Paltaniemi Eino Leinon runoissa

(1)

1

Nämä runot kuvaavat Eino Leinon kotimaisemia Paltaniemellä. Vaikka kaikissa runoissa ei suoraan mainita paikannimiä, on runojen oletettu liittyvän runoilijan kotiin ja sen lähiympäristön

paikkoihin.

Sisällys

Ensi lempi ... 2

Hyvästi kotini! ... 4

Isän kuollessa ... 6

Isäni muistolle Perfeci pauca, multa reliqui. ... 6

Kadotettu ystävä ... 7

Kodin honka ... 9

Kotikansalleni ... 10

Kotimaisema ... 11

Kotini ... 12

Kotiseutuni ... 13

Kotiveräjällä ... 14

Kuikkalammella ... 16

Kuin kilpaa kulkuset soivat ... 18

Laulu metsästä ... 19

Laulu vanhoista ajoista ... 23

Mennyt koti ... 24

Sama se! ... 25

Siitä se on ... 26

"Syksy-yönä" ... 27

Tai en itkis ollenkaan ... 28

Yhdeksäs laulu ... 29

Yhdestoista laulu ... 32

Äitini haudalla ... 34

(2)

2 Ensi lempi

Se oli raikas aamu, kun ulos läksin mä,

ja yöstä oli haamu vaan enää jäljellä.

Ja lintuset ne lauloi kauniisti laulujaan, ja kuusistokin seisoi tuoss' hiljaisuudessaan.

Ja aurinkoinen nousi uhoten lämpöään ja koko luonnon saatti

taas uuteen elämään.

Vaan luonnon ihanuutta en silloin nauttinut, sill' syömein rauhaisuutta

en silloin tuntenut.

Mä astuin hiljaa, mietin, niin metsäpolkua, kun edestäni kuulin nyt tieltä laulun mä.

Ja neito punaposki mun luokse kiiruhtaa,

ja tunteet kuni koski mun rinnass' kuohahtaa.

*

Ja sitten aina astelin mä joka päivä tiellä, ja joka kerran tapasin, tuon sulo neidon siellä.

Ja metsäpuron reunalla me istuksimme silloin, ja korpikuusten juurella

me laulelimme illoin.

Mä hälle siellä tunnustin mun lempen' leimuvaisen,

ja siinä suljin sylihin tuon immen ihanaisen.

Ja lempivalat iäiset mä siellä silloin vannoin, ja ensilemmen suukkoset mä armaalleni annoin.

Ei povessani kaihoa

(3)

3

oo ollut siitä asti.

Se sykkii tulta, tunnetta, vaan sykkii voimakkaasti.

Paltamo 21. 7. 1890 Runokokoelma: Tunteitani

Julkaisuvuosi: 1949

Lähde: Eino Leino: Kirjokeppi. Valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta.

1949. Hki: Otava, s. 18.

(4)

4 Hyvästi kotini!

Tuoss’ lepää kotilahdelma rasvatyynenä aivan, ja heijastuvan pintahan sen nään mä sinitaivaan.

Ilta-auringon sätehet juur’ kultailevat maita illan ruskolla kaunistain

seutuja armahaita.

Mä rannan kivell’ istahdan ja hengin rauhaisuutta.

Nyt näiltä mailta armailta mun poisko täytyy muuttaa?

Ja vedet vuotaa silmistäin:

tää on mun kotipaikka!

Ain ennen muille vakuutin:

en lähde täältä vaikka…

Mä noilla mäillä, kunnailla ain ennen lasna leikin…

Jo aatteet aikaan armaimpaan tuo seutu varkain veikin.

Kiveltä nousin viimeisen mä katseen seutuun luoden, kun kuulin äänen povestain näin soivan, julki tuoden:

Sä olet, Eino, luullaksein mies miehekäs, et nainen;

kuin voit siis suruus sortua kuin vaimo raukkamainen?

Äl’ sitä surros ollenkaan, jos kotoaskin lähdet;

on sielläkinhän päälläs sun tää sama taivas, tähdet!

Ja isäinmaatas polkea saat sielläkin kuin täällä,

ja iloo tunnet sielläkin sä maatas lempimällä!"

Paltamo 16. 8. 1890

Runokokoelma:Tunteitani (Kirjokeppi, 1949)

(5)

5

Tekovuosi: 1890

Lähde:Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Helsinki: Otava, s. 245–247.

