1. Johdanto
Käsittelen työssäni omaisuuden käsitettä John Locken ja Immanuel Kantin yhteiskuntateorioissa.
Molemmat filosofit kytkevät yhteiskunnan oikeutuksen kiinteästi yksilön oikeuksiin, joita he lähestyvät erityisesti omistusoikeuden näkökulmasta. Aihe linkittyy 1600- ja 1700-luvun filosofien käymään keskusteluun omaisuuden, oikeuksien ja yhteiskunnan alkuperästä. Keskustelun juuret ovat luonnonoikeustraditiossa, jolle olivat tyypillisiä erilaiset luonnontila-ajatusleikit.
Locken teoria on diskurssin puheenvuoroista tunnetuin, ja sen voi jopa sanoa jättäneen koko muun keskustelun varjoonsa. Siinä missä Locken kirjoitus on saanut yllin kyllin huomiota, Kantin teoria on jäänyt vaikeaselkoisuutensa takia hämmästyttävän vähälle huomiolle. Auki kirjoitettuna Kantin ajatusketju kuitenkin paljastuu viehättäväksi. Se on onnistunut yritys väistää aiempien teorioiden ongelmakohdat, ja tarjota filosofinen perusta omaisuudelle, yksilön oikeuksille ja yhteiskunnalle yhdellä yhtenäisellä argumentilla. Se linkittyy saumattomasti aiempaan, edellisten vajaan 200 vuoden aikana käytyyn
keskusteluun aiheesta, ja onnistuu, ellei lopettamaan sitä täysin1, niin ainakin tuomaan sen jonkinlaiseen välitilinpäätökseen.
Molempien filosofien teoriat lähtevät liikkeelle omistusoikeuksien välttämättömyydestä, ja etenevät sitten oikeuksien luomisen mahdollisuuden kautta yhteiskunnan oikeutukseen. Molemmat hylkäävät aiempien kirjoittajien esittämän ajatuksen oikeuksien perustumisesta sopimuksiin ja pyrkivät löytämään oikeuksille vankemman pohjan.
Aiheeseen liittyy joitakin terminologisia hankaluuksia. Ensimmäinen koskee sanaa oikeus. Roomalainen oikeus teki jaon oikeuteen (ius) ja lakiin (lex). Roomalaiset tarkoittivat sanalla ius sekä subjektiivisia
oikeuksia (henkilön oikeus johonkin), että objektiivista oikeutta (oikeus järjestelmänä). Objektiivinen oikeus voidaan lisäksi jakaa alkuperänsä mukaan luonnolliseen ja säädettyyn (eli positiiviseen) oikeuteen.
Suomalainen ja saksalainen oikeusperinne kuuluvat samaan roomalaisesta oikeudesta juontuvaan säädösoikeustraditioon, ja sanan oikeus kaksoismerkitys on säilynyt molemmissa kielissä (saksassa subjektives Recht ja objektives Recht). Tilanne hankaloituu käännettäessä termejä englanniksi. Ius kääntyy englanniksi joko right (subjektiivinen oikeus), tai (the) law (objektiivinen oikeus). Asia on huomionarvoinen, koska myös lex (laki, saks. Gesetz) kääntyy sanalla (a) law. Law voi siis tarkoittaa sekä lakia että objektiivista oikeutta. Saksan Rechtiin ja suomen oikeuteen sisältyy myös viittaus myös moraalisesti oikeaan, toisin kuin englannin sanaan law. Ongelma ei liity ainoastaan termien kääntämiseen, vaan todelliseen rakenteelliseen eroon säädösoikeustradition ja anglosaksisen Common law -oikeusperinteen välillä. Locke edustaa
1 Hegel jatkoi aiheesta hieman myöhemmin Oikeusfilosofiassaan, rakentaen suoraan Kantin teorian päälle. Hänen argumenttinsa tuntuu kuitenkin jotenkin irralliselta siitä keskustelusta, jota esimerkiksi Grotius, Hobbes, Locke ja Kant keskenään käyvät.
2
jälkimmäistä, kun taas Kant rakentaa kiinteästi ensin mainitun päälle. Säädösoikeuden vieraus lienee yksi syy siihen, miksi englanninkieliset kirjoittajat ovat kokeneet Kantin oikeusfilosofian hankalaksi. (Ladd, xx–
xxiii)
Omistusoikeus on subjektiivinen oikeus, joka pitää sisällään määrätyt hallintaoikeudet esineeseen tai kohteeseen, omaisuuteen. Roomalainen oikeus erottaa toisistaan esineen hallussapidon, hallinnan ja omistamisen. Kaksi jälkimmäistä ovat tunnustettuja ihmisten (tai oikeussubjektien) välisiä oikeudellisia suhteita, hallussapidon viitatessa vain fyysiseen suhteeseen esineeseen. Toisin kuin säädösoikeus, Common law ei erottele käsitteitä toisistaan erityisen tarkasti (Ladd, xxxiii). Tämä lienee yksi syy siihen, että Locke ajautuu sekoittamaan teoriassaan omaisuuden, omistusoikeudet ja subjektiiviset oikeudet yleensä.
