Omaisuuden käsitteestä

Ennen kuin menen syvemmälle yksityisomaisuuden oikeutukseen ja perustukseen, on tarpeen perehtyä hieman omaisuuden käsitteeseen, eli siihen, mitä Locke oikeastaan tarkoittaa sanalla omaisuus.

Omaisuuden käsitteen käyttö Second Treatisessä on omiaan herättämään hämmennystä ainakin nykyaikaisissa lukijoissa. Kirjoittaessaan omaisuudesta (property / propriety¹⁵), Locke tuntuu puhuvan ajoittain jostain aivan muusta kuin siitä, mikä nykyään yleisesti mielletään yksityisomaisuudeksi. Hetkittäin hän tarkoittaa selvästi esineitä ja maaomaisuutta¹⁶, mutta toisinaan hän vaikuttaa puhuvan henkilön oikeuksista yleensä. Lisäksi hän tuntuu ajoittain sekoittavan oikeudet ja niiden kohteet, eli omistuksista puhuttaessa sekoittaa esineet ja oikeudet niihin (Olivecrona 1974, 219; Tully 1980, 61).

Omaisuuden käsitteen epämääräiseltä tuntuva käyttö ja sen määrittelyn monitulkintaisuus on johtanut mittaviin väittelyihin myöhempien tulkitsijoiden välillä. Kysymys liittyy sanojen merkityksen muuttumiseen ajan saatossa, mutta myös Locken valintaan kirjoittaa Two Treatises englanniksi latinan sijaan. Locken on esimerkiksi sanottu venyttäneen käsitteen merkitystä (esim. C. E. Vaughan ja Jacob Viner), mutta myös käyttäneen sitä kahdessa eri merkityksessä (Olivecrona, Laslett, Viner, Macpherson). Ainakin jälkimmäinen väite pitää paikkansa, vaikka Locke itse kryptisesti väittääkin tarkoittavansa omaisuudella aina samaa.

Yhdestä asiasta voidaan olla varmoja: omaisuus on Lockelle lähtökohtaisesti jotain, mitä ihmiseltä ei voi viedä ilman hänen omaa suostumustaan (II § 193). (II § 173; Olivecrona 1975, 110; Laslett 1990, 102) Useammassa kuin yhdessä kohdassa kirjaansa Locke sanoo tarkoittavansa omaisuudella elämää, vapautta ja omistuksia (esim. II § 87 ja II § 123). Määritelmän tulkitseminen kirjaimellisesti saa sen kuitenkin kuulostamaan vain uudelleen muotoillulta listalta luonnollisista oikeuksista (elämä, terveys, vapaus ja omistukset; II § 6). On kuitenkin selvää, että Locke tarkoitti omaisuudella muutakin kuin henkilön luonnollisia oikeuksia.

Toisaalla Locke määrittelee omaisuuden hieman toisin: “By Property I must be understood here, as in other places, to mean that Property which Men have in their Persons as well as Goods” (II § 173). Tekstinkohtien välinen ero on pieni, mutta äärimmäisen merkittävä. Omaisuus henkilössä on nimittäin jotain aivan muuta kuin luonnollisia oikeuksia – päinvastoin, se on henkilön itsensä hankkimia hankittuja oikeuksia. Käsite avaakin omaisuuteen aivan uuden näkökulman, johon palaan yksityiskohtaisemmin hieman myöhemmin.

Sitä ennen osoitan, että on huomionarvoisia syitä olettaa, että Locke todella tarkoittaa omaisuudella kaikkia, sekä luonnollisia että hankittuja, yksilön oikeuksia.

15 Locke käyttää molempia muotoja sekaisin. Syystä tai toisesta hän korvasi vanhahtavamman proprietyn propertylla paikka paikoin kirjan toiseen painokseen. (Laslett 1990, alaviite ¶ sivulla 102)

16 Locke käyttää sanoja property, possessions, estates ja fortunes kuvatessaan tätä merkitystä.

16 2.2.1. Suum ja Locken määritelmä omaisuudelle

Syy nykylukijaa hämmentävään omaisuuden määrittelyyn löytyy sekä käsitteen historiasta, että Locken edustamasta filosofisesta traditiosta. Käsitteen historiaa tutkineen Karl Olivecronan mukaan Grotiuksen ja Pufendorfin omaisuusdiskurssin tunteminen auttaa Locken ymmärtämisessä. Grotius ja Pufendorf kutsuvat kaikkea, mikä on ihmisen omaa, sanalla suum¹⁷. Suum voidaan mieltää jokaisella yksilöllä olevaksi

henkilökohtaiseksi oikeuksien sfääriksi. Toisten yksilöiden suumin loukkaaminen on kaikissa tilanteissa kiellettyä, ja oikeudenmukainen toiminta onkin Grotiukselle yksinkertaisesti vain toisten oikeuksien loukkaamisesta pidättäytymistä. Vastaavasti vääryys voidaan ainakin luonnontilassa määrittää toisen suumin loukkaamiseksi. (Olivecrona 1975, 111)

