1
Sotkamo Eino Leinon runoissa
Näissä runoissa Eino Leino mainitsee sotkamolaisia paikkoja. Hän inspiroitui erityisesti Vuokatin komeista vaaramaisemista.
Sisällys
Affleck………...2
Hallan haltia ... 5
"Kullan kukkulalla" ... 7
Kuumehoureita ... 8
Pohjolan maisema ... 10
Rauha ... 11
Tuonen tuho ... 15
Turunkorva ... 17
2
Affleck
1
”Ei oo suinkaan maailmassa toista hänen vertaista, kuin on julma Affleck herra,
vouti julma, tunnoton.”
Näinpä lausui kansa, koska Affleck kotiin palasi
Pielisistä, sekä heti rengin kaulan katkaisi.
Ei näes osannut tuo raukka oritt’ oikein valjastaa – silloin miekan terä kirkas
ilmassa jo välähtää.
Affleck tuost’ ei ole millään, kääntyy ylpeänä vaan huoneeseen; hän heittää katseen
ilkkuellen kansahan.
Tää ol’ liikaa häväistystä Kansallekin Sotkamon, ei se tuota kärsi konsaan
nähdä silmin elävin.
Kostonhuudot täyttää ilman, kansa hurja raivoaa, koska taasen Affleck herra
huoneestaansa ilmestyy.
Pistoolia hällä kaksi Välkähtelee käsissään, miekka pitkä, teräväinen
killuu hänen uumillaan.
Kansa raukka hämmästyksin tuota jäi vain katsomaan.
Affleck ilkkuellen heittää kansaan katseen kauhean:
”Tietäkäät te raukat…ulos pihaltani jokainen!
Joka aikoo vastustella, hänet ammun kuoliaaks!”
Kansa pelkäs voutiansa, pistooliaan, miekkaansa tottelivat käskyy herran ilkkuellen nauravan.
3 2
Affleck herra tiluksilleen läksi tuonne Lieksahan
venehellä soudatellen yli järvein Sotkamon.
Nytpä sattui kannas eteen, nyt ei enää soutaa voi.
Mitäs muuta, soutumiehet panee venett’ vetämään.
3
Kerran hänen ratsastaissa oriillansa kopealla pitkin järven rantaa näki neidon ihanaisen, simasuisen, tummatukan,
rannalla mi istui.
Affleck katsoo ihastellen, himo herää rinnassansa, luokse neidon juoksee,
ottaa hänet sylihinsä väkisten, ja selkään orhin
asettaa hän neidon.
Nyt kuin nuoli kiitää orhi Läpi kylän tietä pitkin,
Neito vaikeroipi Satulassa tuskissansa.
Affleck viepi riemuellen Neidon uhriksensa.
Affleck tytön taattoselle Lähettääpi sanan tuosta, Luokseen tulla käskee.
Kylän pappi taatto ompi, Vakaa, hurskas, valkohapsi –
Hän kohta totteleepi.
Taaton pakottaapi Affleck Iäks yhdistämään heidät.
Tyttärensä vihkii Isä raukka tunnottoman Miehen kanssa, mielettömän. –
Affleck iloitseepi.
4 - - - -
4 (keskeneräinen)
Kokoelma: Tunteitani ( julkaistu 1961) Tekoaika: syksyllä 1891
Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino 1: 1887–1897. 1961. Hki: Otava, s. 267–270.
5
Hallan haltia
Mutt ah, heti aamulla herättyään, luo äidin hän rientää, haastaa:
"Mikä on tää rintani rauhattomuus, joka niinkuin rakkaus raastaa?"
Emo häntä vaativi vaikenemaan;
hän rantahan menee meren, hän huutaa aalloille huolensa
ja vellomukset veren.
Mut veen ei vellamot kuulekaan, heit' Ahdin poiat ajaa, he sukeltaenkin suloineen vain vartovat - sukeltajaa.
Hän kulkee korpehen korkeaan, hän pensailta, puilta kysyy, mut Luojan luonto mykkä on,
puut Jumalan vaiti pysyy.
Hän tutkivi taivaan pilviltä:
"Mikä on tää unelma uusi?
Mikä itseuhrin on salaisuus ja missä on uhrikuusi?"
