Kant ja yksityisomaisuuden suhde yhteiskuntaan

Jäimme aiemmassa luvussa Kantin omistusoikeuksien syntyä käsittelevän teorian kanssa lukkotilanteeseen.

Kirjoitin alkuperäisen omaisuuden haltuunoton edellyttävän kolmen ehdon täyttämistä. Kaksi ensimmäistä, esineen hallussapito ja valinta ottaa se omaksi, ovat ongelmattomia ilmiömaailman seikkoja. Asian

varsinainen ydin onkin kolmannessa kohdassa, oikeuksien synnyn vaatimassa oikeudellisessa aktissa.

Totesimme että yksilö voi omalla Tahdon aktillaan luoda vain vajavaisia ja väliaikaisia oikeudellisia suhteita.

Vakinaistuakseen oikeudet vaativat ulkoista tahoa, yleisen lakiasäätävän Tahdon idean aktin. Tämä tarkoittaa yleistä oikeudellista hyväksyntää, jonka yksilöiden yksi, yhteinen Tahto antaa.

Kantin mukaan ainoa keino saavuttaa yhteinen Tahto on kansalaisyhteiskunnan (bürgerliche Zustand) perustaminen yhteiskuntasopimuksen (”alkuperäinen sopimus” käytännöllisen järjen ideana) kautta (Kant 1793, 77–79). Kansalaisyhteiskunta ei ole mikä tahansa ihmisten yhteenliittymä, ja Kant sanookin, että luonnontilan vastakohta ei ole yhteiskunta, vaan perustuslakiin perustuva kansalaisyhteiskunta.

Puhuessaan kansalaisyhteiskunnasta, Kant ei siis puhu mistä tahansa yhteiskunnallisesta tilasta, vaan

”oikeuden jakamisen”⁵⁷ (eli toimeenpanon) tilasta, johon siirrytään apriorisen lain pakottamana. Itse asiassa hän rinnastaa muunlaiset yhteiskunnat luonnontilaan, koska ne eivät edusta kansalaisyhteiskunnan tavoin apriorisesti toteutunutta julkisoikeutta, vaan kuuluvat yksityisoikeuden piiriin. (RL 306, 312)

Luonnontilan ja varhaisten yhteiskuntien ongelma on se, että vaikka ihmisten ja kansojen voitaisiinkin olettaa olevan lähtökohtaisesti hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia, niiden käsitykset ja tulkinnat oikeudesta vaihtelevat. Yleisen lain puuttuessa jokainen noudattaa omaa harkintaansa ja toteuttaa omia (sinänsä täysin valideja) oikeuksiaan välittämättä muiden mielipiteistä. Lopulta kukaan ei voi olla varma siitä, että hänen oikeuksiaan ei loukata. (RL 312)

Ainoa tapa välttää oikeustulkintojen kaaos ja estää se, että oikeuksien toteuttaminen loukkaa muiden vapautta, on luoda yksi ja kaikille tasapuolinen lainsäädännöllinen järjestelmä. Vasta kansalaisyhteiskunnan lainsäädäntö määrittää sen mikä on oikeudenmukaista, ja mitkä säännöt säätelevät sitä, miten omaisuus jakautuu yksilöiden välillä (RL 267).

57 Austeilenden Gerechtigkeit, lat. iustitia distributiva. Kantin käyttämä sanamuoto on hämmentänyt varsinkin englanninkielisiä lukijoita, sillä käännös distributive justice tarkoittaa tavallisesti distributiivista oikeudenmukaisuutta.

Kant kuitenkin tarkoittaa tällä ilmeisesti nimenomaan oikeuden toimeenpanoa. (Fleischacker, 69)

49

Tavoilleen uskollisena Kant muotoilee yhteiskuntaan siirtymisestä postulaatin. Julkisoikeuden postulaatin mukaan tilanteessa, jossa ihmiset elävät rinnakkain, täytyy hylätä luonnontila ja siirtyä yhdessä

julkisoikeudelliseen tilaan, kansalaisyhteiskuntaan. Kant perustelee tämän sillä, että vaikka yksilöt eivät luonnontilassa toisiaan vastaan taistellessaan toimisikaan oikeutta tai vapauden lakia vastaan (heillä on täysi oikeus käyttää voimakeinoja estääksensä oikeuksiensa rikkominen), he toimivat väärin jäädessään

”oikeudettomuuden tilaan, eli tilaan, jossa kukaan ei ole turvassa väkivallalta joka kohdistuu siihen mikä on hänen”. Tällainen tila on este vapaudelle, ja siksi voimakeinojen käyttö (”vapauden rajoittaminen”) on sallittua sen poistamiseksi, eli vapauden lisäämiseksi. Jokainen on siis velvoitettu käyttämään tarvittaessa voimakeinoja ja pakottamaan muut yhteiskunnallisen oikeusjärjestyksen alle. Kansalaisyhteiskunnan perustaminen ja siihen siirtyminen on käytännöllisen järjen sanelema apriorinen velvoite. Kant siis oikeuttaa poliittisen yhteiskunnan yksinkertaisesti järjellä. (RL 256, 307–308, 312)

Oikeus (objektiivinen) on kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta sitä mitä Kant kutsuu julkisoikeudeksi.

