KIELITIETEEN KENTILTÄ f
Pertti Virtaranta ( 1918-1997) nuuhvitmcıJevdokıjızIbııııtyttiiBıı lkiıı fı a, joka itkee miehensä lıaıtdal/a RannunkvvliiııkulmísırıııcıllaAunuk.s'eı1Sei-
lissii 19.8.1991.
Valokuva: Helmi Virtarantcı.SuuntulaiseııKiıjııllisıııııleıı Seuran Kan- san runousarkisto.
I>
vı R ı TTA ı A 3/1997
PERTTI VIRTARANTA I 9 I 8-I 997
kateemikko Pertti Virtaranta, ikä- A polvensa tunnetuin suomen ja kar- jalan kielen tutkija, kuoli lyhyehkön aikaa sairastettuaan 9. heinäkuuta 1997 Helsin- gíssä. Hän oli syntynyt 20. toukokuuta 1918 Karkussa Ylä-Satakunnassa.
Virtaranta tuli ylioppilaaksi 1936 Tyr- vään yhteiskoulusta, opiskeli sen jälkeen suomea, sen sukukieliä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1943 ja väitteli filo- sofian tohtoriksi 1946. Valmistuttuaan hän työskenteli ensin jonkin aikaa Lounais- Hämeen kotiseutuyhdistyksen palvelukses- sa. Vuonna 1948 hän siirtyi Ruotsiin Lun- din yliopiston suomen kielen lehtoriksi.
Kotimaahan Virtaranta palasi vasta 1955, jolloin hän otti vastaan Karjalan kielen sa- nakirjan päätoimittajan tehtävät. Samoihin aikoihin alkoi myös hänen pitkä uransa Helsingin yliopiston opettajana: hänet nimi- tettiin suomen kielen dosentiksi 1956 ja saman aineen varsinaiseksi professoriksi 1959. Professuuristaan hän jäi täysinpalvel- leena eläkkeelle 1981. Virtarantatoimi vie- railevana professorina Tukholman korkea- koulussa 1961 ja Lundin yliopistossa 1971.
Akateemikon arvo hänelle myönnettiin 1990. Virtaranta oli Uumajan (1987), Joen- suun (1989) ja Tukholman (1990) yliopis- ton kunniatohtori.
Virkatyönsä ohessa Virtaranta hoiti monia vaativia luottamustehtäviä. Hän oli mm. Helsingin yliopiston historiallis-kieli- tieteellisen osaston varadekaanina 1968-69 ja dckaanina 1969-75, Suomenja Neuvos- toliiton välisen yhteistoimintakomitean kie- litieteen työryhmän puheenjohtajana 1981- 86 sekä opetusministeriön ulkomaanlehto-
ri-ja kielikurssiasiain neuvottelukunnanja sitä edeltäneiden komiteoiden puheenjoh- tajana 1962-83. Virtaranta toimi aktiivisti myös useiden tieteellisten seurojen johto- elimissä: hän oli Kalevalaseuran johtokun- nan jäsen 1964-90 ja varapuheenjohtaja 1969-90, Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran hallituksen jäsen 1966-84ja puheenjoh- taja 1973-84 sekä Suomalais-ugrilaisen Seuran johtokunnan jäsen 1968-91. Lisäksi sellaiset kansalaisjärjestöt kuin Karjalan sivístysseura, Karjalan kielen seuraja Tve- rin karjalaisten ystävät -seura hyödynsivät monella tavoin Virtarannan asiantuntemus-
la.
Tieteellisen toimintansa Virtaranta suuntasi ensisijaisesti kahdelle taholle: suo- men murteisiin ja karjalan kieleen. Kiinnos- tus kansanomaiseen puheenparteen heräsi hänessäjo kouluaikoina, ja se lienee ratkais- sut myös yliopistollisten oppiaineiden va- linnan. Murteentutkimuksen pariin Virta- rannan ohjasi hänen tärkein akateeminen opettajansa Martti Rapola, jonka äännehis- torian luentoja nuori ylioppilas ryhtyi kuun- telemaan jo ensimmäisestä lukuvuodesta alkaen. Hänen muistiinpanonsa olivat niin täydelliset, että ne - kuten tunnettua - monistettiin myöhemmin ( 1945) kurssikir- jaksi. Pro gradu -työnsä aiheeksi Virtaran- ta sai tavanomaiseen tapaan kotiseutunsa murteen. Viisisataasivuinen tutkimus ››Van- han Sastamalan alueen murteen äännehis- toria>› valmistui välirauhan aikana touko- kuussa 1941, ja se palkittiin arvosanalla laudatur.
