”H U KKAPE RÄN”
L A U L A J A
Radalla
M inä pölkyltä pölkylle astun, minun m atkata täytyy niin;
minä liputta jouduin junaan, ja pois m inut heitettiin.
Soi vaikerrus lennätinlankain ja kiskoilla lipuu kuu;
m inun matkani pää on siellä missä aura sulkeutuu.
Iankaikkisen tuskan laulu ja tuijotus äärettömiin!
Olin joutunut liputta junaan, ja pois m inut heitettiin.
Tämän vuoden maaliskuun 21. päivänä oli kulunut 11 vuotta siitä, kun näiden säkeiden sepittäjä K IM M O KOSKIM AA poistui tästä elämästä K euruun Haapamäellä. Viikkoa aikaisemmin (13 .3 .1 9 5 4 ) oli ilmestynyt hä
nen esikoiskokoelmansa ”H ukkaperän laulu
ja” , ja maaliskuun 22. pnä tuli kuluneeksi 40 vuotta hänen syntymästään. Esikoiskokoel- ma herätti kotiseudulla vilkasta keskustelua, enemmistö tuntui närkästyvän ja paheksu
van, runouden ystävät iloitsivat pirteän ko
koelman m onista hyvistä runoista.
Kimmo Koskimaa oli syntynyt 22.3.1925 Vaasassa, rautatie oli tuonut perheen Haapa- mäelle ( vanhemmat olivat rautatievirkailijoi
ta) ja täällä pääsi Kimmo ylioppilaaksi 17- vuotiaana (v. 194 2 ). Sitten hän ryhtyi opis
kelemaan teknillisessä korkeakoulussa ja osoitti intohim oista harrastusta ja suurta lah
jakkuutta varsinkin matematiikkaan. M utta vaikea kilpirauhassairaus — ehkä myös teek- karielämä — aiheutti sydänvamman, joka katkaisi korkeakouluopinnot.
Sairauden aikana osui Kimmo Koskimaan käsiin Eino Leinon ”H elkavirsiä”-kokoelma ja silloin avautui runous hänelle, niinkuin hän itse on kertonut. H änen isänsä tiedetään harrastaneen kirjallisuutta, ja hänen setänsä, Juho Koskimaa oli aikoinaan arvossapidetty kirjailija.
Kun ”H ukkaperän lauluja” sitten ilmestyi, runoilija ei suuria luulotellut esikoiskokoel- mastaan, vaan sanoi sitä ” sormivoimisteluk- si” . Teos on näennäisen kepeästi tehty, eikä se suinkaan ole taiteellisesti kypsä. Se sisäl
tää mm. useita leikillisen tuntuisia rakkaus- runoja, m utta niiden leikki on yleensä katke
raa ironiaa. Runossa "P ikku Leena” on nuo
ruuden tyypillistä surumieltä, sen hieno lop- pusäe kannattaa ajatella tarkasti.
Niin kauniiksi huoneeni pienen somistin,
ja hyvät leivoin to rtu t ja suuren kaakunkin,
ja ylleni puin hienoa ja uutta.
Kuin pääsky olin iloinen kun puuhata sain,
ja kaikki oli valmista häntä varten vain, kun tuskin oli kello puolta kuutta, ja nyt on jo yö, kuu hohtaa valkoinen, ja yhä istun valveilla tielle tähyten — jo onneni toinen taisi viedä.
Ja tim antit ne syttyvät hankeen himmeään,
ja povelleni helmiä vierii yhtenään — ah, köyhä on ken surusta ei tiedä!
Om an ryhmänsä m uodostavat jätkärunot, jotka sisältävät karmeaa hirtehishuum oria, m utta myös syvää melankoliaa. Ehkä juuri ne närkästyttivät eräitä lukijoita.
10
Ja taas minä m arkkani join, ah, ja haihtuvan riemun koin, ah!
Ja taas minä velkaa tein, oo, ja takkini panttiin vein, oo!
Ja nyt m inun sieluni on sysisynkkä ja pääni on raskas ja polveni lynkkä.
Voi koskahan, koskahan saan, ah, sen nähdä, sen Rauhan Maan, ah!
” Suuren runon kaikua” on kuulevinaan erikoislaatuisessa filosofisessa runossa ”Huk- kaperän tiellä” . Runoilija kuvittelee tapaa
vansa A teenan viisaan Diogeneen, joka lyh- tyineen etsii ihmistä. Tätä runoa on akatee
mikko V. A. Koskenniemi sanonut 50-luvun
yhdeksi parhaaksi. Onko tuota "Hukkape- rää” etsittävä Haapamäen— K euruun seudul
ta, jääköön lukijan itsensä ratkaistavaksi.
Kun kerran, pimetessä kevätillan, kylästä poispäin uneksien astuin, näin vanhan miehen lyhty kädessään tulevan vastaani. Ja koska usein unissa palaan kadonneihin kausiin, en yllättynyt tuntiessani
Ateenan köyhän, kyynillisen viisaan.
Pysähdyin, kumarsin ja sanoin näin:
”Oi jalo vanhus! Vaivojanne säästää nyt tahtoisin ja siksi Teitä pyydän tuon kylän kaukaa ohittamaan. Minä sen joka torpan olen tutkinut ja tässä, tässä etsintäni tulos!”
11
Levitin käteni. H än lyhty ään kohotti kunnes kasvoni hän näki, sen jälleen laski, huokasi ja kääntyi takaisin jäljilleen. Ja samoin minä.
Kuin esine ja kuva loittonimme tapaamisemme peilistä. Ja taas, taas kerran ihm ettelin Etsijää:
A teenan raunioilta ehtinyt
hän on jo H ukkaperän harjannostoon ja yhä viitsii etsiä ja elää.
Viime aikoina on pari Koskimaan ystävää keräillyt hänen julkaisemattomia runojaan.
Niistä m onet ovat tilapäistuotteita eikä tar
koitettukaan julkaistavaksi. O tan tähän yh
den erittäin pessimistisen, se lienee kirjoitet
tu jo viitisen vuotta ennen "H ukkaperän laulujen” ilmestymistä.
Niin olet, ihmiselo
N iin olet, ihmiselo, tuska täysi kuin inkvisitio ja itku surkein.
Sun toraham paittesi raatelulta et säästä ketään eloon syntynyttä.
Voi kuinka raskas voikaan, ah, se olla se ies, min alla ihmisheimo kärsii.
Vain kuolleilla on onni sekä rauha ja täysi autuus syntymättömillä.
Kimmo Koskimaa oli viimeiset vuotensa sairas ja väsynyt. H änen pikku runonsa, epi
grammin tapainen "Eläm ä” saattaa olla avain hänen taiteeseensa, ehkä koko hänen kesken katkenneeseen elämäänsäkin.
H uutaja holvien alla.
Portti tukkeena tunnelin pään.
Avain vartijalla.
Toinen miehellä itsellään.
Ratkaisun vapaus.
Vaikea tapaus.
J u s s i R a i n i o
12
