Henkilön käsite

Ennen kuin selitän Locken ratkaisun kohtaamaansa ristiriitaan, joudun avaamaan hieman henkilön (tai persoonan²²) käsitettä. Kuten jo todettu, yksilöllä on aina omaisuutta oikeuksissaan, joita häneltä ei voi viedä pois. Samaten hän on henkilönä (person) omaa omaisuuttaan (II § 27).

Persoona on Lockelle ihmisyyden toiminnallinen ja moraalinen ulottuvuus. Se käsittää ihmisen teot ja niiden seuraukset: ”It is a forensic term, appropriating actions and their merit, and so belongs only to intelligent agents, capable of a law, and happiness, and misery” (Essay 2.27.26). Ihmisellä ei ole persoonaa syntyessään, vaan se on jotain, mitä hän rakentaa itselleen toimintansa kautta. Sen lähtökohtaisia

perusedellytyksiä ovat vapauden lisäksi kyky käyttää järkeä, kantaa vastuu teoistaan ja ymmärtää luonnollista lakia. Tekojen kautta persoonaan sisältyvät niin hankitut oikeudet kuin rangaistuksetkin²³. Tässä mielessä persoona on myös oikeussubjekti. (Essay 2.27.26; Yolton 1985, 28–29)

Tarkkaan ottaen, ihmisen omistussuhde itseensä (self-ownership) ei välttämättä Locken mukaan edes pidä sisällään ruumista, vaan ainoastaan persoonan. Waldronin mukaan Locke ei edes (ainakaan eksplisiittisesti)

21 Waldron huomauttaa mielestäni aiheellisesti, että Locken väite, että yksityisomaisuus on välttämätöntä, jotta kukaan yksittäinen henkilö voisi käyttää maailman resursseja tarpeidensa täyttämiseksi, on heikko (II § 26). Sitä on mahdollista puolustella vielä yksilön omaan ruumiiseen kohdistuvien tarpeiden kuten nälän tyydyttämisen kohdalla (syömällä yhteisen omenan todella vien muilta mahdollisuuden enää koskaan hyötyä siitä), mutta esimerkiksi asuminen ei välttämättä vaadi minkäänlaista eksklusiivista omistusoikeutta. (Waldron, 168–169)

22 Mikko Yrjönsuuri käyttää käännöksessään sanaa henkilö, Jussi Kotkavirta taas on kääntänyt käsitteen persoonaksi.

Käytän itse näitä kahta sanaa synonyymeinä. Locken itsensä käyttämä sana on person, jota myös Hobbes käyttää hahmotellessaan oikeussubjektia luonnollisena ja keinotekoisena persoonana (Tuomo Ahon käännös) Leviathanissaan (Hobbes, luku XVI). Sana lienee periytynyt Hobbesille roomalaisen oikeuden persona-käsitteestä (Berger, 628). Locken käyttämän termin tarkempi käsittely löytyy Essayn luvusta 2.27, Of Identity and Diversity. Käännöksenä sana persoona saattaa kuvata henkilöä paremmin Locken ajatusta siitä, että kyseessä ei ole synnynnäinen tila, vaan eräänlainen ihmisen ideaalitila, johon kasvetaan ja kehitytään. Toisaalta persoona on sekoitettavissa samannimiseen käsitteeseen psykologiassa. Jussi Kotkavirta kutsuu Locken käsitystä persoonasta antimetafyysiseksi ja korostaa Locken erottelua persoonan, ihmisen ja minän identiteettien välillä (Kotkavirta, 27–28). John W. Yoltonin käsittely Locken persoonan käsitteestä on kompakti ja kiinnostava (Yolton 1985, 28–33, 69).

23 Tätä voisi verrata Grotiuksen kanssa, joka sanoo suumiin kuuluvan sen, mikä on osa persoonaa, eli käytännössä facultas moralis, oikeudet (Olivecrona 1974, 214).

22

mainitse ihmisellä olevan ruumiiseensa erityistä omistusoikeutta²⁴ (Waldron, 178–180). Kyse on siitä, että ihmiset ja heidän ruumiinsa ovat Jumalan luomia, ja siksi Jumalan omaisuutta. Ihmisen henkilö on kuitenkin hänen oma luomuksensa. Henkilöksi kasvetaan, ei synnytä, eikä lapsi ole vielä henkilö tässä mielessä.

