Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen kunnallisen vaivaishoidon

Vaivaishoitoa ei voida pitää sosiaalityönä eikä vaivaishoidon aikakaudella ylipäänsä voida sa-noa olleen professionaalista sosiaalityötä (Toikko 2005, 15) saati gerontologista sosiaalityötä.

Aikakaudella syntynyttä ideaa juridis-hallinnollisista toimenpiteistä voidaan kuitenkin pitää myös nykyisen sosiaalityön olennaisena piirteenä. Käsitettä sosiaalityö ei vaivaishoidon aika-kaudella ylipäänsä vielä tunnettu, vaan sosiaalityö-käsitettä alettiin käyttää vasta 1950-luvulla ja sosiaalityön ja sosiaalityöntekijän käsitteet vakiintuivat Suomessa vasta 1970-luvulla. Tätä edeltävän ajan sosiaalityöstä puhuttaessa termiä sosiaalityö voidaankin käyttää vain lainaus-merkeissä. Sosiaalityön sijaan voidaan puhua yleisestä sosiaalisesta työstä, joka sisälsi erilaisia sosiaalisen auttamisen ja tuen muotoja, myös vapaaehtoistyönä tehtävää avustamista. Vaivais-hoito ei siis ollut sosiaalityötä, mutta 1800-luvun lopun vaivaishoidossa oli kuitenkin kyse kun-nallisen sosiaalityön varhaismuodosta. (Juhila 2006, 19, 22; Toikko 2005, 15–16; Satka 1994, 261).

Vaivaishoidon antama tuki oli vielä 1800-luvun lopulla taloudellista ja ei-ammatillista toimin-taa, josta huolehtivat luottamusmiehet. Köyhäinhoidon toimeenpano tapahtui kentällä eli apua tarvitsevan kodissa. Kodeissa käynti oli peräänkatsojamieheksi valitun lautamiehen tehtävä.

Kaupunkiseuduilla peräänkatsojamiesten työtaakka kasvoi liian suureksi, jonka johdosta työ-hön alettiin kutsua vapaaehtoisia köyhäinkaitsijoita ja kodeissakävijöitä. Vuosisadan vaihteessa

tämä aluksi vapaaehtoisena tehty työ alkoi pienin askelin muuttua palkkatyöksi. Kehitystä hi-dasti kuitenkin kansalaisyhteiskunnassa vallinnut innostus vapaaehtoistyönä tehtyä köyhien avustamista kohtaan. (Vuorikoski 1999, 78; Satka 1994, 265–267.)

Sosiaalisen työn ammatillistumista edisti myös vaivaishoidon keskittäminen vaivaistaloihin vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen myötä. Vaivaistalojen määrä lisääntyi ja tällöin tarvittiin myös palkattuja työntekijöitä vastaamaan vaivaistalojen toiminnasta. Vaivaistalojen henkilöstö koostui aluksi laitoksen johtajasta, tilanhoitajasta ja myöhemmin emännästä. (Jaakkola 1994, 117; Koskinen ym. 1998, 50.) Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin vaivaishoidon työn-tekijöiden eli silloisten ”ammatillisten sosiaalityöntyön-tekijöiden” joukko oli kuitenkin pieni ja epä-yhtenäinen. Varsinaisesta sosiaalityöntekijöiden tai sosiaalisen työn tekijöiden ammattikun-nasta ei voitukaan vielä tässä vaiheessa puhua. (Vuorikoski 1999, 17, 80.) Vaivaishoidon aika-kaudella sosiaalinen työ otti kuitenkin ensimmäisiä askeliaan kohti palkkatyötä ja ammatillis-tumista. Vaivaishoidon siirtyminen kuntien vastuulle teki sosiaalisesta työstä julkisen alan työtä, jonka tehtäviä hoitamaan tarvittiin palkattua henkilökuntaa.

Sosiaalisen työn tekijöille järjestettyä koulutusta oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vielä niukasti tarjolla. Koulutuksen tarvekin oli vaikea osoittaa, sillä ”sosiaalityöntekijöiden” virko-jen perustaminen avohuoltoon ei ollut pakollista eikä virkoihin ollut säädetty kelpoisuusehtoja.