(6)

6 Isän kuollessa

Miksi kaikk' on hiljaa, hiljaa vainen, hiljaa kodin koivut huminoi, miks ei kotipääskyt karkeloi, miks ei leiki kotilahden laine?

Miksi hiljaa väki työhön kulki, miksi siskot, veikot kyynelöi? -

Kuolo talosta jo taaton löi, äsken äiti isän silmät sulki.

Julkaisuaika: Pohjalainen 22.2.1894 Kirjoitusvuosi: 1893

Lähde:Eino Leino: Kirjokeppi. Valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta.

1949. Hki: Otava, s.57.

Isäni muistolle

Perfeci pauca, multa reliqui.

Me soudettihin kerran venehellä isäni kanssa rantaa kaartavaa.

Keväisen touon tuoksut tuntui vaan, ja kielo kukki rannan liepehellä.

Nyt virkki mulle silloin taatto hellä:

”Oi, kaikkea en ehdi toimimaan, mit’ tehdä pitänyt mun oiskaan; - jo talven hallat alkaa lähennellä.”

Näin lupasin ma taatolleni varmaan, ett’ täytän työnsä, kun hän kuolee pois.

Jo näki talvi haudan taaton harmaan.

Oi, kunpa munkin toimet näinkin ois ja jälki tukevaa kuin isän armaan, niin sulorauhan mulle hauta sois!

Kirjoitusvuosi: 1896

Julkaisuvuosi: 1949 (Kirjokeppi)

1949. Hki: Otava, s.69.

(7)

7 Kadotettu ystävä

On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen

ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla ja kummun kuusta lasna kuunnelleet

ja leikkinehet rantakoivun alla.

Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi

ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet,

ja häipyi ääret kotimaailman ja soimaan alkoi uudet sydänkielet.

Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess' unelmoimme

ja soutelimme taivaan rannan taa ja tarinoita purren täydet toimme.

Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sadekaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

Ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat muisteloita vain nyt mulle,

miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?

Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista,

mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista.

Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki,

mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki.

Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,

ei hyytäjää, ei hyytämistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen

(8)

8

ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,

mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin.

Näin erottiin ja moneen aikaan en mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan,

jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen ilta istuttaisi, jos unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta,

ois sulla tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein Fantasia vaan, siis istu vierelleni virren henki! - Mut eipä ystävääni kuulukkaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.

Runokokoelma: Yökehrääjä

Lähde: Eino Leino. 1897. Yökehrääjä. Hki: Otava, s. 61–64.

(9)

9 Kodin honka

Äsken koito kotimailla kuljin taasen suruissain, kun on mennyt koti multa,

pois on poikamaailmain.

Pois on tuolta leino lehto, jossa linnunlaulu soi, pois on kuuset kukkalatvat,

jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella miun lempilehdossain, kodin kuuset tukkipuina

kulki kotolahdellain.

Pois on kaatununna honka pirtin peräseinältä torppa matkan päähän nousi,

sen oot seinähirtenä.

Honka tuo ol' kodin turva tuiskehessa tuulispään,

idän irnut ilkeimmät poisti honka lehvillään.

Uusi aika hongan kaasi valon voima, viljelys,

pirtin peräikkunasta poistuu öinen pimeys.

Vaan kun kaakon kalmatuuli taasen käypi taisteloon, sivistyksen vankka tammi Suomenmaata suojelkoon!

Julkaisuaika: 30.10.1892 Vasama

Lähde: Eino Leino. 1892. Vasama (Hämeenlinnan Lyseon 4. luokkalaisten Toveruus- seuran käsinkirjoitettu lehti).

(10)

10 Kotikansalleni

Niin sinne mun mieleni palaa pois rannoille rakkahan Pohjanmaan,

niin siellä mun aatteeni kulkee kuink' kaukana itse ma kuljenkaan.

Siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa,

siellä hehkun sain minä heimoltain

ja siellä mun maammoni makaa.

Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan,

mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan, siellä muistoja aikojen menneiden

isät harmajat haastavi illoin ja poikasten

veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.

Isät harmajat muistoja haastaa, mut Pohjolan valta on vastaisuus

ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus:

"Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee,

joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.

Pian meitä se taistohon kutsuu.

Isän perinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa.

Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi luomme,

joka torpallen tiet tietojen,

joka rintahan riemun tuomme."

Näin vaieten vannovat nuoret.

Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan:

"Niin oikein, nuoret, kun vanhojen siinä muistatte tapaa vainen,

koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."