Henkilö on ihmisen omaisuutta juuri siksi, että se on hänen omien tietoisten tekojensa tulos. Samalla sen teot ovat hänen omaisuuttaan, ja hän on niistä vastuussa. John W. Yolton toteaa lockelaisesta Jumalan, ihmisen ja henkilön suhteesta napakasti: ”Men are God’s property, persons are not” (Yolton 1985, 69).

(Tully 1980, 105–106)

Lukija ei voi olla huomaamatta tässä piilevää ristiriitaa sen kanssa, että aiemmin totesimme ”elämän, vapauden ja omistusten” olevan yksilön omaisuutta. Jos ihminen onkin Jumalan omaisuutta, kuinka hän voi omistaa elämänsä? Jeremy Waldron selittää asian olevan näkökulmakysymys. Hänen mukaansa Locke tekee selvän erottelun ihmisten keskinäisten ja ihmisten ja Jumalan välisten omistusoikeuksien välillä. Kun Locke siis argumentoi orjuutta ja itsemurhaa vastaan sanoen, että ihmisellä ei ole valtaa omaan elämäänsä, hän tarkoittaa sitä suhteessa Jumalaan, joka elämän antajana myös omistaa ihmisen²⁵ (II § 23). Kuitenkin kaikkien muiden ihmisyksilöiden näkökulmasta ihmisen elämä ja luonnollinen oikeus siihen kuuluvat hänen omaisuutensa piiriin. Sama koskee ruumista, se on muiden yksilöiden näkökulmasta ilmiselvästi hänen.

(Waldron, 177–178)

Henkilön käsite on keskeinen Locken teorian ymmärtämiselle, vaikka se on Tullyn mukaan jäänyt usein vähälle huomiolle omaisuutta käsiteltäessä. Hänen mukaansa Locke käsittelee ihmistä Second Treatisessä vain puhtaasti rationaalisena Jumalan luomuksena siihen asti, kunnes alkaa puhua henkilön kautta ihmisestä moraalisena toimijana, joka on velvoitettu toimimaan Jumalan asettamien sääntöjen puitteissa.

Samalla Locke tuo Tullyn mukaan persoonan kautta luonnollisten, inklusiivisten, oikeuksien rinnalle eksklusiiviset, toisten oikeuksien piiriä rajoittavat oikeudet: ”yet every Man has a Property in his own Person. This no Body has any Right to but himself” (II § 27). Luonnontilan alkuperäisen yhteisomistuksen tilassakin jokaisella yksilöllä on siis jotakin omaa, hänen oma henkilönsä, johon muilla ei ole minkäänlaista oikeutta. (Tully 1980, 105)

Henkilön voi siis sanoa olevan ihmisen maailmaan osallistumisen tapa luojastaan ja muista ihmisistä itsenäisenä, vapaan tahdon omaavana moraalisena ja oikeudellisena toimijana. Samalla siinä on hankittujen, muut poissulkevien eksklusiivisten oikeuksien ja samalla omaisuuden juuri.

24 Ehkä hieman yllättäen Karl Olivecrona ainakin vaikuttaa edustavan kantaa, jonka mukaan ihmisen omistussuhde persoonaansa tarkoittaa (juuri) ruumiin omistamista: ”First of all man has ’a Property in his own Person’ (II 27). This means that his own body belongs to himself.” (Olivecrona 1975, 113)

25 Vaikka Locke tässä argumentoi orjuutta vastaan, hän kuitenkin hyväksyi sen. Vertaa II §:t 24 ja 85 ja Laslett 1990, alaviite pykälään 24 sivulla 284.