(Vuorikoski 1999, 81.) Vaivais- ja köyhäinhoidon osa-alueille ryhdyttiin kouluttamaan omia asiantuntijoitaan 1910-luvulta alkaen (Toikko 2005, 147) ja ensimmäinen vaivaistalojen johta-jia pätevöittämään tarkoitettu kaksiviikkoinen kurssi oli järjestetty jo vuonna 1896 (Satka 1994, 265).

Ennen vuotta 1920 köyhäinhoitovirkailijoiden koulutus rajoittui kuitenkin pelkästään tilapäisiin luentotilaisuuksiin ja harjoittelupaikoissa saatuun työkokemukseen. Ammattitaito hankittiin si-ten ennen muuta työssä oppimalla. (Vuorikoski 1999, 81; Satka 1994, 265.) Sosiaalihuollon koulutuksen tarpeeseen alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota 1920-luvulla kansalaisso-dan jälkeen. Sosiaalihallituksen köyhäinhoidon tarkastusosasto järjesti vuoden 1920 aikana kolme kolmipäiväistä kurssia köyhäinhoidon virkailijoille. Koulutustoiminta vahvistui edelleen vuonna 1921, jolloin aloitettiin kunnalliskodinjohtajantutkintoon johtava koulutus. (Piirainen 1974, 94–95.) Sairaaloiden ”sosiaalityöhön” työntekijöitä koulutettiin myös Yhdysvalloissa (Vuorikoski 1999, 82).

Vaivaishoidon aikakaudelle tyypillisesti köyhyyden ja sen syiden nähtiin olevan peräisin avun-hakijasta itsestään. Köyhyyttä pyrittiinkin siten poistamaan yksilön ominaisuuksia kehittämällä ja kasvattamalla köyhistä kunnon kansalaisia. Sosiaalityön sisältöä ja työmenetelmiä leimasivat voimakas kasvatuksellinen asenne ja laitoskeskeisyys. Apua tuli antaa vain sitä todella tarvit-seville. (Pulma 1994, 58; Vuorikoski 1999, 78.) Pakollisen avuun piiriin kuuluvien työkyvyt-tömien, kuten vanhusten, kohtelu oli puolestaan holhoavaa (Juhila 2006, 23). Vanhustenhuollon keskeisenä tavoitteena oli vaivaishoidon aikakaudella auttaminen eli avuntarpeen ratkaisemi-nen jälkikäteen ongelmien jo ilmettyä. Aikakaudella vanhusten toimeentulon ja huolenpidon avuntarpeet eriytyivät ja vaivaishoidon piirissä olevien vanhusten huono kohtelu synnytti myös uudenlaisen suojelun tarpeen. (Rintala 2003, 81.)

Valtion roolin kasvaessa 1880-luvulta alkaen ja valtion ryhtyessä antamaan kunnille ohjesään-töjä vaivaishoidon toteuttamiseksi alettiin huomiota kiinnittää kunnallisissa laitoksissa tapah-tuneen vaivaishoidon toimenpiteiden sisältöön ja laatuun sekä saatavuuteen. Laatu tosin nähtiin lähinnä vain materiaalisena. Vaivaishoitoon asetettiin esimerkiksi minimikriteereitä ravinnon ja asumisen suhteen. (Toikko 2005, 52, 57–58.) 1900-luvun alun ensimmäisinä vuosikymme-ninä kritiikki köyhäinhoidon muotoja, vaivaistaloja ja ruotuhoitoa, kohtaan kasvoi voimak-kaasti. Alettiin vaatia inhimillisempiä ja yksilöllisempiä huoltomuotoja. Keskustelu avohuol-losta ja ehkäisevistä toimenpiteistä käynnistyi. Erityisesti hyväntekeväisyyden edustajat vaati-vat ihmisystävällisyyttä. Työväenliikkeen taholta puolestaan tuli vaatimuksia työväestön van-husten aseman parantamiseen sosiaalivakuutuksen ja eläkejärjestelmien muodossa. (Koskinen 1983c, 52.)

