Kasimir Leinon elämä
Kuva: Kainuun Museo/ Kuva-arkisto
Kasimir Agathon Lönnbohm, taiteilijanimeltään Kasimir Leino, syntyi 17.11.1866 Paltamossa (Paltaniemellä). Kasimir Leino väitteli vuonna 1895 filosofian tohtoriksi ja oli aikansa merkittävimpiä taidekriitikoita. Hän oli ensimmäisten joukossa tuomassa uusromantiikan aatteita suomalaiseen taiteeseen. Hän kirjoitti useisiin lehtiin, kuten Hämeen Sanomiin, Päivälehteen ja Uuteen Suomettareen. Vuosina 1898–99 Leinon veljekset Kasimir ja Eino julkaisivat myös omaa Nykyaika-lehteään.
Kasimir Leino kirjoitti ensimmäiset runonsa jo 12-vuotiaana. Elämänsä aikana hän julkaisi 5 runokokoelmaa ja kirjoitti lisäksi näytelmiä. Teatteri oli lähellä Kasimir Leinon sydäntä ja hän toimi Maaseututeatterin ja perustamansa Suomen Näyttämön johtajana.
Hän myös käänsi lukuisia klassikoita suomen kielelle. Kasimir Leino kuoli 8.3.1919 Helsingissä.
Tämä esitys on koottu ja muokattu Kajaanin kaupunginkirjaston aiemmin julkaiseman Kasimir Leino -verkkosivuston materiaaleista.
Sisällys
1866–1884 ... 3
1885–1896 ... 5
Toimittajan ja runoilijan töitä ... 5
Ulkomailla ... 6
Kirjallisia töitä... 7
Filosofian tohtoriksi ... 9
1897–1919 ... 10
Kaunokirjailijaliitto ja Nykyaika ... 10
Maaseututeatteri ja Suomen Näyttämö ... 12
Sairastelua ja erakon elämää ... 13
Viimeinen vuosi ... 15
Lähteet... 17
1866–1884
Kasimir Agathon Lönnbohm syntyi 17.11.1866 Paltaniemellä Paltamon pitäjässä. Hänen isänsä Antti Lönnbohm toimi maanmittarina Oulun läänissä ja äiti Anna Lönnbohm kymmenlapsisen suurperheen kotiäitinä. Kasimir Leinon isä oli alun perin sukunimeltään Mustonen, mutta muutti nimensä Lönnbohmiksi parantaakseen mahdollisuuksiaan avio- ja työmarkkinoilla.
Kasimir Leino syntyi perheeseen seitsemäntenä lapsena. Hän muistutti ulkonäöltään hoikkaa isäänsä, mutta luonteeltaan lempeää äitiään. Kasimirilla oli kolme siskoa ja kuusi veljeä. Kuuluisin veljeksistä lienee kuopus Armas Lönnbohm, joka paremmin tunnetaan nimellä Eino Leino. Myös vanhin veli Oskar Lönnbohm, joka myöhemmin otti käyttöön isänsä entisen sukunimen, tuli varsin tunnetuksi kansatieteilijänä.
Perhe asusti Hövelön talossa Hövelönlahden rannalla, josta Oulujärven ulapat avautuivat. Kotitalolla ja sen sijainnilla lienee ollut suuri merkitys Kasimir Leinolle, sillä veden ja purjehtimisen teemat olivat myöhemmin keskeisiä hänen runoissaan. Hövelö oli toiminut kulttuurikotina jo ennen Lönnbohmien aikaa. Talossa oli asunut aiemmin piirinlääkäri Elias Lönnrot, joka siellä asuessaan kirjoitti Kalevalaa.
Kasimir "Kassi" Leino erottui jo varhain kirjallisella lahjakkuudellaan lapsikatraasta, joka ei lahjaton ollut sekään. Kulttuuria tiiviisti seuraava ja harrastava koti kannusti lapsia käyttämään kirjallisia lahjojaan. Kotiin tuli useita sanomalehtiä, joita luettiin ahkerasti. Kasimirkin toimitti jo pienenä poikana omaa sanomalehteä yhdessä sisarustensa kanssa. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti 12-vuotiaana.
Lapsuuden harrastuksiin kuului lisäksi Paltamon murresanaston ja paikallisen kasviston kartoittaminen vanhimman veljen, kotiseutututkija Oskarin apuna. Veljeksistä varsinkin Kasimir ja Kaarlo olivat innokkaina avustajina mukana Oskarin tutkimuksissa. Kesällä 1884 Hövelössä suoritettiin muinaistieteellinen kaivaus Oskarin johdolla. Kaivauksen tarkoituksena oli löytää isovihan aikaan kadonneet kirkonkellot, mutta löydöksenä olikin isonvihan aikaan kaatuneiden luurankoja.
Sisaruskatras järjesti myös iltamia, joihin kuului niin laulua ja lausuntaa kuin piirileikkejä ja näytelmiäkin. Kasimir Leino innostui palavasti teatteritaiteesta jo varsin nuorena miehen alkuna. Hövelön teatterin ohjelmistoon kuului näytelmä J.L.
Runebergistä ja Savon jääkäreistä. Ensimmäisen oman näytelmänsä Ijankaikkiset eli Kihlatut Kasimir Leino kirjoitti ja ohjasi vuonna 1878 ollessaan vain 11-vuotias.
Näytelmä esitettiin tuolloin myös Paltaniemen kansakoululla. Paltaniemeläisille myös
esitetyssä Nummisuutarit-näytelmässä Kasimir näytteli Iivarin osaa. Mukana näyttelemässä oli myös Hövelön lasten toveri Teuvo Pakkala.
Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää tanssia ja laulua, vaan kesäisin lapset joutuivat osallistumaan myös työntekoon Hövelössä. Varsinkin heinäntekoaikaan lapset saivat olla tiivisti vanhempien apuna.
Kasimir Leinoa kuvailtiin jo lapsesta pitäen hienostuneeksi tavoiltaan. Hänessä oli myös nähtävissä älykön piirteitä analyyttisessa suhtautumisessaan erilaisiin asioihin. Nämä piirteet vain vahvistuivat hänen varttuessaan.
Alkuopetuksesta Hövelössä vastasi Lönnbohmin lasten Olga-täti. Täti oli varsin oppinut nainen, joka taisi niin ruotsia, saksaa, ranskaa kuin venäjää ja latinaakin. Varsinaisesti Kasimir Leino aloitti koulunkäynnin vuonna 1879 Oulun ruotsinkielisessä lyseossa, jossa hän kuului koko ajan luokkansa parhaimpiin oppilaisiin. Menestys oli tasaista kaikissa oppiaineissa.
Oulun aikoinaan aktiivinen Kasimir Leino toimitti muiden innokkaiden opiskelutovereidensa kanssa koulunsa toverikunnan Pohjotar-lehteä. Lehden toimituskunta kilpaili innokkaasti ruotsinkielisen sisarlehden Nordens Sonin kanssa.
Suomen kielelle alettiin noihin aikoihin vaatia yleisesti parempaa asemaa ja aate heijastui myös koululehtiin. Ei siis ollut tavatonta, että Leino koulutovereineen toimitti suomenkielistä lehteä ruotsinkielisessä koulussa.
Neljän opiskeluvuoden jälkeen Lönnbohmien perheen taloudellinen tilanne oli huonontunut siinä määrin, että Kasimir suoritti seitsemännen luokan yksityisoppilaana, mutta jatkoi sitten Kuopion yksityisessä ruotsinkielisessä lyseossa, josta kirjoittautui perheen taloudellisen tilanteen vuoksi taas ulos vuonna 1883. Opiskeltuaan seuraavan vuoden yksityisoppilaana, hän kirjautui takaisin lyseoon ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1884.
Lönnbohmien huonon taloudellisen tilanteen vuoksi Kasimir Leinon isoveli Oskar pyrki auttamaan pikkuveljiensä koulutusmaksuissa tekemällä työtä oman opiskelunsa ohessa.
Hän oli myös Kasimirin taloudellisena tukena tämän opiskeluiden alkutaipaleella.
Tuohon aikaan isoveli Oskar oli julkaissut jo useita runoja eri albumeissa ja lehdissä.
Isoveli oli Kasimirille myös tärkeä tienviitoittaja tämän runoilijan uran alkutaipaleella.
1885–1896
Kasimir Leino aloitti yliopisto-opinnot vuonna 1885 Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa historiallis-kielitieteellisessä osastossa. Pääaineikseen hän valitsi estetiikan, nykyiskansan kirjallisuuden sekä suomen kielen ja kirjallisuuden.
Sivuaineena oli kasvitiede. Erikoiseen sivuainevalintaan löytyi syy omasta perheestä.
Isoveli Oskar oli varsin innokas kasvitieteilijä ja ilmeisesti tartutti innostuksen myös Kasimiriin.
Laudaturtyönsä Kasimir Leino teki Jaakko Juteinista, joka oli ensimmäisiä suomenkielisiä kaunokirjailijoita. Leino valmistui filosofian kandidaatiksi hyvin arvosanoin helmikuun lopulla 1888 kolmessa vuodessa. Kannustimena nopeaan valmistumiseen oli osittain Lönnbohmien perheen huono taloudellinen tilanne, josta Kasimir itse kirjoitti perheelleen ennen yliopistoon kirjautumistaan:
"Toiseksi tahdon itse oppia ansaitsemaan alusta alkaen, sillä olen jo aikoja aprikoinut, että niin paljon kuin mahdollista itse koettaisin pyrkiä eteenpäin, sillä silloin vasta tuntee täyttävänsä velvollisuutensa itseään, vanhempiaan ja nuorempia siskojaan kohtaan."
(Kaukonen, Väinö. 1966, 22.)
Toimittajan ja runoilijan töitä
Tiiviistä opiskelutahdista huolimatta Kasimir Leino ehti yliopistovuosinaan työskennellä Hämeen Sanomissa. Ensimmäisen artikkelinsa ”Realismi ja Idealismi” hän julkaisi lehdessä lokakuussa 1885. Myös isoveli Oskar oli lehdessä toimittajana samana syksynä. Vuoden lopussa Oskar nimitettiin Hämeen Sanomien päätoimittajaksi. Oskarin päätoimittajakauden alussa Kasimir avusti lehteä edelleen novelleillaan ja Helsingin kirjeillään, mutta myöhemmin Kasimirin tarmo alkoi suuntautua muihin julkaisuihin.
Kasimir Leino osallistui yliopistossa Pohjalais-osakunnan toimintaan. Osakunnan toiminnassa kirjallisuuden ja yhteiskunnallisten asioiden harrastaminen oli tuolloin keskeisessä asemassa. Osakunta järjesti myös kirjoituskilpailuja, joissa Leino tuli kahdesti palkituksi runoistaan ja näytelmästään.
Ennen filosofian kandidaatiksi valmistumistaan Kasimir Leino ehti myös julkaista vuonna 1885 esikoisrunokoelmansa Runokokeita ja lisäksi useita runoja eri aikakauslehdissä ja albumeissa. Hän laati myös ruotsinkielisiä esitelmiä Kalevalasta ja suomalaisen kirjallisuuden kehityksestä. Runoilijanimensä Kasimir Leinon hän otti käyttöön heti ensimmäisestä runokokoelmasta alkaen.