Tie kohti väitöskirjaa näytti nyt olevan auki, mutta pian alkanut jatkosota kariutti kaikki suunnitelmat. Virtarannan innostus-
ta se ei kuitenkaan kyennyt sammuttamaan:
hän ryhtyi asemasodan aikana tekemään muistiinpanoja eteläkarjalaisista Mäntyse- län, Paatenen ja Porajärven murteista. Täs- tä alkoi harrastus,joka ei enää koskaan pääs- tänyt miestä otteestaan. Suomen kielen tut- kijasta oli nyt tullut pysyvästi myös karja- lan kielen tutkija. Ensimmäinen kirjallinen näyttö tästä oli sodan jälkeen ilmestynyt laaja artikkeli ››Ete1äkarjalaisten murteiden s», jossa tämä foneettisesti vaikeaselkoinen ilmiö on perin pohjin selvitetty.
Sodan päätyttyä Virtaranta pääsi vihdoin keskittymään kotoisiin murretutkimuksiin ja syventämään pro gradu -työtään väitös- kirjaksi. Yhdessä vastavihityn Helmi-vai- monsa kanssa hän kokosi Ylä-Satakunnan pitäjistä aineiston, jonka veroista ei ollut aikaisemmissa murremonografioissanähty:
se oli elävää, typistelemätöntä, pääosin spontaanista puheesta poimittua kieltä.
Materiaalin täyteläisyys ei suinkaan ollut
››Länsiyläsatakuntalaisten murteiden äänne- historian›› (I väitöskirja 1946, II jatko-osa 1957) ainoa ansio. Tarkastustilaisuuden vastaväittäjä Martti Rapola kiitti erityisesti sitä, että väittelijä oli luopunut vanhasta kaavamaisesta dispositiostaja kehitellyt sen tilalle uuden, ilmiöiden historiallisiin yh- teyksiin perustuvan jaottelun. Virtarannan väitöskirjasta tulikin ymmärrettävästi mo- nien myöhempien äännehistorioiden esiku- va.
Lundin-vuodet (1948-55) toivat Virta- rantojen elämään eräänlaisen suvantovai- heen, jonka aikana oli tilaisuus kypsytellä uusia ideoitaja valmistautua tuleviin tehtä- viin. Ne antoivat myös mahdollisuuden seu- rata läheltä alan kansainvälisiä virtauksia, joista ei sodanjälkeisessä kotimaassa tiedet- ty juuri mitään. Ennen pitkää kävi lisäksi
ilmi, että lähisukukielten tutkijalle oli Ruot-
siin siirtyneiden pakolaisten keskuudessa tarjolla mitä hedelmällisin työmaa. Eikä tässä vielä kaikki: Ruotsissa oli jo aloitettu
murteiden tallennus uusien teknisten apu- neuvojen eli magneettisten äänentallenti- mien avulla. Virtaranta jos kuka ymmärsi niiden arvon.
Virtarannat olivat heti sodan jälkeen ruvenneet yhteisvoimin keräämään ja jul- kaisemaan yhtenäisiä murretekstejä. Ensim- mäinen teos, Yläsatakunnan murteita esitte- levä ››Vanha kansa muistelee» (1947), oli vielä vanhanaikaisenja vaivalloisen sanelu- tekniikan tuote, mutta sitä pian seuranneet
››Hämeen kansa muistelee» (1950), ››Elet- tiinpä ennenkin» (= Sastamalan seudun murrekirja l953)ja ››Sana ei sammaloidu››
(= Päijät-Hämeen murrekirja 1953) perus- tuivatjo äänitteisiin. Näin oli muutamassa vuodessa syntynyt runsassisältöinenja luo- tettava aineskokoelma, joka kattaa lähes koko vanhan hämäläisalueen.
Tarmokas etsintä ja onnekkaat sattumat johdattivat Virtarannan Ruotsin-kaudella eräiden hänelle entuudestaan outojen kieli- muotojen pariin. Karjalaiset, joita oli mel- koinen määrä siirtynyt sodan jälkeen Ruot- siin, olivat kyllä vanhastaan tuttuja, mutta nyt oli haastateltavien valtaenemmistö vie- nalaisia. Heiltä Virtaranta kokosi mahtavan kieli- ja perinneaineiston, josta pääosa tuli julki suurta huomiotaja ihailua herättäneis- sä teoksissa ››Vienan kansa muistelee»
(1958) ja ››Kultarengas korvaan» (1971).
