Omaisuus ja yhteiskunnan alkuperä Locken ja Kantin filosofiassa

Omaisuus ja yhteiskunnan alkuperä Locken ja Kantin filosofiassa

Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteiden laitos Pro gradu -tutkielma 28.2.2017

Tekijä: Ari Moilanen (165472) Ohjaaja: Seppo Sajama

Tiivistelmä

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yksikkö

Oikeustieteiden laitos

Tekijä

Ari Joakim Moilanen

Työn nimi

Omaisuus ja yhteiskunnan alkuperä Locken ja Kantin filosofiassa

Pääaine

Filosofia

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Aika

28.2.2017

Sivuja

57

Tiivistelmä

Tämä työ käsittelee omaisuuden käsitettä ja sen roolia John Locken ja Immanuel Kantin teorioissa yhteiskunnan alkuperästä. Molemmat filosofit kytkevät yhteiskunnan oikeutuksen kiinteästi yksilönoikeuksiin, joita lähestyvät nimenomaan esineisiin kohdistuvien yksityisten omistusoikeuksien näkökulmasta. Aihe liittyy laajempaan 1600-1700 -luvuilla käytyyn keskusteluun oikeuksien, yhteiskunnan ja omaisuuden suhteesta. Keskustelun juuret ovat luonnonoikeustraditiossa, ja se liittyy myös kiinteästi yhteiskuntasopimusteoriaan. Locken empiristinen teoria lienee ainakin omaisuuden osalta puheenvuoroista tunnetuin.

Locken liberalistisen projektin tavoite on kritisoida monarkin rajatonta valtaa, ja samalla tarjota pohja yksilönoikeuksille ja tasa-arvolle perustuvalle yhteiskunnalle. Hän johtaa yhteiskunnan oikeutuksen siitä, että yhteiskunnan tehtävä on suojella yksilöiden oikeuksia, joiden siis täytyy edeltää sitä. Päätelmä on täysin vastakkainen hänen edeltäjänsä Hobbesin kanssa, jonka mukaan oikeudet syntyvät vasta yhteiskunnassa. Locken tarjoama oikeutus yksilönoikeuksien hankkimiselle luonnontilassa perustuu nimenomaan omistusoikeuksiin.

Locken teorian premissien ollessa läpeensä uskonnolliset, Kant pyrkii oikeuttamaan poliittisen yhteiskunnan apriorisesti järjellä itsellään. Myös hänen omaisuutta, oikeuksia ja yhteiskuntaa koskeva yhtenäinen, metafyysinen argumenttinsa perustuu yksityisomaisuuteen, ja käyttää apunaan ajatusleikkiä luonnontilasta. Se on kokonaisuudessaan johdettu vapauden käsitteestä ja kategorisesta imperatiivista.

Kantin teoria on jäänyt epäselvyytensä takia vähälle huomiolle. Auki kirjoitettuna se kuitenkin vaikuttaa viekoittelevalta ja onnistuneelta yritykseltä väistää aiempien teorioiden ongelmat, ja sen voi jopa nähdä eräänlaisena synteesinä Hobbesin ja Locken keskenään täysin vastakkaisilta vaikuttavista teorioista.

Avainsanat: Thomas Hobbes, Immanuel Kant, liberalismi, John Locke, luonnonoikeus, luonnontila, metafysiikka, oikeus, omaisuus, roomalainen oikeus, subjektiiviset oikeudet, yhteiskunta, yksityisomaisuus.

1. Johdanto ... 1

2. John Locke ja yksityisomaisuus ... 4

2.1. Johdatus Locken teorian perustaan ... 6

2.1.1. Uskonnolliset premissit ... 7

2.1.2. Luonnollinen laki ... 9

2.1.3. Luonnolliset oikeudet ... 11

2.1.4. Velvollisuus itsesäilytykseen ja ihmiselämän suojeluun ... 12

2.1.5. Luonnontila ... 13

2.2. Omaisuuden käsitteestä ... 15

2.2.1. Suum ja Locken määritelmä omaisuudelle ... 16

2.2.2. Omistusoikeudet esineisiin ... 18

2.3. Yksityisomaisuuden oikeutus ... 19

2.3.1. Henkilön käsite ... 21

2.3.2. Yksityisomaisuuden synty yhteisestä ... 23

2.3.3. Luonnollisen lain asettamat rajoitteet ... 24

2.3.4. Raha ... 27

3. Immanuel Kant ja yksityisomaisuus ... 28

3.1. Johdatus Rechtslehreen ja oikeuden käsitteeseen ... 29

3.2. Oikeuden perustasta ... 32

3.3. Hankitut oikeudet ja ulkoinen minun ja sinun ... 35

3.4. Hallussapito ja hallinta... 36

3.4.1. Possessio noumenon ja omistaminen ... 37

3.5. Omistusoikeuksien välttämättömyys ja luonne ... 38

3.5.1. Käytännöllisen järjen postulaatti ... 39

3.5.2. Omistusoikeuksien luonteesta ... 40

3.5.3. Oikeuksien puolustaminen pakkokeinoin ... 40

3.6. Alkuperäinen haltuunotto ja omistusoikeuksien synty ... 41

4. Omistusoikeudet ja yhteiskunta ... 45

4.1. Locke ja yksityisomaisuuden suhde yhteiskuntaan ... 45

4.2. Kant ja yksityisomaisuuden suhde yhteiskuntaan ... 48

5. Yhteenveto ja pohdinta ... 52

6. Lähteet ... 58

1

1. Johdanto

Käsittelen työssäni omaisuuden käsitettä John Locken ja Immanuel Kantin yhteiskuntateorioissa.

Molemmat filosofit kytkevät yhteiskunnan oikeutuksen kiinteästi yksilön oikeuksiin, joita he lähestyvät erityisesti omistusoikeuden näkökulmasta. Aihe linkittyy 1600- ja 1700-luvun filosofien käymään keskusteluun omaisuuden, oikeuksien ja yhteiskunnan alkuperästä. Keskustelun juuret ovat luonnonoikeustraditiossa, jolle olivat tyypillisiä erilaiset luonnontila-ajatusleikit.

Locken teoria on diskurssin puheenvuoroista tunnetuin, ja sen voi jopa sanoa jättäneen koko muun keskustelun varjoonsa. Siinä missä Locken kirjoitus on saanut yllin kyllin huomiota, Kantin teoria on jäänyt vaikeaselkoisuutensa takia hämmästyttävän vähälle huomiolle. Auki kirjoitettuna Kantin ajatusketju kuitenkin paljastuu viehättäväksi. Se on onnistunut yritys väistää aiempien teorioiden ongelmakohdat, ja tarjota filosofinen perusta omaisuudelle, yksilön oikeuksille ja yhteiskunnalle yhdellä yhtenäisellä argumentilla. Se linkittyy saumattomasti aiempaan, edellisten vajaan 200 vuoden aikana käytyyn

keskusteluun aiheesta, ja onnistuu, ellei lopettamaan sitä täysin¹, niin ainakin tuomaan sen jonkinlaiseen välitilinpäätökseen.

Molempien filosofien teoriat lähtevät liikkeelle omistusoikeuksien välttämättömyydestä, ja etenevät sitten oikeuksien luomisen mahdollisuuden kautta yhteiskunnan oikeutukseen. Molemmat hylkäävät aiempien kirjoittajien esittämän ajatuksen oikeuksien perustumisesta sopimuksiin ja pyrkivät löytämään oikeuksille vankemman pohjan.

Aiheeseen liittyy joitakin terminologisia hankaluuksia. Ensimmäinen koskee sanaa oikeus. Roomalainen oikeus teki jaon oikeuteen (ius) ja lakiin (lex). Roomalaiset tarkoittivat sanalla ius sekä subjektiivisia

oikeuksia (henkilön oikeus johonkin), että objektiivista oikeutta (oikeus järjestelmänä). Objektiivinen oikeus voidaan lisäksi jakaa alkuperänsä mukaan luonnolliseen ja säädettyyn (eli positiiviseen) oikeuteen.

Suomalainen ja saksalainen oikeusperinne kuuluvat samaan roomalaisesta oikeudesta juontuvaan säädösoikeustraditioon, ja sanan oikeus kaksoismerkitys on säilynyt molemmissa kielissä (saksassa subjektives Recht ja objektives Recht). Tilanne hankaloituu käännettäessä termejä englanniksi. Ius kääntyy englanniksi joko right (subjektiivinen oikeus), tai (the) law (objektiivinen oikeus). Asia on huomionarvoinen, koska myös lex (laki, saks. Gesetz) kääntyy sanalla (a) law. Law voi siis tarkoittaa sekä lakia että objektiivista oikeutta. Saksan Rechtiin ja suomen oikeuteen sisältyy myös viittaus myös moraalisesti oikeaan, toisin kuin englannin sanaan law. Ongelma ei liity ainoastaan termien kääntämiseen, vaan todelliseen rakenteelliseen eroon säädösoikeustradition ja anglosaksisen Common law -oikeusperinteen välillä. Locke edustaa

1 Hegel jatkoi aiheesta hieman myöhemmin Oikeusfilosofiassaan, rakentaen suoraan Kantin teorian päälle. Hänen argumenttinsa tuntuu kuitenkin jotenkin irralliselta siitä keskustelusta, jota esimerkiksi Grotius, Hobbes, Locke ja Kant keskenään käyvät.

2

jälkimmäistä, kun taas Kant rakentaa kiinteästi ensin mainitun päälle. Säädösoikeuden vieraus lienee yksi syy siihen, miksi englanninkieliset kirjoittajat ovat kokeneet Kantin oikeusfilosofian hankalaksi. (Ladd, xx–

xxiii)

Omistusoikeus on subjektiivinen oikeus, joka pitää sisällään määrätyt hallintaoikeudet esineeseen tai kohteeseen, omaisuuteen. Roomalainen oikeus erottaa toisistaan esineen hallussapidon, hallinnan ja omistamisen. Kaksi jälkimmäistä ovat tunnustettuja ihmisten (tai oikeussubjektien) välisiä oikeudellisia suhteita, hallussapidon viitatessa vain fyysiseen suhteeseen esineeseen. Toisin kuin säädösoikeus, Common law ei erottele käsitteitä toisistaan erityisen tarkasti (Ladd, xxxiii). Tämä lienee yksi syy siihen, että Locke ajautuu sekoittamaan teoriassaan omaisuuden, omistusoikeudet ja subjektiiviset oikeudet yleensä.