23 2.3.2. Yksityisomaisuuden synty yhteisestä

Palaan nyt Locken pulmaan yksityisomaisuuden oikeutuksesta. Luomakunta on alussa annettu ihmisten yhteiseen omistukseen. Totesimme kuitenkin, että vaikuttaa siltä, että luomakunnan resurssien yksityiseen käyttöön ja omistamiseen ei ole mahdollisuutta, koska se loukkaisi muiden oikeuksia mainittuihin

resursseihin. Koska ihmisellä kuitenkin on yksityistä omaisuutta henkilössään, eli hän omistaa tekonsa, myös hänen työnsä ja sen tulosten on Locken mukaan oltava hänen omiaan. Sekoittamalla jotain itsestään (työtään) johonkin, jolla ei ole omistajaa, yksilöstä tulee aiemmin omistajattoman objektin omistaja. Toisin sanoin ilmaistuna: käyttämällä esinettä ihminen ottaa sen pois koskemattomasta, luonnollisesta tilastaan ja ulottaa omistusoikeutensa siihen²⁶. (II § 27)

Locke käyttää esimerkkinä miestä, joka poimii tammenterhoja tammen alta tai omenia metsän puusta²⁷. Hän kysyy missä vaiheessa miehen keräämät, kotiin viemät ja syömät tammenterhot alkoivat olla hänen omaisuuttaan, ja vastaa itse: on selvää, että juuri kerääminen oli se akti, joka teki terhoista hänen

omaisuuttaan (II § 28). Tämä siksi, että juuri se oli tässä tapauksessa ensimmäinen teko (eli työ), jonka mies kohdisti niihin (Olivecrona 1974, 224–225).

Sama logiikka pätee maahan, jota Locke pitää omistamisen tärkeimpänä kohteena. Yksilö voi alkaa viljellä tai työstää ennestään hyödyntämätöntä maapalaa, jolloin se rikkauksineen ja tuottoineen tulee hänen omakseen. Työllään hän ikään kuin rajaa yhteisestä maasta palan omakseen²⁸. (II § 32)

Koska teot ovat ihmisen omaisuutta, ja niitä voi sekoittaa maailman objekteihin, ihmisen on siis mahdollista luoda henkilökohtaisia oikeuksia esineisiin ja samalla rajata muiden oikeudet esineiden ulkopuolelle. Näin

26 Olivecronan artikkelissa Locke on Origin of Property on kuultavissa hegeliläisiä kaikuja työn ja persoonan suhteesta.

Hän pitää Locken lausetta ”The Fruit, or Venison, which nourishes the wild Indian, who knows no Inclosure, and is still a Tenant in common, must be his, and so his, i.e., a part of him, that another can no longer have any right to it …” (II § 26) yksiselitteisenä ilmauksena siitä, että persoona ulottuu käsittämään myös fyysiset objektit. Hänen mukaansa yksilön persoonallisuuden sfääri sulkee objektin sisäänsä ja objektista tulee näin osa persoonaa. Näin ollen intiaanin kaatama peura on osa häntä: ”The deer that the Indian has killed is his in the sense that it is a part of himself.”

(Olivecrona 1974, 223)

G. W. F. Hegel käyttää Oikeusfilosofiassaan hieman samanlaista kieltä kertoessaan persoonan ja omaisuuden suhteesta. Hänen mukaansa persoonan on annettava vapaudelleen ulkoinen vaikutuspiiri, sfääri, jotta se voi toimia maailmassa (Hegel, § 41). Tämä ulkoisen sfäärin kautta persoona ulottaa läsnäoloaan ulkoisiin objekteihin, joista tulee hänen omaisuuttaan (Hegel, § 51). Lyhyesti sanottuna yksityisomaisuus on hänelle persoonallisuuden läsnäoloa objektissa. Olivecronan kielenkäyttö on silmiinpistävää siksi, että toisin kuin Hegelin, Locken tarkoitus tuskin oli sisällyttää tekstiinsä metafyysisiä merkityksiä. Locken filosofia on hyvin analyyttistä, ja kuten jo todettu, myös hänen persoonan käsitettään on kuvattu jopa antimetafyysiseksi. Myös Yrjönsuuri kirjoittaa työn kiinnittymisestä ulkoisiin olioihin: ”Näin ulkoisista olioista tulee tietyssä mielessä oman persoonani jatkeita” (Yrjönsuuri, 28). Toisaalta esimerkiksi Laslett on todennut kiistävänsä Olivecronan väitteen omaisuudesta persoonan jatkeena (Laslett 1990, 103).

