Oulujärvi Eino Leinon runoissa

(1)

1

Näissä runoissa Leino kuvaa Oulujärven tyrskyjä ja rantoja. Kaikissa runoissa Oulujärveä tai siihen liittyviä paikkoja ei mainita nimeltä, mutta runojen voidaan olettaa saaneen

innoituksensa kyseisistä maisemista.

Sisällys

Halla ... 2

Kaupunkimatka ... 6

Kullan luo ... 7

Kullan luota ... 8

Manamansalo ... 9

Myrskyssä ... 10

Naapurin poika ... 11

Purjehtimassa ... 13

Se yö ... 14

Sinikan laulu ... 15

Tervahaudalla ... 16

(2)

2 Halla

Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Ärjän akka,

pahoin hoiti poikiansa, laulatteli lapsiansa.

Josp' on joutui katsomahan, äänen viuhutti vihaisen,

tuutusessa tuutimahan, kova kuin kivestä kätkyt, minkä neuvoi, neulapuisen

otti kankaalta karahkan, minkä lämmitti, lähetti

paitasilla pakkasehen.

Kasvoi tuosta kansa kumma, vääräsäärinen sukesi, suku lynkkä, heimo länkkä,

kiero-silmä, kitku-sielu, pahan-suopa suuremmille, pilkan-suopa pienemmille, kansa naapurikateinen, rampa, raaka, synkkä-synty,

ilman ihmisten iloa, vailla auringon valoa, tytöt tynnyrin pituiset, poiat nahturin näköiset, kaikki kuin katajapehkot,

äyskiväiset, räyskiväiset.

Minkä helkkyi heimon kannel, sen helkkyi suruja heimon,

minkä kynti kansan aatra, kynti käärmehen-kähyjä, minkä kaikui naisten nauru,

senp' on soi sopen himoja, min iski urosten miekka,

sen teki salatihuja.

Murahtivat muukalaiset, kansat outojen ovien:

"Herja on heimo tuntureilla, suku kehno suonperillä!

Orjaksi omansa, kellä mieltä ei vapahan miehen!"

Löivät maahan maan-katalan.

Saivat orjan saamattoman, viekkahan, salavihaisen, väkänuolta vääntäväisen.

Tuop' oli yksi kansan kukka, miesten lempi, naisten hempi,

(3)

3

Suomen honkien humina, Sotavalta, sorja poika.

Ja oli yksi pieni piika, lemmen lehti, tammen terhi,

syntynyt sydänkesällä, kesäpuussa keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin:

"Maille muille lähtekäämme luota äidin äksymielen,

isän ilkeän tyköä;

tääll' ei konsa kaunis kartu, vartu ei vapaus mielen, synny aateluus sydämen, pään ei täyty päiväntähti!"

Vastasi kave Kalevan:

"Mennen, mennen mieluhummin maille muille muuraimeksi

kuin jäänen kotipolulle, kotimaalle maatumahan,

kotisoille sortumahan, kotikaunat kantamahan, kotijuorut juoksemahan!"

Vetivät purjehen punaisen, matkasivat maille muille,

armahammille ahoille, päivänrinteille rikasten.

Ja se Suomen sulho suuri ja kave Kalevan kaunis

liittivät käden kätehen veräjillä vierahilla, suetaksensa sukua, isompata itseänsä, rohkearnpata rotua, heimoa heleämpätä.

Ja he maistoit maljat kaikki tuskan, itkun ja ilojen, ja he jouduit toisistansa kaiken turhuuden turulle,

ja he painuit portahiksi aarnihautaisten halujen, rakkauden rahanalaisen, elonhehkun hengettömän.

Halla harmaja emäntä sai viestit vihurin teitä Lapin tunturin laelle:

"Jop' on sortui sorjimmatkin, kaunehimmatkin katosi sinun, herja, heimostasi, tulenlautta, lapsistasi!"

(4)

4

Ärjän akka noin ärisi:

"Kaotkohot jos kahesti pettäjät oman pesänsä!"

Vain ääni värähti äidin.

Halla harmaja emäntä kuuli linnun laulavaksi,

Pohjan kurjilla kylillä:

"Tulevat lapsesi takaisin mailta päivänpaistamilta,

tyttö silkissä sihisten, ooika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi:

"Pois portto pihalta tältä, porton sulho poikemmaksi!"

Kuitenkin sydän sävähti.