Kasimir Leino valloitti runoillaan myös sukulaisensa. Serkulleen Hilda Mustoselle Kasimir runoili tämän merkkipäivänä seuraavasti:
"Kukkikohot sorjat ruusut aina, Hilda poskillas
Uhkukohon Toivon lähde kuivumatta rinnassas Kestäköhön Innon voima
vaipumatta ensinkään Leimutkohon puhdas lempi
nuor on luotu lempimään
Vaan jos kerran ruusut sorjat poskiltasi kalpeneis Tai jos ehkä elon talvi innon, voiman sulta veis Niin ei sammu naisen lempi
maailmassa milloinkaan Eikä kuivu Toivon lähde ihmis sielun - kuolleenkaan.
Maaningalla 8.7.1886. Kasimir"
Andersin, Irma. 1957. Kun suuri oli pieni ja rakastunut.
Suomen Kuvalehti, Nro 23. 8.6.1957.
Myöhemmin Ristiaallokossa -kokoelman ilmestyttyä vuonna 1890, Eino Leino kertoi joutuneensa lausumaan Kasimirin runoja aina uudestaan ja uudestaan haltioituneelle serkulleen.
Ulkomailla
Kesän ja syksyn 1888 Kasimir Leino vietti lapsuudenkodissaan Hövelössä Paltaniemellä, jossa hän keskittyi kirjoittamiseen. Samaan aikaan hän pohdiskeli jatko-opiskelujaan.
Väitöskirjan aiheen valinta ei ollut aivan yksioikoista. Aluksi hän aikoi tehdä väitöskirjan saksalaisesta kirjallisuudesta. Matka Saksaan kuitenkin muutti hänen mielensä. Kasimir Leino oleskeli koko vuoden 1889 Saksassa. Tukikohdassaan Berliinissä hän opiskeli väitöskirjaansa varten ja kirjoitti artikkeleita suomalaisiin
sanomalehtiin, kuten oululaiseen Kaikuun. Berliinistä käsin hän myös matkusteli eri puolille Saksaa.
Saksan vuoden aikana käyty ajatustenvaihto Eliel Aspelinin ja Werner Söderhjelmin kanssa ohjasivat kuitenkin Kasimir Leinon lopulta kiinnostumaan ranskalaisesta kirjallisuudesta. Väitöskirja-aiheita oli tarjolla useita. Leino päätyi lopulta valitsemaan tutkimuskohteekseen Prosper Mériméen, ranskalaisen kirjailijan ja filosofin tuotannon.
Kasimir Leinon ensimmäinen puhdas novellikokoelma Elämästä: pienempiä kertomuksia julkaistiin vuoden 1889 aikana. Kokoelmassa oli kuusi novellia, joista yksi, Laskiaislupa oli julkaistu jo aiemmin Pohjalaisen osakunnan albumissa Joukahaisessa.
Vuoden 1889 lopussa Leino palasi Suomeen viettämään joululomaa vain lähteäkseen heti vuoden 1890 alusta Ranskaan. Hänellä oli tuolloin vielä mahdollisuus nähdä isänsä, joka kuoli tammikuussa 1890. Ranskassa Kasimir Leino asettui Pariisiin. Tällä matkallaan hän keskittyi lähinnä keräämään aineistoa väitöskirjaansa varten, mutta kirjoitti myös joitakin artikkeleita Päivälehteen ja Uuteen Suomettareen kartuttaakseen matkakassaansa.
Hän palasi seuraavana kesänä ulkomailta Paltaniemelle viimeistelemään toista runokokoelmaansa. Hän teki lähtemättömän vaikutuksen kotiväkeensä "täysin ranskalaisena herrasmiehenä ja kokonaan muuttuneena entiseltä maalaiselta olemukseltaan", kuten pikkuveli Eino kuvasi muistelmissaan (Leino, Eino. 1925, 105).
Kasimir Leino oli esikuva nuoremmille sisaruksilleen, varsinkin Eino Leinolle.
Kirjallisia töitä
Kasimir Leino jatkoi Päivälehden toimittajana ja kirjoitti myös kirjallisuusarvosteluja Valvojaan. Vuonna 1890 Werner Söderström julkaisi hänen toisen runokokoelmansa Ristiaallokossa.
Kasimir Leino oli vieraillut usein veljiensä Oskarin, Artturin ja Einon luona Hämeenlinnassa asuessaan itse Helsingissä. Oskarin ja Kasimirin välille oli kehittynyt ristiriitoja ja välit viilenivät ratkaisevasti talven aikana. Viileneminen juonsi juurensa episodista, jossa Oskar pyysi jo kriitikon maineeseen noussutta Kasimiria auttamaan runojensa arvostelussa. Oskar oli suunnitellut julkaisevansa runokokoelman ja halusi valita mukaan vain parhaat runonsa. Kasimir ei kuitenkaan nähnyt runoissa julkaisuainesta. Hän ruoti runot ammattikriitikon ottein ja Oskar loukkaantui osakseen
tulleesta ryöpytyksestä. Veljesten välit tulehtuivat tapahtuneesta pahoin eivätkä ne koskaan enää oikein palanneet ennalleen. Keväällä 1891 Oskar kirjoitti veljelleen:
Veli Kasimir!
Minä pyydän, että sinä lähetät pois minun runoelmani sinään, niinkuin ne ovat.
Tulin seuranneeksi julkaisuaikeissani V. Juveliuksen ja Gebhardin neuvoja - annanpa heidän tallessani olla, kuten ovat säilyneet tähänkin asti.