27 Locke lainaa tammenterhot esimerkkinä Pufendorfilta, mutta käyttää niitä Pufendorfin sopimusargumenttia vastaan. Alkuperäinen esimerkki löytyy Pufendorfin De jure naturae et gentium libri octosta (Pufendorf, IV.4.13).

28 Laslettin mukaan Locke käyttää maan rajaamisesta puhuessaan englantilaisen tapaoikeuden (Common law) käsitteitä, jotka liittyvät kartanoiden tapaan rajata yhteismaitaan yksityisiksi (Laslett 1990, alaviitteet §:n 28 riveihin 16–26 ja §:n 32 riveihin 7–10).

24

ollen myöskään luonnontilan ihmiset eivät tee vääryyttä nauttiessaan maailman antimista ilman sopimusta muun ihmiskunnan kanssa: omistajattomat resurssit muuttuvat yksityisomaisuudeksi samalla hetkellä, kun yksilöt koskevat niihin.

Syntynyt yksityinen omistusoikeus esineeseen on henkilön omaisuutta, eikä sitä voi lähtökohtaisesti viedä häneltä pois ilman suostumusta (II § 193). Se ei myöskään ole riippuvainen minkäänlaisesta

yhteiskunnallisesta hyväksynnästä tai sopimuksista. Se ei kuitenkaan ole luonnollinen tai synnynnäinen, vaan se on ihmisen itsensä hankkima erityinen ja henkilökohtainen oikeus. (Waldron, 138)

Alussa Jumala loi siis ihmiset tilaan, jossa kukaan ei ollut toisten yksilöiden yläpuolella ja kaikilla oli yhtäläinen omistusoikeus luomakuntaan. Kuitenkin, jotta yksilöt voisivat täyttää velvoitteensa Jumalaa kohtaan ja tehdä työtä edistääkseen yksilöllistä hyvinvointiaan, he tarvitsivat eksklusiivisia käyttöoikeuksia.

Nämä käyttöoikeudet ja samalla yksityisomaisuus syntyivät välittömästi, kun ihminen poimi omenan puusta tai työsti maata. Vaikka Jumala siis loi maailman yhteisomistuksen tilaan, käytännössä ihmisen luomaa yksityisomaisuutta on ollut alusta lähtien, ja se on Jumalan tahdon mukaista ja järjellistä. Ihmisellä on siis luonnollinen oikeus omaisuuteen yleensä, mutta yksityisomaisuuden perusta on hankituissa, erityisissä oikeuksissa, joilla ei ole jumalallista tai luonnollista alkuperää (Waldron, 138–139).

Vihjasin aiemmin, että luonnollisen lain velvoite itsesäilytykseen sisältää implisiittisesti positiivisen

oikeuden yksityisomaisuuden hankkimiseen. Koska ihmisen on omattava käyttöoikeus ruokaansa, ja koska hänen on itsesäilytyksen nimissä syötävä, on hänellä myös lähtökohtaisesti oltava oikeus hankkia

yksityisomaisuutta. Uskoakseni esimerkiksi Duncan Ivison tarkoittaa juuri tätä näkökulmaa kirjoittaessaan luonnollisesta oikeudesta omaisuuteen (Ivison, 72).

Teoriaan sisältyy kehäpäätelmän uhka. Jos yksityisomaisuus syntyy esineen käytöstä, se tarkoittaa myös sitä, että omistusoikeuteen sisältyvät käyttöoikeudet perustuvat käytölle – esineen käyttöni luo minulle oikeuden sen käyttöön. Kuka tietää, ehkäpä Locke olisi kiertänyt ongelman toteamalla, että minulla on alkujaankin Jumalalta saatu käyttöoikeus esineisiin, mutta se on yleinen ja inklusiivinen. Vasta käyttöni muuttaa tuon oikeuden eksklusiiviseksi ja esine muuttuu yksityisomaisuudekseni.

2.3.3. Luonnollisen lain asettamat rajoitteet

Hankittujen oikeuksien yksilöllinen luominen on siis mahdollista ihmisen työn ja tekojen kautta. Mutta mikä sitten varmistaa, että oikeudet ja niiden hankkiminen eivät polje muun ihmiskunnan inklusiivista oikeutta maailmaan? Enemmän kuin vastaisi kysymykseen, Locke tuntuu yrittävän kiertää sen. Sama luonnollinen laki, joka mahdollistaa yksityisomaisuuden syntymisen, asettaa sille Locken mukaan myös rajoja (II § 31).