Halla harmaja emäntä tunsi tähtien puhuvan kaivotietä käydessänsä:

"Kuollehet on kumpainenkin, molemmat mennehet manalle,

maammoansa muistamatta, kotimaille koitumatta!"

Pään kätki käsihin maammo, lysmyi lynkkäpolvillensa,

itki päivän, itki toisen, kolmanna kädet kohotti,

katsoi kohti korkeutta kuin suuri, sininen silmä,

tutki tahtoa jumalten kuin sydän punan-palava,

poljettu viattomasti, synnytelty syyttömästi.

Vieritti suruisen virren itsestänsä, itkustansa, kansasta perillä Pohjan, Turjan tuulisen suvusta, kuulla yössä yksinäisten,

tähtien tähyäväisten, korven korkean, lumisen, korvan niitä korkeamman:

"Mi minussa unohtamista, sen muistan alati heitä,

kurjassa kiroamista, senp' on siunannen ijäti!

"Lienen kaltoin kasvatellut lajiani, lapsiani, ollutkin emona outo, vieras äänelle vereni,

(5)

5

tyly liian tyttärille, pahantuuli poijilleni,

kaunoisilleni katala, kunnoton koko suvulle.

"Vaan oli kotikin köyhä, missä lasta laulatella, karu kasvatus emonkin

turvatonta tuuitella, kolkkoa koko elämä sydänlämmön läikähellä.

"Lumet kasvoi kantapäillä, kinokset tupahan tunki, hanki peitti pirtinharjat, iljanko takan iloisen.

"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän,

kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämerisen myrskyn

täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivonkansi

kuin luja, kivinen lukko.

"Armoton oli elämä minun herjan heimolleni,

kuolema sitä kovempi tulenlautan lapsilleni.

"Oisi ollut onni mulla, oisin onnea jakanut, ollut mulla lieden lämpö,

oisin lämpöä uhonnut, ripeämmät rinnat mulla,

oisi suurempi sukuni, kohtaloni korkeampi, korkeampi nyt kotini.

"Hyvin teitte kuopus-kullat, kun menitte pois minulta, pahoin teitte kuopus-kullat,

kun jäitte kotihin kauan, minun raukan rinnoilleni,

polville minun poloisen, näille nälkäparmahille,

tälle kylmälle kylelle."

Vieri ääni äidin virren, kyynelet enemmän vieri, läikkyi lämpö äidin lemmen,

tahto taivaisten enemmän:

lumet läksi, suot sulivat,

(6)

6

nurmet nousivat nukalle, kiuru kimposi sinehen, lehti puuhun lempeähän, joka kattoi maammon kummun,

missä lintunen levähti, kukahti käkösen kulta, huomentuulonen humahti.

Runokokoelma: Helkavirsiä/Toinen sarja Julkaisuvuosi: 1916

Lähde: Eino Leino: Helkavirsiä. 1916. Helsinki: Otava, s. 73–86.

Kaupunkimatka

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha

saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän kulki joutuisasti.

Vasta illan tullen pääsi kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori vaikk' on myötätuuli? - Rannalla on kullan koti,

siellä simahuuli.

Runokokoelma: Maaliskuun lauluja Julkaisuvuosi: 1896

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1961. 1: 1887–1897. Hki: Otava, s. 18–19.

(7)

7 Kullan luo

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret, tumma on taivon vyö - Tummana impeni ihanan kaulan

kaartavi kutri-yö.

Valkea, puhdas on aallon vaahto harjalla laineiden - Valkea mieli on impeni armaan,

pulmuni puhtoisen.

Norjana aaltojen harjanteita halkovi purteni mun - Norjana noin myös notkuvi varsi

impeni ihaillun.

Täysiksi purjehen poimut tuuli painavi paisumaan - Täysi on impeni uhkuva rinta,

täysi on tunteitaan.

Vinkuos viima ja ärjyös aalto, tuosta ma huoli en - Kohta ma joudun, kohta ma lasken

kultani rannallen!

(8)

8 Kullan luota

Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin leikkivät väreet veen.

Ja aaltojen laillapa aatteet myös mulla ne karkeloi,

ne eelle purteni entää, en seurata niitä voi.

Ja tuonne ne aattehet kiitää kodin armahan valkamaan, siell' äitini varmaan valvoo

ja vuottavi poiuttaan.

Mut aatteita paljon, paljon jää purteni jälkehen:

jäi impeni ihana sinne surumielellä rannallen.

Oi, onkohan taivaan alla viel' onnea suurempaa, kun keskellä kahden lemmen

näin lempien soutaa saa!

