310 aakko Leinon väitöskirjan aiheena on suomen kielen permissiivirakenne, il- maustyyppi, jota edustavat muun muassa sellaiset lauseet kuin isä antoi lasten syödä omenoita tai Matti käski Villen mennä ko- tiin. Tarkastelun kohteina ovat permissiivi- rakenteen semantiikka ja syntaksi sekä sen kehityshistoria kirjoitetun suomen aikana ja osin myös tätä ennen. Tärkeimpinä työ- kaluina analyysissa ovat kognitiivisen kieli- opin ja konstruktiokieliopin kuvausjärjes- telmät. Näiden kielioppimallien näkemyk- set tutkimuskohteestaan ovat keskenään niin yhteensopivat, että teorioita voidaan hyvin käyttää yhdessä. Leino onkin itse kehitellyt kuvausjärjestelmän, jossa kon- struktiokieliopin avulla kuvataan kielellis- tä muotoa ja kognitiivisen kieliopin avulla merkitystä.
Nykysuomen permissiivirakenne on fennistiikassa ollut tapana jäsentää niin, että lähinnä ’sallimista’ merkitsevän hallitsevan verbin objektiksi tulkitaan koko komplek- sinen infinitiivirakenne (esimerkeissä ko- konaisuudet lasten syödä omenoita ja Vil- len mennä kotiin). Tämän rakenteen muo- dostavat siis infinitiivi ja sen määritteet ge- netiivimuotoinen subjekti sekä objekti. Per- missiivirakenteen ominaispiirre on, että se liittyy nykysuomessa harvoihin verbeihin:
antaa, käskeä, sallia ja suoda. Leinon työs- sä rakennetta tarkastellaankin laajempana kokonaisuutena, konstruktiona, johon myös hallitseva verbi kuuluu. Tätä ratkaisua pe- rustellaan muun muassa infinitiivirakenteen epäitsenäisyydellä: hallitseva verbi vaikut- taa esimerkiksi sen objektin sijaan (käsket Villen syödä omenan ~ käske Villen syödä omena).
Permissiivirakenteen historiaa kuvates- saan Leino valitsee konstruktiokieliopin näkökulman, jossa lähtökohdaksi otetaan kokonaisrakenteen kuvaus: konstruktiot (tai kognitiivisen kieliopin termein rakenne- skeemat) ovat valmiita kielellisiä yksiköi- tä. Päähuomio siis on rakennekokonaisuu- dessa, jonka osia tarkastellaan nimenomaan siltä kannalta, mikä niiden asema on koko- naisuudessa. Juuri tässä suhteessa Leinon tutkimus poikkeaa selvimmin aihepiirin aiemmasta fennistisestä tutkimusperintees- tä, jossa on kiinnitetty enemmän huomiota yksittäisten elementtien asemaan.
Permissiivirakenteen alkuperä kuvataan Leinon työssä karkeasti ottaen kahden eril- lisen, merkitykseltään konkreettisemman konstruktion sulautumana ja kieliopillistu- mana. Nämä konstruktiot ovat ilmaisseet toisaalta konkreettista ’antamista’ ja toisaal- ta ’siirtämistä’. Nimenomaan transitiivisen permissiivirakenteen keskeiseksi historial- liseksi lähtökohdaksi Leino katsoo ANTAA- konstruktion, jossa hallitsevan verbin yh- teydessä esiintyivät objekti, genetiivimuo- toinen datiiviadverbiaali ja merkitykseltään lähinnä finaalinen tulosijainfinitiivi. Kaik- ki nämä määrittivät hallitsevaa verbiä sa- maan tapaan kuin nykysuomen rakennetyy- pissä isä antoi omenoita lapsille syötäväk- si. Permissiivirakenteessa infinitiivin ob- jektiksi nykyisin tulkittava jäsen on siis alun perin ollut pääverbin objekti, vaikka infini- tiivinkin ilmaisema toiminta on kohdistu- nut sen tarkoitteeseen: esimerkissä omenat sekä ’annetaan’ että ’syödään’.
Intransitiivisten permissiivirakenteiden tausta oletetaan varsin toisenlaiseksi. Tyy- pin isä antoi lasten leikkiä taustalla katso- Jaakko Leino Antaa sen muuttua. Suomen kielen permissiivirakenne ja sen kehitys. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003. 346 s. ISBN 951-746-430-2.