Yksityisoikeuden periaatteet ja siitä johtuvat oikeudet kuitenkin pätevät myös valtiossa, eikä julkisoikeus tuo yksilöille minkäänlaisia uusia velvollisuuksia (RL 306). Julkisoikeuden voisi sanoa käsittelevän sitä, miten yksilöllisiä oikeuksia omaavat oikeussubjektit voivat elää yhteiskunnassa tasa-arvoisina niin, että he eivät riko toistensa oikeuksia. Kansalaisyhteiskunta, yleistä Tahtoa kuvastavan julkisoikeuden ja positiivisen lainsäädännön tila, on samalla vakinaistetun yksityisoikeuden ja subjektiivisen oikeuksien tila. Tämä koskee myös omistusoikeuksia. Vaikka jo luonnontilassa voi olla omistussuhteita esineisiin, ne ovat (yksipuolisina Tahdon akteina) vakiintumattomia ja tilapäisiä, koska ei ole yleistä oikeuden toimeenpanoa turvaamassa niitä. Ainoastaan kansalaisyhteiskunnassa voidaan todella puhua yleisesti tunnustetuista (yhdistyneen Tahdon mukaisista) omistusoikeuksista.

Kantin ajatusta yhdistyneestä Tahdosta voi verrata Rousseaun yleistahdon (volonté générale) käsitteeseen, joka on yleisen lainsäädännön perusta ja edustaa kaikkien kansalaisten yleistä tahtoa yhteiseen hyvään sekä heidän yhteisiä intressejään. Ideaalivaltiossa lainsäädäntö ilmaisee yleistahtoa. Yksittäiset tahdot voivat erehtyä, mutta yleistahto on aina oikeassa. Sama pätee Kantin yleiseen Tahtoon, joka

käytännölliseen järkeen ankkuroituna ei kykene olemaan väärässä (Ladd, xxix–xxx). Molemmat kykenevät säätämään yleisesti sitovia lakeja. Rousseaun ajattelu vaikutti Kantiin suuresti (esim. Ladd, xxiii–xxiv; RL 318), ja Kantin ajatus yleisestä Tahdosta edustaa selvästi samaa jatkumoa yleistahdon käsitteen kanssa.

Käsitteen historia ulottuu silti Rousseautakin kauemmaksi. Esimerkiksi Montesquieu lainaa Lakien hengessä italialaista filosofia Gian Vincenzo Gravinaa (1664–1718): ”Yksilöiden erillinen voima ei voi yhdistyä ilman heidän tahtojensa yhdistymistä. Heidän tahtojensa yhdistymä, kuten Gravina jälleen oikein huomauttaa, on

50

mitä kutsumme KANSALAISYHTEISKUNNAKSI⁵⁸” (Montesquieu I.3.10). (Encyclopædia Britannica: General will)

En mene tässä sen syvemmälle kansalaisyhteiskunnan ja julkisoikeuden yksityiskohtiin. Tämän työn aiheen kannalta on riittävää, että kerron kansalaisyhteiskunnan perustuvan yksilöiden vapaudelle (eli oikeuksille), tasa-arvolle, ja itsenäisyydelle lainsäätäjänä (yhtenäiseen Tahtoon tarvitaan kaikkien kansalaisten Tahto) (Kant 1793, 74–79). Rechtslehressä Kant ei tee selvää erottelua kansalaisyhteiskunnan (bürgerliche Zustand) ja valtion (Staat) (jossa ensin mainittu sijaitsee) välillä, mutta ilmeisesti sellaisen voi kuitenkin nähdä Kantin tuotannossa laajemmin (RL 311 ja esim. Schmidt 2010). Kansalaisyhteiskunta on yhteisten intressien tila,

”yhteinen olento” (gemeine Wesen, lat. res publica (latius sic dicta⁵⁹), eng. commonwealth), jossa lainsäädäntö-, lain toimeenpano- ja tuomiovalta (”yleisen ja yhteisen Tahdon kolme persoonaa”) on erotettu toisistaan (RL 311, 313). Valtion tulee olla perustuslaillinen tasavalta (Republik), ja se voi olla autokratia, aristokratia tai demokratia (RL 338–341). Vaikka valtio perustuu yksilöiden oikeuksille, eivät nuo oikeudet ole silti absoluuttisia tai loukkaamattomia. Tämä koskee myös omistusoikeuksia: valtiolla on kansalaisten yhteisenä Tahtona oikeus verottaa kansalaisiaan hyväksi katsomallaan tavalla (RL 325).