Omaisuuden ja oikeuksien sekoittaminen liittyy sekä Locken edustamaan filosofiseen traditioon, että siihen, että sana property saattoi tarkoittaa 1600-luvun englannissa mitä tahansa minkä yksilö kokee omakseen.

Toisin kuin Locke, Kant määrittelee oikeudet selvästi ihmisten välisiksi suhteiksi, ja omaisuuden objektiksi, johon ne ovat suhteessa. Hän tulkitseekin Locken pitävän omistusoikeuksia ihmisen ja esineen välisinä suhteina.

Molemmat teoriat ovat lopulta saman (objektiivisen) oikeuden, yksityisomaisuuden ja yhteiskunnan käsitteiden välisen kolmijaon pohdintaa. Ilman oikeutta ei voi olla omaisuutta, mutta mikä on oikeuden ja yhteiskunnan suhde? Ja tarvitsemmeko yhteiskuntaa siihen, että voimme sanoa että, meillä on jotain omaa? Kyse on myös oman (omaisuus) ja yhteisen (yhteiskunta, eli julkinen tai yhteinen asia, res publica) rajan hahmottelemisesta. Kuinka pitkälle yhteinen voi määritellä sen mikä on omaa?

Lockea edeltävä diskurssi

Länsimaista filosofiaa leimasi ainakin 1600-luvun alkuun asti uskomus yhteiskunnan luonnolliseen alkuperään. Jo Aristoteles muotoili sen Politiikassaan: ”…kaupunkivaltio kuuluu luonnostaan olemassa oleviin asioihin ja että ihminen on luonnostaan kaupunkivaltiossa elävä olento” (Aristoteles, 1253a).

Aristoteleen mukaan ihminen, poliittinen eläin, ikään kuin täydellistyy eläessään yhteiskunnassa, tulemalla teleologisesti sellaiseksi kuin luonto on hänet tarkoittanut. Ajatukseen yhteiskunnan luonnollisesta

alkuperästä liittyi yleisesti myös hallitusvallan taivaallinen oikeutus.

Vuonna 1625 hollantilainen luonnonoikeusteoreetikko Hugo Grotius potkaisi teoksessaan De jure belli ac pacis käyntiin keskustelun yhteiskunnan keinotekoisesta alkuperästä. Hänen mukaansa ihmiset luotiin alun

3

perin tasa-arvoisiksi maailmaan, joka oli ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, ja missä ei ollut minkäänlaisia yhteiskunnallisia rakenteita. Myöhemmät filosofit ovat käyttäneet tästä tilasta sanaa luonnontila². Grotius sanoo yksityisen omaisuuden syntyneen ihmisten tehdessä sopimuksia maailman resurssien jakamisesta³. Luonnontilassa ei kuitenkaan ollut suojaa vaaroilta, ja ihmiset ovat hakeutuneet yhteisöihin suojellakseen itseään ja sitä mikä on heidän omaansa (suum⁴). Vaikka Grotius näkee yhteiskunnan palvelevan ihmisten luonnollista tarvetta sosiaalisuuteen, se on siis syntynyt keinotekoisesti edistämään jäsentensä hyötyä.

Seuraava merkittävä puheenvuoro aiheeseen tuli englantilaiselta Thomas Hobbesilta vuonna 1651. Hobbes kuvaa Leviathanissaan luonnontilaa yhteiskunnallisen tilan vastakohdaksi: tilaksi, jossa ei ole hallitusvaltaa eikä yleistä lakia. Kukaan ei valvo luonnollisen oikeuden toteutumista, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää.

Hän kuvaa tilaa ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. Subjektiivisista oikeuksista tai siitä, mikä on jonkun omaa, on absurdia puhua: ”Näistä olosuhteista seuraa myös se, ettei ole omistusta, ei määräysvaltaa, ei eroa minun omani ja sinun omasi välillä, vaan itse kunkin on vain se, minkä hän voi saada, ja niin kauan, kuin hän voi sen pitää.” (Hobbes, 121–123/8.1–8⁵, 125/13.13–14, 126–127/14.4)

Tavoitellakseen rauhaa ja edistääkseen mahdollisuuksiaan elossapysymiseen ihmiset perustavat

yhteiskuntia. Kansalaiset luovuttavat kansankokouksen enemmistöpäätöksen kautta valtansa suvereenille, joka määrittää kansalaisten oikeudet uudelleen valtion lakien kautta. Omistusoikeudet ovat, joskin

välttämättömiä yhteiskunnan jatkuvuuden ja rauhan turvaamiseksi, silti vain suvereenin myöntämiä oikeuksia muiden joukossa⁶. Lainsäädäntö ei ainoastaan määritä yksityisten omistusoikeuksien asemaa valtiossa, vaan se luo ne. Hobbesille omistusoikeudet siis ovat yhteiskunnallisesti säädettyjä oikeuksia, eikä

2 Girardin mukaan Grotius ei missään vaiheessa käytä sanaa luonnontila. On kuitenkin selvää, että hän yhteiskuntaa edeltävää tilaa kuvaillessaan hahmottelee juuri sitä, mitä myöhemmät filosofit ovat kutsuneet luonnontilaksi. (Girard, 62)

3 Karl Olivecronan mukaan Grotius myös mainitsee epämääräisesti mahdollisuuden ottaa esineitä omakseen ilman sopimuksia ja yksinkertaisesti fyysisellä haltuunotolla. Mahdollisesti hänellä on ollut mielessään jonkinlainen rajanveto hallussapidon ja hallinnan käsitteiden välillä. Haltuunotettu esine saattoi olla osa ihmisen oman piiriä, suumia, mutta ei kuitenkaan oikeuden tai moraalisesti velvoittavan vallan (facultas moralis) kohde. Myöhemmin Pufendorf korosti omassa teoriassaan, että minkäänlaista omistajuutta esineeseen ei voi syntyä pelkän yksipuolisen fyysisen

haltuunoton kautta: kaikki oikeudet perustuvat sopimuksiin. (Olivecrona 1974, 214–217)

4 Luonnollisen lain perusperiaate on Grotiuksen mukaan ”suum cuique tribuere”, antaa kullekin omansa (Olivecrona 1974, 212). Grotius on ilmeisesti ottanut sen suoraan roomalaisen oikeuden Institutiones Iustiniani -teoksesta, jossa kerrotaan ”lain periaatteiden olevan elää rehellisesti, olla vahingoittamatta ketään ja antaa jokaiselle omansa” (”Iuris praecepta sunt haec: honeste vivere, alterum non laedere, suum cuique tribuere”, Iustiniani institutiones I.I.3-4).

Muoto ”suum cuique” (tai cuique suum) tunnetaan roomalaisena oikeudenmukaisuuden määritelmänä, ja se kääntyy suomeksi myös ”jokaiselle ansionsa mukaan”.

5 Lukijaa helpottaakseni viittaan Leviathaniin Ahon suomenkielisen käännöksen sivunumeroilla, sekä luvun ja kappaleen numerolla.

6 Leviathanin kappale 18.10 on tarkkaan luettuna monitulkintainen. Hobbes tuntuu laskevan omaisuuden piiriin

”perinteisten” omistusoikeuksien lisäksi myös muut oikeudet: ”…mitä hyödykkeitä hän saa käyttää ja mitä tekoja hän saa tehdä ilman että kukaan muu alamainen asettuu vastahankaan; tätä sanotaan omistukseksi.” Palaan asiaan käsitellessäni Locken määritelmää omaisuuden käsitteelle.

4

niitä yksinkertaisesti olisi olemassa ilman yhteiskunnallista lainsäädäntöä. Hän siteeraa Ciceroa: ”Ottakaa pois lainsäädäntö, eikä kukaan tiedä mikä on hänen omaansa ja mikä toisen” (Hobbes, 218/24.5). (Hobbes, 166/18.10)

Voidaan oikeastaan sanoa, että Hobbesin mukaan yhteiskunta on instrumentti, jonka kansalaiset luovat suojellakseen itseään. Samaan tapaan kansalaisten subjektiiviset oikeudet ovat yhteiskunnan luoma väline, jolla se tähtää itsensä suojelemiseen. Kansalaisten yksityisomaisuus on siis itse asiassa olemassa

ensisijaisesti valtiota, eikä kansalaisia itseään varten. (Kersting, 352–353)

Työn rakenne

Aloitan työni käsittelemällä luvussa 2 Locken teorian yleisiä peruspilareita, kuten luonnollista lakia ja oikeuksia. Sen jälkeen avaan sitä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanalla omaisuus, ja samalla kytken hänet samaan diskurssiin edeltäjiensä kanssa. Lopulta kerron miksi yksityiset omistusoikeudet ovat

välttämättömiä, ja miten Locke oikeuttaa yksityisten omistusoikeuksien irrottamisen luonnontilan yhteisomaisuudesta.

Luvussa 3 siirryn esittelemään Kantin teorian taustaa ja perusteita. Etenen oikeuden käsitteen kautta käsittelemään hankittuja oikeuksia, eli mitä Kant omaisuudella tarkoittaa, ja lopulta hallussapidon ja hallinnan käsitteiden eroa. Seuraavaksi kerron miksi omistusoikeuksia on Kantin mukaan välttämätöntä pystyä hankkimaan, ja millaisia ne ovat luonteeltaan. Tätä seuraa todistus siitä, miten omistusoikeuksia voi hankkia.

Luvussa 4 kerron mitä kahdessa aiemmassa pääluvussa esitellyt teoriat tarkoittavat yhteiskunnan oikeutuksen näkökulmasta. Käsittelen ensin sitä, mikä rooli omaisuuden käsitteellä on Locken teoriassa poliittisen yhteiskunnan synnystä. Tämän jälkeen paljastan miten Kant oikeuttaa kansalaisyhteiskuntansa synnyn, ja mitä tämä tarkoittaa omaisuuden näkökulmasta.

Tämän jälkeen analysoin luvussa 5 teorioiden suhdetta toisiinsa, ja todistan, miten Kant onnistuu kuin onnistuukin rakentamaan sillan Hobbesin ja Locken ainakin näennäisesti vastakkaisten teorioiden välille.