Että ne jättäisin sinun järjestettäväksi, se olisi liian suuri luottamus niin suurelle egoistille.
(Krogerus, Tellervo. 1983, 117)
Kasimir Leino työskenteli myös vuonna 1891 Päivälehdessä ja kesä kului toimittajan kolutessa Suomen suven kulttuuritapahtumia. Kesän suuri juhlahetki oli Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 18.6.1891, jolloin Leinon kirjoittama Juhlaruno lausuttiin kaiken juhlayleisön edessä. Runo saavutti suuren suosion yleisön keskuudessa ja juhlakansa taputtamalla vaati myös runoilijan kumartamaan yleisölle.
Kasimir Leinon seurustelukumppaneista ei ole juuri löydettävissä tietoa. Hänen on kuitenkin kerrottu hurmanneen varsinkin naiset sulavalla ja herrasmiesmäisellä käytöksellään. Maila Talvio kuvailee Leinoa 1890-luvulla elegantiksi salonkileijonaksi.
Myös Aina Paatero kuvasi häntä hauskaksi ja kohteliaaksi mieheksi. Aina asui Kasimirin veljien kanssa samassa talossa Hämeenlinnassa ja Kasimir kutsui hänet vieraakseen Helsinkiin. He kävivät yhdessä katsomassa Calderonin näytelmän Elämä on unelma.
Joulua 1892 Eino, Artturi ja Olga-täti viettivät Helsingissä Viktor-veljen asunnossa.
Viktor kärsi tuolloin vakavista mielenterveysongelmista. Eino Leino kuvailee aikaa synkäksi. Kasimir Leino vieraili tuolloin usein katsomassa Viktoria ja veljekset yrittivät parhaansa mukaan piristää tämän alati synkkenevää olemusta. Yrityksistä ei kuitenkaan ollut juuri apua ja Viktor joutui lopulta sairaalaan lepäämään.
Uusi vuosi oli kylmä, kuten Eino Leino kuvailee kirjeessään äidilleen:
Huoneetkin on täällä hatarat ja puu kallista, että henki höyryää sisälläkin. Kassin kamarissakaan ei ole ollut enempää kuin +10°, niin että kun sinne menee, niin hän istuu viltti korvissa uunin edessä ja siunailee Helsinkiä. Se on kuitenkin vain aamulla, kun uuni lämpiää, ja muulloin on tietysti vielä kurjempaa.
(Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille, 1961, s. 11)
Kasimir Leino kirjoitteli yhä lehtiin ja albumeihin artikkeleja ja runoja, mutta satunnaisemmin. Hän keskittyi muihin kirjallisiin töihinsä, varsinkin väitöskirjaansa ja runokokoelmaansa. Hänen kolmas runokokoelmansa Väljemmillä vesillä julkaistiin
vuonna 1893. Seuraavana vuonna Kasimir Leino oli aktiivisesti mukana toimittamassa Suomen kuvalehteä O. Relanderin kanssa. Leino kirjoitti myös kantaatin tohtorin- ja maisterinvihkijäisiin toukokuussa, juhlarunon Vaasan laulu- ja soittojuhlille kesäkuussa sekä juhlarunon Käkisalmen linnan 600-vuotisjuhlaan.
Päivälehden toimituskuntaan kuuluvana Kasimir Leino kuului itsestään selvästi myös Nuorsuomalaiseen klubiin, jossa kokoontuivat tuohon aikaan kaikki pääkaupungin edistysmieliset taiteilijat mm. Juhani Aho, Erkon veljekset ja Arvid Järnefelt.
Nuorsuomalaisten klubin varallisuus oli vähäinen, mutta into suuri. Ikkunoita avattiin Eurooppaan monella eri saralla. Istunnot pidettiin usein ravintola Catanin tiloissa.
Filosofian tohtoriksi
Kasimir Leino oli olettanut tekevänsä väitöskirjaansa heti Ranskasta Suomeen palattuaan ja saavansa sen valmiiksi jo samana syksynä. Väitöskirjan valmistuminen lykkääntyi kuitenkin lopulta vuoteen 1895. Syynä lykkääntymiseen oli Leinon kasvanut maine kriitikkona ja runoilijana. Hänellä oli kysyntää useassa sen aikaisessa sanomalehdessä, kuten Päivälehdessä, Hämeen Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa.
Lukuisat muutkin kirjalliset työt veivät aikaa tutkimustyöltä ja väitöskirjan valmistuminen hidastui.
Huhtikuussa 1895 Kasimir Leinon väitöskirja Prosper Mérimée. Elämänkerta ja teokset kirjallishistorialliselta kannalta tarkistettiin. Vastaväittäjänä toimi väitöskirjan aihetta aiemmin Leinolle ehdottanut Eliel Aspelin ja kustoksena E. N. Setälä. Vastaväittäjän lausunto väitöskirjasta oli kriittinen ja se johti äänestykseen väitöskirjan hyväksymisestä. Väitöskirja hyväksyttiin äänin 9-2 ja Leinosta tuli filosofian tohtori.
Äänestys kuitenkin tarkoitti myös sitä, että Kasimir Leinon tuleva yliopistoura oli vaakalaudalla. Leinon äiti ehti vielä nähdä poikansa tohtorismiehenä, mikä varmasti lämmitti myös Kasimirin mieltä. Anna Lönnbohm kuoli 28.12.1895.
Vuosina 1895–1898 Leinon veljesten täti Olga Kyrenius piti täysihoitolaa Helsingissä Eerikinkatu 14:ssa. Neljännen kerroksen asunnossa asuivat Kasimirin lisäksi Artturi ja Eino ja muualta kaupunkiin opiskelemaan tulleita täysihoitolaisia. Kasimirilla oli käytössään pienehkö huone, jossa oli oma sisäänkäynti.