Nämä luonnolliseen lakiin sisältyvät rajoitteet yksityisomaisuuden haltuunotolle pyrkivät varmistamaan,

25

että omistusoikeudet eivät riko toisten yksilöiden oikeuksia tai hyvinvointia. Rajoitteet liittyvät kolmeen asiaan: resurssin pilaantumiseen, sen riittävyyteen ja työntekoon.

1. Yksilö saa ottaa haltuunsa vain niin paljon kuin hän pystyy hyödyntämään. Jumala ei ole

tarkoittanut mitään ihmisen haaskattavaksi tai tarpeettomasti tuhottavaksi, joten jos joku kerää enemmän omenia kuin jaksaa syödä ja ne pilaantuvat, hän on ylittänyt rajansa (II § 31). Samoin, jos joku rajaa itselleen enemmän maata kuin pystyy viljelemään, se jää haaskuuseen ja toiset ovat oikeutettuja ottamaan sen haltuunsa (II § 38).

2. Omaisuutta saa hankkia niin pitkään, kun muillekin riittää ”riittävästi ja yhtä hyvää” (II §:t 27, 33 &

36).

3. Macpherson tulkitsee Locken tekstistä myös kolmannen, implisiittisen ehdon, joka liittyy yksilön työnteon rajoihin (Macpherson 1962, 214). Jos Lockea todella haluaa lukea niin, että vain yksilön omien käsien aikaansaannokset (II § 27) voivat olla hänen yksityisomaisuuttaan, eikä työtä voi teettää muilla, hänen yksityisomaisuutensa todella rajoittuu hänen itse työstämäänsä materiaaliin.

Esitellyt ehdot ovat varsin tulkinnanvaraisia. Ensimmäinen ehto on selkein sen takia, että sen eksplisiittinen esiintyminen tekstissä tunnutaan hyväksyvän yksimielisesti. Locke esittelee sen puolustautuessaan

spekuloimaansa kritiikkiä vastaan, jonka mukaan yksilö olisi oikeutettu kokoamaan itselleen määrättömästi omaisuutta (II § 31). Waldronin mukaan puolustus onkin onnistunut siltä osin, että se estää aiheuttamasta tahallista kärsimystä naapureille esimerkiksi tuhoamalla heidän ulottuvillaan olevat resurssit (Waldron, 208–209). Toisaalta hän kuitenkin huomauttaa, että Locke puhuu hyödyntämisestä hyvin laajassa merkityksessä – pilaantuvat omenat eivät Waldronin mukaan mene haaskuuseen, jos ne ovat palvelleet yhtään mitään tarkoitusta, esimerkiksi esteettistä (Waldron, 207). Ensimmäinen ehto ei kuitenkaan anna minkäänlaisia määrällisiä rajoitteita omistamiselle, se voidaan nähdä vain määräyksenä estää

pilaantuminen (Waldron, 209).

Toinen ehto, vaatimus jättää muille yhtä paljon ja yhtä hyvää, on hieman ensimmäistä epäselvempi tapaus.

Ajatus esiintyy alkutekstissä ainakin kolmeen otteeseen, mutta esimerkiksi Waldron sanoo sen olevan implisiittinen ja epäsuora (Waldron, 210), ja myöhemmin hän toteaa sen olevan jopa suorassa ristiriidassa luonnollisen lain kanssa (Waldron, 213).

Macpherson taas pitää ehtoa eksplisiittisesti ilmaistuna, mutta sanoo Locken kumoavan sen itse: jos joku viljeleekin yli omien tarpeidensa ja muille ei riitä vastaavaa maa-alaa, maan tuotto kuitenkin hyödyttää koko ihmiskuntaa. Tähän vaadittaisiin oletusta siitä, että tuotto jakautuu tasaisesti myös niiden kanssa, jotka ovat jääneet ilman maata. Macphersonin mukaan Locke tekee tämän olettamuksen. Näin tulkittuna ylimääräisen maan haltuunotto ja viljely voitaisiin nähdä jopa hyveellisenä asiana. (Macpherson 1962, 212–