Grotius sanoo suumiin kuuluvan sen, mikä on osa persoonaa (Olivecrona 1974, 214). Tarkalleen ottaen se koostuu kahdesta asiasta: siitä mikä kuuluu ihmiselle luontaisesti (Jumalan tahdosta), ja siitä mikä on hankittua (omasta tahdosta). Grotiuksen mukaan ihmiselle luontaisesti omia asioita ovat sekä elämä että ruumis jäsenineen, mutta myös vapaus, maine, kunnia ja teot. Omasta tahdostaan ihmisen omaa taas on se, minkä hän on joko luonnontilassa sopimuksilla tai yhteiskunnassa säädetyn lain mukaisesti hankkinut.

Pufendorfin kategoriat eroavat hieman Grotiuksen vastaavista, mutta ovat yleisesti samansuuntaiset.

Mielestäni kategorioihin liittyy kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensinnäkin, luontaisesti oma ei tarkoita Grotiukselle synnynnäisesti omaa. Toiseksi, suum on ensisijaisesti luontaista, mutta yksilö voi omasta tahdostaan laajentaa sitä koskemaan materiaalisia omistuksia. (Olivecrona 1975, 112)

Peter Laslettin mukaan Jacob Viner on osoittanut, että propriety (ja property) tarkoitti 1600-luvun englannissa omaisuutta ”laajassa merkityksessään”, eli yksinkertaisesti kaikkea mikä on jonkun omaa¹⁸. Olivecrona tulee omassa analyysissään samaan johtopäätökseen: Locke vaikuttaa tarkoittavan

omaisuudella sitä, mistä Grotius ja Pufendorf käyttävät sanaa suum. Lisäksi Laslett ja Olivecrona molemmat huomauttavat, että käsite vaikuttaa tarkoittaneen pääasiallisesti juuri ”elämää ja vapautta”, ja että

materiaaliset omistukset ovat (kuten suumissa) olleet sen laajennus. (Laslett 1990, alaviite ¶ sivuilla 102–

103 ja alaviite Second Treatisen §:ään 27 sivulla 287; Olivecrona 1974, 219–220)

Olivecrona lisää, että myös Hobbes käytti sanaa omaisuus varsin laveassa merkityksessä. Hobbes mm.

kirjoittaa: ”Omistetuista asioista (propriety) ihmiselle kallisarvoisimmat ovat oma henki ja ruumis, seuraavaksi useimmille ne jotka liittyvät aviollisiin tunteisiin, sitten rikkaudet ja ansiolähteet” (Hobbes, 290/30.12). Tämän lisäksi Hobbes käänsi Ulpianusta latinasta kääntäessään sanan suum juuri proprietyksi

17 Sana tarkoittaa kirjaimellisesti hänen tai heidän (Chambers Murray Latin-English Dictionary, 736–737, suus). Se mikä on jollekin suum, on kaikille muille alienum (toisen).

18 Laslett puhuu, Locken sanoin, elämästä, vapaudesta ja omistuksista, mutta tarkoittaa selvästi myös kaikkea muuta mitä yksilö voi pitää omanaan, esimerkiksi uskontoa: ”It is the sense in which Locke’s contemporaries could talk of the protestant religion established by law as their ’property’…” (Laslett 1990, 102).

17

(Hobbes, 138/15.3). Voidaan siis spekuloida myös Hobbesin puhuneen lähtökohtaisesti suumista, olivathan yksityiset omistusoikeudet esineisiin muutenkin hänelle vain satunnaisia suvereenin myöntämiä oikeuksia muiden joukossa. (Olivecrona 1975, 113)

Tämä tausta helpottaa Locken valitseman muotoilun ymmärtämistä. Vinerin analyysi sanan merkityksestä 1600-luvun englannissa, ja Olivecronan käsitehistoriallinen analyysi Locken edustaman

luonnonoikeustradition omaisuusdiskurssista tukevat molemmat samaa tulkintaa. Kaiken lisäksi Locken kanssa kirjeenvaihdossa ollut ranskalainen lakitieteilijä Jean Barbeyrac vahvisti jo 1700-luvun alussa Locken tarkoittaneen omaisuudella yksilön oikeuksia yleensä¹⁹ (Barbeyrac, 4). Voidaan siis olettaa omaisuuden olevan Lockelle sitä, mikä on ihmisen omaa, mihin muiden oikeudet eivät ulotu, ja mitä ei saa viedä häneltä ilman hänen suostumustaan. Lyhyesti sanottuna: Locke tarkoittaa omaisuudella subjektiivisia oikeuksia²⁰. Omistusoikeudet modernissa merkityksessään muodostavat osan tätä kokonaisuutta.