Omaisuuden ja oikeuksien sekoittaminen liittyy sekä Locken edustamaan filosofiseen traditioon, että siihen, että sana property saattoi tarkoittaa 1600-luvun englannissa mitä tahansa minkä yksilö kokee omakseen.
Toisin kuin Locke, Kant määrittelee oikeudet selvästi ihmisten välisiksi suhteiksi, ja omaisuuden objektiksi, johon ne ovat suhteessa. Hän tulkitseekin Locken pitävän omistusoikeuksia ihmisen ja esineen välisinä suhteina.
Molemmat teoriat ovat lopulta saman (objektiivisen) oikeuden, yksityisomaisuuden ja yhteiskunnan käsitteiden välisen kolmijaon pohdintaa. Ilman oikeutta ei voi olla omaisuutta, mutta mikä on oikeuden ja yhteiskunnan suhde? Ja tarvitsemmeko yhteiskuntaa siihen, että voimme sanoa että, meillä on jotain omaa? Kyse on myös oman (omaisuus) ja yhteisen (yhteiskunta, eli julkinen tai yhteinen asia, res publica) rajan hahmottelemisesta. Kuinka pitkälle yhteinen voi määritellä sen mikä on omaa?
Lockea edeltävä diskurssi
Länsimaista filosofiaa leimasi ainakin 1600-luvun alkuun asti uskomus yhteiskunnan luonnolliseen alkuperään. Jo Aristoteles muotoili sen Politiikassaan: ”…kaupunkivaltio kuuluu luonnostaan olemassa oleviin asioihin ja että ihminen on luonnostaan kaupunkivaltiossa elävä olento” (Aristoteles, 1253a).
Aristoteleen mukaan ihminen, poliittinen eläin, ikään kuin täydellistyy eläessään yhteiskunnassa, tulemalla teleologisesti sellaiseksi kuin luonto on hänet tarkoittanut. Ajatukseen yhteiskunnan luonnollisesta
alkuperästä liittyi yleisesti myös hallitusvallan taivaallinen oikeutus.
Vuonna 1625 hollantilainen luonnonoikeusteoreetikko Hugo Grotius potkaisi teoksessaan De jure belli ac pacis käyntiin keskustelun yhteiskunnan keinotekoisesta alkuperästä. Hänen mukaansa ihmiset luotiin alun
3
perin tasa-arvoisiksi maailmaan, joka oli ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, ja missä ei ollut minkäänlaisia yhteiskunnallisia rakenteita. Myöhemmät filosofit ovat käyttäneet tästä tilasta sanaa luonnontila2. Grotius sanoo yksityisen omaisuuden syntyneen ihmisten tehdessä sopimuksia maailman resurssien jakamisesta3. Luonnontilassa ei kuitenkaan ollut suojaa vaaroilta, ja ihmiset ovat hakeutuneet yhteisöihin suojellakseen itseään ja sitä mikä on heidän omaansa (suum4). Vaikka Grotius näkee yhteiskunnan palvelevan ihmisten luonnollista tarvetta sosiaalisuuteen, se on siis syntynyt keinotekoisesti edistämään jäsentensä hyötyä.
Seuraava merkittävä puheenvuoro aiheeseen tuli englantilaiselta Thomas Hobbesilta vuonna 1651. Hobbes kuvaa Leviathanissaan luonnontilaa yhteiskunnallisen tilan vastakohdaksi: tilaksi, jossa ei ole hallitusvaltaa eikä yleistä lakia. Kukaan ei valvo luonnollisen oikeuden toteutumista, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää.
Hän kuvaa tilaa ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. Subjektiivisista oikeuksista tai siitä, mikä on jonkun omaa, on absurdia puhua: ”Näistä olosuhteista seuraa myös se, ettei ole omistusta, ei määräysvaltaa, ei eroa minun omani ja sinun omasi välillä, vaan itse kunkin on vain se, minkä hän voi saada, ja niin kauan, kuin hän voi sen pitää.” (Hobbes, 121–123/8.1–85, 125/13.13–14, 126–127/14.4)
Tavoitellakseen rauhaa ja edistääkseen mahdollisuuksiaan elossapysymiseen ihmiset perustavat
yhteiskuntia. Kansalaiset luovuttavat kansankokouksen enemmistöpäätöksen kautta valtansa suvereenille, joka määrittää kansalaisten oikeudet uudelleen valtion lakien kautta. Omistusoikeudet ovat, joskin
välttämättömiä yhteiskunnan jatkuvuuden ja rauhan turvaamiseksi, silti vain suvereenin myöntämiä oikeuksia muiden joukossa6. Lainsäädäntö ei ainoastaan määritä yksityisten omistusoikeuksien asemaa valtiossa, vaan se luo ne. Hobbesille omistusoikeudet siis ovat yhteiskunnallisesti säädettyjä oikeuksia, eikä
2 Girardin mukaan Grotius ei missään vaiheessa käytä sanaa luonnontila. On kuitenkin selvää, että hän yhteiskuntaa edeltävää tilaa kuvaillessaan hahmottelee juuri sitä, mitä myöhemmät filosofit ovat kutsuneet luonnontilaksi. (Girard, 62)
3 Karl Olivecronan mukaan Grotius myös mainitsee epämääräisesti mahdollisuuden ottaa esineitä omakseen ilman sopimuksia ja yksinkertaisesti fyysisellä haltuunotolla. Mahdollisesti hänellä on ollut mielessään jonkinlainen rajanveto hallussapidon ja hallinnan käsitteiden välillä. Haltuunotettu esine saattoi olla osa ihmisen oman piiriä, suumia, mutta ei kuitenkaan oikeuden tai moraalisesti velvoittavan vallan (facultas moralis) kohde. Myöhemmin Pufendorf korosti omassa teoriassaan, että minkäänlaista omistajuutta esineeseen ei voi syntyä pelkän yksipuolisen fyysisen
haltuunoton kautta: kaikki oikeudet perustuvat sopimuksiin. (Olivecrona 1974, 214–217)
4 Luonnollisen lain perusperiaate on Grotiuksen mukaan ”suum cuique tribuere”, antaa kullekin omansa (Olivecrona 1974, 212). Grotius on ilmeisesti ottanut sen suoraan roomalaisen oikeuden Institutiones Iustiniani -teoksesta, jossa kerrotaan ”lain periaatteiden olevan elää rehellisesti, olla vahingoittamatta ketään ja antaa jokaiselle omansa” (”Iuris praecepta sunt haec: honeste vivere, alterum non laedere, suum cuique tribuere”, Iustiniani institutiones I.I.3-4).