213)

26

Joka tapauksessa Locke ei tunnu pitävän asiaa ongelmallisena. Hänen kuvaamansa haltuunotto ja sen rajoitteet ovat sinänsä teoreettisia, että ne liittyvät yksityisomaisuuden alkuperäiseen syntyyn ja oikeutukseen. Jos ne ovatkin historiallisia, ne liittyvät siihen kun ”maailman suurta yhteismaata aikojen alussa asutettiin.” Locke tuntuu pitävän selvänä, että kuvatussa tilassa kukaan ei pystyisi ottamaan niin paljon omakseen, että muille ei riittäisi yhtä paljon ja yhtä hyvää (II § 36)²⁹. Kuten hän sanoo:

”oikeudenmukaisen omaisuuden raja ei ylittynyt omaisuuden suuruudessa vaan siinä, että jokin omaisuuden osa tuhoutui käyttämättömänä” (II § 46).

Kolmas rajoite, joka on Macphersonin mukaan implisiittisesti läsnä Second Treatisessä, liittyy yksityisomaisuuden rajoittumiseen omien käsien tuotoksiin. Locke kuitenkin mainitsee esineiden

haltuunoton olevan mahdollista myös välillisesti, esimerkiksi palvelijoiden tai palkkatyön kautta: ”Thus the Grass my Horse has bit; the Turfs my Servant has cut; and the Ore I have digg’d in any place where I have a right to them in common with others, become my Property, without the assignation or consent of any body”

(II § 28). Henkilön omaisuutena työ on siis sellaista, että yksilön on myös mahdollista luopua siitä

tahtoessaan; esimerkiksi edellä mainittu palvelija on myynyt työnsä ja sen tulokset isännälleen³⁰. Toisaalta Locke tuntuu kiirehtivän tässä hieman asioiden edelle: hänen teoriansa kannalta on oleellista, että

yksityisomaisuus syntyy ennen sopimuksia, mutta ainakin palvelijan tapauksessa jonkinlainen sopimus on varmasti tehty ennen työhön ryhtymistä, muuten kyse olisi orjuudesta. Hevosen osalta esimerkki lienee pätevämpi. Kuten myös Macpherson toteaa, joka tapauksessa vaikuttaa siltä että palkkatyö on läsnä jo luonnontilassa, vaikka ei edeltäisikään sopimuksia³¹ (Macpherson 1962, 215–216). Myös Yrjönsuuri tulkitsee palkkatyön olevan läsnä jo luonnontilassa kahden ihmisen välisenä sopimuksena, joka ei edellytä valtiollisten rakenteiden olemassaoloa (Yrjönsuuri, 30).

On selvää, että Locken kuvaileman kaltainen yksityisomaisuuden synty on käynyt harvinaiseksi historian saatossa yksityisomistuksen yleistyessä ja yhteismaiden kadotessa. Hänen omana aikanaan valtaamatonta maata oli (ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta) vielä runsaasti jäljellä. Hän kuitenkin selvästi tiedosti luonnontilaisen ja yhteisesti omistetun maan olevan vähenemään päin (II § 35), mutta totesi sitä olevan silti

29 Yrjönsuuri kirjoittaa toisen reunaehdon todella edellyttävän yltäkylläistä maailmaa, jossa yksilöllä on aina mahdollisuus löytää hyödyntämättömiä resursseja, ja pohtii ”maatalousyhteiskunnassa eläneen” Locken ehkä

ajatelleen, että ainakin hänen aikalaisillaan on aina mahdollisuus lähteä omasta näkökulmastaan lähes asumattomaan Amerikkaan (Yrjönsuuri, 29). Kuten jo totesin, mielestäni Locke kuitenkin puhuu varsin teoreettisella tasolla ja

historian alkuhämäristä. Rohkeita avauksia Locken filosofiasta tehnyt Tully on julkaissut kiinnostavan artikkelin Locken teorian soveltamisesta Amerikan valloittamiseen (Tully 1993).