Kasimir Leino oli seuramiehen maineessa. Yksi Olga-tädin täysihoitolassa asuvista opiskelijoista oli Yrjö Hagerlund, joka kuvasi Kasimir Leinoa käytökseltään siroksi ja hienoksi mieheksi. Toisaalta Yrjö huomasi myös, kuinka Leinon käytös alkoi noina
vuosina muuttua. Hänen epäluuloisuutensa ympäristöään kohtaan kasvoi ja hän saattoi esimerkiksi pelätä, että hänet aiottiin myrkyttää.
Vierailut kulttuuria harrastavien ystävien luona kuuluivat olennaisesti Leinon veljesten elämään. Maila Talvio vieraili Leinon veljesten luona usein, mutta vielä useammin Kasimir ja Eino vierailivat Mailan ja hänen tohtorimiehensä tilavassa kodissa Eläintarhankadulla. Paikalle kokoontui myös muita kirjailijoita, joita sittemmin nähtiin Kaunokirjailijaliiton kokouksissa. Kasimir pyrki edesauttamaan pikkuveljeään Einoa tämän kirjallisella uralla. Syyskuussa 1896 Eino tarjosi Tarinaa suuresta tammesta Werner Söderströmille ja kertoi kirjeessään veljensä Kasimirin tarkastaneen tarinan.
Vuoden 1896 lopulla Kasimir Leino karisti Suomen lumet jaloistaan ja matkusti Eurooppaan haistelemaan taide-elämän uusia tuulia. Matkallaan hän kävi Itävallassa, Unkarissa ja Saksassa.
1897–1919
Teatteri kiehtoi Kasimir Leinoa uuden vuosisadan kynnyksellä yhä enemmän.
Toukokuussa 1897 hän palasi Saksan, Unkarin ja Itävallan matkaltaan täynnä innostusta. Matkallaan hän oli tutustunut Wienin, Münchenin ja Berliinin teattereihin ja aloittanut Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming -näytelmänsä kirjoittamisen. Päivälehden joulualbumissa julkaistiin myös Leinon tutkielma Minna Canthista näytelmäkirjailijana.
Kaunokirjailijaliitto ja Nykyaika
Kasimir Leino oli aktiivisesti mukana perustamassa Kaunokirjailijaliittoa. Ystäväpiirissä perustamisesta oli puhuttu jo useita vuosia. Maila Talvio kertoi, kuinka Leino Kaunokirjailijaliittoa suunnitellessaan jo mielessään kalustikin kokoushuoneiston valmiiksi. Kasimir Leino seurasi tarkoin mitä muualla maailmalla tehtiin ja halusi tuoda siirtää noita vaikutteita myös suomalaiseen kirjallisuusyhdistystoimintaan ja sen ulkoiseen olemukseen.
Omia kokoustiloja ei kuitenkaan saatu vielä Kaunokirjailijaliiton alkutaipaleella, vaan kokoukset järjestettiin milloin missäkin ravintolassa Helsingissä. Leinon Wienistä saamien vaikutteiden ansiosta kokouksista muodostui ohjelmailtoja, joihin kuului tee- tai kahvipöytä. Kokousten sisältö oli kuitenkin hyvin kansallismielinen.
Syksyllä 1897 aika oli kypsä Kasimir ja Eino Leinon haaveille ja he perustivat oman Nykyaika-lehden, jonka päätoimittajaksi Kasimir nimitettiin. Ensimmäinen näytenumero ilmestyi joulukuussa 1897. Veljekset toimittivat lehteä innostuneesti, mutta keväällä 1898 Kasimirin terveys alkoi reistailla ja toimitussihteeri Eino joutui paikkaamaan Kasimirin tehtäviä lehdessä. Kesäksi Kasimir tervehtyi, mutta nyt Eino joutui paiskimaan Nykyajassa töitä, koska Kasimir viiletti juttumatkoilla ympäri Suomea. Eino Leino kirjoittaa Helsingissä 25.6.1898 päivätyssä kirjeessä Pekka Haloselle:
"Kassi on muuten nykyään kesäteloillaan, nuijajoukon jälkiä seurailemassa ja itseään isänmaallisilla muistoilla "Ilkka"-stemninkiin pinnistämässä. Aikoi käydä Ilmajoella, Santavuoren kentällä, sieltä mennä Poriin -laulujuhlaan-, Turkuun ja jumala ties minne, lopulta hamnatakseen Valdus Forsmanin vierasvaraiseen ja herkkusuiseen helmaan Sääksmäellä. Sillä aikaa lepää koko aika ja eritoten nykyinen aika minun heikoilla hartioillani kaikkinen virtauksineen, runoineen, kauppoineen ja teollisuuksineen, ja onpa siinä ponnistelemista, varsinkin näin kesäkuumassa."
Leino, Eino. 1961. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet taiteilijatovereille, arvostelijoille ja tutkijoille. Hki: Otava, s. 79.
Syksyn myötä Leinon veljesten taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä.
Taloudenpidosta oli alkanut tulla Kasimirille pysyvä huoli. Jo ennen Nykyajan perustamista "isävainajan tuttavat naapuriherrat" olivat joutuneet maksamaan Kasimirille takaamiaan lainoja ja nyt taloudelliset vaikeudet piinasivat myös lehden julkaisemista. Rahan puutteen vuoksi Nykyajan julkaisu jouduttiinkin lopettamaan keväällä 1899. Tilaajat jäivät ilman lehtiään ja varsinkin Kasimir otti tämän varsin raskaasti.