Muoto ”suum cuique” (tai cuique suum) tunnetaan roomalaisena oikeudenmukaisuuden määritelmänä, ja se kääntyy suomeksi myös ”jokaiselle ansionsa mukaan”.
5 Lukijaa helpottaakseni viittaan Leviathaniin Ahon suomenkielisen käännöksen sivunumeroilla, sekä luvun ja kappaleen numerolla.
6 Leviathanin kappale 18.10 on tarkkaan luettuna monitulkintainen. Hobbes tuntuu laskevan omaisuuden piiriin
”perinteisten” omistusoikeuksien lisäksi myös muut oikeudet: ”…mitä hyödykkeitä hän saa käyttää ja mitä tekoja hän saa tehdä ilman että kukaan muu alamainen asettuu vastahankaan; tätä sanotaan omistukseksi.” Palaan asiaan käsitellessäni Locken määritelmää omaisuuden käsitteelle.
4
niitä yksinkertaisesti olisi olemassa ilman yhteiskunnallista lainsäädäntöä. Hän siteeraa Ciceroa: ”Ottakaa pois lainsäädäntö, eikä kukaan tiedä mikä on hänen omaansa ja mikä toisen” (Hobbes, 218/24.5). (Hobbes, 166/18.10)
Voidaan oikeastaan sanoa, että Hobbesin mukaan yhteiskunta on instrumentti, jonka kansalaiset luovat suojellakseen itseään. Samaan tapaan kansalaisten subjektiiviset oikeudet ovat yhteiskunnan luoma väline, jolla se tähtää itsensä suojelemiseen. Kansalaisten yksityisomaisuus on siis itse asiassa olemassa
ensisijaisesti valtiota, eikä kansalaisia itseään varten. (Kersting, 352–353)
Työn rakenne
Aloitan työni käsittelemällä luvussa 2 Locken teorian yleisiä peruspilareita, kuten luonnollista lakia ja oikeuksia. Sen jälkeen avaan sitä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanalla omaisuus, ja samalla kytken hänet samaan diskurssiin edeltäjiensä kanssa. Lopulta kerron miksi yksityiset omistusoikeudet ovat
välttämättömiä, ja miten Locke oikeuttaa yksityisten omistusoikeuksien irrottamisen luonnontilan yhteisomaisuudesta.
Luvussa 3 siirryn esittelemään Kantin teorian taustaa ja perusteita. Etenen oikeuden käsitteen kautta käsittelemään hankittuja oikeuksia, eli mitä Kant omaisuudella tarkoittaa, ja lopulta hallussapidon ja hallinnan käsitteiden eroa. Seuraavaksi kerron miksi omistusoikeuksia on Kantin mukaan välttämätöntä pystyä hankkimaan, ja millaisia ne ovat luonteeltaan. Tätä seuraa todistus siitä, miten omistusoikeuksia voi hankkia.
Luvussa 4 kerron mitä kahdessa aiemmassa pääluvussa esitellyt teoriat tarkoittavat yhteiskunnan oikeutuksen näkökulmasta. Käsittelen ensin sitä, mikä rooli omaisuuden käsitteellä on Locken teoriassa poliittisen yhteiskunnan synnystä. Tämän jälkeen paljastan miten Kant oikeuttaa kansalaisyhteiskuntansa synnyn, ja mitä tämä tarkoittaa omaisuuden näkökulmasta.
Tämän jälkeen analysoin luvussa 5 teorioiden suhdetta toisiinsa, ja todistan, miten Kant onnistuu kuin onnistuukin rakentamaan sillan Hobbesin ja Locken ainakin näennäisesti vastakkaisten teorioiden välille.