Luonnollisen lain asettamat rajoitteet

Hankittujen oikeuksien yksilöllinen luominen on siis mahdollista ihmisen työn ja tekojen kautta. Mutta mikä sitten varmistaa, että oikeudet ja niiden hankkiminen eivät polje muun ihmiskunnan inklusiivista oikeutta maailmaan? Enemmän kuin vastaisi kysymykseen, Locke tuntuu yrittävän kiertää sen. Sama luonnollinen laki, joka mahdollistaa yksityisomaisuuden syntymisen, asettaa sille Locken mukaan myös rajoja (II § 31).

Nämä luonnolliseen lakiin sisältyvät rajoitteet yksityisomaisuuden haltuunotolle pyrkivät varmistamaan,

25

että omistusoikeudet eivät riko toisten yksilöiden oikeuksia tai hyvinvointia. Rajoitteet liittyvät kolmeen asiaan: resurssin pilaantumiseen, sen riittävyyteen ja työntekoon.

1. Yksilö saa ottaa haltuunsa vain niin paljon kuin hän pystyy hyödyntämään. Jumala ei ole

tarkoittanut mitään ihmisen haaskattavaksi tai tarpeettomasti tuhottavaksi, joten jos joku kerää enemmän omenia kuin jaksaa syödä ja ne pilaantuvat, hän on ylittänyt rajansa (II § 31). Samoin, jos joku rajaa itselleen enemmän maata kuin pystyy viljelemään, se jää haaskuuseen ja toiset ovat oikeutettuja ottamaan sen haltuunsa (II § 38).

2. Omaisuutta saa hankkia niin pitkään, kun muillekin riittää ”riittävästi ja yhtä hyvää” (II §:t 27, 33 &

36).

3. Macpherson tulkitsee Locken tekstistä myös kolmannen, implisiittisen ehdon, joka liittyy yksilön työnteon rajoihin (Macpherson 1962, 214). Jos Lockea todella haluaa lukea niin, että vain yksilön omien käsien aikaansaannokset (II § 27) voivat olla hänen yksityisomaisuuttaan, eikä työtä voi teettää muilla, hänen yksityisomaisuutensa todella rajoittuu hänen itse työstämäänsä materiaaliin.

Esitellyt ehdot ovat varsin tulkinnanvaraisia. Ensimmäinen ehto on selkein sen takia, että sen eksplisiittinen esiintyminen tekstissä tunnutaan hyväksyvän yksimielisesti. Locke esittelee sen puolustautuessaan

spekuloimaansa kritiikkiä vastaan, jonka mukaan yksilö olisi oikeutettu kokoamaan itselleen määrättömästi omaisuutta (II § 31). Waldronin mukaan puolustus onkin onnistunut siltä osin, että se estää aiheuttamasta tahallista kärsimystä naapureille esimerkiksi tuhoamalla heidän ulottuvillaan olevat resurssit (Waldron, 208–209). Toisaalta hän kuitenkin huomauttaa, että Locke puhuu hyödyntämisestä hyvin laajassa merkityksessä – pilaantuvat omenat eivät Waldronin mukaan mene haaskuuseen, jos ne ovat palvelleet yhtään mitään tarkoitusta, esimerkiksi esteettistä (Waldron, 207). Ensimmäinen ehto ei kuitenkaan anna minkäänlaisia määrällisiä rajoitteita omistamiselle, se voidaan nähdä vain määräyksenä estää

pilaantuminen (Waldron, 209).

Toinen ehto, vaatimus jättää muille yhtä paljon ja yhtä hyvää, on hieman ensimmäistä epäselvempi tapaus.

Ajatus esiintyy alkutekstissä ainakin kolmeen otteeseen, mutta esimerkiksi Waldron sanoo sen olevan implisiittinen ja epäsuora (Waldron, 210), ja myöhemmin hän toteaa sen olevan jopa suorassa ristiriidassa luonnollisen lain kanssa (Waldron, 213).

Macpherson taas pitää ehtoa eksplisiittisesti ilmaistuna, mutta sanoo Locken kumoavan sen itse: jos joku viljeleekin yli omien tarpeidensa ja muille ei riitä vastaavaa maa-alaa, maan tuotto kuitenkin hyödyttää koko ihmiskuntaa. Tähän vaadittaisiin oletusta siitä, että tuotto jakautuu tasaisesti myös niiden kanssa, jotka ovat jääneet ilman maata. Macphersonin mukaan Locke tekee tämän olettamuksen. Näin tulkittuna ylimääräisen maan haltuunotto ja viljely voitaisiin nähdä jopa hyveellisenä asiana. (Macpherson 1962, 212–

213)

26

Joka tapauksessa Locke ei tunnu pitävän asiaa ongelmallisena. Hänen kuvaamansa haltuunotto ja sen rajoitteet ovat sinänsä teoreettisia, että ne liittyvät yksityisomaisuuden alkuperäiseen syntyyn ja oikeutukseen. Jos ne ovatkin historiallisia, ne liittyvät siihen kun ”maailman suurta yhteismaata aikojen alussa asutettiin.” Locke tuntuu pitävän selvänä, että kuvatussa tilassa kukaan ei pystyisi ottamaan niin paljon omakseen, että muille ei riittäisi yhtä paljon ja yhtä hyvää (II § 36)²⁹. Kuten hän sanoo:

”oikeudenmukaisen omaisuuden raja ei ylittynyt omaisuuden suuruudessa vaan siinä, että jokin omaisuuden osa tuhoutui käyttämättömänä” (II § 46).