2. John Locke ja yksityisomaisuus

Muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun Hobbes oli julkaissut Leviathaninsa, hänen maanmiehensä John Locke (1632–1704) julkaisi vuonna 1689 Two Treatises of Government -teoksensa, joka sekin käsitteli yhteiskunnan perusteita. Kirjan ensimmäinen osa on kritiikki Robert Filmerin Patriarchaa kohtaan, jossa Filmer pyrkii perustelemaan monarkin rajoittamattoman vallan väittämällä sen periytyvän Aadamilta ja sitä

5

kautta Jumalalta. Kirjan toinen osa, Second Treatise of Government⁷, sisältää Locken oman teorian

hallitusvallan ja samalla liberalistisen yhteiskunnan perusteille. Ikään kuin siinä sivussa se tarjoaa myös ehkä tunnetuimman ja mahdollisesti historiallisesti merkittävimmän perustelun yksityisomaisuuden synnylle ja oikeutukselle koko länsimaisen filosofian historiassa.

Vaikka Locke ei Two Treatises of Governmentissa mainitse Hobbesia nimeltä muuten kuin viitatessaan Filmerin Observations -teokseen, jonka nimessä Hobbesin nimi esiintyy⁸, on Hobbesin vaikutus Locken ajatteluun aistittavissa kirjan sivuilta. Tämä vaikutus saattaa olla välillistä. Peter Laslettin mukaan, jos on nimettävä yksi ajattelija, joka on vaikuttanut muita enemmän teoksen syntyyn, sen on oltava Hobbesia laajalti käsitellyt Pufendorf (Laslett 1990, 75). Hobbesin vaikutuksesta huolimatta Locke päätyy ratkaisevasti erilaisiin johtopäätöksiin hänen kanssaan.

Syy siihen, että Locke kohdisti kritiikkinsä kärjen Hobbesin sijasta Filmeriin, on Laslettin mukaan se, että 1600-luvun lopussa (nykyään Locken reunahuomautukseksi jäänyt) Filmer nähtiin huomattavasti tuolloin marginaalista Hobbesia vaikutusvaltaisempana kirjoittajana (Laslett 1990, 67). Hyökkääminen Hobbesia vastaan ei yksinkertaisesti olisi ollut tarkoituksenmukaista. Sen lisäksi, niin erilaisiin johtopäätöksiin kuin miehet tulivatkin, Locken voi Laslettin mukaan lopulta nähdä edustavan samaa koulukuntaa ja ajattelun traditiota edeltäjänsä kanssa, jopa siinä määrin että häntä voisi jopa kutsua jälkihobbeslaiseksi (Laslett 1990, 92).

Myös Locke lähtee liikkeelle luonnontilasta ja luomakunnan yhteisomistuksesta. Hän hylkää Hobbesin väitteen siitä, että omistusoikeus olisi valtionalainen instrumentti, ja päätyy Grotiuksen ja Pufendorfin tapaan siihen tulokseen, että omaisuuden on edellettävä yhteiskunnallisia rakenteita ja oltava läsnä jo luonnontilassa. Hänen pyrkimyksensä on yhteiskunnallinen: jos yksityisomaisuus edeltää yhteiskuntia, ja yhteiskuntien tarkoitus on yksityisen omaisuuden turvaaminen, hallitsijoilla ei voi olla valtaa alamaistensa omaisuuteen. Pyrkimys liittyy Locken filosofian historialliseen viitekehykseen: hän halusi osoittaa monarkin vallan rajat ja luoda yksilöiden oikeuksille perustuvan yhteiskunnallisen teorian.

Yksityiset omistusoikeudet eroavat yhteisistä siinä, että ne eivät ole luonnollisia, vaan ihmisten itsensä luomia ja toisten oikeudet poissulkevia. Locke oikeuttaa niiden synnyn ihmisen oikeudella omaan

persoonaansa ja sen työhön. Luonnollinen laki asettaa tiettyjä rajoituksia yksityisomaisuudelle, mutta Locke osoittaa, että ne eivät päde käytännössä. Näin hän onnistuu oikeuttamaan yksityisomaisuuden rajattoman

7 Koko nimeltään Second treatise of government: An essay concerning the true original, extent, and end of civil

government. Kirja on suomennettu nimellä Tutkielma hallitusvallasta: Tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta.

8 Observations concerning the Original of Government upon Mr Hobbes's Leviathan, Mr Milton against Salmasius, and H. Grotius' De jure belli ac pacis. Esim. I § 14. Useimmiten Hobbes-viittaukset ovat epäsuoria. Kertaalleen Locke mainitsee kuin ohimennen ”mahtavan leviatanin” (II § 98).

6

kartuttamisen luonnollisen lain velvoitteista sitä estämättä. Kyseessä on siis myös matka ihmiskunnan yhteisistä luonnollisista oikeuksista (lähes rajoittamattomiin) yksityisiin oikeuksiin.

Omaisuus on varmasti tutkituimpia aiheita Locken filosofiassa, ja esimerkiksi Mikko Yrjönsuuri sanoo sen olevan tämän päivän näkökulmasta Second Treatisen tärkein anti (Yrjönsuuri, 26). Sitä näkee vielä tänä päivänäkin tulkittavan hyvin erilaisin tavoin, eikä ole tavatonta, että sillä perustellaan nykyhetken ilmiöitä, joita filosofi itse ei varmasti olisi osannut ottaa huomioon tai ennustaa. Teksti on onnistunut synnyttämään monenlaisia tulkintoja myös akateemisella tasolla. Huomattavina esimerkkeinä James Tullyn radikaalit avaukset (esim. että yksityisomaisuus ei edelläkään yhteiskuntaa), ja C. B. Macphersonin tulkinta Locken teoriasta luokkayhteiskunnan oikeutuksena (Tully 1980; Macpherson 1962). Sekä Tully että Macpherson ovat omalla tavallaan vakuuttavia, ja on selvää, että molemmat tuntevat Locken filosofian erittäin hyvin.

Vaikka tulkinnat ovat jännittäviä keskustelunavauksia, on kyseenalaista ovatko ne lähelläkään sitä mitä Locke todella yritti sanoa. On selvää, että Locken teksti ei kestä kirjaimellista lukemista, vaan sitä on luettava yrittäen ymmärtää Locken tarkoitusperiä.

Erityisen paljon apua Locken teorian kokonaiskuvan hahmottamisessa olen saanut Jeremy Waldronin kirjasta The Right to Private Property, joka tarjoaa mielestäni varsin objektiivisen keskitien tulkinnan aiheesta. Koska yritän itsekin luoda tekstissäni yleisen näkökulman omaisuuden käsitteeseen, en käsittele Tullyn ja Macphersonin tulkintoja sen syvemmin. Waldronin tavoin kuitenkin viittaan heidän teksteihinsä siellä täällä, koska teokset sisältävät myös erittäin pätevää ja selkeästi muotoiltua ajattelua aiheesta.

Second Treatise of Government on julkaistu myös suomeksi, ja olen käyttänyt suomenkielistä painosta apunani alkuperäistekstin käsitteiden vakiintuneiden suomennosten löytämisessä.

2.1. Johdatus Locken teorian perustaan

Aloitan esittelemällä Locken omaisuusteorian yleistä viitekehystä. Teorian, kuten koko Locken filosofian, perusta on uskonnollinen. On olemassa ylin tuomari, Jumala, joka on luonut kaiken olevaisen. Hän on asettanut luonnollisen lain, joka määrittää ihmisten toiminnan moraaliset rajat. Samalla se määrittää tietyt luonnolliset oikeudet elämään, terveyteen, vapauteen ja omaisuuteen, jotka kuuluvat kaikille ihmisille. Ne ovat synnynnäisiä ja niitä ei voi riistää yksilöltä ilman pätevää syytä. Luonnolliset oikeudet ja luonnollinen laki ovat aina yhteiskunnan lakien ja muiden ihmisten asettamien säädösten yläpuolella, ja yksilö voi vedota niihin joka tilanteessa. Yksi luonnollisista oikeuksista on oikeus omaisuuteen.

7 2.1.1. Uskonnolliset premissit

Koko Locken teoria siis lepää uskonnollisten perustusten päällä. Hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala on luonut maailman ihmisineen, ja asettanut luonnollisen lain, joka asettaa ihmisen toiminnalle rajat. Heti alkuun voidaankin kysyä voiko tekstistä ylipäätään tehdä toimivaa sekulaarifilosofista tulkintaa, vai vaatiiko se toimiakseen Jumalan olemassaolon olettamista. Sekulaarinen tulkinta lienee kuitenkin ainakin jossain määrin mahdollinen, koska Locke samaistaa Jumalan tahdon siihen, mikä on järkevää. Kaikkivaltiaan ihmiskunnalle antaman moraalisen ohjeiston, luonnollisen lain, säännöt ovat Locken mukaan nimenomaan järjellisiä, vaikka perustuvatkin Jumalan tahtoon.

Jumala on siis luonut maailman, jossa eläminen ja menestyminen vaativat tietynlaista toimintaa. Ihmisen näkökulmasta Jumalan määräämä toimintatapa, se mikä on oikein, näyttäytyy yksinkertaisesti järjellisenä.

Jumala näyttää tahtovan, että ihmiset toimivat järkevästi. Jeremy Waldronin mukaan luonnollisen lain traditiolle onkin tyypillistä, että järjen ja uskon välillä ei nähdä ristiriitaa (Waldron, 142).

Locke pohjaa Raamattuun hyvin kirjaimellisesti, ja käyttää sitä mahdollisuuksiensa mukaan myös tuomaan arvovaltaa omalle teorialleen, viitaten siellä täällä sopivasti valittuihin raamatunpaikkoihin. Hänen

käsityksensä on, että Jumala on hyvä ja järkevä ja ihmisille hyvää tarkoittava (Ashcraft, 902).

Jumalan luomana ihmistä voidaan Locken mukaan pitää myös hänen omaisuutenaan (II § 6). Ihminen on, jos ei suoranaisesti velassa Jumalalle, niin ainakin velvoitettu toimimaan luojansa tahdon mukaisesti. Tämä tahto näyttäytyy ihmiskunnalle kahdella tavalla, jumalallisen ja luonnollisen ilmoituksen kautta.