Kasimir Leino pyrki rahoittamaan velkojen maksuaan tekemällä mahdollisimman paljon kirjallisia töitä. Tammikuussa 1899 hän sai valmiiksi suomennoksen Topeliuksen näytelmästä 50 vuotta myöhemmin. Taloushuolien lisäksi vuoden 1899 alku oli muutoinkin raskas. Veli Viktor kuoli mielisairaalassa helmikuussa 1899 ja vielä samana keväänä myös Kajaanista kantautui suru-uutisia: Elin-siskon sulhanen Karl oli menehtynyt äkillisesti. Kasimir oli itsekin sairaudesta niin heikko, ettei jaksanut lähteä Kajaaniin hautajaisiin. Hän kirjoitti hautajaisten alla sisarelleen:
Itsekin olen huonona sairastellut, hermotautia vai mitähän sitten lienee, luulin jo kuolevanikin.
Mutta toipumaan päin olen jälleen ja kun näin sähkösanomasi, mietin, että kovasti murhe meidän perhettä rasittaa.
Leino, Eino. 1961. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille.
Hki: Otava, s. 79.
Maaseututeatteri ja Suomen Näyttämö
Vuoteen mahtui positiivisiakin tapahtumia. Kesällä 1899 Kasimir Leinolle tarjottiin Maaseututeatterin johtajan paikkaa, mutta hän koki silloin olevansa liian sairas vastaanottaakseen tehtävän. Vuoden edetessä hän kuitenkin toipui ja vielä saman vuoden marraskuussa hänet nimitettiin Maaseututeatterin johtajaksi. Samana vuonna julkaistiin myös neljäs runokokoelma "Runoja", jonka tekijä omisti "sydämellisesti Z.
Topeliuksen ja K. A. Tavaststjernan muistolle". Runokokoelma otettiin hyvin vastaan.
Kesällä 1900 Leino matkusteli Ranskassa, Italiassa, Kreikassa, Turkissa ja Unkarissa haistelemassa teatterimaailmaan uusia tuulia. Työn alla oli edelleen myös historiallinen näytelmä Jaakko Ilkasta, jonka Otava julkaisi vuonna 1901 nimellä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming. Sitä oli julkaistu aiemmin jo jatkokertomuksena Nykyajassa, mutta se jäi keskeneräiseksi lehden lakkautuksen vuoksi.
Vuonna 1903 Kasimir Leino erosi Maaseututeatterin johdosta. Teatteri oli saavuttanut mainetta, mutta teatterin taloudellinen tilanne oli retuperällä. Pian eronsa jälkeen Leino kokosi uuden teatteriryhmän Suomen Näyttämön. Hän ehti toimia Suomen Näyttämön johtajana kuitenkin vain vuoden, kunnes sekin hajosi taloudellisiin vaikeuksiin.
Välit isoveli Oskarin kanssa kiristyivät vuonna 1904, jolloin Oskar haastoi Kasimirin oikeuteen velkoakseen tämän puolesta takausten perusteella maksamaansa summaa.
Kasimir ei ollut kyennyt hoitamaan velkojaan ja tilanne kostautui myös Oskarille.
Tämän jälkeen Kasimir keskittyi lähinnä kirjoittamiseen ja kääntämiseen. Hän julkaisi vuonna 1905 näytelmän Lehtolapsi sekä novellikokoelman Testamentti: y.m. kertomuksia.
Vuosina 1907–1908 julkaistiin useita Kasimir Leinon suomentamia teoksia: Alphonse Daudetin romaani Kuninkaita maanpaossa, Guy de Maupassantin novellikokoelma, kaksi Prosper Mériméen kertomusta ja kaksi Arthur Schnitzlerin näytelmää.
Leinon runokokoelma 25 vuotta: valikoima runoja julkaistiin vuoden 1908 lopussa.
Samana vuonna julkaistiin myös Leinon kirjoittama elämäkerta taidemaalari Aleksander Lauréuksesta. Laajalla tutkielmalla Kasimir Leino osoitti olevansa myös pätevä taidehistorioitsija. Maalaustaiteen murroksesta hän kirjoitti asiantuntevasti myös Suomalaisen sanomalehtimiesliiton albumissa vuonna 1910.
Sairastelua ja erakon elämää
Kasimir Leinolle ja koko Lönnbohmien perheelle rakas Olga-täti kuoli vuonna 1913 vieraillessaan Maalahdella Artturin luona. Kasimir ja Eino eivät voineet kuitenkaan osallistua hautajaisiin Einon kiireiden ja Kasimirin terveydellisten ongelmien vuoksi.
Lönnbohmien perheessä oli taipumusta mielenterveysongelmiin. Kasimir Leinon sisko Olga kärsi ilmeisesti skitsofreniasta 19-vuotiaasta lähtien ja veli Viktor kuoli mielisairaalassa. Myös Oskarilla, Einolla ja Kasimirilla on kirjallisissa lähteissä epäilty olleen hetkellisiä ongelmia mielenterveytensä kanssa. Se, milloin Kasimir Leinon mielenterveysongelmat varsinaisesti alkoivat, ei ole varmassa tiedossa. Eino Leino vertaa itseään Kasimiriin kertoessaan omasta sairaudestaan kirjeessä veljelleen Kaarlolle:
Sillä tapella minä olen päättänyt kuolemaa vastaan, missä eri muodoissa se uhanneekin, enkä heittäytyä siinä suhteessa hervottomaksi kuten Kasimir parka, vaikka eihän hän enää viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen tainnut aivan täysipäinen ollakaan.
Leino, Eino. 1961. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille.
Hki: Otava, s. 63.