Vaikka Kantin filosofian ja myös kansalaisyhteiskunnan takana oleva kantava ajatus on kaikkien ihmisten tasa-arvo, hän kuitenkin tekee jaon aktiivisiin ja passiivisiin kansalaisiin, joista ainoastaan aktiiviset ”muista riippumattomat” miespuoliset kansalaiset saavat äänestää (RL 314; Kant 1793, 77–79). Egalitaristina hän kuitenkin sanoo, että lakien tulee olla (vapauden lain mukaisesti) sellaiset, että jokainen saa toteuttaa vapauttaan niin että voi pyrkiä saavuttamaan aktiivisen kansalaisen statuksen (RL 315). Äänestysoikeuden rajaaminen vain niille, jotka ovat omia herrojaan saattaa kertoa enemmän ajan yleisestä hengestä, kuin Kantin ajattelusta⁶⁰. Toisaalta äänioikeuden antaminen alisteisessa asemassa oleville saattaisi tarkoittaa käytännössä vain lisää ääniä heidän herroilleen.

Kuten aiemmin totesin, yksipuolisen Tahdon toimesta syntyneet omistusoikeudet ovat epätäydellisiä ja tilapäisiä, odottaen yleisen Tahdon hyväksyntää ja vakinaistamistaan. Kukaan ei voi olla täysin varma omistuksistaan yleisen oikeudentulkinnan ja oikeuden toimeenpanon puuttuessa luonnontilassa. Jotta oikeudellisen postulaatin velvoittamia ja vaatimia omistusoikeuksia voisi todella olla vakiintuneina,

58 Civil state.

59 ”Laajalti niin sanottu”

60 Esimerkiksi Rousseau ja Montesquieu kannattivat äänioikeuden rajaamista joko sukupuolen tai muiden perusteiden mukaan (O’Hagan, luku VIII; Montesquieu, II.2.20). Kiinnostavana sivuhuomautuksena mainittakoon, että Ranskan vallankumouksen aikaan vuonna 1791 lakia säätävä kokous (assemblée législative) käytti eksplisiittisesti termiä aktiiviset ja passiiviset kansalaiset antaessaan äänioikeuden vain varakkaille miespuolisille kansalaisille (McPhee, 68).

Kant käyttää termiä ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa vuonna 1793 julkaistussa kirjoituksessaan Über den Gemeinspruch: Das mag in der Theorie richtig sein, taugt aber nicht für die Praxis (Kant 1793, 77–79). Jacob Weinrib on kirjoittanut Kantin jaon filosofisista ulottuvuuksista (Weinrib 2008).

51

ihmisten on pakko luoda kansalaisyhteiskuntia. Oikeastaan tämä pakko sisältyy implisiittisesti myös jo aiemmin käsittelemääni käytännöllisen järjen postulaattiin ja sitä kautta yleiseen moraalilakiin:

1. Oikeudellinen postulaatti velvoittaa toimimaan muita kohtaan niin, että ”se, mikä on ulkoista, voisi tulla heidän omakseen” (RL 246).

2. Omistusoikeudet vakiintuvat vasta kansalaisyhteiskunnassa, yleisen oikeuden toimeenpanon kautta (esim. RL 257).

3. On siis oltava niin, että on oikeusvelvollisuus toimia muita kohtaan niin, että siirryttäisiin kansalaisyhteiskuntaan (RL 312).

Kansalaisyhteiskuntaan ei siis siirrytä minkäänlaisten empiiristen tosiseikkojen (kuten väkivallan uhka) pakosta, vaan apriorisesta periaatteesta (RL 312). Toisin sanottuna, valtion perimmäinen funktio ei ole kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen, vaan oikeuden periaatteiden toteutuminen mahdollisimman hyvin, kuten kategorinen imperatiivi velvoittaa. Kant kirjoittaa, että jos Rousseau ehkä olisikin oikeassa

väittäessään, että yksilöiden hyvinvointi voisi toteutua helpommin tai paremmin luonnontilassa, se ei silti olisi minkäänlainen argumentti kansalaisyhteiskuntaa vastaan. (RL 318)