Jumalallinen ilmoitus pitää sisällään uskonnollisen tradition, ilmestykset ja ehdottomasti tärkeimpänä valikoidut uskonnolliset kirjoitukset, erityisesti Uuden Testamentin. Luonnollinen ilmoitus taas tarkoittaa sitä, mitä voimme järjellä maailmasta päätellä. Se, mikä näyttäytyy ihmiselle järjellisenä, on todennäköisesti myös Jumalan tahdon mukaista, ainakin jos se ei ole jumalallisen ilmoituksen kanssa ristiriidassa. (Yolton 1993, 26 & 237–238; Yolton 1985, 89–91)

Jumala on antanut ihmisen elämälle tarkoituksen, jonka mukaisesti ihminen on velvoitettu elämään. Tämä tarkoitus on yleisen ja henkilökohtaisen onnellisuuden ja nautinnon edistäminen: ”Jumala on

erottamattomalla siteellä liittänyt yhteen hyveen ja yleisen onnellisuuden” (Essay 1.3.6⁹). Mikko Yrjönsuuren mukaan Lockelle ihmisen tärkein velvollisuus on itsesäilytys, ja oman edun tavoittelu on ihmisen luonnollinen ominaisuus ja siksi se on myös Jumalan tahdon mukaista (Yrjönsuuri, 19–20). Toisaalta ihmisellä on myös velvollisuuksia muita yksilöitä ja koko ihmiskuntaa kohtaan, joten oman edun tavoittelun tulee tapahtua tiettyjen sääntöjen puitteissa.

9 Käännös on Mikko Yrjönsuuren ja peräisin hänen esipuheestaan Tutkielmaan hallitusvallasta (Yrjönsuuri, 19).

8

Koska teorian perusteet ovat uskonnolliset, ei ole yllättävää, että myös omaisuuden perustelut palautuvat lopulta Jumalaan. Jeremy Waldron on eritellyt teoksessaan The Right to Private Property Locken teoriasta neljä omaisuuteen liittyvää uskonnollista olettamusta, joita esittelen ja kommentoin seuraavaksi lyhyesti (Waldron, 143–147).

1. Jumala on luonut maailman resursseineen ihmisen käytettäväksi. Waldronin mukaan tämä ei tarkoita ainoastaan sitä, että hän olisi antanut ihmiselle mahdollisuuden niiden käyttöön, vaan että hän on todella luonut ne siinä tarkoituksessa, että ihminen käyttäisi niitä (Waldron, 141). Locke mainitsee tämän

tapahtuneen sekä jumalallisen ilmoituksen kautta ainakin psalmissa 8 (I § 28), että itsestään selvänä totuutena (I § 86).

2. Ihmiset on luotu keskenään tasa-arvoisiksi, eikä heitä saa kohdella kuin alempia eliölajeja. Ihmisen suhde toiseen ihmiseen on siis perustavanlaatuisesti erilainen kuin ihmisen suhde eläimeen. Locken perustelu ihmislajin erityisasemaan luomakunnassa ei perustu ainoastaan jumalalliseen ilmoitukseen, esimerkiksi 1.

Moos. 1:28 (I § 40), vaan myös siihen, että Jumala loi ihmisestä älyllisen olennon ja näin mahdollisti ihmiselle eläinten alistamisen (I § 30). Myös eläinten luonnollinen pelko ihmistä kohtaan osoittaa Locken mukaan, että eläimet luotiin ihmisen alamaisiksi (I § 34).

Ihmisten tasa-arvoisuus kytkeytyy Locken Filmer-kritiikkiin. Patriarchassa, jonka kritiikki First Treatise on, Filmer oli perustellut monarkin absoluuttista valtaa Aadamilta periytyvällä oikeudella. Ajatus perustuu siihen, että ensimmäisenä ihmisenä Aadam sai Jumalalta erityisaseman luomakuntaan ja muihin ihmisiin nähden. Tämä erityisasema periytyi Filmerin mukaan Aadamin jälkeläisille. Filmer jopa uskoi, että olisi todistettavissa, että Englantia hallinneet Stuartit olivat perineet sukujuuriensa kautta Aadamille annetun vallan (Waldron, 144). Filmer varmasti ajatteli kyseessä olevan englantilaistyyppinen vanhimman

miespuolisen perillisen perimysoikeus, muutenhan erityisasema olisi periytynyt kantaisä Aadamilta koko ihmiskunnalle.

Locke asettuu voimakkaasti tällaista periytyvää epätasa-arvoasetelmaa vastaan. Hänen mukaansa on selvää, että Jumala ei Ensimmäisen Mooseksen kirjan 1:28:ssa puhu ainoastaan Aadamille, vaan monikossa ja kaikille ihmisille, koko ihmislajille (I § 29). Ei siis ole mitään jumalallista ilmoitusta, joka puhuisi monarkian puolesta. Second Treatisessä Locke jatkaa tasavertaisuuden olevan ilmiselvää, jos Jumala ei erikseen toisin ilmoita:

”Mikään ei ole ilmeisempää kuin se, että saman lajin ja luokan olennot syntyvät erotuksettomasti hyödyntämään samaa luontoa ja käyttämään samoja kykyjä. Niinpä heidän pitäisi myös olla tasavertaisia keskenään eikä riippuvaisia toisistaan tai

alistettuja toisilleen, ellei kaikkien yhteinen herra ja isäntä millään silminnähtävällä tahtonsa julistuksella aseta yhtä toisen yläpuolelle ja siten suo jollekulle epäilemätöntä

9

oikeutta herruuteen ja suvereenisuuteen nimittämällä hänet jollain ilmeisellä ja selvällä tavalla siihen.” (II § 4)

Ihmiset ovat siis Locken mukaan tasa-arvoisia siksi, että Jumala on heidät sellaisiksi luonut, eikä esimerkiksi siksi, että he ovat kyvyiltään ja tarpeiltaan samankaltaisia, kuten Hobbes esittää (Hobbes, 121–122).

3. Ihmisellä on velvollisuus suojella ihmiselämää. Jos jokainen ihminen on Jumalan luoma, miksi hän loisi jatkuvasti jotain, jonka menettäminen olisi hänelle samantekevää? Locken mukaan Jumala on ihmisen aistien ja järjen kautta ilmoittanut hänelle tavat hengissä säilymiseen. (I § 86)

Velvollisuus suojella ihmiselämää kohdistuu ensisijaisesti yksilön omaan henkeen, mutta ei rajoitu siihen:

”Jokainen on velvollinen suojelemaan itseään ja olemaan jättämättä paikkaansa tarkoituksella; vastaavasti, kun ei jouduta kilpailemaan itsesuojelusta, kunkin tulee suojella muuta ihmiskuntaa niin paljon kuin voi.” (II § 6)

On huomattava, että Locke siis asettaa muiden hengen suojelemisen arvoasteikossa kaiken muun paitsi itsesuojelun yläpuolelle.

4. Ihmisellä on velvollisuus tehdä työtä. Locken omaisuusteorian neljäs uskonnollinen premissi on

Waldronin mukaan se, kuinka Jumala on käskenyt ja myös käytännön kautta pakottanut ihmisen tekemään työtä ja näkemään vaivaa henkensä pitimiksi (esimerkiksi I § 45 ja II §:t 32 & 35).

Locken mukaan Jumala antoi maailman ihmisille ”heidän hyötynsä vuoksi, että he hankkisivat siitä niin paljon elämän mukavuuksia kuin pystyisivät. Ei siis voida olettaa hänen tarkoittaneen sen aina pysyvän yhteisenä ja viljelemättömänä.” (II § 34)

Waldronin mukaan johtopäätös on selvä: tuottelias työ on Lockelle hyveellistä ja toimettomuus on syntiä.

Hän jatkaa huomauttaen, että Lockelle työn arvo on kuitenkin puhtaasti instrumentaalinen. Se ei itsessään tarjoa ihmiselle minkäänlaista täyttymystä tai ole arvokas itseilmaisun muotona, vaan on ainoastaan ehto sille, että voimme menestyä. (Waldron, 147)

2.1.2. Luonnollinen laki

Locken filosofia kytkeytyy samaan luonnollisen lain traditioon kuin esimerkiksi Hobbesin, Grotiuksen ja Pufendorfin ajattelu. Kaikki kolme mainittua filosofia ovat jättäneet oman jälkensä hänen

yhteiskunnalliseen tuotantoonsa. Luonnollisen lain taustalla on ajatus siitä, että on olemassa ihmisten säätämistä laeista riippumaton luonnollinen moraalinen koodi tai normisto, joka määrittää oikean ja väärän.

10

Empiristinä Locke ei uskonut synnynnäiseen tietoon. Kaikki tieto on hänelle kokemuksen tai järjen kautta syntynyttä. Tämä pätee myös etiikkaan: ei ole ihmisen synnynnäisesti tiedostamia moraalisia totuuksia, ei edes jumalallista alkuperää olevia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Jumala olisi asettanut lakia, jonka mukaan ihmisten tulee elää – päinvastoin, Locken mukaan kukaan ei voi olla niin raakalaismainen että kiistäisi tämän (Essay 2.28.8) – tieto siitä ei vain ole meille sisäsyntyistä. Vaikka Locke ei ollut ensimmäinen, joka uskoi tiedon kokemusperäisyyteen, hän kuitenkin erosi tässä monista aikalaisajattelijoistaan, jotka puhuivat mm. akvinolaisittain ”ihmissydämiin leimatusta totuudesta” (Yolton 1985, 46; Summa Theologiae II-I 94.6).

Locke kutsuu tätä Jumalan asettamaa ja kaiken moraalin perustana olevaa lakia luonnolliseksi laiksi¹⁰ (Essay 2.8.28). Avain luonnollisen lain olemassaolon ja sisällön ymmärtämiseen on järki. Vaikka moraaliset säännöt voikin selvittää jumalallisen ilmoituksen avulla, aito moraalinen toimija ymmärtää Locken mukaan niiden syyt ja sisällön järjellään (Yolton 1985, 35). Kristinuskon moraaliset totuudet ja luonnollisen lain voisi siis ainakin teoriassa päätellä täysin itsenäisestikin; yksin autiolla saarella oleva ihminen tulee Locken mukaan lopulta samoihin johtopäätöksiin, kunhan jaksaa vaivata järkeään uutterasti (Yolton 1985, 48). Järki on luonnollinen ilmoitus, jonka kautta luoja kommunikoi ihmiskunnalle (Essay 4.19.4). Se mikä todella on järkevää, on siis myös Jumalan tahdon mukaista ja toisinpäin.