On ironista, että Locken valinta kirjoittaa Two Treatises of Government latinan sijaan kansan kielellä englanniksi on lopulta ollut omiaan lisäämään tekstin vaikeatulkintaisuutta. Jos Locke olisi kirjoittanut latinaksi, hän olisi joutunut valitsemaan käyttämänsä termin merkityksiltään vakiintuneempien latinankielisten käsitteiden joukosta. Samalla hän olisi tullut selvemmin ankkuroineeksi tekstinsä valitsemansa terminologian mukaan joko olemassa olevaan filosofiseen traditioon tai vaihtoehtoisesti roomalaiseen oikeuteen. Molemmissa tapauksissa hän olisi saattanut tulla nykyistä paremmin

ymmärretyksi.

Myös property-sanan latinankielinen juuri, proprietas, tarjoaa aiheeseen mielenkiintoisen näkökulman.

Vaikka sana on Adolf Bergerin roomalaisen oikeuden sanakirjan mukaan esiintynyt roomalaisessa oikeudessa synonyymisesti dominiumin kanssa, kuvaten omistajuutta tiukimmassa merkityksessään, se tarkoittaa myös laatua tai ominaisuutta, jotain mikä on yksilölle ominaista (Berger, 658; Chambers Murray Latin-English Dictionary, 589, proprietas). Ehkä oikeudet, se mikä on yksilön omaa, voitaisiinkin tosiaan mieltää myös hänen (vähintään oikeusfilosofisiksi tai metafyysisiksi) ominaisuuksikseen. Tämä näkökulma korostaisi omaisuuden olevan ensisijaisesti jotain yksilöön itseensä sisältyvää, ja esineellisen omaisuuden olevan jonkinlainen laajennus sille.

19 Barbeyrac kirjoittaa: “Mr. Locke means by the word Property, not only the Right which one has to his Goods and Possessions, but even with respect to his Actions, his Liberty, his Life, his Body ; and in a word, all forts of Right.”

Tekstinpätkä löytyy hänen vuoden 1729 esipuheestaan An Historical and Critical Account of the Science of Morality…

Samuel Pufendorfin massiivisen Of the Law of Nature and Nationsin neljänteen painokseen. Esimerkiksi Tully ja Laslett tunnustavat Barbeyracin auktoriteetin asiassa. (Barbeyrac, 4; Laslett 1990, alaviite §:n 28 riveihin 1–4 sivulla 288; Tully 1980, 116).

20 Myös esimerkiksi Jeremy Waldron ja James Tully vahvistavat tulkinnan (Waldron, 158; Tully 1980, 116).

18 2.2.2. Omistusoikeudet esineisiin

Locke siis puhuu omaisuudesta hyvin laveasti. Yksityisomaisuudella ”perinteisessä mielessään” on kuitenkin tärkeä rooli hänen filosofiassaan, ja usein se nähdään jopa sen tärkeimpänä antina. Hän käsittelee laajasti sitä, miten yksityiset omistusoikeudet esineisiin ovat mahdollisia, ja miten ne voivat syntyä. Locken käsittelyssä yksityiset omistusoikeudet esineisiin edustavat symbolisella tasolla kaikkia yksilön hankittuja oikeuksia. Kysymys on mielestäni ennen kaikkea hankittujen oikeuksien synnystä ja suhteesta

yhteiskuntaan: siitä, miten yksilöt voivat itsenäisesti (ilman sopimuksia) hankkia tai luoda henkilökohtaisia oikeuksia, jotka rajaavat muiden vapautta, ja siitä, mikä poliittisen yhteiskunnan suhde kansalaistensa hankittuihin oikeuksiin on.

Siirtyessäni käsittelemään yksityisomaisuutta, hankittuja oikeuksia materiaalisten omistusten näkökulmasta, on hyvä tarkentaa mistä puhumme. Ensinnäkin, nykyinen arkikielinen tapa puhua omaisuudesta esineinä on lähtökohtaisesti väärä – omaisuus ei ole esineitä, vaan omistusoikeuksia esineisiin. Omistusoikeudet koostuvat erilaisista oikeuksista kohteidensa hallintaan, esimerkiksi niiden käyttöön, luovuttamiseen tai myymiseen. Ne siis ovat oikeastaan hallintaoikeuksia tai niiden yhdistelmiä.