30 Myös Macpherson tulkitsee lainausta Locken ja kapitalismin suhdetta analysoidessaan niin, että isäntä voi Locken mukaan omistaa palvelijansa työn (Macpherson 1962, 215). James Tully on kritisoinut sekä tätä tulkintaa, että analyysiä kokonaisuudessaan, mutta Jeremy Waldronin argumentit Tullyn kritiikkiä vastaan ovat mielestäni varsin vakuuttavia (Tully 1980, 138–142; Waldron, 225–231). Myös Peter Laslett kritisoi Macphersonin tulkintaa (Laslett 1964).

31 Macphersonin mukaan työtään voi myydä ja luovuttaa eteenpäin juuri sen vuoksi, että omaisuutena siihen pätevät samat oikeudet kuin muuhunkin omaisuuteen (Macpherson 1962, 214–215).

27

edelleen enemmän kuin ihmiskunnan hyödyntämää (II § 45). Sivistyksen ja järjestäytyneiden yhteiskuntien leviämisen myötä myös positiivisen lain säädökset olivat antaneet uusia määrityksiä omistusoikeuksien synnylle ja siirtymiselle. Locke mainitsee kuitenkin yksityisomaisuutta syntyvän vielä hänenkin aikanaan hänen aiemmin kuvaamallaan tavalla: valtameret ovat ihmiskunnan ”suuri ja yhä säilynyt yhteismaa”, jonka antimet kuuluvat pyytäjälleen (II § 30). Ymmärtääkseni käytetty esimerkki on pätevä vielä tänä päivänäkin.

Suomen olosuhteissa voisi käyttää esimerkkinä jokamiehenoikeutta, joka on sinänsä kiinnostava, että se sallii yksityisomistuksen syntymisen toisen yksityisen tahon omistamasta maasta.

Locke siis onnistuu antamaan oikeutuksen yksityisomaisuuden ja samalla hankittujen oikeuksien synnylle luonnollisen lain rajoissa, olkoonkin että perustelu muiden oikeuksien rikkomattomuudesta on hatara.

Macphersonin mukaan Locken todellinen saavutus oli kuitenkin onnistua tämän jälkeen perustelemaan miksi luonnollisen lain asettamat rajoitteet eivät lopulta kuitenkaan päde omistusoikeuksien syntyyn (Macpherson 1962, 199). Toisin sanottuna, miten Locke onnistuu oikeuttamaan yksityisomaisuuden rajoittamattoman keräämisen. Locke tekee sen rahan avulla.

2.3.4. Raha

Alussa pilaantuvalla yksityisomaisuudella oli vain hyötyarvoa – se joko täytti tarpeita tai tuotti mukavuutta (II § 37). Omaisuuden määrä määrittyi käytännössä sen mukaan, kuinka paljon yksilö jaksoi tehdä töitä ja kuinka paljon hän tarvitsi elämiseen ja mukavuudekseen, eikä kukaan myöskään omistanut suhteettoman paljoa enempää kuin muut (II § 36).

Ihmiset eivät alkuun keränneet tarvettaan enempää omaisuutta, koska se olisi vain mennyt hukkaan (II § 46). Kuten jo edellä osoitin, kolmesta (enemmän tai vähemmän spekulatiivisesta) luonnollisen lain asettamasta rajoituksesta vain yksi, kielto haalia niin paljon omaa, että se pilaantuu, jos sekään, onnistui asettamaan omistamisen määrälle rajoja.

On kuitenkin olemassa resursseja jotka eivät pilaannu, ja joille ihminen on löytänyt muuhunkin kuin käyttöön tai välittömään tarpeeseen perustuvaa arvoa. Säilyvien asioiden, kuten kullan, hopean ja timanttien kautta yksilöillä on mahdollisuus varastoida työnsä tuottoa ilman pilaantumisen vaaraa. Näitä metalleja, kiviä ja mineraaleja saattoi säilyttää ilman pelkoa pilaantumisesta, ja niitä pystyi vaihtamaan keskinäisellä sopimuksella välittömiä tarpeita tyydyttäviin elintarvikkeisiin. Näin, halusta omistaa enemmän kuin tarvitsee, syntyi raha. Rahan keksimisen jälkeistä aikaa voidaan kutsua luonnontilan toiseksi vaiheeksi.