Kuten Yrjönsuuri huomauttaa Second Treatisen suomenkielisen käännöksen esipuheessaan, järki ei ole Lockelle etiikan päämäärä, vaan ainoastaan väline. Sen tehtävänä on edesauttaa etiikan päämäärän toteutumista, eli nautinnon lisääntymistä ja kärsimyksen vähenemistä – ”Things then are good or evil only in reference to pleasure or pain” (Essay 2.20.2). Nautinnon ja oman edun tavoittelu on siis Jumalan asettama velvollisuus ihmiselle, ja sen voi nähdä osana ihmisen ensimmäistä velvollisuutta, itsensä säilyttämistä. On kuitenkin tärkeää huomata, että Locken puhuessa nautinnosta, hän ei tarkoita yletöntä mässäilyä, vaan järkevää kohtuullisuutta. (Yrjönsuuri, 19)

Voitaneen siis kiteyttää, että Jumala tahto on, että käytämme järkeä, jotta voisimme tulla onnellisiksi ja saada itsellemme nautintoa ja vähentää kärsimystä. Sitomalla järjen ja Jumalan tahdon Locke siis tulee lopulta luoneeksi systeemin, jossa perustelee oman edun tavoittelun kristinuskoon pohjaavilla premisseillä.

10 Locke puhuu luonnollisen lain (law of nature) lisäksi myös jumalallisesta laista (divine law), mutta on epäselvää missä määrin hän lopulta erotti nämä kaksi toisistaan. Tämän työn laajuuden kannalta on riittävää käsitellä niitä toistensa synonyymeinä. Jako luonnollisen ja jumalallisen lain välillä on peräisin Tuomas Akvinolaiselta (Summa Theologiae, II-I 91.4). Stanford Encyclopedia of Philosophyn mukaan jumalallinen laki perustuu aina jumalalliseen ilmoitukseen, kun luonnollinen laki voi perustua myös luonnolliseen ilmoitukseen, eli järkeen. Jälkimmäinen myös koskee koko ihmiskuntaa, siinä missä ensin mainittu saattaa koskea vain rajattua ihmisryhmää. Niinpä niiden sisällöt saattavat joskus hieman erota toisistaan. Raamatun ilmoittaman jumalallisen lain ollessa täysin ristiriidassa

luonnollisen lain kanssa, Locke väisti ongelmaa tulkitsemalla tekstiä niin, että oikea Raamatun tulkinta on se, joka ei ole ristiriidassa luonnollisen lain kanssa. Käytännössä Locke käyttää käsitteitä tekstissä sekaisin ja toistensa

synonyymeinä, esimerkiksi Essay 2.28.7–11. Luonnollisen lain ja Jumalan suhteesta on kuitenkin käyty myöhempää, yksityiskohtaisempaa keskustelua, mm. Francis Oakleyn artikkeli lähdeviitteissä. (Tuckness 2016)

11

Olisi kuitenkin väärin tulkita Lockea raadollisen individualistisesti, ja korostaa yksilön oman edun tavoittelun roolia teoriassa. Luonnollisen lain tärkein velvoite on ihmislajin säilyttäminen ja jatkuvuus (II § 135). Tämä kumpuaa James Tullyn mukaan siitä, että Lockelle ihminen on Jumalan luomus ja siksi hänellä ei ole lupaa tuhota itseään, vaan hänet on jumalallisella ilmoituksella velvoitettu pitämään huolta itsestään ja muista ihmisistä (Tully 1980, 62). Locke on hyvin selväsanainen siitä, että yksilöiden tulisi toimia mahdollisimman paljon muun ihmiskunnan säilymisen hyväksi, niin pitkään, kun se ei aiheuta ristiriitaa yksilön

itsesäilytyksen kanssa (II § 6).

Locke ei erittele luonnollisen lain sisältöä selkeästi tai tarkasti missään, vaan se on luettavissa sieltä täältä ympäri hänen kirjallista tuotantoaan¹¹. Mahdollisesti hän ei edes pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista käsittelyä etiikasta, vaan tahtoi jättää luonnollisen lain yksityiskohdat erittelemättä, jotta se mukautuisi paremmin järjenkäytön kautta eri tilanteisiin.

2.1.3. Luonnolliset oikeudet

Velvoitteiden lisäksi luonnollinen laki antaa ihmisyksilöille luonnollisia oikeuksia. Locke mainitsee ne lähes ohimennen, ainakin siihen nähden kuinka tunnettu instituutio niistä on myöhemmin tullut: ”no one ought to harm another in his life, health, liberty or possessions” (II § 6). Nämä yksilön oikeudet elämään,

terveyteen¹², vapauteen ja materiaaliseen omaisuuteen asettavat muille velvoitteen kunnioittaa niitä. Ne voidaan siis nähdä Hohfeldin jaottelun mukaisina vaadeoikeuksina (claim right) tai negatiivisina oikeuksina (Tully 1980, 61).

On mahdollista, että luonnollisilla oikeuksilla on ollut perinteisissä Locke-tulkinnoissa ylikorostunut asema luonnolliseen lakiin nähden. Stanford Encyclopedia of Philosophyn mukaan viime vuosikymmeninä ainakin John Dunn, James Tully ja Richard Ashcraft ovat puolustaneet kantaa, jonka mukaan Locke puhuu §:ssä 6 nimenomaan luonnollisen lain velvoitteista toisia yksilöitä kohtaan – kenenkään ei tulisi loukata sitä mikä on toisen omaa. Ja todellakin, voisi kuvitella, että Locke olisi käsitellyt luonnollisia oikeuksia

eksplisiittisemmin, jos olisi halunnut korostaa niitä oikeuksina, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka kiitettävällä tavalla hän esimerkiksi määrittelee käsitteitä An Essay Concerning Human Understandingissä.

(Tuckness 2016)

11 Yolton on kerännyt listan luonnollisen lain säännöistä, jotka Locke erikseen mainitsee Second Treatisessa ja varhaisissa Essays on the Law of Nature -nimellä julkaistuissa kirjoituksissa. Näistä kolmestatoista useimmat ovat Raamatun kymmenelle käskylle sukua olevia velvoitteita. (Yolton 1985, 49)

12 Jostain syystä luonnollisista oikeuksista puhuttaessa jätetään usein terveys mainitsematta. Mahdollisesti sen tulkitaan sisältyvän elämään. Esimerkiksi Tully 1980, 62.

12

Kuten luonnollinen laki, myös luonnolliset oikeudet ovat kumoamattomia, ja aina ylemmässä asemassa suhteessa ihmisten tekemiin säädöksiin. Luonnollinen laki takaa siis myös materiaalisten omistusoikeuksien lähtökohtaisen koskemattomuuden. Jos jokin on jonkun omaa, sitä ei voi normaaleissa olosuhteissa viedä häneltä ilman hänen suostumustaan. Kumoamattomuus tarkoittaa myös sitä, että yksilö ei voi itsekään luovuttaa luonnollisia oikeuksia pois, sillä hänellä Jumalan luomuksena ei itsellään ole niihin valtaa (II § 135).

Luonnolliset oikeudet eivät kuitenkaan siinä mielessä ole absoluuttisia, että on tilanteita, joissa niihin kajoaminen on oikeutettua. Lockella ei ole mitään esimerkiksi kuolemantuomiota vastaan

oikeudenmukaisena rangaistuksena. Tämä pätee sekä luonnontilaan (II § 11) että poliittiseen yhteiskuntaan (II § 87). Toinen esimerkki on oikeudenmukaisen sodan seurauksena syntynyt orjuus, jossa yksilö menettää vapautensa ja myös muut oikeutensa (II § 85).

Locke siis vaikuttaa tarkoittavan luonnollisella oikeudella (materiaaliseen) omaisuuteen sitä, että jokaisella on yleinen oikeus siihen, ettei hänen omistusoikeuksiaan loukata. Itse yksittäiset omistusoikeudet esineisiin eivät kuitenkaan ole luonnollisia oikeuksia, vaan kuten myöhemmin osoitan, hankittuja oikeuksia.

2.1.4. Velvollisuus itsesäilytykseen ja ihmiselämän suojeluun

Kuten Locken uskonnollisia premissejä esitellessäni totesin, luonnollinen laki velvoittaa ensisijaisesti itsesäilytykseen ja ihmiselämän suojelemiseen (esim. II § 6). Tällä on sikäli merkittäviä seurauksia, että se asettaa kaikki muut, myös luonnolliset, oikeudet alisteiseen asemaan ihmiselämän suojeluun nähden. Tämä tarkoittaa sitä, että hädänalaisen ihmisen tarve oikeuttaa viime kädessä muiden omistusoikeuksien

loukkaamisen. Vaikka omistusoikeudet siis ovat luonnollisten oikeuksien kannalta lähtökohtaisesti koskemattomia, perimmäinen luonnollinen laki näyttää lopulta sallivan kuitenkin omistusoikeuksiin kajoamisen:

”But we know God hath not left one Man so to the Mercy of another, that he may starve him if he please: God the Lord and Father of all, has given no one of his Children such a Property, in his peculiar Portion of the things of this World, but that he has given his needy Brother a Right to the Surplusage of his Goods; so that it cannot justly be denyed him, when his pressing Wants call for it. … As Justice gives every Man a Title to the product of his honest Industry, … so Charity gives every Man a Title to so much out of another’s Plenty, as will keep him from extream want, where he has no means to subsist otherwise. …“ (I § 42)

13

Tämän First Treatisen kohdan valossa omistusoikeudet näyttävät kaikkea muuta kuin absoluuttisilta. Oikeus itsesäilytykseen ja velvollisuus ihmiselämän suojelemiseen näyttäisivät antavan sekä oikeuden rikkoa toisten omistusoikeuksia että velvoittavan pitämään huolta vähäosaisista. Jeremy Waldron tosin huomauttaa, että kyseinen kohta liittyy Locken Filmer-kritiikkiin, eikä Charityn käsite esiinny Second Treatisessa, ja sen arvoa voidaan siksi vähätellä. Kuitenkin, jos edes Aadamin (johon kyseinen kohta viittaa) omistusoikeudet eivät Locken mielestä olleet absoluuttisia, hän tuskin tarkoitti näin olevan muidenkaan kohdalla. Sen lisäksi Waldron huomauttaa kohdan sopivan Second Treatisen yleiskuvaan ilman vakavia ongelmia. (Waldron, 146–147)

Velvollisuudella itsesäilytykseen on myös toinen merkittävä vaikutus. Vaikka luonnollinen oikeus omaisuuteen on pohjimmiltaan negatiivinen, ja tarkoittaa omistusoikeuksien lähtökohtaista loukkaamattomuutta, velvoite sisältää implisiittisesti luonnollisen ja positiivisen oikeuden hankkia omaisuutta. Palaan tähän käsitellessäni yksityisomaisuuden syntyä.

