Vanhimmat kirjatut suomen lauseet
Virittajankin lukijoiden huomiota kan- nattaa kiinnittaa gbttingenilaisen Christi- ne Wulfin tutkielmaan »Zwei finnische Satze aus dem 15. Jahrhundert». joka on julkaistu Ural-Altaische Jahrbticherin uuden jakson 2. nidoksessa (1982, s. 90- 98). Wulf oli tbrmannyt suomenkielisiin lausei iin Ni.irnbergin kaupunginkirjas- tosta loytamassaan kasikirjoituksessa, jo- ka sisaltaa mm. era.an Pohjois-ja Ita-Eu- roopassa matkanneen saksalaisen itine- raarin. Matka oli alkanut Saksasta. jat- kunut Ruotsiin (myos orjaan), sielta Turkuun ja jalleen Ruotsiin Vadstenan luostariin. Saksalaisen ritarikunnan mai- hin. Puolaan, Unkariin, ltavaltaan ja ta- kaisin Saksaan. Paperin vesileima ajoittaa kasikirjoituksen tai paremminkin sen ko- pion noin vuoteen 1470; kasikirjoitukses- sa mainittu Trondheimin piispan Aslak
Boltin tapaaminen taas sijoittaa itse mat- kan vuotta 1450 varhempaan aikaan (Bolt oli piispana 1428-49).
Kasikirjoitus on keskiylasaksaa. Saksa- laisen tekstin katkaisee kuitenkin mainin- ta Turun piispan tapaamisesta. Piispa (Maunu Tavast vuoteen 1449, Olavi Maununpoika vuodesta 1450) oli ottanut kirjoittajan vastaan loblich vnd schon vnd sprach
zu
im dise wortt [: ] Mjinna tachton gernast spuho somen gelen Emjina da/da.ts. »Mina tahdon kernaasti puhua suo- men kielen. en mina taida». Wulf erittelee asiantuntevasti naiden lauseiden oikein- kirjoitusta lahinna silloisten saksalaisten oikeiski rjoi t uskaytanteiden kannalta.
Kun kyseessa on kopio, siina voi olla kir- joitusvirheitakin, esim. merkillinen spuho 'puhua'. Tassa rosin voisi heijastua Pekka Lehtimaen Vir. I 972 s. I 5-25 kasittele- ma lahinna uusmaalainen sandhi-ilmio, josta on merkkeja lounaismurteistakin:
siis gernas spuho kuten Lehtimaella Pai- miosta mii en tiiir mill ii erityises sanok ko.
Muodon gernast -t olisi silloin vaikutusta sanan yksinaan sanellusta asusta,jollaisia umpisaksalainen muistiinmerkitsija var-
Katsauksia
maan on tarvinnut kirjauksensa vakuu- deksi.
Wulf huomauttaa asianmukaisesti, etta ananalkuiset d jag (dajida 'taida', ger- nast 'kernaasti') voivat perustua suomen klusiilien saksasta poikkeavaan aspiroitu- mattomuuteen. Voisi lisata, etta tapauk- sissa ta ch ton gernast ja somen gelen tuntuu kuvastuvan lounaismurteista tuttu aan- tamys: nasaalin jalkeen klusiilit ovat ylei- sesti medioituneet puolisoinnillisiksi, jos- kus jopa soinnillisiksi.
Sanan gernast loppuheittoisuus on Wul- fin mukaan »mahdollisesti puhekielen toisinto». Na.in varmaan onkin; ovathan yleiskielen -sti-johtimen vastineet loppu- heittoisia laajalti. mm. lounaismurteissa, joissa lahtomuodoksi voidan olettaa joko
*-stik tai vaihtoehtoisesti *-sten, jopa
*-sta
~
*-std (vrt. kirj., PFFC I: 1 s. I 12- 113). Yleensakin jo keskiaikaiseksi iatyn lounaismurteiden loppuheiton (ja ehka myos -k:n kadon) kronologiaan Wulfin loydos antaa pienen vahvistavan Iisan.»Sulaumaa» Emjina pro *En mjina Wulf arvelee saksalaisen vieraan kuuloer- heeksi. Sandhimuutos -n m-
>
-m m- on suomessa kuitenkin tuttu ja yleinen; pik- ku ongelmaksi jaa vain geminaatan mer- kinta yhdella konsonantinmerkilla.Wulf ei puutu konstruktioon Mjinna tachton gernast spuho somen gelen, jo- ka ei ole nykykielen syntaksin mukainen (pro suomen kieltii tai suomen kielellii tai suomeksi) ja tuntuisi objektinsijansa vir- heellisyyden takia tukevan toisen lauseen Emjina dajida sisaltoa. Wulf itse huo- mauttaa, etta Maunu Tavastin suomen- taitamattomuus ei kuitenkaan tunnu us- kottavalta, ja niin varmaan on kin. Toinen lause voi olla jollain tapaa vaillinainen;
onhan iakas piispa voinut jatkaa esim. niin, ettei han taida tarpeeksi saksaa voi- dakseen sujuvasti keskustella vieraansa kanssa. Mutta miten tuo ensimmaisen lau een »objektivirhe» on sitten selitetta- va? Se ei ilmeisesti ole virhe lainkaan vaan syvaa suomea, jaanne yksikon instruktii- vin nykyista laajemmasta kaytosta. Kan- nistolla on siita viela viime vuosisadan vaihteessa yksi esimerkki Kylmakoskelta
467
Katsauksia
(Lauseop. hav. s. 134): Kylliihiin keuuakir revoks kuuutaan suamen kiii/en taikka ruattim mikii /iii. Hyvin luonteenomaista samanlainen kaytto oli Vermlannin mur- teelle: se or suomen kielen [
=
suomeksi]ruumiinvammat (Astrid Reponen 1930), kun ne suomen puhui (sama 1932), kuven- seihtemettii [ikainen] kun sano suomen kie- len [
=
sanotaan suomeksi] (Maija Juvas1930), kyllii niillii lie juttunennii nimi suo- men kielennii [
=
juttuineenkin nimi suo- men kielellakin, suomeksikin] (sama1932). (Sen sijaan esim. Agricolan tunne- tuissa lauseissa Oppe nyt wanha I ia noori -- Ju ma/an keskyt I ia mie/en I iotca taidha1 Somen kie/en KT I s. 1, Ky/le se cwle So-
468
men kelen. ioca ymmerdii Caikein mielen, mts. 91 on tuskin kyse muusta kuin ak- kusatiiviobjektista.)
Naennaisesta vahaisyydestaan huoli- matta Christine Wulfin loyto antaa siis aihetta muutamiin suomen kielen histo- rian kannalta kiintoisiin paatelmiin. Sa- malla se osoittaa, ettei fennistien haavetta keskiajansuomalaisten kasikirjoitusten tai ainakin tekstikatkelmien loytymisesta ole haudattava: niita voi yha piilla odotta- mattomissa paikoissa arkistojen ja kirjas- tojen katkoissa.
T. I.
