Oikeuden perustasta

edustaman tapaoikeuden erot ovat yksi tekijä, joka saattaa selittää miksi Rechtslehreä pidetään pahamaineisen vaikeana teoksena englanninkielisessä maailmassa. Niin tai näin, maine on ansaittu.

Kantin moraalifilosofian kulmakivet ovat johdantomainen Moraalin metafysiikan perustus (1785) ja hänen moraalifilosofisena pääteoksenaan pidetty Käytännöllisen järjen kritiikki (1788). Moraalin metafysiikan (1797) oli varmasti tarkoitus täydentää kokonaisuus osoittamalla, että oikeuden ja oikeuksien johtaminen a priori ei ole ainoastaan mahdollista, mutta myös järkevämpää kuin empiristisen etiikan tarjoamat

vaihtoehdot (Ladd, xlv). Teos jäi kuitenkin vaille suurta huomiota lähes kahdeksi vuosisadaksi (Gregor, 762).

Syy Moraalin metafysiikan välttelyyn ja unohtamiseen löytynee sen vaikeaselkoisuudesta. Kant ei todellakaan päästä lukijaa helpolla kirjan, eikä varsinkaan omaisuuteen liittyvän osuuden kanssa. Kirjan itsekin englanniksi kääntänyt Mary Gregor on todennut Kantin argumentoinnin aiheesta kryptiseksi, vielä senkin jälkeen, kun se on uusituissa painoksissa uudelleenrakennettu alkuperäisen tekstin hajanaisuuden korjaamiseksi (Gregor, 761). Gregorin mukaan normaalistikin lukijoiltaan paljon vaativa Kant käyttäytyy Rechtslehressä suorastaan karkeasti heitä kohtaan (Gregor, 787). Tekstin epäselvyys, syklisyys ja

argumentaation hajanaisuus saa kirjan tuntumaan keskeneräiseltä. Näin on, vaikka mainittu myöhemmin selvennysmielessä uudelleenrakennettu teksti perustuu kirjan toiseen, Kantin itsensä korjailemaan painokseen. Kaiken tämän huomioon ottaen, on mahdotonta sanoa, miten kirjassa esitelty teoria

omaisuudesta pitäisi tarkalleen ottaen tulkita. Yritän kuitenkin tarjota jonkinlaisen järkevän kokonaiskuvan aiheesta juuttumatta yksityiskohtien monitulkintaiseen labyrinttiin.

3.2. Oikeuden perustasta

Kantin mukaan on siis olemassa ”ylin moraalilaki”, jonka mukaan voimme saada käytännön tietoa siitä, minkälainen toiminta on oikein ja väärin (RL 215–216). Sitä voi verrata luonnontieteiden lakeihin, jotka antavat tietoa siitä, miten asiat tapahtuvat, moraalilain kertoessa kuinka asioiden tulisi tapahtua (Ladd, xviii).

Kuten jo todettu, moraalilaki voidaan käsittää luonnolliseksi laiksi, kunhan muistetaan, että se eroaa perinteisestä luonnonoikeusajattelusta niiltä osin, että se 1) on pääteltävissä a priori (ja sitä ei voi päätellä empiirisesti), 2) sen juuri on ihmisessä eikä Jumalassa tai luonnossa ja 3) sen sisältö on suhteessa

(subjektiivisiin) oikeuksiin (Ladd, xxii). Se on universaalisti sitova ja ehdoton, eikä se ainoastaan ole pääteltävissä järjellä, vaan se on järjellinen jopa siinä määrin että sen voi sanoa olevan järjen sisäänrakennettu periaate (Sensen, 107–108).

33

Siinä määrin, kuin moraalilaki käsittelee toimintaa, josta on mahdollista säätää ulkoisella lailla, on kyse oikeudesta. Toiminta, josta yksilö on vastuussa ainoastaan itselleen, kuuluu sisäisen, eettisen

lainsäädännön piiriin. (RL 239)

Moraalilaki (jota Kant kutsuu myös nimellä vapauden lait) perustuu vapauteen, joka on ainoa synnynnäinen oikeus.