KONSTRUKTIOT MUUTOKSESSA
J
311 taan olleen SIIRTÄÄ-konstruktio, jossa nykyi- sin genetiivimuotoinen infinitiivin subjek- ti (lasten) ei palaudukaan datiiviadverbiaa- liin vaan pääverbin objektiin. Se on alku- jaan myös merkitty objektin sijalla, siis ikään kuin nykysuomessa sanottaisiin isä antoi [’päästi’] lapset leikkimään. Objektin sija on korvautunut genetiivillä, kun ele- mentti on tulkittu infinitiivin subjektiksi.
Vanha alkuperäinen rakenne elää kuitenkin nykysuomessakin marginaalisena ilmaus- tyyppinä anna se olla.
Myös eräiden transitiivisten permissiivi- rakenteiden taustalla Leino näkee SIIRTÄÄ- konstruktion, jossa siis nykyistä infinitiivin genetiivisubjektia vastasikin finiittiverbin objekti. Tällöin infinitiivillä ja hallitseval- la verbillä oli alun perinkin eri objekti. Täl- lainen tausta on erityisesti permissiivisellä käskeä-verbillä. Lausetta isä käski lasten siivota huoneensa ei siis ymmärretty ANTAA- konstruktion mukaisesti merkityksessä ’isä käski lapsille siivottavaksi [heidän] huo- neensa’, vaan SIIRTÄÄ-konstruktion mukai- sesti merkityksessä ’isä käski lapset siivoa- maan huoneensa’. Näin käskeä-verbin käy- töllä permissiivirakenteen hallitsevana ver- binä on olennaisesti erilainen lähtökohta kuin muilla permissiiviverbeillä.
Nykysuomen syntaktisesti ja semantti- sesti varsin yhtenäisen permissiiviraken- teen taustalla oletetaan siis olleen hetero- geeninen joukko erityyppisiä syntaktisia rakenteita, jotka ovat restrukturaation ja analogian vaikutuksesta ajautuneet samaan rakennetyyppiin. Lisäksi kehityskulku on synnyttänyt ilmaustarpeita, joiden myötä kieleen on muodostunut uusia, merkityksel- tään permissiivirakenteelle läheisiä kon- struktioita. Permissiivirakenteen kehityk- seen vaikuttaneita infiniittisiä ilmauksia ovat ainakin partisiipit (esimerkiksi tyyppi hän antoi työn minun tehtäväkseni) ja kol- mannen infinitiivin muodot (isä käski po- jan ~ poikaa laulamaan), jotka nykysuo-
messa täyttävät monia permissiivirakenteen edeltäjien oletettuja ilmaisutehtäviä. Per- missiivirakenne voidaan myös nähdä osa- na sitä laajaa ilmausten joukkoa, jossa suo- men genetiivin ja akkusatiivin päätteiden samankaltaistuminen on aiheuttanut uudel- leentulkintoja.
Leinon työn kokonaisrakenne etenee ongelmanasettelusta teoriaan, edelleen ai- neiston käsittelyyn ja lopuksi päätelmiin.
Johdantoa seuraavassa luvussa 2 esitellään yksityiskohtaisesti nykysuomen permissiivi- rakenne sekä sen komponentit: ensimmäi- nen infinitiivi, sen subjekti ja objekti sekä hallitseva verbi, joksi nykysuomessa käy siis vain muutama verbi. Luvussa tarkas- tellaan myös niitä merkitykseltään per- missiivirakennetta lähellä olevia ilmaus- tyyppejä, joilla on ollut osuutta rakenteen kehityksessä.
Luku 3 esittelee työn teoriataustan. En- nen kaikkea siinä keskitytään konstruktio- kieliopin ja kognitiivisen kieliopin esitte- lyyn ja yhteensovittamiseen. Luku sisältää kuitenkin myös katsauksen suomen kielen infinitiivijärjestelmään ja kieliopillistumis- tutkimuksen näkökulmiin. Teoriankehitte- lyn kannalta konstruktiokieliopin ja kogni- tiivisen kieliopin kuvausvälineistöjen yh- teensovittaminen on huomionarvoinen saa- vutus; näin kehittelemäänsä mallia Leino onkin hyödyntänyt jo aiemmissa töissään, vaikkakaan ei yhtä perusteellisesti kuin väitöskirjatutkimuksessaan.