Mut pilvet ne tietään piirtelevät, ei vastaa tanhuat taivaan;
tarun kertoo vain yön kalvas kuu mi katsovi ihmisvaivaan.
Yli puiden latvojen lausuu se:
"Ei taida, tyttönen, täältä sun löytyä untesi uhrikuus, vaan vuoren Vuokatin päältä.
Sen keskellä pohjaton lampi on kuin kyynelkaivo viilee, suon saartama sankan, miss' usmaiset
kohut korven ja pillat piilee.
Mut kuilusta tuostapa kuolon ja yön puu nousee pysty ja pyhä, yli yltäen kallion korkeimman,
päin pilviä pyrkien yhä.
Se juurensa juuttanut syvyyteen on korven tuskan ja tiedon, sen latvassa käy säde päivän ja kuun,
sävel lintujen laulun liedon.
Se ruhtinas Rutimon raitojen lie, maan valtain ja maahisen maja, tupa tuulinen turjan talven ja jään,
revontulten roihuva paja.
6
Siin' asuu haltia hallainen, se vartija vanha ja inha, min mielessä taukoa taisto ei,
ei syntymäviima vinha.
Syysmyrskyssä näät hän on syntynyt, moni honka ja kuusi kun kaatuu,
kun toinen hyötyvi hyvään päin ja toinen pahaksi paatuu.
Näin käynyt ei haltian hallaisen, hänen kahtia katkesi mieli, kun latvansa lautui aurinkoon,
sydänjuuria syvyys nieli.
Siks lepää hän, joskus kuin leikillään, läpi lehväinsä lämpimän päästää
suvipäivän tai yötuulosen, mi maamiehen viljat säästää.
Mut muuten hän murheessa seisoo vaan, sydän-yössään synkkenevässä;
kun silloin laulunsa laikahtaa, on kuolo ja kadotus lässä.
Esitaatot jo havaitsi turmion tuon, siks haltian hellyttimeksi ja lepyttimeksi sen leuan ja suun
he keinon vanhan keksi.
Kävi kaikki he vuorelle uhraamaan hyviks haltian kallehintaan:
kuka kullat toi kuka hopeat soi, kuka helmet heitti sen rintaan.
Ja karhu kun hangelle kaadettiin, sen kallo kuusehen tuotiin, tai ukon malja kun maistettiin,
sen tienoille tilkat suotiin.
Noin yleni Vuokatin vuoren kuus, jota kaikki kansa palvoo;
ei leppynyt haltia hallainen, yöt pitkät ulvoo ja valvoo."
Runokokoelma: Kodin kukka ja uhrikuusi Julkaisuvuosi: 1920
Lähde: Eino Leino: Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina. 1920. Hki: Ahjo, s. 61–68.
7
"Kullan kukkulalla"
Tulvii pois jo kirkkoväki, tulvii tunkemalla.
Huudannasta raikuu mäki jalkojeni alla.
Vanhat pirttihinsä rientää miettimähän koissa, nuoret kirkon muiston lientää
kylän karkeloissa.
Minä istun vainen täällä
”Kullan kukkulalla”, sinitaivo pääni päällä –
kirkkotie on alla.
En mä lähde kotosalle, kulje karkeloihin, kuljen rannan koivun alle
onnen muisteloihin!
Kirjoitusvuosi: 1892
Julkaisuaika: 12.1.1893 Hämeen Sanomissa
Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Hki: Otava, s. 314.
8
Kuumehoureita
Tuo kuiskutti tyttönen kuumeinen:
"Lie haltian vaiva niin vaikee.
Mut eikö siis erkane milloinkaan hänen mielensä haave haikee?
Se seuraako häntä kuin varjo siis, iankaikkisuudesta tullen, iankaikkisuutehen mennen, kuin
tie tuonen on tuomitullen?
Minä vain olen tyhjä tyttölaps, toki tuosta on mulla selko:
jos minua missä kaivataan, mua estä ei silloin pelko.
Mut mua ei muualla kaivatakaan, ei tarvita elossa täällä, kuin kenties vuorella Vuokatin, sen korkeimman kukkulan päällä.
Mua kenties kaipaa haltia, mun rintani rikkautta, mun varttani nuorta ja valkeaa,
sen raikasta rakkautta.
Hän seisoo niin yksin. Hän haaveksii.