(9)

9 Manamansalo

Kuuhut paistaa heliäst’, kuollut ajaa keviäst’.

Eikös piikainen pelkää?

- Yhden yön ajan jäätä vain yksi-öisellä orhillain Manamansalon saareen. – Siellä kuihtuu ne ruusut rukat,

mutta nousee ne murhekukat iäksi ihmisen mieleen.

- Siell’ on hiljaisen onnen lipas, jonka surma mua kerran hipas,

siksi sinne ma matkaan. – Liian varhain sa sinne käyt.

Myöhään, myöhään, ah, siellä näyt tuon turhan tuskasi vuoksi.

- Vaikka vain olen pieni piika, tunnen, tääkin on onni liika,

kuolla kukkana päivän. – Niinpä lienetkin helkaheinä,

särjet, särkynet säveleinä. – Kumpaisetkin on kuolleet.

Runokokoelma: Pohjan yhteys (julkaisematon)

Runon julkaisuvuosi: 1924 (Suomen kirjailijaliiton joulujulkaisu)

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino 2: 1897–1901. 1962. Hki: Otava, s. 587.

(10)

10 Myrskyssä

Aallon harjalta, harjalla aallon kulkuni vainen vie, minkähän aallon harjalta on

vesille Tuonen tie?

Nouse laine ja laske aalto, purteni kiitää vaan, nouse pinta ja laske pinta

kultani nähdä saan Yö on musta ja selkä on synkkä,

synkät on varjot veen, tummina tyttöni, tyttöni kutrit

laulua kaareilee

Valkoinen, valkoinen aallon vaahto harjalla lakkapään

valkeempi puhdasta purjeliinaa mieli on neitoni tään Läisky laine ja loisku laiten,

purteni puuta ja lyö läisky mieleni, lauluna läiky

murheen lonkia syö Vingu viima ja tumma tuuli

tuosta ma huoli en kohta ma ehdin, kohta ma lasken

kultani sannalleen

Julkaisuaika: 28.3.1891 Vasama

Lähde: Eino Leino. 1891. Vasama (Hämeenlinnan Lyseon 4. luokkalaisten Toveruus- seuran käsinkirjoitettu lehti).

(11)

11 Naapurin poika

Heräs hän kera kesäisen auringon, kera auringon maata meni, kuin aurinko silmäni häikäisi hän,

vei nuoren hän sydämeni.

Me kaksin yhtehen kasvoimme kuin raidat rannan kahden, me vierimme venheissä vetten päällä

kuin lumpehet Lemmenlahden.

Laps-aikamme armaimman, hellimmän me leikimme lehdoissa, puissa,

hän mun oli ainoo ystäväin, ylin auvoni haaveiluissa.

Vilu maailma sitten vieroitti tiet meidän, vaan ei meitä.

lens lemmenkyyhkyset kuitenkin, vaikk' kuljettiin eri teitä.

Näät maailman matkoja taivaltain vain häntä, häntä ma muistin kuin muistin ma kotini koivut ja haat

ja portinpielet ja kuistin.

Ja kun kylän kylmihin vuoteisiin menin maata ma päivän työstä, kuin kuudan lempeä kangastui

hänen katsantonsa yöstä.

Näin miestyin mieheksi. Kuulla sain ma kuolosta taaton harmaan, miten maammokin murtui multahan maan;

talo tarvitsi tukea varmaan.

Tuli kiire kimpsuja, kampsujain kotimatkalle kokoon luomaan;

minun sieluni silmissä vilkkuivat vain virvat ja sainiot suo-maan.

Mut aikaan pahaan ma palailin:

kevät saapui, satoi räntää, tiet pursui, kasvoi kahdenpuolen

vain metsää lyhvenläntää.

Näin minä kotini kaivonvintin;

silloin mun silmäni kastui, elämä uusi ja autuaampi sieltä mun sieluuni astui.

Kuulin ma kujalta Hallin haukun, huuleni hyrähti hymyyn, joka paatunut aatos mun aivoissani

(12)

12

kuin painui ja pakeni lymyyn.

Tunsin ma lämmön liekkuvaksi kotini orsien alla, ihmettelin, miks itseksein olin matkaillut maailmalla.

Istuin ma illan siskojen kanssa;

aamulla noustessani näin, miten paistoi pilvetön päivä,

aukaisin akkunani.

Kaikk' oli muuttunut. Laineilla lahden kuulteli hopea, kulta,

koivujen urvut uneksi kesää, tuoksui tuores multa.