Luvussa 4 pohditaan permissiiviraken- teen semantiikkaa keskittyen toisaalta hal- litsevan verbin ja toisaalta infinitiivin agent- tien väliseen kausaalisuhteeseen. Kuvauk- sen avuksi otetaan Leonard Talmyn kehit- tämä voimadynamiikan malli, ja se osoit- tautuukin valaisevaksi erityisesti aiheutta- van ja mahdollistavan kausaation erojen selvittelyssä. Aiheuttavassa kausaatiossa hallitsevan verbin agentti ymmärretään aloitteelliseksi ja sen tulkitaan suoraan ai-
312 heuttavan infinitiivin kuvaaman toiminnan (kuningas antoi sotilaiden tappaa vangin
’tapatti vangin’). Mahdollistavassa kausaa- tiossa hallitsevan verbin agentti taas joko poistaa esteen tai yksinkertaisesti jättää puuttumatta kehittyvään tilanteeseen. Täl- löin toiminnan alulle panemisesta vastaa infinitiivin agentti itse (isä antoi lasten syö- dä omenat ’ei kieltänyt tai estänyt syömäs- tä’).
Luku 5 aloittaa varsinaisen aineiston- käsittelyosuuden, jota luvut 6 ja 7 jatkavat.
Luvussa 5 tarkastellaan permissiiviraken- netta, sen edeltäjiä ja muita lähimerkityk- sisiä rakenteita vuoden 1642 Bibliassa. Lu- vussa 6 taas vertaillaan murreaineistoa kir- jakieleen. Luvussa 7 tarkastelu etenee ylei- semmällä tasolla Agricolasta aina 1800-lu- vulle asti. Luvussa 8 vedetään havainnot tiiviisti yhteen, seurataan permissiiviraken- teen kehitystä ilmaustyypeittäin ja pohdi- taan rakenteen eri komponenttien syntakti- sen funktion ja semanttisen tulkinnan muut- tumista.
Tutkimusaineiston analyysi on Leinon työssä perusteellista ja osuu käsitykseni mukaan oikeaan. Permissiivirakenteen ke- hityksestä syntyy aineiston pohjalta tarkka ja uskottava kuva, joskin 1800-luvun osal- ta kehityksen yksityiskohtainen kuvaus jää vielä tulevan tutkimuksen tehtäväksi. Lei- non työ ei kumoa sitä kokonaiskuvaa, joka aiemmassa fennistiikassa on permissiivi- rakenteesta esitetty, eikä tämä ole sen tavoi- tekaan. Sen sijaan tutkimus pyrkii täsmen- tämään ja ennen kaikkea selittämään tämän kehityksen syitä sekä sen yksityiskohtaista kulkua. Onkin ilmeistä, että kokonaisten konstruktioiden analysointiin perustuva ku- vaustapa pystyy tarjoamaan permissiivira- kenteen historian selittämiseen paljon arvo- kasta uutta.
Tiukka konstruktionäkökulmassa pitäy- tyminen johtaa toisaalta myös eräisiin on- gelmiin. Permissiivirakennetta tarkastel-
laan siinä määrin erillään muusta syntaksis- ta ja sen kehitystä pyritään selittämään niin vahvasti sen omiin sisäisiin lähtökohtiin tukeutuen, että ympäröivän kielijärjestel- män vaikutus jää monin paikoin turhan vähälle huomiolle. Tällä viittaan suomen kielen infiniittisten rakenteiden kokonais- järjestelmään, esimerkiksi infiniittisten muo- tojen genetiivisubjektin kehittymiseen, joka tietysti on pelkkää permissiivirakennetta laajempi ilmiö. Tämä kokonaisilmiö voisi ainakin yleisellä tasolla olla työssä enem- män esillä, vaikka vaatimus sen perusteel- lisesta tutkimisesta yhdessä väitöskirjassa olisi tietysti kohtuuton.
Myös permissiivikonstruktion objektin sijan määräytymistä pohdittaessa konstruk- tiolähtöinen näkökulma asettuu niin tiukasti permissiivikonstruktion sisälle, että kuva uhkaa vääristyä. Esimerkiksi hallitsevan verbin lukemista osaksi permissiivikon- struktion kokonaisuutta perustellaan luvus- sa 2.2.3 ja muuallakin sillä, että hallitseva verbi määrää infinitiivin akkusatiiviobjek- tin sijan (käsken hänen rakentaa talon ~ käske hänen rakentaa talo; tähän voi tosin huomauttaa, että valinnan aspektuaalisen partitiiviobjektin ja akkusatiiviobjektin vä- lillä kuitenkin määrää infinitiivi). Suurelta osin juuri tällä perusteella Leino katsoo, että aiemman fennistiikan olettama niin sanot- tu permissiivinen lauseenvastike, johon hallitseva verbi siis ei lainkaan kuulunut, ei ole »itsenäinen konstruktio» (s. 34). Sitä ei Leino suoraan sano, onko tällainen osara- kenne jonkinlainen epäitsenäisempi konst- ruktio vai onko se konstruktio ollenkaan ja olisiko kuvauksessa ylipäänsä erotettava morfosyntaktiselta itsenäisyydeltään erita- soisia konstruktioita.