Hänen häiritsee iki-untaan vain kunnioittajat, kumartajat sukukunnasta niin sukukuntaan.
Hän on niin suuri ja summaton, minä vain sinipiika pieni, mut kuitenkin hänen juurelleen
on kulkeva jumalan-tieni.
Pyhä puu hän kansan kaiken lie, lie Luojan kukkakuusi, siks varmaan on hän minut vallannut
kuin uskonvimma uusi.
Ei mull' ole kultia, hopeita, ei aarteita hälle muita kuin henkeni haaveita, aaveita
ja sieluni seikkailuita.
Viis aaveistain, viis haaveistain!
On vereni lämmin ja nuori.
Jos huoli ei haltia hallainen, Sen saakoon Vuokatin vuori.
Mut hälle sen tarjota tahtoisin kuin tuorehen tuomentertun, tään rintani raisun rakkauden,
9
tään lempeni leppäkertun.
Hänet hurmata huulin ma punaisin, käsivarsin tahtoisin valkein, hänet lietsoa liekkihin, armauteen
poven polttavan aurinkopalkein.
Hänet tahtoisin nuoria parmaitain ma painaltaa niin liki, hän ettei koskaan pyrkisi pois,
vaan ois minun omani iki.
Mun vaikka hän kuutamon-kelmeäks imis huulilla hurmeettomilla, minä vannon, että ma vastaisin
vain sieluni siunauksilla.
Jos itse hän lämminnä läikkyis vaan kuin kalpean immen kaipuu, minä menisin kuin kesäpilvi pois,
kuin kastehelmi mi haipuu."
Taa hattaran kuuhut jo harsoutuu kodin kukkaa kuuntelemasta;
salon äänetön yö vain saattelee isän marjaa, maamon lasta.
Runokokoelma: Kodin kukka ja uhrikuusi Julkaisuvuosi: 1920
Lähde: Eino Leino: Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina. 1920. Hki: Ahjo, s. 69–76.
10
Pohjolan maisema
Mä vuorell’ seisoin Vuokatin, Ihailin maisemaa, Ihastuin sekä huudahdin:
”Oi kaunis Kainunmaa!”
Tunturihuiput korkeat Kaukaa nyt sinersi, Ja kalliokuilut huimaavat
Mun alla ammotti.
Ja vaaranrinteet metsäiset Kylineen peltoineen, Ja järvet heleet siniset
Kauneine saarineen.
Sen kaiken säteillessä näin Mä aamuauringon, Ja riemun tunsin syömessäin:
”Tää Suomenmaata on!”
Runokokoelma: Tunteitani (julkaistu 1949, Kirjokeppi) Tekovuosi: n. 1890
Lähde:Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Hki: Otava, s. 248–249.
11
Rauha
Sanotaan jo, ett' on rauha;
tuot' ei kukaan todeks usko.
Kuinka alkais aika lauha, koittais uuden aamun rusko?
Sotaa kestänyt on kauan, sukupolven suuren ajan raikunut vain valta rauan.
Ken ois sille pannut rajan?
Niinkuin kysyi ennen lapset vanhemmilta: "Mik' on sota?" -
haastelee nyt liinahapset:
"Mik' on rauha? Jotain, jota syödä voiko taikka juoda?"
Vastaa vaimot kyyneltyvät:
"Saattaa rauha senkin tuoda, jos te ootte oikein hyvät."
Mutta rauha saapuu. Vitkaan niitut, nurmet vihannoivat, aatrat painuu ahoon sitkaan,
jälleen karjankellot soivat;
vilja nousee, tekee terää, helpehissä heinä kastuu, koko korven kansa herää,
rauhan askareille astuu.
Monelta on maammo kuollut, veli viety, sisko poissa, monen taatto nurmen nuollut
tasapäiss' on taisteloissa, vaan on joku jäänyt aina tekemähän ensi tulta liekki naapurilta laina, peninkulmin pengotulta.
Jäip' on vielä viime siemen siittämähän köyhän lasta, eip' on suku Suomenniemen
vielä kuollut maailmasta;
kohoo kirkot, koulut, palaa Turun teinit, professorit.
Kotimaahan tulla halaa korkeat myös konsistorit.