2.1.5. Luonnontila

Edeltäjiensä tapaan myös Locke käyttää teoriansa apuna ajatusta luonnontilasta, jota voi ajatella teorian ymmärtämistä helpottavana ajatusleikkinä¹³. Ihmiset ovat luonnontilassa ”ihmislajin alkuperäisessä

täydellisen vapauden tilassa”, joka edeltää minkäänlaisia yhteiskunnallisia rakenteita tai järjestäytymistä (II

§ 6). Koska tila edeltää yhteiskuntaa, myöskään ihmisten säätämää positiivista lakia¹⁴ ei ole, ja luonnollinen laki on ainoa käytössä oleva moraalinen normisto. Luonnontilassa ihmiset ovat tasa-arvoisia, eikä heitä sido muut sopimukset kuin mitä he keskenään tekevät.

Second Treatisen toisessa luvussa kuvailtu luonnontila eroaa Leviathanin vastaavasta. Hobbes näki luonnontilan kaoottisena laittomuuden tilana, ”kaikkien sotana kaikkia vastaan”, jossa läpeensä itsekkäät yksilöt ajavat vain omaa etuaan välittämättä oikeasta ja väärästä (Hobbes, 121–125/13.1–14). Vaikka myös Locken mukaan ihmiset ajavat omaa etuaan, hänen näkemyksensä heidän käyttäytymisestään

luonnontilassa ei ole yhtä pessimistinen. Koska kaikkialla vallitseva luonnollinen laki on järjellinen, kaikkien ulottuvilla ja edistää yksilöiden etuja, Locke päättelee ihmisten tahtovan noudattaa sitä myös

13 Locken luonnontilaan ei kannata suhtautua tarkkana historiallisena kuvauksena ihmiskunnan vaiheista ennen yhteiskuntien järjestäytymistä – Richard Ashcraftin mukaan tämä lähestymistapa ainoastaan osoittaisi Locken olevan kehno historioitsija ja sosiologi, ja saattaisi samalla viedä pohjan hänen filosofialtaan. Toisaalta kaiken

historiallisuuden kiistäminen tarkoittaisi sitä, että teorialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa (Ashcraftin mukaan esimerkiksi Karl Marx kritisoi Die deutsche Ideologie -teoksessaan Locken luonnontilaa abstraktina

olettamuksena asioista, jotka pitäisi todistaa konkreettisin historiallisin faktoin). Vaikuttaakin siltä, että teoriaan kannattaa suhtautua osittain lainopillisena ja moraalisena ajatusleikkinä, ja toisaalta kahden tai useamman yksilön välisenä tilana, joka on esiintynyt lukemattomia kertoja maailmanhistorian eri vaiheissa. (Ashcraft, 898)

14 Tarkoitan positiivisella lailla inhimillisen lainsäätäjän säätämää lakia. Käsitteen juuri on latinan sanassa positus, säädetty. Lain positiivisuudella ei ole siis mitään tekemistä negatiivisuuden vastakohdan kanssa.

14

luonnontilassa. Lain noudattamisesta varmasti poiketaan (mm. Ashcraft pohtii, onko laissa pysyminen kellekään täysin mahdollista), ja toisinaan voidaan vajota jopa avoimeen sotatilaan, mutta yleisesti ottaen Locken luonnontila on Hobbesin painajaismaista kuvausta positiivisempi (Ashcraft, 907). Luonnontilojen ero selittyy siis Hobbesin ja Locken ihmiskuvien eroavaisuudella. Siinä missä Hobbes näkee ihmiset

lyhytnäköisinä oman edun tavoittelijoina, Locke luottaa siihen, että he ovat järkeviä ja ymmärtävät luonnollisen lain noudattamisen hyödyttävän heitä jokaista. Locke toteaakin luonnontilan olevan

esimerkiksi absoluuttista monarkiaa parempi vaihtoehto (esim. II §:t 13 & 137). On toki aiheellista muistaa, että yksi Locken motiiveista oli juuri absoluuttisen monarkian vastustaminen.

Luonnontilan vapaus on vapautta toisten yksilöiden tai auktoriteettien tahdosta ja säädetyistä laeista. Se on myös yksilön vapautta tavoitella omaa etuaan. Se ei kuitenkaan tarkoita vapautta kaikista velvoitteista, kuten Locken kritisoima Filmer esittää. Myös täydellisen vapaa, luonnontilassa elävä yksilö on alamainen Jumalan asettamalle luonnolliselle laille. Itse asiassa hän on vapaa juuri tuon luonnollisen lain ansiosta. (II § 22)

Locke kytkee vapauden ja lain kiinteästi yhteen. Laki on järjellistä, ja siksi ”tosi olemuksessaan” laki ei ole luonteeltaan rajoittava, vaan järjellistä toimijaa tarpeidensa täyttämiseen ja onnellisuuden tavoitteluun ohjaava. Koska vapaus on Lockelle vapautta toisten rajoitteista ja väkivallasta, laki on ainoa tie vapauteen.

Lain tarkoitus ei ole siis vähentää vapautta, vaan lisätä sitä. (II § 57)

Vallan ja oikeudenkäytön jakautuessa tasan heidän välillään ja vapaina toistensa tahdosta luonnontilan yksilöt ovat keskenään tasa-arvoisessa tilassa (II § 4). Näin luonnontilassa toteutuu Jumalan asettama ihmisten tasavertaisuus, joka ei toteudu Hobbesin tai Filmerin absoluuttiseen valtaan perustuvissa malleissa. Syy siihen, että Locke pitää luonnontilaa monarkin rajoittamatonta valtaa parempana tilana onkin juuri tasa-arvo. Luonnontilassa yksilöillä on edes oikeus puolustaa itseään ja omaisuuttaan, toisin kuin rajoittamattomassa monarkiassa, jossa alisteinen suhde hallitsijaan viime kädessä mitätöi yksilön oikeudet (II § 137).

Luonnontilan tasavertaisuus tarkoittaa myös sitä, että ei ole olemassa erillistä tuomaria joka valvoisi luonnollisen lain toteutumista (II § 7). Koska lakia on kuitenkin valvottava, jotta laittomuus ei pääsisi vallalle, Locke tarjoaa ratkaisuksi jokaisen yksilön oikeutta puuttua sen loukkauksiin. Jokaisella yksilöllä on siis valta tuomita rikolliset toimet ja oikeus rangaistuksen toimeenpanoon. Tämän lisäksi vahingonteon kohteella on oikeus saada tai ottaa hyvitystä rikoksen tekijältä (II § 11). Tuomioiden tulee olla kohtuullisia ja perustua järkeen. Rangaistusten perimmäisen tarkoituksen tulee olla koston sijaan antaa uhrille korvausta ja aiheuttaa tuomitulle katumusta ja toimia pelotteena, jotta lainvastainen toiminta ei vaikuttaisi

houkuttelevalta (II § 8). Vakavimpien rikoksien, joita mikään hyvitys ei voi korvata, ja paatuneimpien rikollisten kohdalla on mahdollista turvautua myös kuolemanrangaistukseen (II § 11).

15

2.2. Omaisuuden käsitteestä

Ennen kuin menen syvemmälle yksityisomaisuuden oikeutukseen ja perustukseen, on tarpeen perehtyä hieman omaisuuden käsitteeseen, eli siihen, mitä Locke oikeastaan tarkoittaa sanalla omaisuus.

Omaisuuden käsitteen käyttö Second Treatisessä on omiaan herättämään hämmennystä ainakin nykyaikaisissa lukijoissa. Kirjoittaessaan omaisuudesta (property / propriety¹⁵), Locke tuntuu puhuvan ajoittain jostain aivan muusta kuin siitä, mikä nykyään yleisesti mielletään yksityisomaisuudeksi. Hetkittäin hän tarkoittaa selvästi esineitä ja maaomaisuutta¹⁶, mutta toisinaan hän vaikuttaa puhuvan henkilön oikeuksista yleensä. Lisäksi hän tuntuu ajoittain sekoittavan oikeudet ja niiden kohteet, eli omistuksista puhuttaessa sekoittaa esineet ja oikeudet niihin (Olivecrona 1974, 219; Tully 1980, 61).

Omaisuuden käsitteen epämääräiseltä tuntuva käyttö ja sen määrittelyn monitulkintaisuus on johtanut mittaviin väittelyihin myöhempien tulkitsijoiden välillä. Kysymys liittyy sanojen merkityksen muuttumiseen ajan saatossa, mutta myös Locken valintaan kirjoittaa Two Treatises englanniksi latinan sijaan. Locken on esimerkiksi sanottu venyttäneen käsitteen merkitystä (esim. C. E. Vaughan ja Jacob Viner), mutta myös käyttäneen sitä kahdessa eri merkityksessä (Olivecrona, Laslett, Viner, Macpherson). Ainakin jälkimmäinen väite pitää paikkansa, vaikka Locke itse kryptisesti väittääkin tarkoittavansa omaisuudella aina samaa.

Yhdestä asiasta voidaan olla varmoja: omaisuus on Lockelle lähtökohtaisesti jotain, mitä ihmiseltä ei voi viedä ilman hänen omaa suostumustaan (II § 193). (II § 173; Olivecrona 1975, 110; Laslett 1990, 102) Useammassa kuin yhdessä kohdassa kirjaansa Locke sanoo tarkoittavansa omaisuudella elämää, vapautta ja omistuksia (esim. II § 87 ja II § 123). Määritelmän tulkitseminen kirjaimellisesti saa sen kuitenkin kuulostamaan vain uudelleen muotoillulta listalta luonnollisista oikeuksista (elämä, terveys, vapaus ja omistukset; II § 6). On kuitenkin selvää, että Locke tarkoitti omaisuudella muutakin kuin henkilön luonnollisia oikeuksia.