(II §:t 46–47; Ashcraft, 910–911)

Viimeistään rahan keksiminen mahdollisti pilaantumiseen perustuvan rajoituksen kiertämisen ja

yksityisomaisuuden rajoittamattoman kartuttamisen. Locken mukaan ihmiset ovat antaneet rahan käytölle

28

ja arvolle hiljaisen suostumuksensa. Samalla suostumuksella ihmiset ovat myös hyväksyneet ja tehneet mahdolliseksi yksityisomaisuuden epätasaisen jakautumisen ihmisten kesken. (II §:t 36 & 50)

Olivecronan ja Laslettin sanoin, Locke hylkää sopimuksen yksityisomaisuuden synnyn oikeutuksena, mutta näkee siinä kuitenkin perustan yksityisomaisuuden jakautumiselle (Olivecrona 1974, 229 & Laslett 1990, 105).

Rahan perustumisen hiljaiselle hyväksynnälle ei tarvitse olla sen kummemmin ristiriidassa sen kanssa, että yksityisomaisuus instituutiona ei alkujaan voi perustua sopimuksille. Voidaan teoretisoida, että ainakin luonnontilassa rahan käytöstä on varmaankin ollut mahdollista myös kieltäytyä ja jatkaa elämäänsä käyttämättä sitä ja tunnustamatta sen arvoa. Sen käyttö ei ole myöskään loukannut muiden oikeuksia, toisin kuin yhteisomistuksen luvaton yksityistäminen.

Raha siis saa arvonsa ihmisten suostumuksesta. Perheyhteisöt olivat kasvaneet kiinteän maaomistuksen ja yhteenliittymisten kautta kaupungeiksi, ja viimeistään siinä vaiheessa (Ashcraftin mukaan juuri tässä nimenomaisessa vaiheessa) yhteisöt ottivat rahan käyttöön käydäkseen kauppaa (II §:t 38 & 77; Ashcraft, 911).

Koska ihmistenväliset sopimukset, raha ja kaupankäynti ovat läsnä jo luonnontilassa, mikään ei ainakaan teoriassa estä laajamittaisen taloudellisen järjestelmän toimimista siellä. Itse asiassa ainakin, jos

absoluuttisen monarkian voidaan Locken tavoin tulkita olevan luonnontilaa, tästä voidaan sanoa olevan historiallisia esimerkkejäkin (Ashcraft, 914; II §:t 89–90). Luonnontilassa toimivaa talousjärjestelmää heikentäisivät kuitenkin jatkuva turvattomuus ja pelko mahdollisen vallanpitäjän mielivallasta.

3. Immanuel Kant ja yksityisomaisuus

Locke siis onnistuu tarjoamaan yhteiskunnallista tasoa edeltävän perustelun yksityisomaisuuden synnylle niin, että väistää Grotiuksen ja Pufendorfin argumenttien pahimmat ongelmat. Hänen uskonnollisiin premisseihin perustuva teoriansa ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ennen kuin siirryn käsittelemään Locken teoriaa yhteiskunnan synnyn näkökulmasta, kerron miten Immanuel Kant (1724–1804) muotoili oman argumenttinsa yksityisomaisuuden synnystä sata vuotta Locken jälkeen³².

Aloitan selittämällä, kuinka Kant osoittaa, että omaisuutta on välttämättä oltava olemassa. Sen jälkeen kerron, kuinka omaisuus instituutiona on hänen mukaansa mahdollinen. Kant vaikuttaa vielä Lockeakin selvemmin samaistavan omistusoikeudet ja hankitut oikeudet, eli kyseessä on samalla yhtenäinen teoria

32 Tässä välissä keskusteluun osallistuivat mm. David Hume (1711–1776) ja Jean-Jacques Rousseau (1712–1778).

Humen argumentti löytyy hänen teoksensa A Treatise of Human Nature kolmannen kirjan toisesta luvusta, joka sisältää mm. osat Of The Origin of Justice and Property (osa II) ja Of The Origin of Government (osa VII).

29

hankittujen oikeuksien oikeutuksesta ja synnystä. Teoria onnistuu ohittamaan Locken rakennelman

hankittujen oikeuksien oikeutuksesta ja synnystä. Teoria onnistuu ohittamaan Locken rakennelman

In document Omaisuus ja yhteiskunnan alkuperä Locken ja Kantin filosofiassa (sivua 24-0)