(11)

11

Runokokoelma: Ajan aalloilta

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 2: 1897–1901. 1962. Hki: Otava, s.177–178.

Kotimaisema

Oi kotimaisema, milloin sinä olet kaunein! Silloinko kun tyynenä lepää lahdelma, tyynenä koko tuo mahtava Oulujärvi ja kirkas on taivas. Ja aurinko luo iltapilvien välistä heleän loisteen vastarannan korkealle kuusikolle. Ja tuolta lahden perältä vanha mylly harmaine seinineen kuvautuu veteen. Eikä mikään häiritse... Mutta!

Häiritseepäs! Vene viiltää lahden pintaa, ja tervainen laita peilailee veden kalvossa.

Ukko istuu perässä ja huopaa, ja akka soutaa hyvin nopeilla vedoilla: Tuo kaikki on niin perinpohjaisen kodikasta… Silloin nautin minä tuosta tyynestä rauhasta, tuosta kesän kukoistuksesta, jolta puuttuu kuumien maiden huumaavia tuoksuja. Silloin kävelen tuonne laiturin nokkaan ja unelmoin...

Vai silloinko se olisi kauniimpi kun tummana nousee lännen taivalta ukkospilvi ja peittää helteisen auringon. Vielä on kaikki tyyntä, mutta tuommoista salaperäistä, pelottavaa. Hiljalleen nousee pilvenlonka ja tekee koko lahdelman niin tumman ja jylhän näköiseksi kuin asuisi sen povessa vaino ja kuolema. Ja lehti ei liiku, koko luonto odottaa. Maa ja meri vartoavat kolmatta mahtavinta elementtiä... Silloin mietin minä armaan maani kohtaloa. Rintani paisuu, suoneni tykkii – – ! – jo välähti säihkyvä salama ! – –

Mutta syys-yönä! Tumma on taivas ja tähtöset loistaa ja kuuhut kumottaa. Tuolta se paistaa lahden perältä, hongikon välistä. Sieltä se valaisee tuon tumman hyisen usvan, joka leijaa veden päällä, sieltä se valaisee nienten kärjet, ja vaihtelee valo ja varjo. Ja tummaan yöhön häviää lahdelman suu... Mutta äkkiä välähtää tähdenlento, joka hetkeksi halkaisee öisen pimeyden näyttäen, että sielläkin on eleillä valon valta... – Silloin kutistuu koko sydämeni kokoon näkymättömästä, salaperäisestä tuskasta. Ja sieluni täyttää ristiriitaiset aatteet. Näinkö tämä loppui ? – Näin! – Ei! – –

Milloinka se on kaunein? Ei milloinkaan! Mutta minä tahdon pois tästä

rauhanlahdelmasta, kauas pois! Minä tahdon kuulla kosken pauhua, jonka kaiusta vuoret vapisee. Minä tahdon nähdä salamain säihkyvän yli taivaan kannen! Ja vaahtona pärskyköön pohjiaan myöten valtava meri, ei! – koko maapallon meret, ja silloin laulan minä itse sydämeni säveltä.

Hövelö 15.6.1892

Tekovuosi: 1892

Julkaisuaika: 1961 (Eino Leino, Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897)

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Hki: Otava, s. 302–303.

(12)

12 Kotini

Kuuset ne kotini ikkunan alla tuiskeessa tuulien taipuvat vain,

siellä mun taattoni on kotosalla, pystyssä päänsä hän kantavi ain'.

Lainehet mun kotolahdella vainen rakkaita rantoja suutelevat, siell' emon huolia kantelevaisen

poskia kyynelet uurtelevat.

Pohjolan kotkat ne kannella taivaan kaartavat ilmoa uljahasti;

siellä mun verevät veikkoni raivaa korpea kolkkoa reippahasti.

Pulmoset talvella hangelle lentää, allit ne jäillä jo leikkiä lyö, puhtaampi mun ompi siskoni sentään,

hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.

Kuumasti polttavi aurinko armas kesällä poskia heimoni tään, kuumempi näljän kyynele karvas

talvella keskellä hyytävän jään.

Kirjoitusvuosi: 1892

Julkaisuaika: 24.1.1893 Hämeen Sanomissa

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1961. 1: 1887–1897. Hki: Otava, s. 317–318.

(13)

13 Kotiseutuni

Kuuset ne kotini ikkunan alla tuiskessa tuulien taipuvat vain- siellä mun taattoni on kotosalla pystyssä päänsä hän kantavi ain!

Lainehet mun kotilahdella vainen rakkaita rantoja suutelevat.