Voimistuneen sosiaalireformistisen liikkeen myötä huomiota alettiin kiinnittää sosiaalisten on-gelmien yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Sosiaalireformistinen liike kytkeytyi Suomessa vahvasti suomalaiskansalliseen liikkeeseen, jonka mukaan myös köyhimpien ihmisten tulisi voida tuntea olevansa kansalaisia. Sosiaalisista kysymyksistä kiinnostuttiin ja niiden ympärille syntyi kan-salaisaktiivisuutta. (Jaakkola 1994, 91; Juhila 2006, 24–25.)

Alettiinkin ajatella, että Suomessa tarvittiin uudenlaista köyhäinhoitoa. Julkisen vallan velvol-lisuudeksi nähtiin avun antaminen kaikille, jotka eivät tosiasiassa kykene turvaamaan toimeen-tuloaan muulla tavoin. Vaivaishoidon tehtäväksi ei enää yksinomaan katsottu jo syntyneiden ongelmien korjaamista, vaan myös ongelmien ja puutteen muodostumisen ehkäiseminen. Oli

tullut aika uudistaa vaivaishoitoa koskevaa lainsäädäntöä. (Rintala 2003, 74.) Köyhyyden syi-den ei enää katsottu olevan yksinomaan yksilöstä johtuvia, vaan niisyi-den yhteys yhteiskunnan epäkohtiin ja muihin yksilöstä riippumattomiin tekijöihin alettiin ymmärtää. Muutos näkyi siinä, että vaivaishoito-nimi alkoi hiljalleen korvautua köyhäinhoito-sanalla. (Jaakkola 1994, 117.) Yhteiskunnallinen keskustelu ja sen myötä syntynyt lainsäädäntö alkoivat yhä enemmän ohjata vaivaishoitoa.

Seuraavaan taulukkoon (Taulukko 2) olen koonnut gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneita tekijöitä kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan syn-nyn aikakaudella.

TAULUKKO 2. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aikakaudella

Kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aika (1852–1922) Yhteiskunnallinen

tilanne

Vanhusten-huollon säädökset

Vanhustenhuollon ja sosiaali-sen työn piirteet, menetelmät ja tavoitteet

Painotus kotiin avustamisessa ja toimeentulon turvaamisessa perus-teella ja kuhunkin luokkaan so-veltuvat toimenpiteet määritel-tiin.

→ Jako kelvollisiin ja kelvotto-miin autettaviin

→ Vanhukset luokittuivat kel-vollisiin autettaviin.

Vanhusten asema heikkeni 1800-luvun loppua kohden.

Sosiaalireformismi

asetus 1879 Tavoitteeksi tuli vaivaishoitoon turvautuvien määrän vähentä-minen

Korostettiin yksilön omaa vas-tuuta

Autettavat jaettiin pakollisesti ja harkinnanvaraisesti autettaviin peräänkatso-musalueisiin, joilla oli oma pe-räänkatsomusmies valvomassa elätehoidokkien hoidon toteutu-mista

Painotus siirtyi laitoshuoltoon, perustettiin maatilavaivaistaloja

Ruotuhoito kiellettiin 1916 ja elätehoito muuttui vähitellen yksityiskotihoidoksi

Määritteli vanhukset hyödyttö-miksi, työkyvyttöhyödyttö-miksi, raihnai-siksi, vanhanaikairaihnai-siksi, köyhiksi Ajateltiin, ettei vanhusten avun-tarpeille ollut mitään tehtävissä.

Avuntarpeeksi nähtiin pääasiassa vain toimeentulon turvaaminen.

Vanhuus alettiin nähdä sosiaali-sena ongelmana, joka vaati yh-teiskunnallisia toimenpiteitä.

Vaivaishoidon piirissä olevien vanhusten kohtelu oli holhoavaa ja vanhukset menettivät itsemää-räämisoikeutensa ja vapautensa

1) Lihavoinnilla on ilmaistu gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta tärkeimmät säädökset