Vajat vanhat, aitat siintyneet ja ruostunut tuuliviiri, tuo kaikki niin oli tuttavaa,

oli entisen eloni piiri.

Eikä nyt haukkunut Hallikaan, hän istui ja ajatteli;

takapihalla kukko kiekahti, kana pahoin pajatteli.

Mut Mirri ei ollut milläänkään, vain mielissänsä loikoi, tuvan portailla päivää paistatti

ja jäseniään oikoi.

Hänen vierellään joku pellavahaps jo kaarnasta laivaa laittoi, punatilkusta siihen purjeen sai

ja mastoksi tikun hän taittoi.

Soi solina pirtin seinältä, myös laaksosta myllypuron,

veräjällä väkkärä laklatti kuin mieliksi miehen juron.

Minä tunsin tuskaa ja auvoa, minun silmäni menivät vesiin.

Sydän sykähti: Ammahti aatoksein pois autuaampiin kesiin.

Runokokoelma: Kodin kukka ja uhrikuusi Julkaisuvuosi: 1920

Lähde: Eino Leino: Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina. 1920. Hki: Ahjo, s. 13–20.

(13)

13 Purjehtimassa

Kulkipa pursi, joka aaltoja uursi.

ja kuohuja kynteli lakkapään, Siin istui poikanen venheessään.

Ylös luovien kulki hän vastahan tuulta.

Poikanen toisen Näki venhosen moisen, Mi kulki kaukana kulkuaan Siell' Ahtonen kanteli aalloillaan Punaposkea neitoa, purppuralluulta.

Purjehet hohti Säde päivän kun kohti Se sattui neitosen venhoa vaan, Nyt poikanen tarkasti purjettaan:

Oli täynnä se niin likapilkku ja vainen.

Huudahti surren:

Suo impyen purren En tohtine ennen mä luovia kai Kuin ei näy pilkkuja purjeessain Kun vaate on hohtavan valkeainen.

Kiertäen kaaren Hän lahtehen saaren Vei venhonsa rantahan rauhaisaan,

Siell' alkoi pestä hän purjettaan Pesi pitkin päiviä, öitäkin monta.

Mutt' ulapaIta Mihin vaahtoavalta Jo joutui neitosen pursi pois?

Voi hänkö se tuolla rannalla ois, Pois purjettansa hän pilkutonta!

Kaukoa vainen Lumi valkeainen

Oli vaate se kummankin toisilleen Ja siksipä kumpikin rannalleen Myös puhdistamaan meni purjettansa

Poikanen sorja Aa neitonen norja Pese puhtaaksi purjeestasi Lumivalkeaksi valkase vaatettasi Ihailkoon kumpikin ihannettansa!

Julkaisuaika: 30.9.1893 Vasama

Lähde: Eino Leino. 1893. Vasama (Hämeenlinnan Lyseon 4. luokkalaisten Toveruus- seuran käsinkirjoitettu lehti).

(14)

14 Se yö

Mä muistan sen yön selvästi, mi vielä kuin eilispäivä elää muistoissain, yö musta, tumma verhoi maita siellä,

mut sydämmessäin paloi päivä vain.

Me istuksimme Ärjän kalliolla, ja myrskyn meuru ympärillä soi, me yksin oltiin niemell’ autiolla, se mielihimme oudon tunnon loi; – vain myrsky mylvi, tuiski Ärjän tuuli,

ja siellä impi lemmenvalat kuuli.

Noin mahtavasti nousi vesivuori, ja vahto huipulla sen kihelmöi, se sammaleiset rantakivet kuori ja hyrskyttäen rannan louhta söi.

Mut vaahtopilvet nousi taivahalle kuin jalopeuran harja leiskuaa, sen vihuri taas syöksi aallon alle, kohahtain sinne katos vaahto vaan; –

näin vyöryi, nousi, laski Ärjän pinta kuin vierelläni sulo-immen rinta.

Ol’ taivas tumma kuni syksy-yöhyt, ja myrsky ylänteissä mylleröi, kesäisen sinen peitti pilvivyöhyt, vaan väliin salamainen maahan löi.

Ja silloin näimme laineet lakkapäiset ja Ärjänseljän aukinaisen tuon, mut kohta myrskypilvet mylviväiset tuon valonjuovan jälleen umpeen luo; –

ja salamoita iski tumma taivo, mut rinnassani riehui lemmenraivo.