Siell' emon huolia kantelevaisen poskia kyynelet uurtelevat.

Pohjolan kotkat on kannella taivaan, kaartavat ilmoa uljahasti- siellä mun verevät veikkoni raivaa

korpea kolkkoa reippahasti.

Pulmuset talvella hangelle lentää allit ne jäillä jo leikkiä lyö - puhtaampi mun ompi siskoni sentään

hempeä, kaunis kuin Pohjolan yö.

Kuumasti polttavi aurinko armas kesällä poskia kansani tään - kuumempi näljäs kyynele karvas

talvella keskellä pakkasen, jään.

Vinkuvi viimat taivahan alla myrskyjen idästä nousevan nään -

sielläpä, sielläpä sortaja valta jalkoihin murtuvi kansani tään.

Julkaisuaika: 15. 10. 1892 Vasama

Lähde: Eino Leino. 1892. Vasama (Hämeenlinnan Lyseon 4. luokkalaisten Toveruus- seuran käsinkirjoitettu lehti).

(14)

14 Kotiveräjällä

Mun olet tuttava vanha pylväs mi tuet tuossa sä veräjää, sua myös jo lapsena, koivu ylväs,

mä rakastin kuin ystävää.

Näät koivun oksilta ennen lassa ain linnut lauleli mulle vain.

Ja käki kultanen kukkumassa, se kulki kultia kedollain.

Kun sitten koivun juurella tässä mä paitaressuna palleroin, niin kevään keijuset oli tässä

ja koivun oksilla karkeloi.

Vaan sitten yhtenä yönä kerran niin käki kaikkosi mailta pois ja hänen kanssa kuin toisen verran

mun ikionnesta mennyt ois.

Mä tässä koivun liepehellä myös toivon Luojaa rukoilin.

Ja koitin koitonen hellytellä mä häntä vuolahin kyynelin.

Waan kumpa joutui jo iltarusko, niin tästä taattoni vietihin, ja hänen kanssaan lapsi-usko,

mun sinne vietihin multihin.

Ja tästä katselin veräjältä, kun saattojoukko se kulki vaan

ja leivo lehvällä vehreällä se soitti lietoja laulujaan.

Myös aina kesällä tässä mä pyhäpäivänä huviksein, kun väki silkissä kiiltävässä se kulki kirkkohon ohitsein.

Niin eessä vaunujen tomu nousi ja eessä orhien korskuvain niin naiset nyökkäs ja miehet sousi,

kuin päällä aaltojen keinuvain.

Mä tuota katselin ihmemielIä, kun rajuilma ukkossään, ja pyörät vainujen loan siellä mun päälle heittivät mennessään.

Mun olet tuttava vanha pylväs, mi tuet tuossa sa veräjää, ja monen kestänyt, koivu ylväs,

(15)

15

sä olet tuulen ja tuiskesään.

Niin paljon alla mä koivun kuulin ne kaikki muistoissa vielä lie,

on leivon laulu ja illantuuli ja taaton armahan hautatie!

Julkaisuaika: Vasama

Lähde: Eino Leino. Vasama (Hämeenlinnan Lyseon 4. luokkalaisten Toveruus- seuran käsinkirjoitettu lehti).

(16)

16 Kuikkalammella

Hänet löysin ma Kuikkalammelta, sen rannalta rahkaiselta, joka tuoksui kurjenmarjoilta

ja tuoreelta sammalelta.

Yli tuoksujen uhrin leyhyi tuon suopursun ja kanervan lemut, kuin kertoen, ett' oli maassa jään,

maan allakin kevään kemut.

Kun saavuin ma sydämin sykkivin, hän vitkaan päänsä käänsi, mua viittasi visusti vaikenemaan

ja hiljaa haastaen äänsi:

"Sa hänt' älä häiritse! Herkin on hän lammen lintu ja arin, siks uinuvan näät hänet useimmin

vain kaarteessa aution karin."

Minä koetin katsoa sinnepäin, käsi kunne viittasi vieno, kuin kissa koetin ma hiipiä,

kuin lintukoira hieno.

Lie sentään leyhynyt lehtipuu, risu rauskunut alla kannan, kun kohta ma kuikan kaartavan pois

näin hiljaa ruohoista rannan.

Kuin unissakäyjä se vitkaan ui, virin heleän heitti veteen, yli lammen ui kalasaunan luo,

sen seisahtui se eteen.