Ilman sukulaisapua Kasimir Leino tuskin olisi tullut toimeen. Oskarin lisäksi myös muut sisarukset auttoivat Kasimiria tämän viimeisinä vuosina. Alkuvuodesta 1914 Kaarlo kirjoittaa Oskarille:
Kasimir kuuluu olevan sairaana, näkee kylmää ja nälkää. Elin sinne lähettänyt 30 rup. K. ei milloinkaan auttanut muita, maksatti Hildalla 600 rup. + 20 vuoden korot. Minulla yli 2.000 rup.
Krogerus, Tellervo. 1983. O. A. F. Lönnbohm: mies ja maine. Suomi - sarja, nro 125. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, s. 153.
Joulun alla 1914 Kasimir Leino vaikutti tuiki sairaalloiselta ja alakuloiselta. Hän kuitenkin vieraili joskus veljensä Einon luona, joka asui tuolloin Helsingin ulkopuolella Haagassa (Huopalahdessa) muutaman asemavälin päässä Kasimirin Albergan (Leppävaaran) asunnosta.
Joulun 1915 Kasimir Leino vietti veljensä Oskarin kanssa Kuopiossa. Hänen oli turvauduttava tuolloin lääkärin hoitoon heikenneen terveytensä vuoksi. Kuopiosta tuli Hänelle jonkinlainen turvapaikka tämän viimeisinä vuosina ja hän asui siellä aika ajoin.
Monen muun taiteellisesti lahjakkaan ihmisen tavoin Kasimir Leinokaan ei ollut erityisen käytännöllinen ihminen. Talousasioiden hoitaminen ei onnistunut häneltä kovinkaan hyvin. Sota-ajan kynnyksellä kyvyttömyys työn tekoon ja rahan puute vaivasivat häntä jo erityisen raskaasti. Hän eli täysin ulkopuolisen avun varassa.
Kasimir Leino vetäytyi elämänsä loppupuolella kaupungin kulttuuripiireistä omiin oloihinsa. Viimeiset vuotensa hän eli lähes erakkona. Maila Talvio muistelee ystäväänsä Kasimir Leinoa tämän viimeisinä vuosina seuraavasti:
Hän eleli pääkaupungin laidalla köyhänä ja yksinäisenä, ja kun hän joskus liikkui Helsingin kaduilla, kulki hän ihmisten sivu kuin varjo, kiiruhtaen takaisin yksinäisyyteensä. Vain jonkun kerran onnistui vanhojen ystävien houkutella hänet seuraansa."
Talvio, Maila. 1926. Eräs Kasimir Leinon kirje. Valvoja-Aika. Hki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura, s. 119–129.
Kirjeessään Maila Talviolle 28.2.1916 Leino kuvailee henkistä rauhattomuuttaan:
Olenkin toisinaan ollut kuin kuolemaan uskottu, jolle outo maailma kuiskii totuuksiaan, toisinaan kuin vaikeaa vuoritietä taivaltamaan määrätty erakko, jolla muka olisi suurikin kutsumus vielä täytettävänä "pro patria et pro litteris artibusque patriae", ellei saatana ja hänen inha joukkonsa olisi käynyt ravistamaan minua sisällisen sodan kanssa, joka ei tahdo sallia mitään rauhallista henkistä työtä.
...mutta toisaalta myös optimistista elämän asennettaan:
Tämän kaiken johdosta valtaa mielen toisinaan ankara epäilyksen puuska, joka ei ole vieras enää H. v.
Kleistin mielialalle siitä, ett'ei saa mitään käsistänsä, joka tyydyttäisi edes itseäni, mutta sitten tulee taas isänmaallinen toivon hengettäreni lohduttaen minua vakuutuksillansa, että kaikki on vielä menevä ohitse.
Ja häntä minä toistaiseksi vielä mielelläni uskon.
Talvio, Maila. 1926. Eräs Kasimir Leinon kirje. Valvoja-Aika. Hki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura, s.
119–129.
Ystävät eivät unohtaneet Leinoa tämän erakoituessakaan. Kevättalvella 1916 Leinon täyttäessä 50 vuotta, Kirjailijaliitto järjesti ylioppilastalolla iltaman, jossa esiteltiin suomalaisten kirjailijoiden tuotteita. Tuotto osoitettiin avustuksena Kasimir Leinolle.
Tapahtuman moottorina oli Kasimir Leinon hyvä ystävä Maila Talvio, joka kirjoitti ennen iltamia Uudessa Suomettaressa Kasimir Leinon merkityksestä suomalaiselle kirjallisuudelle.
Samana vuonna Leinon runoja julkaistiin Sunnuntaissa. Hän arvosteli Sunnuntaissa myös L. Onervan suomentaman Tainen teoksen Taiteen filosofia. Kasimir Leinossa oli vielä viimeisinä aikoinaankin hengen paloa ja pyrkimyksiä valistustyöhön. Suomen itsenäistymisvuonna hän osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun useilla artikkeleilla varsinkin Sunnuntaissa. Laaja artikkeli "Kuinka on itsenäisyyskysymystämme alkavilla valtiopäivillä ajettava?" julkaistiin sittemmin Sunnuntain numeroissa 38 ja 39 (1917).
Eino Leino oli tuolloin lehden päätoimittajana.
Sunnuntai toimi Kasimir Leinon hengen tuotteiden foorumina myös vuonna 1918, jolloin hän kirjoitti artikkelin Suomen itsenäistymisen ikuistamisesta taiteeseen ja otti kantaa mahdollisen kuningaskunnan potentiaalisiin hallitsijaehdokkaisiin.