”Vapaus (itsenäisyys toisen henkilön tahdon rajoitteista), niin pitkään kuin se on yhteensopiva kaikkien muiden vapauden kanssa yleisen lain mukaisesti, on ainoa ja alkuperäinen oikeus, joka kuuluu jokaiselle hänen ihmisyytensä kautta.” (RL 237)

Toisin kuin Locke, joka näki ihmisten olevan tasavertaisia, koska Jumala on heidät sellaisiksi luonut, Kant (Grotiuksen, Pufendorfin ja Rousseaun tapaan) johtaa ihmisten keskinäisen ja synnynnäisen tasa-arvoisuuden juuri vapaudesta (RL 237–238; Ladd xvi; Olivecrona 1974, 212). Kant vaikuttaa yllä

lainaamassani kohdassa puhuvan vapaudesta sen negatiivisessa mielessä, vapautena toimintaan ilman ulkoisia rajoitteita. Oikeus itsessään onkin kiinnostunut ainoastaan negatiivisesta, eli ulkoisesta vapaudesta.

Vapaudella on kuitenkin myös ratkaisevan tärkeä sisäinen, positiivinen ulottuvuutensa³⁷. Oikeutta ei voi olla ilman moraalia, ja moraalia ei voi olla ilman positiivista vapautta (Ladd, xvi–xvii).

Positiivinen vapaus on ”autonomiaa, eli Tahdon³⁸ ominaisuus olla itse lakina” (MMP 446–447; Ladd, xxix–

xxx). Se on ”puhtaan järjen kykyä olla itsessään käytännöllinen”, itsenäisyyttä moraalisena toimijana ja kykyä moraaliseen päätöksentekoon, Tahdon autonomiaa (RL 213–214; MMP 433, 440). Yhteiskunnan tasolla tämä positiivinen vapaus tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että kansalaisten ei tule noudattaa lakeja joita eivät itse hyväksyisi (RL 314; Sensen, 108). Positiivinen vapaus siis sekä tekee yksilöstä

itsenäisen lainsäätäjän ja tekee hänestä moraalisen olennon (tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän välttämättä toimisi moraalisesti). Positiivinen vapaus on siis karkeasti ottaen sukua asioille, joita Locke pitää lähtökohtaisina vaatimuksina persoonaksi kehittymiselle.

Selvennän tässä välissä lyhyesti Tahdon (der Wille) ja valintakyvyn (die Willkür) käsitteitä. Ensimmäinen on ainoastaan järjellisillä olennoilla (ihmisillä) oleva apriorinen kyky moraaliseen lainsäätäjyyteen. Toinen taas tarkoittaa myös eläimillä olevaa valinnanvapautta, empiiristä kykyä ja tahtoa toteuttaa omaa vapauttaan erilaisten valintojen kautta. Ehkä voidaan sanoa der Willen ikään kuin määrittävän oikean ja väärän, ja die Willkürin tekevän päätöksen siitä, kuinka lopulta toimitaan. Koska molemmat sanat voitaisiin kääntää sanalla tahto, käytän tässä tekstissä selvyyden vuoksi der Willestä aina suomennosta Tahto isolla

37 Tämän työn laajuuden ja aiheen kannalta vapauden käsitteen kaksijakoinen käsittely riittää. Mary Gregorin mukaan Lewis W. Beck on osoittanut, että Kantilla on itse asiassa ainakin viisi toisistaan eroavaa vapauden käsitettä (Gregor, 767).