Tuon takana saunanpa salaisen oli luhtaniitty laaka, min hettehistä jo huuru nous

ja roudan henkäys raaka.

Tie tuonne kangasta kuivempaa kävi kuusipuiden alta, kihos pihka puista, ja hyttysten

soi hyrinä korkealta.

Ma katsoin, hän päätään nyökkäsi;

hän kävi kuin ystävän käteen.

Ah, muistanen tuonelan matkallai tuon silmiensä säteen.

(17)

17

Me kuljimme vitkaan, vierekkäin nyt kuusipuista kujaa;

joka sormen päin, joka hermon päin sain luottamusta ma lujaa.

Puron paisuvan poikk' oli porraspuu, mut siitä kun siirryimme yli, kuin luonnostaan, kuin lemmestään

meilt' yhtyi suu ja syli.

Hänet kannoin kuin lippahan kallihin yli rannan liejun ja lietteen, mut rakkaus myrskysi mielessäin

yli kaiken järjen ja mietteen.

Käsivartensa kiinteät, kimmoisat mua kietoi kuin käädyt sorjat, minä tunsin muotonsa tuoreuden

ja jäsenensä norjat.

Teki mieleni murskata muodot nuo, hänen suutaan suudella veriin, mut pelkäsin: särkyisi sielunsa myös,

menis iäisyyden meriin.

Hänet maan sekä taivaan äärihin näin tahtonut oisin kantaa,

ja tässä mun täytyi astella vain vaaksan verran rantaa.

Näin saavuimme saunahan. Kastuneet oli kenkämme, sukkamme suossa.

Tulen tehdyks sain. Hyvä kuivata oli niitä sen paisteessa tuossa.

Mun kun käden laskin ma kaulalleen, hän siitä sen hiljaa siirsi;

lies varjonsa liikkumattoman, mykän, selkeän seinään piirsi.

En sanaa virkkanut. Varroin vain.

Kevät-yön oli hetki herkin.

Se ovesta kurkisti kukkasin, punapilvin ja kuusenkerkin.

Mut enimmän pilkisti pirttiimme se kaislojen kaukomielin, yökaipuuna lammen kalpean,

yhä huurtuvin pihtipielin.

Runokokoelma: Kodin kukka ja uhrikuusi Julkaisuvuosi: 1920

(18)

18

Lähde: Eino Leino: Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina. 1920. Hki: Ahjo, s. 77–84.

Kuin kilpaa kulkuset soivat

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu.

Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta - Miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät -

jo kirkkokin jäädä tais.

Runokokoelma: Yökehrääjä, Hämärissä runosarjan 16. runo Julkaisuvuosi: 1897

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Hki: Otava, s. 179.

(19)

19 Laulu metsästä

Voin laulaa ma laulun yhden vaan:

"Oli lahden rannalla talo ja kauvaksi yöhön kaameaan

sieltä vilkkui ikkunan valo.

Mut kaikista, kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks,

joss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin.

Oli sammunut ikkunan valo.

Oli autio huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo.

Mut kirkkomaall' oli kumpu uus ja kummulla humisi koivu ja kuus

ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan.

Ei vilkkunut ikkunan valo.

Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo.

Kävi yksin kulkea raskahaks.

Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan,

tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot.

Oli ympäri korvet autiot ja synkkänä huokasi salo.

Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain

ja maailman markkinarähinää - vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen.

Mut oli kuin korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo.

Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan

ja elellyt pienessä mökissään, yön seljässä, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon.

Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo.

Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,

ja kylmä, kylm' oli mökin lies - ja kylm' oli mökin mies.

(20)

20

Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo!

Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo.

Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin lies -

ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan.

Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat kaikk' oli hopeissaan

ja kullassa kulisi salo.

Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman,

oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli.

Ja vilkkui ikkunan valo.

Ja katso! Katto se kohosi ja mökistä suur' tuli talo.

Katso! Mökki laajeni maailmaks ja maailma suureks ja avaraks

ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli kuin uus.

Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea

ja synkkänä huojuvi salo.

Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin

ja lapsien leikkiväin.

Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon,

joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat

ja aavehet kolkuttavat.

Mut laulu se muuttavi muotoaan.

Yhä vilkkuvi ikkunan valo.

Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo.

Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen -

ja ne pistävät syvällen.

Ja erakko tutkivi itseltään:

Mulle vilkkuisko ikkunan valo?

(21)

21

Se ei mulle vilkkunut ennenkään.

Munko ois tämä suuri talo?

Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.

Tää lienevi linnoja unelmain?