Viimeinen vuosi
Kesällä 1918 Kasimir Leino kirjoitti veljelleen Einolle hakeneensa Grönfeldtin apurahaa tehdäkseen Sprengtportenista näytelmän. Hakemus oli kuitenkin hylätty. Kasimir innostui veistosta ja muovauksesta ja hän suunnitteli pikkuveljestään Einosta rintakuvaa tai medaljonkia tämän 40-vuotis-syntymäpäiville. Hanke kuitenkin jäi toteuttamatta ja Kasimir muisti Einoa kirjallisesti:
Suuremmalla kunnialla ei runoruhtinas kukaan lienekään vasta 40-vuotista elämänsä korkeaa ja vaativaa kutsumusta täyttänyt kuin olet sen Sinä tehnyt. Huolten vanhentavat juovat ja arveluttavasti oheneva runoilijatukkasi todistavatkin kaikille sadoille ystävillesi ja kymmenille tuhansille ihailijoillesi, että sinun päivätyösi ei ole keveää ollut.
Onerva, L. 1932. Eino Leino: runoilija ja ihminen. Helsinki: Otava, s. 489.
Kasimir Leinolle myönnettiin pitkien viivyttelyjen jälkeen valtion kirjailijaeläke, mutta hän ei ehtinyt nauttia siitä kuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Hänen terveydentilansa huononi edelleen. Eino Leino kirjoittaa 4.3.1919 Aino Kallakselle, ettei Kasimir suostunut lähtemään sairashuoneelle, vaan häntä hevosella hakemaan tullut professori Laitinen oli saanut palata tyhjin käsin. Sairaala-arkistojen mukaan Kasimir Leino ei ollut koskaan hoidettavana missään Helsingin sairaaloista, eikä hän ilmeisesti halunnut tehdä poikkeusta viimeisinä elinpäivinäänkään.
Kasimir Leino siirrettiin yksityiseen lepokotiin Helsinkiin, jossa hän sairauden uuvuttamana nukkui pois 8.3.1919. Kuolinsyyksi merkittiin maksasyöpä. Hänet haudattiin 14.3.1919 Helsingin uudelle hautausmaalle. Santeri Ivalo lausui muistosanat hautajaisissa.
Kasimirin poismeno tuntui ilmeisesti pistona joissakin sydämissä, kuten Eino Leino epäilee huhtikuussa 1919:
Minua kutsutaan sinne ja tänne. On kuin ihmisille äkkiä olisi tullut kummallinen kiire korvata minun suhteeni se, mitä he veljeeni nähden ovat laiminlyöneet.
Leino, Eino. 1962. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Hki: Otava, s 67.
Kasimir Leinon kohtalo oli liiankin tyypillinen tuon ajan taiteilijoille. Vanhenevana ja sairastelevana hän unohtui niidenkin mielestä, jotka olivat hänen kriitikon ja runoilijan kykyjään aiemmin vuolaasti kehuneet. Työtä ei ollut, apurahoja ei myönnetty ja omien teosten julki saaminen oli vaikeaa. Taloudellinen ahdinko heikensi jo valmiiksi sairaan miehen työkykyä.
Otava julkaisi vuonna 1922 Kasimir Leinon Kootut runoelmat kahdessa niteessä.
Julkaisurahoilla kustannettiin hautakivi Leinolle. Korkokuvalla varustettu musta graniittinen muistokivi paljastettiin vuonna 1923. Korkokuvan oli veistänyt Johannes Haapasalo. Samana vuonna Eino Leino valtuutti V. Tarkiaisen Suomen Kirjailijaliiton edustajana korjaamaan talteen Kasimirin jälkeensä jättämät kirjat ja paperit Albergan kartanosta. Kulttuurin monitaiturin kirjallista jäämistöä ja kirjekokoelmia säilytetään nykyään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoissa.
Lähteet
Andersin, Irma. 1957. Kun suuri oli pieni ja rakastunut. Suomen Kuvalehti nro 23, 8.6.1957.
Heikkinen, Reijo. 2003. Aavoja ja vaaroja. Eino Leino ja kotiseutu. Lönnrot-instituutin julkaisuja nro 8. Kajaani: Lönnrot-instituutti.
Kaukonen, Väinö. 1966. Kasimir Leino runoilijana. Hki: Otava.
Kaukonen, Väinö. 1967. Lapsuuden kodin kaipuu Kasimir Leinon lyriikan tunneaineksena.
Virittäjä: kotikielen seuran aikakauslehti. Hki: Kotikielen seura, s. 39–46.
Krogerus, Tellervo. 1983. O. A. F. Lönnbohm: mies ja maine. Suomi - sarja, nro 125.
Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Leino, Eino. 1925. Elämäni kuvakirja. Hki: Otava.
Leino, Eino. 1962. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Hki: Otava.
Leino, Eino. 1961. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille. Hki: Otava.
Leino, Eino. 1961. Teoksessa Peltonen, Aarre M. (toim.). Kirjeet taiteilijatovereille, arvostelijoille ja tutkijoille. Hki: Otava.
Onerva, L. 1932. Eino Leino: runoilija ja ihminen. Helsinki: Otava.
Peltonen, Aarre M. (toim.). 1958. Eino Leino aikalaistensa silmin. Lähikuvia, muistelmia ja haastatteluja. Hki: Otava.
Silander, Kaarle (toim.). Viipuri: Maaseututeaatteri-osakeyhtiö.
Suomalaiset maaseututeaatterit 1887-1900. 1900.
Silander, Kaarle (toim.). Viipuri: Maaseututeaatteri-osakeyhtiö.
Talvio, Maila. 1926. Eräs Kasimir Leinon kirje. Valvoja-Aika. Hki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura, s. 119–129.