Ajatus omaisuudesta hallintaoikeuksina juontaa juurensa ainakin roomalaiseen oikeuteen asti.

Jeremy Waldronin mukaan henkilön omistussuhde maailman objekteihin on Lockelle nimenomaan

oikeudellinen: se on oikeus käyttää esinettä tahtomallaan tavalla. Myös Mikko Yrjönsuuri korostaa esineen omistamisen olevan Lockelle sen käytöstä määräämistä (Yrjönsuuri, 28). Käyttö tarkoittaa tässä tapauksessa esineen hyödyntämistä hyvin laajalla skaalalla, mukaan lukien esimerkiksi myyminen. Omistusoikeus ei anna yksilölle kuitenkaan täysin rajoittamattomia oikeuksia objektiin, vaan luonnollinen laki asettaa rajoja omaisuuden hyväksikäytölle. Esinettä ei esimerkiksi saa tuhota tarpeettomasti eikä se saa mennä

haaskuuseen. Omistaja voi myös olla velvoitettu käyttämään omaisuuttaan läheistensä tai hädänalaisten hyväksi. (Waldron, 160–161)

Omaisuuden käsittäminen oikeuksiksi esineiden sijaan on ensisijaisen oleellista. Ilman oikeudellista aspektia omaisuus surkastuisi pelkäksi esineen fyysiseksi hallussapidoksi, eikä omistamisesta voitaisi oikeastaan enää edes puhua. C. B. Macpherson onkin todennut, että siinä vaiheessa, kun yhteisö tekee erotuksen omistamisen ja pelkän esineen hallussapidon välillä, se on määrittänyt omaisuuden oikeudeksi. Hieman toisin sanoin, omaisuus on määrätyn tahon valvottavissa olevia vaateita (enforceable claim). (Macpherson 1978, 3; Ivison, 74)

Macpherson on kutsunut oikeuksia yksityisomaisuuteen eksklusiivisiksi (exclusive) ja yhteisomaisuuteen inklusiivisiksi (inclusive) oikeuksiksi. Eksklusiivinen oikeus antaa haltijalleen oikeuden rajata muut tahot oikeuden kohteen ulkopuolelle. Inklusiivinen oikeus taas on oikeus olla tulematta rajatuksi kohteen ulkopuolelle. (Macpherson 1973, 123–125)

19

James Tully on soveltanut ajatusta Locken omaisuuskäsitteeseen. Hänen mukaansa Locken näkökulmasta yksityiset omistusoikeudet ovat eksklusiivisia, ja antavat haltijalleen oikeuden rajata muut tahot objektin hallinnan ulkopuolelle. Ihmiskunnan alkuperäinen, yhteinen omistusoikeus maailmaan taas on luonnollinen ja inklusiivinen. Tullyn mukaan yksityisomaisuuden lisääntymisen myötä omistussuhteet muuttuvat

käytännössä eksklusiivisiksi. Tully käsittelee Locken omaisuuskäsitettä laajasti eksklusiivisten ja

inklusiivisten oikeuksien näkökulmasta kirjassaan A Discourse on Property: John Locke and His Adversaries (Tully 1980, 53–79 & 95–130). Tullyn teoria on kokonaisuudessaan radikaali ja kiistelty, mutta jako eksklusiivisiin ja inklusiivisiin oikeuksiin on toimiva näkökulma Locken teoriaan, ja esimerkiksi Jeremy Waldron käyttää sitä (Waldron 153, 158–160).

Waldronin mukaan siitä, miten Locke käyttää sanaa property, on luettavissa erilaisia painotuksia. Hänen mukaansa Locke käyttää muotoa ”property in” yleisenä viittauksena yksilön oikeuksiin ja omaisuuteen.

Esimerkiksi vuokralaisella on oikeus vuokraamaansa maahan (”property in land”). ”Property of” (tai ”my property”) -muotoa käyttäessään Locke taas tarkoittaa ainoastaan eksklusiivisia oikeuksia. Esimerkiksi ihmisen työ on kiistatta hänen omaa omaisuuttaan (”property of the labourer”). (Waldron, 158–160) Waldron päättelee tästä, että “property in” -muodolla Locke painottaa oikeutta ja “property of / my property” -muodolla itse objektia omistamisen kohteena: ”If I have property in an object, what cannot be taken away from me without my own consent is the particular right I have. But if the object is my property, then it is the thing itself which cannot be taken away from me, since my right now excludes any entitlement which anyone else might have to use or otherwise deal with it against my will.” (Waldron, 160)