Seisoo ruskoss' uuden aamun Hurtta niinkuin suolla honka, niinkuin varjo haudanhaamun
taikka pitkä pilvenlonka;
ymmärrä ei elämätä enää uutta, alkavaista, häipynyt on sielunhätä, sure ei hän nuorta naista.
12
On jo niinkuin nöyräpäinen;
ryösti ryssät kaiken hältä, hymy hyytyi hältä jäinen, murtui mieli miettijältä.
Jäi vaan Turunkorva. Siellä kaksin kanssa Pirkon asuu, kuulee tiuvut talvitiellä;
tukka kasvaa, parta kasuu.
Kovan myös on saanut koston Haerkepaeus, Hurtan appi, syypää koko kansan-noston:
saip' on silmin nähdä pappi, kuinka vietiin Venäjälle Hovin valju vaimorukka kanssa lasten pienten; hälle jäi vaan musta muiston kukka.
Niinp' on jälleen kerran kevät, ruoho puussa, rauha maassa,
linnunlaulut helisevät, kilkkaa karjankellot haassa.
Pajassansa Hurtta takoo niinkuin itse Ilmarinen, säen säihkyy, sauhu sakoo, kauas kuuluu kalkkaminen.
Tuo on Hurtan työ nyt ainoo;
on hän oiva pyssyseppä, vaan kun maa ei toista vainoo,
virtaa enää miesten leppä, turhaan raukka seppo raataa:
pohjan poika keihäskoura hirven hiihtää, karhun kaataa;
siks on sota Hurtan houra.
Painuu silloin ukko pajaan, outo ei, vaan vanha tuttu,
urho univormun vajaan, yllään repaleinen nuttu, kasvot harmaat niinkuin savi,
silmät, joist' ei päivä paista;
ja hän vitkaan virkahtavi:
"Terveisiä kuninkaista."
Nousee rautiolle rauan kaukomuisto Nevalaisen, miehen, muuall' olleen kauan,
kuninkaalle kuuliaisen;
katsoo häneen, kättä hälle tarjoo, lausuu laatuisasti:
"Terve tervehyttäjälle!
Minne matka? Mistä asti?"
Virkkaa Nevalainen: "Tulen Norjan tuntureilta noilta,
13
ympär' Pohjanlahden kulen kuninkaani pakinoilta."
Suurtuu silmät kysyjältä:
"Kohtasit siis valtiaamme?
Sanan minkä saatat hältä, sodanko vai rauhan saamme?
Nevalainen päänsä nostaa:
"Kohtasin ma korkeuden, joka voudit väärät kostaa, tuntee Suomen surkeuden.
Täss' on suojakirja sula hältä Suomen rahvahalle, josta päättyy kansan pula;
puumerkkinsä piirsi alle."
Ja hän nutun riekaleista suojakirjan kalliin kaivaa, jonka vuoks on saanut seista, juosta, nähdä nälkää, vaivaa.
Tuskin tuohon katsoo toinen:
'Rex Carolus' seisoo alla.
Aatos uusi, aurinkoinen paistaa Hurtan taivahalla.
"Siispä sodan saamme!" sanoo,
"taasen virtaa miesten lepät;
talonpoika rauhaa anoo, toista pyytää pyssysepät.
Taistoon kuninkaamme tautta!
Eespäin eestä Ruotsin rauan!
Jälleen maan ja kansan kautta soi: 'Vivat Carolus' kauan!"
Mutta virkkaa vanhus vakaa:
"On nyt kuollut kuninkaamme, sentään sanallaan hän takaa talonpojat meidän maamme."
Painuu Hurtan pää: "Jos kuoli Kaarle kuulu, kaikki kaatui,
vallitsee vain leipähuoli, voitto, maine maaksi maatui."
Nostaa Sipo hattuansa, kuninkaalle kuuliainen.
Mutta virkoo uudestansa Hurtan usko uupuvainen:
"Kuningas jos kuoli, voipi hyvin Armfelt, armeijamme,
vielä sotalaulut soipi, liput voiton liehutamme!"
Virkkaa vanhus kuolon-vakaa:
"Saavun armeijasta juuri, joka hangen alla makaa;
sortui sotajoukko suuri myrskyyn joulu-yönä kerran,
14
tuiski tuntur-tuuli lunta;
sikskuin kuuluu kutsu Herran, siellä nukkuu siki-unta."