Toisaalla Locke määrittelee omaisuuden hieman toisin: “By Property I must be understood here, as in other places, to mean that Property which Men have in their Persons as well as Goods” (II § 173). Tekstinkohtien välinen ero on pieni, mutta äärimmäisen merkittävä. Omaisuus henkilössä on nimittäin jotain aivan muuta kuin luonnollisia oikeuksia – päinvastoin, se on henkilön itsensä hankkimia hankittuja oikeuksia. Käsite avaakin omaisuuteen aivan uuden näkökulman, johon palaan yksityiskohtaisemmin hieman myöhemmin.

Sitä ennen osoitan, että on huomionarvoisia syitä olettaa, että Locke todella tarkoittaa omaisuudella kaikkia, sekä luonnollisia että hankittuja, yksilön oikeuksia.

15 Locke käyttää molempia muotoja sekaisin. Syystä tai toisesta hän korvasi vanhahtavamman proprietyn propertylla paikka paikoin kirjan toiseen painokseen. (Laslett 1990, alaviite ¶ sivulla 102)

16 Locke käyttää sanoja property, possessions, estates ja fortunes kuvatessaan tätä merkitystä.

16 2.2.1. Suum ja Locken määritelmä omaisuudelle

Syy nykylukijaa hämmentävään omaisuuden määrittelyyn löytyy sekä käsitteen historiasta, että Locken edustamasta filosofisesta traditiosta. Käsitteen historiaa tutkineen Karl Olivecronan mukaan Grotiuksen ja Pufendorfin omaisuusdiskurssin tunteminen auttaa Locken ymmärtämisessä. Grotius ja Pufendorf kutsuvat kaikkea, mikä on ihmisen omaa, sanalla suum¹⁷. Suum voidaan mieltää jokaisella yksilöllä olevaksi

henkilökohtaiseksi oikeuksien sfääriksi. Toisten yksilöiden suumin loukkaaminen on kaikissa tilanteissa kiellettyä, ja oikeudenmukainen toiminta onkin Grotiukselle yksinkertaisesti vain toisten oikeuksien loukkaamisesta pidättäytymistä. Vastaavasti vääryys voidaan ainakin luonnontilassa määrittää toisen suumin loukkaamiseksi. (Olivecrona 1975, 111)

Grotius sanoo suumiin kuuluvan sen, mikä on osa persoonaa (Olivecrona 1974, 214). Tarkalleen ottaen se koostuu kahdesta asiasta: siitä mikä kuuluu ihmiselle luontaisesti (Jumalan tahdosta), ja siitä mikä on hankittua (omasta tahdosta). Grotiuksen mukaan ihmiselle luontaisesti omia asioita ovat sekä elämä että ruumis jäsenineen, mutta myös vapaus, maine, kunnia ja teot. Omasta tahdostaan ihmisen omaa taas on se, minkä hän on joko luonnontilassa sopimuksilla tai yhteiskunnassa säädetyn lain mukaisesti hankkinut.

Pufendorfin kategoriat eroavat hieman Grotiuksen vastaavista, mutta ovat yleisesti samansuuntaiset.

Mielestäni kategorioihin liittyy kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensinnäkin, luontaisesti oma ei tarkoita Grotiukselle synnynnäisesti omaa. Toiseksi, suum on ensisijaisesti luontaista, mutta yksilö voi omasta tahdostaan laajentaa sitä koskemaan materiaalisia omistuksia. (Olivecrona 1975, 112)

Peter Laslettin mukaan Jacob Viner on osoittanut, että propriety (ja property) tarkoitti 1600-luvun englannissa omaisuutta ”laajassa merkityksessään”, eli yksinkertaisesti kaikkea mikä on jonkun omaa¹⁸. Olivecrona tulee omassa analyysissään samaan johtopäätökseen: Locke vaikuttaa tarkoittavan

omaisuudella sitä, mistä Grotius ja Pufendorf käyttävät sanaa suum. Lisäksi Laslett ja Olivecrona molemmat huomauttavat, että käsite vaikuttaa tarkoittaneen pääasiallisesti juuri ”elämää ja vapautta”, ja että

materiaaliset omistukset ovat (kuten suumissa) olleet sen laajennus. (Laslett 1990, alaviite ¶ sivuilla 102–

103 ja alaviite Second Treatisen §:ään 27 sivulla 287; Olivecrona 1974, 219–220)

Olivecrona lisää, että myös Hobbes käytti sanaa omaisuus varsin laveassa merkityksessä. Hobbes mm.

kirjoittaa: ”Omistetuista asioista (propriety) ihmiselle kallisarvoisimmat ovat oma henki ja ruumis, seuraavaksi useimmille ne jotka liittyvät aviollisiin tunteisiin, sitten rikkaudet ja ansiolähteet” (Hobbes, 290/30.12). Tämän lisäksi Hobbes käänsi Ulpianusta latinasta kääntäessään sanan suum juuri proprietyksi

17 Sana tarkoittaa kirjaimellisesti hänen tai heidän (Chambers Murray Latin-English Dictionary, 736–737, suus). Se mikä on jollekin suum, on kaikille muille alienum (toisen).

18 Laslett puhuu, Locken sanoin, elämästä, vapaudesta ja omistuksista, mutta tarkoittaa selvästi myös kaikkea muuta mitä yksilö voi pitää omanaan, esimerkiksi uskontoa: ”It is the sense in which Locke’s contemporaries could talk of the protestant religion established by law as their ’property’…” (Laslett 1990, 102).

17

(Hobbes, 138/15.3). Voidaan siis spekuloida myös Hobbesin puhuneen lähtökohtaisesti suumista, olivathan yksityiset omistusoikeudet esineisiin muutenkin hänelle vain satunnaisia suvereenin myöntämiä oikeuksia muiden joukossa. (Olivecrona 1975, 113)

Tämä tausta helpottaa Locken valitseman muotoilun ymmärtämistä. Vinerin analyysi sanan merkityksestä 1600-luvun englannissa, ja Olivecronan käsitehistoriallinen analyysi Locken edustaman

luonnonoikeustradition omaisuusdiskurssista tukevat molemmat samaa tulkintaa. Kaiken lisäksi Locken kanssa kirjeenvaihdossa ollut ranskalainen lakitieteilijä Jean Barbeyrac vahvisti jo 1700-luvun alussa Locken tarkoittaneen omaisuudella yksilön oikeuksia yleensä¹⁹ (Barbeyrac, 4). Voidaan siis olettaa omaisuuden olevan Lockelle sitä, mikä on ihmisen omaa, mihin muiden oikeudet eivät ulotu, ja mitä ei saa viedä häneltä ilman hänen suostumustaan. Lyhyesti sanottuna: Locke tarkoittaa omaisuudella subjektiivisia oikeuksia²⁰. Omistusoikeudet modernissa merkityksessään muodostavat osan tätä kokonaisuutta.

On ironista, että Locken valinta kirjoittaa Two Treatises of Government latinan sijaan kansan kielellä englanniksi on lopulta ollut omiaan lisäämään tekstin vaikeatulkintaisuutta. Jos Locke olisi kirjoittanut latinaksi, hän olisi joutunut valitsemaan käyttämänsä termin merkityksiltään vakiintuneempien latinankielisten käsitteiden joukosta. Samalla hän olisi tullut selvemmin ankkuroineeksi tekstinsä valitsemansa terminologian mukaan joko olemassa olevaan filosofiseen traditioon tai vaihtoehtoisesti roomalaiseen oikeuteen. Molemmissa tapauksissa hän olisi saattanut tulla nykyistä paremmin

ymmärretyksi.

Myös property-sanan latinankielinen juuri, proprietas, tarjoaa aiheeseen mielenkiintoisen näkökulman.

Vaikka sana on Adolf Bergerin roomalaisen oikeuden sanakirjan mukaan esiintynyt roomalaisessa oikeudessa synonyymisesti dominiumin kanssa, kuvaten omistajuutta tiukimmassa merkityksessään, se tarkoittaa myös laatua tai ominaisuutta, jotain mikä on yksilölle ominaista (Berger, 658; Chambers Murray Latin-English Dictionary, 589, proprietas). Ehkä oikeudet, se mikä on yksilön omaa, voitaisiinkin tosiaan mieltää myös hänen (vähintään oikeusfilosofisiksi tai metafyysisiksi) ominaisuuksikseen. Tämä näkökulma korostaisi omaisuuden olevan ensisijaisesti jotain yksilöön itseensä sisältyvää, ja esineellisen omaisuuden olevan jonkinlainen laajennus sille.

19 Barbeyrac kirjoittaa: “Mr. Locke means by the word Property, not only the Right which one has to his Goods and Possessions, but even with respect to his Actions, his Liberty, his Life, his Body ; and in a word, all forts of Right.”

Tekstinpätkä löytyy hänen vuoden 1729 esipuheestaan An Historical and Critical Account of the Science of Morality…

Samuel Pufendorfin massiivisen Of the Law of Nature and Nationsin neljänteen painokseen. Esimerkiksi Tully ja Laslett tunnustavat Barbeyracin auktoriteetin asiassa. (Barbeyrac, 4; Laslett 1990, alaviite §:n 28 riveihin 1–4 sivulla 288; Tully 1980, 116).

20 Myös esimerkiksi Jeremy Waldron ja James Tully vahvistavat tulkinnan (Waldron, 158; Tully 1980, 116).

18 2.2.2. Omistusoikeudet esineisiin

Locke siis puhuu omaisuudesta hyvin laveasti. Yksityisomaisuudella ”perinteisessä mielessään” on kuitenkin tärkeä rooli hänen filosofiassaan, ja usein se nähdään jopa sen tärkeimpänä antina. Hän käsittelee laajasti sitä, miten yksityiset omistusoikeudet esineisiin ovat mahdollisia, ja miten ne voivat syntyä. Locken käsittelyssä yksityiset omistusoikeudet esineisiin edustavat symbolisella tasolla kaikkia yksilön hankittuja oikeuksia. Kysymys on mielestäni ennen kaikkea hankittujen oikeuksien synnystä ja suhteesta

yhteiskuntaan: siitä, miten yksilöt voivat itsenäisesti (ilman sopimuksia) hankkia tai luoda henkilökohtaisia oikeuksia, jotka rajaavat muiden vapautta, ja siitä, mikä poliittisen yhteiskunnan suhde kansalaistensa hankittuihin oikeuksiin on.