Vaan vihdoin tuolta tuulen päältä sousi yks aalto ärjymähän summaton, se pyörti pilvilöihin, laski, nousi

ja iski pärskähtäen kallioon.

Se siitä juurinensa pajut riuhtoi, ja pohjaan vieri alas paadet vaan, tuo vaahtopilvimeiltä kasvot huhtoi,

ja vavahteli kallio ja maa; – mun rintaseni rauhan laine ryösti, sen Ärjän syvänteihin syvään syösti.

Tekovuosi:1892

Julkaisuaika: 1949 (Kirjokeppi)

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. Hki: Otava, 1961. s. 316–317.

(15)

15 Sinikan laulu

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta;

pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi tuima pursi korkeana kuohut mursi;

Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;

Iloinnenko taikka surren, nään ma Tuonen tuiman purren;

Milloin heikon haavehahden?

Istuessa illoin kahden;

Runokokoelma: Lalli (julkaistu 1907), Halla (julkaistu 1908) Julkaisuvuosi: 1907

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 3: 1902-1908. Helsinki: Otava, 1964. s. 345.

(16)

16 Tervahaudalla

Monta talvipuhdetta on miehet täällä toimineet, korpikuuset, hongat ompi kankahilla kaatuneet.

Talvipäivän paistehessa kirvesrauta salamoi, kertoi voimaa Pohjan kansan, jot’ ei hyytää halla voi!

Talven nälkää nähty ompi, vuotanut on kyynelvuo, lapset kulki mieronteillä, taaton vei jo kuolo tuo,

mutta kesän tullen taasen uusi toivo lohduttaa:

Rahat saadaan tervaspuista, joilla velat maksetaan.

Kesäilmat Pohjanmaalle vihdoin ovat joutuneet, puhdas jäist’ on Paltaselkä, vapaina on Oulun veet.

Siitä kulkee sydänmaille sinivöinen selkätie, korven kolkon aartehet se kaukomaailmahan vie!

Viikon tervahaudan luona työtä väki tehnyt on, työ on raskas paistehessa kuuman kesäauringon.

Korven miehet, naiset tuossa toimii hiki otsallaan, yhä vainen ylemmäksi tervaspino kohoaa.

Illan ihanaisen tullen tuulet jo on tyyntyneet, tehty jo on tervahauta, koottuna on sammaleet.

Nouse siis jo, liekin leimu, nouse sinitaivohon, pyörrä pilvet taivon päältä, nosta ilmat raivohon! –

Eipä sentään! Tyyni ompi aina ollut Suomen mies, taivahalle leimunnunna ei oo lämmin kotilies.

Tyyntä aina ompi ollut Suomen kansan kaikki työ, tyynestihän Suomen sydän, luonnon sydän täällä lyö.

Varovasti tervahauta tulehen jo syttäkää, ettei polta seutujamme liekin voima haudan tään,

savu sankka haipuellen seudun yli häilyköön, mutta puiden karvas mehu, terva, meille säilyköön.

Miehet, naiset ympärillä tervahaudan riemuaa, nuoret taasen tyttölöitä hongan alla naurattaa.

Eihän kumma! Työtä kyllä kauan tehtynä jo on, aika riemun tullut ompi, loppu työn ja taistelon.

Kyläkunnan miehet kaikki katsomaan on saapuneet, nyt on tarvis miesten työtä, tarpehen on sammaleet.

Mistä tuikkii liekin kieli, siihen sammal päälle lyö, ettei siitä taivahille nouse lieto liekkivyö.

En mä tiedä, miksi siinä mieleni mun aina sois, että liekin hehku sieltä irrallensa päästä vois.

Tuota toivon, ettei tulen reikää tuossa huomattais, että vallatonna liekki liehuella siitä sais!

Tuot’ en kellekään ma virka, ajatella tohdin vain, muuten mun he ihmetellen luulis hourivaksi kai. – Käki kukkuu kuusikossa, kukkuu hyvän Oulu-sään,

(17)

17

siitä hyvä miesten mieli – sen he kyllä ymmärtää!

Miehet, naiset ympärillä tervahaudan riemuaa, nuoret taasen tyttölöitä hongan alla naurattaa.

Työ on tehty! Riemuhun nyt maa ja taivas hukkukoon, nukkukohon näljän tuska, talven tontut nukkukoon!

Kirjoitusvuosi:n. 1892–93

Julkaisuaika: 1915 Nuoressa Voimassa

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. Hki: Otava, 1961. s. 337–339.