Mill' oisin ma ansainnut, onneton, näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan.

Yhä vilkkuvi ikkunan valo.

Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo.

Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee

ja kanssa syömensä syyllisen.

Hän tahtoisi pestä sen.

Niin suurina surut ne saapuivat.

Mut vilkkuvi ikkunan valo.

Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo.

Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee -

ja hän saapuvi mökilleen.

Taas muuttavi laulu se muotoaan.

Oli valhetta ikkunan valo.

Oli härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo.

Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan

ja liettä kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:

"Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo!

Jos hongat ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo!

Toi valhe voiton mun sydämehen.

Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen silmät kiin -

taas onneni näen mä niin."

Ja laulu se muuttavi muotoaan.

Kas, loistavi ikkunan valo.

Taas hongat ne helkkyvät hopeissaan ja kullassa kuultavi salo.

Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies -

ja lämmin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon.

Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain

(22)

22

ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat

tai aavehet kolkuttavat.

Ja näin hän kiittävi onneaan:

"Oi, vilkkuos valheen valo!

Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo!

Mitä siitä jos lieteni kylmä on, mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan,

kun mulle se laulavi vaan!"

Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.

Yhä vilkkuvi valheen valo.

Mikä lie, joka kaukaa humisee?

Vai onko se vaan sinisalo?

Ja onko mökkiä ollenkaan?

Ja onko mökissä istujaa?

Ja onko valhekin olematon? - Kuka tietää, se vastatkoon."

Runokokoelma: Sata ja yksi laulua

Lähde: Eino Leino. 1898. Sata ja yksi laulua. Helsinki: Otava, s. 12–19.

(23)

23 Laulu vanhoista ajoista

Haastavi hongat harmaapäät:

Ei ennen tääll' ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät pitkät

ja herätty leikkihin jälleen.

Päivät raskaasti raadettiin ja kelpas uni yöllä.

Pyhät ne pyhinä pidettiin ja arki alkoi työllä.

Tervaa täällä poltettiin ja pettuleipää syötiin;

terva vietiin kaupunkiin ja porvarille myötiin.

Saatiin säkki suoloja ja toinen leivänlisää.

Totteli vaimo miestänsä ja poika kuuli isää.

Aivan toinen aika on nyt meillä siitä asti, kun herrat ruukin laittoivat

ja mittar' metsät rasti.

Pyhä oli ennen lemmenliitto, vakainen sen vastuu.

Kirkkomäellä kaulakkain nyt nämä nuoret astuu.

Tytöt juoksee ruukilla ja pojat myllärillä.

(Kolme mamsseli heilakkaa on näätsen miehellä sillä.)

Pojat työnsä unhottaa ja tytöt kunniansa.

Viina virtaa tulvanaan ja turmeltuupi kansa.

Runokokoelma: Pyhä kevät

(24)

24 Mennyt koti

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa,

poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto, jossa kertun laulu soi, poissa kuuset kukkalatvat,

jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina

uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin:

uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat

aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas,

mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas.

Runokokoelma: Maaliskuun lauluja Julkaisuvuosi: 1896

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 1: 1887–1897. 1961. Helsinki: Otava, s. 13–14.

(25)

25 Sama se!

Mitä mull’ ois enää työtä maailmassa ollenkaan?

Annan tuonen tulla, lyödä minun alas Manalaan.

Riemut nuoruuden on mennyt, ajat armaat jättänyt, sydän hyyteesen jo käynyt,

tahtoo levätä nyt.

Isän armaan valkohapset peittää maa jo mullallaan, eipä haudall’ toiset lapset

itke, kuin mä toisinaan.

Toisten luut jo haudass’ lepää, saavat olla rauhassa.

Mulla vain on muistot, nepä pysyy aina rinnassa.

Vihdoin seuras äiti armain omaisiaan hautahan.

Silloin tuli suru karvain vierahaksi rintahan.

Mut se jäikin ainaiseksi syömeheni poloisen, silloin tunsin menneheksi

elämäni riemuineen.

Runokokoelma: Tunteitani (julkaistu 1961) Tekovuosi: n. 1888–89

(26)

26 Siitä se on

Tuolla metsän siimeksessä ensikerran valon näin, siellä tunsin sydämmessä halun tuonne valoon päin.

Siell' ihailin korpikuusta, metsän synkkää huountaa,

siellä kuulin leivon suusta vienonlaista laulantaa.

Siellä pisarainen päilyi kukkasissa loistava, pilvet taivahalla häilyi

iltaruskon valossa.

