yhteiskunnan instituutioihin ja toimintoihin sekä poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. (Koskinen 1983a, 80–81.) Iäkkäiden ihmisten väestöosuuden kasvamisen myötä myös ikääntyminen on alkanut enemmän näkyä yh-teiskunnassa, mikä on lisännyt tietoisuutta vanhoista ihmisistä. Tämä vaikuttaa vanhuskäsityk-siin ja muuttaa suhtautumista vanhenemiseen.