Vait on Hurtta. Hartiansa vain kuin alas jumahtavat, veret kaikoo kasvoiltansa, partahuulet humahtavat:
"Vai jo nukkuu sankar-suku!"
Kiertyi kylmään hymyyn suunsa, päättyi Hurtan päivnäin luku,
ampui puhki kulmaluunsa.
Runokokoelma: Simo Hurtta 2/ Runoja Isonvihan ajoilta Julkaisuvuosi: 1919
Lähde: Eino Leino: Simo Hurtta. Runoja Isonvihan ajoilta. 1919. Hki: Otava, s. 166–
173.
15
Tuonen tuho
Sinä yönä ei kukaan nukkunut ei meillä eikä heillä, sitä koston aamua kohtasi
kylä kalpea kyyneleillä.
Maa kuulteli kuurassa valkeanaan, joka tähkä ja heinä ja olki
oli kirkas, kuin kruunu on kuningaskyyn tai peikkojen sorein solki.
Kohos korkeammalle päivänkoi, vei jällehen yhteen tiemme, mut hiukan entistä kalpeemmat
me kasvoilta ollehet liemme.
Hän kulki kuin unessa kuiskien:
"Yön istuin ma laiturilla, taas haltia huusi, hän haastoi taas
suon äänillä sumuisilla.
Taas henkensä lähtenyt liikkumaan oli ulomma uhripuusta, mun käärinliinoihin kietoi hän;
sanat kuulin ma haltian suusta:
'Mitä varrot, sa impeni valkoinen?
Tule, että mä suutelen sulta polon povesi hehkun ja kaipuun pois
kuin lapselta tuiretulta!
Ja jos sinä riipisit rinnastain tään harmauden halla-öisen, minä oisin lieto ja lämmin, kuin
kilo aallon on auer-vöisen.
Jos saavut sa iltana kukkakuun, kun kaste kattaa kummut, ma vannon, että rauhan saa mun puoleltain muut ummut!' Minä valalla vannoin saapuvain.
Ei auta nyt viipyminen.
Siks oloni nyt on outo niin, mut enää ei tuskallinen.
Kuin rannan raita mä valmistun nyt hyyn ja hallan juhlaan, kuin tuulessa lentää lehdet puun,
niin kauneeni kaikki tuhlaan.
On halla mun suuri sulhoni, ei vartoa saa hän turhaan, ens-yöhöni hällä on oikeus,
16
mut sitten - hänet ma murhaan.
Ei koskaan, hyisiä parmaitaan kun painaa hän mun liki, ole enää hän löytävä itseään,
vaan etsivä, etsivä iki.
Mua päältä Vuokatin vuoren tuon jo kauan kadotus vaani;
kuin moision pakkomorsian käyn uhrikuolemaani."
Hän päätti. Ma hiljaa huokasin.
Mua ei hän enää kuullut;
poven hält' oli korpi loihtinut, läpi pään oli läyli tuullut.
Hän polki jo omia polkujaan.
Hän outoja aloja näki, hänen, vienon, vaelsi vierellään
jo meren ja metsän väki.
Hän uponnut luonnon uumeniin oli umpisukkulahan, hänen sielunsilmänsä siirtyneet
vain kuoleman kukkulahan.
Mut kaunis kuin elämän enkeli hän siin' oli kulkeissansa, kun kaula kaartui ja nilkka nous,
vyö notkui valloillansa.
Me piennarpolkua astuimme, hän eellä ja takana minä;
sen kerran viimeisen kohdattiin me toisemme elävinä.
Sen kerran viimeisen kuulla sain hänen äänensä hopeakellon, näin nousevan auvoni auringon
ma päältä naapurin pellon.
Ei ollut se laupias noustessaan, oli armoton laskeissansa;
ma sitten voin vaan kertoa, mitä mulle on kertonut kansa.
Runokokoelma: Kodin kukka ja uhrikuusi Julkaisuvuosi: 1920
Lähde: Eino Leino: Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina. 1920. Hki: Ahjo, s. 135–142.
17
Turunkorva
Kaksi pitkää vuotta vierii.
Simo Hurtta harmentuvi.
Vitkaan kuut ja viikot kierii, haihtuu talvi, vaihtuu suvi.
Vaan ei vaihdu aika vainon, kuulu kuningas on poissa,
alla sodan, sorron painon huokaa korven kansa koissa.