Siellä aalto loiskutteli iloisena rantamaa, siellä sorsat soudeskeli pintaa veden aaltoovaa.

Siitä tarttui luonnon soitto mieleheni miekkoisen, siitä syttyi valon koitto ensimmäinen sydämmeen.

Siitä aloin lempimähän maata tätä ihanaa, siit' on lempi isäinmaahan

rinnass' ollut ainiaan.

Runokokoelma: Tunteitani Julkaisuvuosi: 1949

1949. Hki: Otava, s. 20.

(27)

27 "Syksy-yönä"

Synkeällä syksy-yöllä salamoita leimuaa, hetken vaan on valoisana

synkkä taivas sekä maa.

Siell’ on vielä valon valta tuolla puolen pilviä, vaikk’ on tullut öinen aika,

maahan syksy synkeä.

Niinpä myöskin rinnassani lemmen liekki leimuaa,

synkeässä sydänyössä ukonnuolet tuiskuaa.

Siell’ on sula lemmen liekki.

Kuule, tyttö simasuu, sinisilmäis valonsäihky

sydänyöhön tunkeuu!

Paltamo – Vaala 26.8. – 31.8.1892

Julkaisuaika: 1949 (Kirjokeppi)

(28)

28 Tai en itkis ollenkaan

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon,

huojuvahan hongistoon.

Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin,

paulat kautta korpimaan.

Siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani

eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain;

Puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan,

sirkat yötä ylistäis; - hiljaa honkain huminoiden,

hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin,

hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani,

verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden,

himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais,

hanki syksyn hautoais.

Kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot,

niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join.

Runokokoelma: Yökehrääjä

(29)

29 Yhdeksäs laulu

Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.

Ruukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.

Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä, suru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,

nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo, joka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.

Niku Flander lausui usein: "Piru tässä piinaa!

Rouva laskee leikkiä ja mestari juo viinaa.

Hyvä loppu täst'ei tule. Timeo ridentes . Siihen asti kuitenkin: Beati possidentes ."

Ruukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat, vaikenivat välistä ja taasen tarinoivat.

Taideniekka väitti: "Teill' on silmät oravaisen."

Anja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen.

"Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?"

Anja-rouva nauroi sekä vastas: "Herra tiennee!

Vaarallista varmahan ei oravan lie puru."

Taideniekka huokas: "Ah, se on kuin sydänsuru!

Oravainen hampahansa yhteen aina puree."

Anja nauroi: "Houkka on, ken oravan tähden suree."

"Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden surrut olen kuut ja viikot enkä ennen lähde kuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta, puulta purevaisen sen ja suudellut sen huulta."

"Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti."

Anja nauraa hekotteli aivan herttaisesti.

"Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.

Mun sydämeni sairas on. Vain teeskelyä on jääni.

Päälläni taivas pimeä ja allani musta multa.

Ma menen hukkaan ilman sua. Auta, Anja kulta!"

Taideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.

Anja rukka nauraa hyrski aivan silmät veessä.

"En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.

Paljon voittaa vielä voin, jos voimani oikein käytän.

On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.

"Joulun" tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti.

(30)

30

Joulun. Suomalaisen Joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.

Kankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä kasvot kauniit Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.

Kuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.

Siitä piti tulla minun suuri elintyöni.

Jäähyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:

En ma löydä Marjattaani koskaan maailmasta."

Taideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.

Anja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä.

Silloin, - ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes, kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes, näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo.

Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.

Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä, - Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä, (ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta).

Toki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:

Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka, posket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.

Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.

Ken ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.

Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.

Hymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.

Hymyellen istui hän koko illan, säesteli gluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.

Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi Lumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:

"Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin parahimman, neitini, jos kirkkomaalari oisin."

Siihen heti vastaus oli valmis patruunalla:

"Taulun teiltä tilaan ma ja hinnalla korkealla."

Asia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.

Vieraiden kera taideniekka jo tänään matkustaisi.

Hymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.

Eikö liene ymmärtänyt vai leikiksi vaan sen luuli.

Hymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.

Mutta heti sen jälkehen hän kääntyi kipeäksi.

(31)

31

Kauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.

Parani vitkaan. Siit' on aika sitten kertoella.

Runokokoelma: Kivesjärveläiset

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 2: 1897–1901. Hki: Otava, 1962. s. 327–330.

(32)

32 Yhdestoista laulu

Tuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin, kukkuvin kulkusin kyläteillä ajaa huristettiin.

Käytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla:

omenoita, orehkoita iloksi lasten illan.

Pappilassa parhaillansa puuropata kiehui, Lumikki esiliinoinensa emäntänä liehui.

Kattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin Hymy kiersi silmihin ja nauru poskikuoppiin.

Tapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla äsken ihan ihmeellistä ja outoa hälle vallan.

Suudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle Oi, miten paljon puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!

Isä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!

Kesken taloustoimiansa kamariin hän karkaa, istuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan, taasen kyökkiin kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan

katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi.

Jotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.

Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa päiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?

Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.

Huomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.

Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra työtä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.

"Porollani noudan sun," oli luvannut lähtiessään Lumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.

Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.

Taideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.

Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.

Toinen laulaa: "Iloitse! On tehty työsi suuri.

Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.

Nouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!"

Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:

"On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.

Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta, lepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.

(33)

33

Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi."

Niin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.

Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.

Luvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.

Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä.

Elämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.

Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen, kuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.

Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:

"Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.

Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.

Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.

Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.

Siksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.

Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.

Eivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät."

Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.

Taideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.

Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!

Vetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa, - vaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee, astuu sisään haamu tumma, lausuu ääni raukee:

"Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi, mutta sun suurille suruillesi tää sydän yksin jääpi."

Ylös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa, näkee silmää kaksi, jotka sairaan tulta hohtaa.

"Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!"

Anja hänen korvahansa kiihkeästi kuiskii.

Tiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee Käsitysten kiiruhtavat ulos talven tuuleen.

Runokokoelma:Kivesjärveläiset Julkaisuvuosi: 1901

Lähde: Eino Leino: Runot/Eino Leino. 2: 1897–1901. Hki: Otava, 1962. s. 332–335.

(34)

34 Äitini haudalla

1

Istui kerran lahden rantamalla poika soitinsa soittaen, sävelvirret tulvi hurmaamalla ihmismielet, luonnon voittaen.

Poikonen näät soitti riemujansa, lauloi lietoa hän lapsuuttansa.

Hälle kuiski kuuset kukkapäiset, hongat huojulatvat huminoi, hälle tuoksui kukat nyökkiväiset,

lahden laine, leivon laulu soi. – Mutta silloin tummui sinitaivo, aukes ailutvirrat, kyynelkaivo!

Vinkui viima myrskyn maailmalta, lahden pohjukkahan löysi tien, löysi pojan koivun oksain alta, kertoi viestin – valhetta se lie:

”Orjaksi jo joutui Pohjan kansa, vapaa puoltanut ei vapauttansa!”

Silloin tuleen syttyi rinta nuori, kannel sävelen jo toisen saa, soi kuin jymiseepi rautavuori,

jota taivon Ukko kaiuttaa;

soitosta vuot paisui, vaarat nousi, lahden lainehilla vahto sousi! –

Mutta taasen tyyntyi sinilahti, rannan raidat siihen heijastui, tyyntyi rinta, talttui soiton tahti,

kevättaivas taasen seijastui. – Silloin lahden suulta laine vieri,

hiljalleen se pojan luokse kieri.

Kertoi viestin, kertoi murhehuulin:

”Neitos puhtaan maailma jo vei.

Lahden laiseksi hän merta luuli, varoillansa olla tiennyt ei!”

Viestin virkettyään laine vaipui, hietaan jalkoihin se pojan haipui!

Silmistäpä kyynelvedet silloin kielille ne tippui kantelon.

Laine kantoi soiton sirpaleita pitkin saaria ja salmekkeita.

2

(35)

35

Haudalla äidin hongat huojuu, kunpa ne huojuis rauhaa hälle!

Kummulla kuiskii vehreet kuuset, kunpa ne kuiskis muistoa hälle!

Nurmella nyökkää kukkiva kukka, kunpa ne tuoksuja tarjois hälle! –

Hiekkaa painaa mahtava paasi, kunpa se höyhentä kepeempi oisi!

Siinä istuin, siinä katsoin, katsoin siinä kaiket illat,

että eikö nousis nurmi, soisi somer, hiekka helkkis,

näyttäisi emon elävän, sykkivän emon sydämen.

Eipä noussut uumen nurmen, kohonnut kivinen hieta,

nousi ailuet apeat, mielikaihot karvahimmat silloin mun polon povehen,

minun raukan rintahani.

Tekovuosi: n. 1896

Julkaisuaika: 1949 (Kirjokeppi)