Suurempi periaatteellinen ongelma kui- tenkin on, että infinitiivin akkusatiiviobjek- tin sijan määräytyminen hallitsevasta ver- bistä käsin on permissiivikonstruktiota sel- västi laajempi ilmiö ja että sitä esiintyy
313 myös sellaisissa rakenteissa, joissa hallitse- vaa verbiä ei mitenkään voida ajatella va- kiintuneen kokonaisuuden osaksi. Esimerk- kiparissa pääjohtaja soitti lakimiehelle vaa- tien tätä laatimaan asiasta lausunnon ~ pääjohtajan toimistosta soitettiin lakimie- helle vaatien tätä laatimaan asiasta lau- sunto ei olisi kovin luontevaa ajatella finiit- tiverbin, toisen infinitiivin instruktiivin sekä kolmannen infinitiivin illatiivin muo- dostaman ketjun kokonaisuutena edustavan konstruktiota, ainakaan mikäli konstruk- tiolla tarkoitetaan sellaista rakenteeltaan ki- teytynyttä kokonaisuutta kuin esimerkiksi permissiivirakenne. Koska objektin sija kuitenkin tässäkin määräytyy hallitsevasta verbistä käsin, olisi Leinon permissiivi- rakenteesta esittämää selitystä vasten tällai- nen intuitionvastainen oletus ilmeisesti teh- tävä nytkin.
Kokonaisuutena Leinon työn voi sanoa edustavan huolellista ja harkittua kielitie- teellistä analyysia. Tekijä käyttää oivalta- vasti hyväkseen kognitiivisen kieliopin ja konstruktiokieliopin kuvausmallien yhdis- telmästä syntynyttä systeemiä, jonka kehit- tämisessä hänen oma panoksensa on ollut
ratkaiseva. On selvää, että tällaisen kuvaus- järjestelmän kehittäminen, jossa kaksi läh- tökohdiltaan yhteensopivaa mallia yhdiste- tään uudeksi kuvausjärjestelmäksi kum- mankin vahvuusalueita korostaen, on mer- kittävä edistysaskel molempien mallien kannalta.
Pidänkin Leinon työn suurimpana an- siona sen syvällistä teoreettista näkemyk- sellisyyttä ja innovatiivista otetta teorioiden kehittelyssä ja soveltamisessa. Tässä suh- teessa työn tulokset ovat epäilemättä mer- kittäviä paitsi suomen kielen kuvauksen myös kansainvälisen kognitiivisen lingvis- tiikan kannalta. Leinon työssä on myös run- saasti kiinnostavia teoreettisia pohdintoja, jotka syntyvät varsinaisen tutkimuksen si- vutuotteina. Tällaisia ovat fennistiikan lau- seenvastikeajattelun suhteuttaminen kan- sainvälisen lingvistiikan käyttämään kont- rollin käsitteeseen sekä sijojen aseman ylei- nen pohtiminen kognitiivisen kieliopin ku- vauksessa.
TUOMAS HUUMO
Sähköposti: tuomas.huumo@utu.fi
KULTTUURIT KOHTAAVAT NAMIBIALAISISSA HENKILÖNNIMISSÄ
Minna Saarelma-Maunumaa Edhina ekogidho – Names as links: The encounter between African and European anthroponymic systems among the Ambo people in Namibia. Julkaisema- ton väitöskirja. ISBN 952-10-0967-5 (PDF). 347 sivua. http://ethesis.helsinki.fi 2003.
inna Saarelma-Maunumaan väi- töskirjan alaotsikko tiivistää tutki- muksen päätavoitteen: tutkimuksessa ana- lysoidaan ambojen henkilönnimisysteemin muutoksia, joihin vaikuttivat suomalaisten lähetystyöntekijöiden mukanaan tuoma
kristinusko ja länsimainen kulttuuri. Muu- tosprosessi alkoi 1870-luvulla, kun pieni Suomen luterilaisen kirkon lähetystyönte- kijöiden joukko saapui Ambomaalle Nami- biaan. Suomalaiset lähetystyöntekijät oli- vat joidenkin vuosikymmenien ajan ainoi-