Kolmas rajoite, joka on Macphersonin mukaan implisiittisesti läsnä Second Treatisessä, liittyy yksityisomaisuuden rajoittumiseen omien käsien tuotoksiin. Locke kuitenkin mainitsee esineiden

haltuunoton olevan mahdollista myös välillisesti, esimerkiksi palvelijoiden tai palkkatyön kautta: ”Thus the Grass my Horse has bit; the Turfs my Servant has cut; and the Ore I have digg’d in any place where I have a right to them in common with others, become my Property, without the assignation or consent of any body”

(II § 28). Henkilön omaisuutena työ on siis sellaista, että yksilön on myös mahdollista luopua siitä

tahtoessaan; esimerkiksi edellä mainittu palvelija on myynyt työnsä ja sen tulokset isännälleen³⁰. Toisaalta Locke tuntuu kiirehtivän tässä hieman asioiden edelle: hänen teoriansa kannalta on oleellista, että

yksityisomaisuus syntyy ennen sopimuksia, mutta ainakin palvelijan tapauksessa jonkinlainen sopimus on varmasti tehty ennen työhön ryhtymistä, muuten kyse olisi orjuudesta. Hevosen osalta esimerkki lienee pätevämpi. Kuten myös Macpherson toteaa, joka tapauksessa vaikuttaa siltä että palkkatyö on läsnä jo luonnontilassa, vaikka ei edeltäisikään sopimuksia³¹ (Macpherson 1962, 215–216). Myös Yrjönsuuri tulkitsee palkkatyön olevan läsnä jo luonnontilassa kahden ihmisen välisenä sopimuksena, joka ei edellytä valtiollisten rakenteiden olemassaoloa (Yrjönsuuri, 30).

On selvää, että Locken kuvaileman kaltainen yksityisomaisuuden synty on käynyt harvinaiseksi historian saatossa yksityisomistuksen yleistyessä ja yhteismaiden kadotessa. Hänen omana aikanaan valtaamatonta maata oli (ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta) vielä runsaasti jäljellä. Hän kuitenkin selvästi tiedosti luonnontilaisen ja yhteisesti omistetun maan olevan vähenemään päin (II § 35), mutta totesi sitä olevan silti

29 Yrjönsuuri kirjoittaa toisen reunaehdon todella edellyttävän yltäkylläistä maailmaa, jossa yksilöllä on aina mahdollisuus löytää hyödyntämättömiä resursseja, ja pohtii ”maatalousyhteiskunnassa eläneen” Locken ehkä

ajatelleen, että ainakin hänen aikalaisillaan on aina mahdollisuus lähteä omasta näkökulmastaan lähes asumattomaan Amerikkaan (Yrjönsuuri, 29). Kuten jo totesin, mielestäni Locke kuitenkin puhuu varsin teoreettisella tasolla ja

historian alkuhämäristä. Rohkeita avauksia Locken filosofiasta tehnyt Tully on julkaissut kiinnostavan artikkelin Locken teorian soveltamisesta Amerikan valloittamiseen (Tully 1993).

30 Myös Macpherson tulkitsee lainausta Locken ja kapitalismin suhdetta analysoidessaan niin, että isäntä voi Locken mukaan omistaa palvelijansa työn (Macpherson 1962, 215). James Tully on kritisoinut sekä tätä tulkintaa, että analyysiä kokonaisuudessaan, mutta Jeremy Waldronin argumentit Tullyn kritiikkiä vastaan ovat mielestäni varsin vakuuttavia (Tully 1980, 138–142; Waldron, 225–231). Myös Peter Laslett kritisoi Macphersonin tulkintaa (Laslett 1964).

31 Macphersonin mukaan työtään voi myydä ja luovuttaa eteenpäin juuri sen vuoksi, että omaisuutena siihen pätevät samat oikeudet kuin muuhunkin omaisuuteen (Macpherson 1962, 214–215).

27

edelleen enemmän kuin ihmiskunnan hyödyntämää (II § 45). Sivistyksen ja järjestäytyneiden yhteiskuntien leviämisen myötä myös positiivisen lain säädökset olivat antaneet uusia määrityksiä omistusoikeuksien synnylle ja siirtymiselle. Locke mainitsee kuitenkin yksityisomaisuutta syntyvän vielä hänenkin aikanaan hänen aiemmin kuvaamallaan tavalla: valtameret ovat ihmiskunnan ”suuri ja yhä säilynyt yhteismaa”, jonka antimet kuuluvat pyytäjälleen (II § 30). Ymmärtääkseni käytetty esimerkki on pätevä vielä tänä päivänäkin.

Suomen olosuhteissa voisi käyttää esimerkkinä jokamiehenoikeutta, joka on sinänsä kiinnostava, että se sallii yksityisomistuksen syntymisen toisen yksityisen tahon omistamasta maasta.

Locke siis onnistuu antamaan oikeutuksen yksityisomaisuuden ja samalla hankittujen oikeuksien synnylle luonnollisen lain rajoissa, olkoonkin että perustelu muiden oikeuksien rikkomattomuudesta on hatara.

Macphersonin mukaan Locken todellinen saavutus oli kuitenkin onnistua tämän jälkeen perustelemaan miksi luonnollisen lain asettamat rajoitteet eivät lopulta kuitenkaan päde omistusoikeuksien syntyyn (Macpherson 1962, 199). Toisin sanottuna, miten Locke onnistuu oikeuttamaan yksityisomaisuuden rajoittamattoman keräämisen. Locke tekee sen rahan avulla.