Yhä kestää Irjan lempi, mutta Simo Hurtta muuttuu,
entistään on hiljaisempi, harvoin enää ärjyy, suuttuu,
sotii kanssa Jumalansa;
hymyn joskus kumman hymyy, arvaa Irja ei, ei kansa, mitä mieless' urhon lymyy.
Hiljenee myös suojat Hovin;
Arnkil varpaisilla astuu, vait on, tekee työtä kovin;
usein Pirkon silmä kastuu.
Hiljaa piiat, rengit kulkee, supattelee karsinassa,
kylä kertoa jo julkee:
"On kuin ruumis Hovilassa."
Mutta Irja iloitsevi:
Hyväksi on Hurtta tullut!
Vaikka vielä vaikenevi, haihtuu haavehensa hullut;
koittaa aamut armahammat, laupiaammat päivänlaskut,
illat vielä ihanammat, juttu juoksee, kaikuu kaskut.
Lausuu leikillänsä: "Vietkö joskus Tukholmaan sa minut?"
Hymyy Hurtta: "Kiltti lietkö?
Vien ma Turunkorvaan sinut, siell' on sadun, rauhan maasi."
Virkkaa Irja: "Vieös, kunne tahdot, omaan onnelaasi;
vaan en Turunkorvaa tunne."
Sanoo silmät terhenessä Simo Hurtta: "Tunnet hyvin!
Kullakin on sydämessä aina Turunkorva syvin:
joku paikka, jonne eivät elon myrskytuulet kanna, vaikka kaiken kalliin veivät,
jot' ei kukaan ilmi anna ...
18
Joku muisto, armas, hyvä, joku lehti lemmen kirjan,
joku katse kyyneltyvä, niinkuin nään nyt silmät Irjan;
joku ilme, sointu, sana, joka vuotten takaa sulle suurtuu, kahta kauniimpana -
tuot' on Turunkorva mulle.
Se on Sotkamossa talo, missä lapsuuspäivät vietin,
jota saartaa sinisalo;
siellä leikin, lemmin, mietin.
Sinne kuulun, sinne halaan kuuraisien kuusten alle, sinne takaisin ma palaan taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan, siell' on onni oksapuilla, tulee kuuhut akkunahan niinkuin päivä mailla muilla,
kimmeltävät jäiset kukat;
siellä sirkan laulu soipi, elon elpyy ruusurukat, rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla syttyy revontulten soihtu,
silloin siellä sotii Halla, Lapin taika, Turjan loihtu,
silloin koko korpi pelkää, putoo pikkulinnut puista, yksin jäistä järvenselkää
kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku, suuri luonnon kaikkivalta, laaja kuin sen lasten luku,
yhtä kaunis kaikkialta;
hyv' on pillojansa piillä silloin yksin yössä Turjan, miss' ei tuska, vaiva viillä, himot hiillä mielen hurjan."
Kaulaa käsin kaksin, vienoin häntä Irja hämärtyvä, virkkaa: "Täällä haihtuu hienoin,
siell' on lämmin, siell' on hyvä!
Sinne tahdon kylätieltä, luota kyläkansan pahan, miettimähän Hurtan mieltä, Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä mua katsoo karsahasti,
19
juoksee juorut Pielisjäällä, kiitää kirkkohonkin asti, kaikki soimaa Sormun lasta,
jok' ei muista huollut, huoli taaton, sulhon surmaajasta, jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä sininen ois mulle salo, laulaa voisin lapsenmiellä,
leimuaisi pohjanpalo.
Turunkorvaan vieös minut!
Sinne mennään sydämitse;
siellä vasta saisin sinut omaksein, kuin oot sa itse."
Noin he unelmoivat illat ikuisesta onnelasta, miss' ois puhtaat lautsat, sillat,
kuuset katsois akkunasta;
jättää päättävät he Hovin, pitää pienet läksijäiset, ettei muistot jäisi kovin tänne heistä kolkot, jäiset.
Runokokoelma: Simo Hurtta 2/ Runoja Isonvihan ajoilta Julkaisuvuosi: 1919
Lähde: Eino Leino: Simo Hurtta. Runoja Isonvihan ajoilta. 1919. Hki: Otava, s. 136–141.