Selkokielellä ja mutkia suoristaen, Kantin koko argumentti menee seuraavasti: maailmassa toimiminen, ainoan synnynnäisen oikeuden eli vapauden toteuttaminen, edellyttää hankittuja omistusoikeuksia. Kant samaistaa kaikki hankitut oikeudet omistusoikeuksiin, siihen, mikä on jonkun omaa. Hankitut subjektiiviset oikeudet ovat siis sekä välttämättömiä että mahdollisia, koska muu olisi vapauden kanssa ristiriidassa. On oikeusvelvollisuus edistää omistusoikeuksien syntyä, jotta vapaus voisi toteutua. Oikeuden yleinen laki (joka on yksi kategorisen imperatiivin muotoiluista) velvoittaa toimimaan niin, että tahdon vapaa käyttö on sopusoinnussa kaikkien muiden vapauden kanssa. Luonnontila on kuitenkin tila, jossa ei ole yleistä

lainsäädäntöä, ja oikeuden tulkinta ja toimeenpano on yksilöiden käsissä. Yksilöt voivat kyllä luoda teoriassa sitovia oikeuksia, mutta koska ne perustuvat yksipuoliseen tahtoon eivätkä ole yleisesti hyväksyttyjä, mikään ei takaa etteivät ne voisi olla ristiriidassa muiden yksittäisten tahojen oikeuksien kanssa.

Luonnontila on siis turvaton, ja yksilöiden oikeuksien toteutuminen käytännössä on epävarmaa. Kukaan ei voi lopulta olla varma siitä, mikä on hänen omaansa. Tällainen oikeuksien ristiriita on kuitenkin ristiriidassa oikeuden yleisen lain kanssa, ja jotta vapaus voisi lisääntyä, on velvollisuus edistää kaikin keinoin

kansalaisyhteiskunnan syntyä. Vain objektiivinen oikeus, yleinen oikeusjärjestelmä kansalaisten yhteisen Tahdon ilmentymänä voi määrittää pysyvästi yksilöiden subjektiiviset oikeudet ja niiden määrittymisen säännöt. Kirjoitetut lait eivät rajoita, vaan lisäävät kansalaisten vapautta, koska ne edistävät oikeuden toteutumista. Kansalaisyhteiskunta on oikeuden itsensä ilmentymä, jossa yksilölliset tahdot toteuttavat vapauttaan sopusoinnussa, yleisen lain mukaisesti.

52

Lyhyesti sanottuna: vapauden toteutuminen vaatii omaisuutta, eli yksilöllisiä hankittuja oikeuksia. Näiden oikeuksien vakiinnuttaminen vaatii yleisen oikeusjärjestelmän siunauksen. Subjektiiviset oikeudet siis vaativat kansalaisyhteiskunnan perustamista, jotta kansalaisyhteiskunta voisi vakiinnutetun objektiivisen oikeuden kautta tehdä niistä todellisia.

Johtaessaan oikeudet apriorisesti ja ilman empirismin keinoja, Kant onnistuu siis samalla nivomaan mukaan kansalaisyhteiskunnan apriorisen perustuksen. Valtio voidaan nähdä oikeuden ruumiillistumana, joka lakiensa kautta edistää kansalaistensa vapautta.

Kantin teoria ulottuu myös valtiollisen tason yli. Samoin kuin yksilöt voivat saavuttaa keskinäisen rauhan tilan ja turvatut oikeudet valtiossa, valtiot voivat saavuttaa pysyvän rauhan tilan, kun oikeuden

toteutuminen turvataan kansainvälisellä lailla (RL 355; Gregor 785–786). Jotta kaikkien vapaudet voisivat olla sopusoinnussa yleisen lain mukaisesti, on mukaan saatava koko ihmiskunta: ”Niin pitkään kuin alkuperäinen sopimus ei ulotu koko ihmislajiin, haltuunotto on aina tilapäistä” (RL 266). Kansainväliset sopimukset edistävät oikeutta itseään, ja auttavat valtioita pois keskinäisestä luonnontilastaan.

On oikeastaan sääli, että Kantin päättelyketju on niin sekava ja sen deduktiot vaikuttavat epäselvyydessään horjuvilta. Jos hän olisi kyennyt esittämään asian selkeämmin, ja jos Rechtslehre ei jättäisi keskeneräisyyden vaikutelmaa, sitä tuskin olisi väheksytty lähes kaksi vuosisataa, kuten Gregor asian esittää (Gregor, 762).

Teorian lopputulos ja kokonaiskuva on kuitenkin kaunis ja toimii yhteen Kantin filosofian kokonaiskuvalle tärkeän transsendentin idealismin kanssa.

Toisaalta juuri transsendentti idealismi on teorian Akilleen kantapää. Jos päätämme olla hyväksymättä Kantin metafyysisiä premissejä puhtaasta käytännöllisestä järjestä ja transsendentista vapaudesta, koko ajatusketjulta lähtee pohja (Kersting, 347).