Siirtyessäni käsittelemään yksityisomaisuutta, hankittuja oikeuksia materiaalisten omistusten näkökulmasta, on hyvä tarkentaa mistä puhumme. Ensinnäkin, nykyinen arkikielinen tapa puhua omaisuudesta esineinä on lähtökohtaisesti väärä – omaisuus ei ole esineitä, vaan omistusoikeuksia esineisiin. Omistusoikeudet koostuvat erilaisista oikeuksista kohteidensa hallintaan, esimerkiksi niiden käyttöön, luovuttamiseen tai myymiseen. Ne siis ovat oikeastaan hallintaoikeuksia tai niiden yhdistelmiä.

Ajatus omaisuudesta hallintaoikeuksina juontaa juurensa ainakin roomalaiseen oikeuteen asti.

Jeremy Waldronin mukaan henkilön omistussuhde maailman objekteihin on Lockelle nimenomaan

oikeudellinen: se on oikeus käyttää esinettä tahtomallaan tavalla. Myös Mikko Yrjönsuuri korostaa esineen omistamisen olevan Lockelle sen käytöstä määräämistä (Yrjönsuuri, 28). Käyttö tarkoittaa tässä tapauksessa esineen hyödyntämistä hyvin laajalla skaalalla, mukaan lukien esimerkiksi myyminen. Omistusoikeus ei anna yksilölle kuitenkaan täysin rajoittamattomia oikeuksia objektiin, vaan luonnollinen laki asettaa rajoja omaisuuden hyväksikäytölle. Esinettä ei esimerkiksi saa tuhota tarpeettomasti eikä se saa mennä

haaskuuseen. Omistaja voi myös olla velvoitettu käyttämään omaisuuttaan läheistensä tai hädänalaisten hyväksi. (Waldron, 160–161)

Omaisuuden käsittäminen oikeuksiksi esineiden sijaan on ensisijaisen oleellista. Ilman oikeudellista aspektia omaisuus surkastuisi pelkäksi esineen fyysiseksi hallussapidoksi, eikä omistamisesta voitaisi oikeastaan enää edes puhua. C. B. Macpherson onkin todennut, että siinä vaiheessa, kun yhteisö tekee erotuksen omistamisen ja pelkän esineen hallussapidon välillä, se on määrittänyt omaisuuden oikeudeksi. Hieman toisin sanoin, omaisuus on määrätyn tahon valvottavissa olevia vaateita (enforceable claim). (Macpherson 1978, 3; Ivison, 74)

Macpherson on kutsunut oikeuksia yksityisomaisuuteen eksklusiivisiksi (exclusive) ja yhteisomaisuuteen inklusiivisiksi (inclusive) oikeuksiksi. Eksklusiivinen oikeus antaa haltijalleen oikeuden rajata muut tahot oikeuden kohteen ulkopuolelle. Inklusiivinen oikeus taas on oikeus olla tulematta rajatuksi kohteen ulkopuolelle. (Macpherson 1973, 123–125)

19

James Tully on soveltanut ajatusta Locken omaisuuskäsitteeseen. Hänen mukaansa Locken näkökulmasta yksityiset omistusoikeudet ovat eksklusiivisia, ja antavat haltijalleen oikeuden rajata muut tahot objektin hallinnan ulkopuolelle. Ihmiskunnan alkuperäinen, yhteinen omistusoikeus maailmaan taas on luonnollinen ja inklusiivinen. Tullyn mukaan yksityisomaisuuden lisääntymisen myötä omistussuhteet muuttuvat

käytännössä eksklusiivisiksi. Tully käsittelee Locken omaisuuskäsitettä laajasti eksklusiivisten ja

inklusiivisten oikeuksien näkökulmasta kirjassaan A Discourse on Property: John Locke and His Adversaries (Tully 1980, 53–79 & 95–130). Tullyn teoria on kokonaisuudessaan radikaali ja kiistelty, mutta jako eksklusiivisiin ja inklusiivisiin oikeuksiin on toimiva näkökulma Locken teoriaan, ja esimerkiksi Jeremy Waldron käyttää sitä (Waldron 153, 158–160).

Waldronin mukaan siitä, miten Locke käyttää sanaa property, on luettavissa erilaisia painotuksia. Hänen mukaansa Locke käyttää muotoa ”property in” yleisenä viittauksena yksilön oikeuksiin ja omaisuuteen.

Esimerkiksi vuokralaisella on oikeus vuokraamaansa maahan (”property in land”). ”Property of” (tai ”my property”) -muotoa käyttäessään Locke taas tarkoittaa ainoastaan eksklusiivisia oikeuksia. Esimerkiksi ihmisen työ on kiistatta hänen omaa omaisuuttaan (”property of the labourer”). (Waldron, 158–160) Waldron päättelee tästä, että “property in” -muodolla Locke painottaa oikeutta ja “property of / my property” -muodolla itse objektia omistamisen kohteena: ”If I have property in an object, what cannot be taken away from me without my own consent is the particular right I have. But if the object is my property, then it is the thing itself which cannot be taken away from me, since my right now excludes any entitlement which anyone else might have to use or otherwise deal with it against my will.” (Waldron, 160)

2.3. Yksityisomaisuuden oikeutus

Kuten Mikko Yrjönsuuri toteaa, Locken mukaan Jumala itse on luonut omistamisen instituutiona, eikä sen olemassaololle tarvita erillistä perustelua tai yhteiskunnallista sopimusta (Yrjönsuuri, 27). Varsinainen ongelma liittyykin siihen, miten siitä, minkä Jumala on luonut koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi, voi syntyä tai irrottaa yksilöllistä omaisuutta loukkaamatta muun ihmiskunnan oikeuksia. Locke siis pyrki osoittamaan, miten yksilöt voivat oikeutetusti luoda yksilöllisiä, toisten oikeuksia rajaavia oikeuksia luonnollisten oikeuksiensa rinnalle. Samalla hän halusi osoittaa, että omistusoikeudet ovat jotain

yhteiskunnallisista sopimuksista riippumatonta, ja niiden yläpuolista. Sen takia niiden tulisia esiintyä myös sen ulkopuolella, eli jo luonnontilassa.

Second Treatisen perustelu yksityisomaisuuden synnylle lähtee liikkeelle kritiikistä Robert Filmerin uskonnolliselle oikeutukselle monarkin absoluuttiselle vallalle. Filmerin mukaan monarkin valta perustui ensimmäisen ihmisen, Aadamin ylemmyyteen muuta ihmiskuntaa kohtaan, joka periytyi suorassa

20

perimyslinjassa myös Englannin kuninkaallisille. Locke kiistää tällaisen perimyslinjan, -oikeuden tai edes ylemmyyden olemassaolon. (II § 4)

Hän tulkitsee Raamatun ilmoittavan, että ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisia, ja että Jumala antoi maailman Aadamille ja jälkeläisilleen yhteiseksi. Siksi yksityisomaisuudella ei voida näyttää olevan minkäänlaisia jumalallisen ilmoituksen kautta tulleita perusteita. Päinvastoin, ilmoitus näyttää puhuvan selvästi sen puolesta, että alussa Jumala asetti maailman koko ihmiskunnan yhteisomistukseen. Aikojen alussa, luonnontilan ensimmäisessä vaiheessa, kaikki luotu oli siis ihmiskunnan yhteisesti omistamaa. (II § 25)

Kuten aiemmin totesin, ajatus yhteisomistuksesta alkuperäistilana, josta yksityisomistus myöhemmin syntyy, ei ole Locken oma, vaan esimerkiksi Grotius ja Pufendorf esittivät sen myös. Filmer kritisoi ajatusta alkuperäisestä yhteisomistuksesta sanoen, että yhteisomistuksen yksityistämisen vaatisi tällaisessa skenaariossa ihmiskunnan yleisen suostumuksen, jonka saamiseen tarvittaisiin jonkinlainen koko

ihmiskunnan välinen sopimus. Filmerin kritiikki liittynee siihen, että sekä Grotius ja Pufendorf ratkaisevat kysymyksen yksityisten omistusoikeuksien synnyn alkuperäisestä yhteisomistuksesta ihmiskunnan yhteisellä sopimuksella. (Laslett 1990, alaviite II §:n 25 riveihin 16–19 sivulla 286; Waldron, 149–151;

Olivecrona 1974, 222)

Locke tunnustaa Filmerin kritiikin osuvan tässä tapauksessa maaliinsa. Hänen mukaansa yhteisen

omaisuuden minkäänlainen yksityinen käyttö loukkaisi muiden oikeuksia siihen (II § 26). Jos siis maailman resursseja ei voisi oikeutetusti käyttää ilman yhteistä sopimusta, koko ihmiskunta olisi joutunut

turvautumaan jatkuvaan laittomuuteen tai nääntymään nälkään ennen sellaisen sopimista. Ajatus ei tietenkään sovi yhteen sen kanssa, että luoja on antanut maailman resursseineen ihmisen käyttöön ja mukavuudeksi. Minkäänlaista yhteistä sopimusta tai suostumusta ei siis voida tarvita, vaan

yksityisomaisuuden syntyyn täytyy Locken mukaan olla yksinkertaisempi tapa. (II § 28–29; Waldron, 151) Locke siis kiistää sekä Filmerin, että Grotiuksen ja Pufendorfin aiemmat perustelut yksityisomaisuuden oikeutukselle. Hän päätyy toteamaan, että Grotius ja Pufendorf ovat kyllä oikeilla jäljillä sanoessaan Jumalan asettaneen kaiken yhteiseksi, mutta he erehtyvät väittäessään, että yksityisomaisuuden juuri löytyisi yhteisestä sopimuksesta tai hiljaisesta hyväksynnästä. Locken nyt kohtaama ristiriita on seuraavanlainen:

1. Maa ja kaikki siinä oleva, on annettu ihmisille yhteiseksi ja nautittavaksi, ihmisillä on niihin luonnollinen, yleinen (inklusiivinen) oikeus.

2. Täyttääkseen tarpeensa ja nauttiakseen maan antimista yksilöllä tulisi kuitenkin olla (eksklusiivinen) oikeus näiden antimien yksilölliseen käyttöön.