38 Iso alkukirjain on allekirjoittaneen lisäämä tuomaan selvyyttä, kts. seuraava kappale.

34

alkukirjaimella³⁹. Laddin mukaan, koska Tahto on käytännöllisen järjen mukainen, ja koska yksilöllinen Tahto on siksi sama kuin yleinen Tahto ja yleisesti sitova, Tahto toteuttaa Kantin moraalisen autonomian teoriassa samaa roolia kuin Jumala joissain muissa: se on kyseenalaistamaton perusta moraalille. Sikäli kun Ladd on oikeassa, Kant tuntuu korvaavan esimerkiksi Locken käyttämän argumentin moraalilain

jumalallisesta alkuperästä vähintään yhtä abstraktilla ideatason käsitteellä. (Ladd, xxix–xxx)

Tahdon autonomiasta ja lainsäätäjyydestä päämäärien valtakunnassa Kant johtaa tunnetun kategorisen imperatiivinsa eri muotoiluineen (MMP, 433; Caygill, 99–102, 273; Ladd, xvi). Kategorinen imperatiivi antaa aisteja edeltävää tietoa siitä, mikä on moraalisesti oikein, eli paljastaa moraalilain sisällön. Taustalla on ajatus siitä, että ihmisiä ei tulisi kohdella välineinä, vaan päämäärinä itsessään (MMP 429).

Moraalisuutensa kautta jokainen ihmisyksilö on itsessään korvaamaton ja arvokas (arvokkuus, Würde), eikä hänelle voi määrittää hintaa (MMP 434–435). Tämä tarkoittaa sitä, että hän on päämäärä itsessään, mutta myös velvoitettu ottamaan kaikki muut lakiasäätävät olennot huomioon vertaisinaan. Samoin kuin Locke kutsuu hahmottelemaansa moraalista oikeussubjektiaan, myös Kant kutsuu tällaista järjellistä ja moraalista yksilöä tai oikeussubjektia persoonaksi (Person). Persoona voi olla myös syyksilukemisen (Zurechnung, lat.

imputatio) kohde, eli hän on juridisesti oikeuskelpoinen ja velvoitettu kantamaan vastuu teoistaan. (MMP 438; RL 223, 227)

Voidaan kuvitella tila, jossa yksilöiden tahdot (huom. die Willkür) toimivat maailmassa sopusoinnussa toistensa ja ylimmän moraalilain kanssa, rikkomatta toistensa vapautta. Kantin mukaan oikeus on tämän tilan ehtojen ruumiillistuma. Kantin hahmottelema abstraktio oikeudesta konkretisoituu, kun tahdot toteuttavat vapauttaan maailmassa sellaisten sääntöjen mukaan, jotka estävät niitä rikkomasta toistensa vapautta. Oikeuden yleinen laki on kategorisen imperatiivin muotoilu oikeuden sfäärissä, ja kuuluu tarkalleen ottaen näin: ”Toimi ulkoisesti niin, että tahtosi vapaa käyttö sopii yhteen kaikkien vapauden kanssa, yleisen lain mukaisesti.” (RL 230–231)

Oikeuden yleinen laki siis määrittää persoonille vapauden tilan, taaten jokaiselle yhtäläisen ulkoisen vapauden toimia maailmassa, asettaa itselleen päämääriä ja tavoitella niitä⁴⁰. Toiminnan vapautta rajoittaa ainoastaan velvollisuus muiden vapauden yhtäläiseen kunnioittamiseen. Jotta toiminta olisi mahdollista, on oltava oikeuksia, ja niitä on myös pystyttävä hankkimaan.

39 Tapa on linjassa esimerkiksi Laddin englanninkielisen käännöksen kanssa, joka käyttää Willestä käännöstä Will ja Willküristä sanaa will (esim. Ladd, xxix–xxxi). Markus Nikkarla puhuu Moraalin metafysiikan perustuksen

käännöksessään tahdosta (Wille) ja valintakyvystä (Willkür).

40 Onnellisuuden tavoittelu on Kantin mukaan ainakin epäsuorasti velvollisuus (MMP 399).

35