Eteläruotsalaisesta Mölndalin pikkukau- pungista Virtaranta tavoitti huhtikuussa 1950 pohjoislyydiläisen Stefan Huotarisen, joka osoittautui poikkeuksellisen eteväksi kenojaksi ja kielimestariksi. Hänen puhees- taan litteroiduista teksteistä syntyi ainoalaa- tuinen näytekokoelma ››Lyydiläisiä tekste- jä I-V››, johon liittyy vielä perinpohjainen Haljärven murteen muoto-opin kuvaus (yh- teensä lähes 2 000 s.). Teossarjaa voi liioit- telematta sanoa lyydiläisten henkisen perin- teen muistomerkiksi, mutta samalla se on tekijänsä mestarillinen taidonnäyte. Ruot- sissa Virtaranta saattoi myös syventää Inke-
D
rin kielimuotojen tuntemustaan, sillä hän onnistui löytämään Göteborgin ympäristös- tä peräti parinkymmenen eri murteen puhu- jia. Nauhoitukset tuottivat jälleen mainion tuloksen, ja Virittäjän lukijat saivat siitäjo 1953 ja 1955 kaksi vakuuttavaa tekstinäy- tettä. Myöhemmin ( 1978) Virtarantajulkaisi 135-sivuisen kirjasen ››Inkeriläisiä sananlas- kuja ja arvoituksia››.
Muutto Suomeen Karjalan kielen sana- kirjan päätoimittajaksi merkitsi uutta kiih- keää työrupeamaa: sanakirjan teko oli saa- tava vauhtiin, sen materiaalin täydennyske- ruu liikkeelle sekä omat keskeneräiset teks- tikokoelmatja tutkimukset valmiiksi. Virta- ranta ei turhia aikaillut. Toimitus ryhtyi heti kirjoittamaan sana-artikkeleita, vaikka ai- neisto oli vielä varsin puutteellinen. Pahim- mat aukot pystyttiin kuitenkin nopeasti täyt- tämään, kun sanakirja sai käyttöönsä Juho Kujolan 1900-luvun alussa Tverin, Valdain ja Tihvinän karjalaismurteista tekemät muistiinpanot. Tästä seurasi pian se, että Virtarannat hankkiutuivat (1957 ja 1958) myös itse puolituntemattomille Tverin mail- le, mistä he toivat mukanaan mahtavan saa- liin. Toinen päälähde,josta Karjalan kielen sanakirja saattoi tuolloin saada täydennys- tä, olivat tietysti Virtarannan omat kokoel- mat. Niiden arvoja laajuus opittiin ymmär- tämään vasta 1958, kun Virtaranta julkaisi edellä jo mainitun teoksensa »Vienan kan- sa muistelee››.
Keskeneräisistä tutkimuksistaan Virta- ranta piti tärkeimpänä jo kauan vireillä ol- lutta hämäläismurteiden yleisesitystä. Sen laatimiseen ei kuitenkaan näyttänyt olevan riittävästi aikaa; aihetta oli siksi pakko su- pistaa. Virtaranta lohkaisi nyt pääteemasta yhden keskeisen luvun: soinnillisesta den- taalispirantista kehittyneen hämäläisen 1:n varhaishistorian. Työn aikana suunnitelma jälleen muuttui, sillä l:n vaiheiden selvitte- ly edellytti myös dentaalispirantin muiden jatkajien huomioon ottamista. Koko kieli-
aluetta koskeva ››Pääpainollisen tavun jäl- keisen soinnillisen dentaalispirantin edustus suomen murteissa›› valmistui 1958. Se sai asiantuntijoilta varauksettoman kiitoksen.
Paavo Ravilan mielestä se oli ››parasta, mitä
meillä äännehistorian alalla on kirjoitettu››.
Virtaranta oli nyt antanut vakuuttavan näy- tön pätevyydestään varsinaisen professorin virkaan.
Virkaanastujaisesitelmä, jonka Virtaran- ta piti 25. helmikuuta 1959, oli vastikään nimitetyn professorin ohjelmanjulistus (ks.
Vir. 1959: 441-449). Sen ydinajatuksena oli suomen kansankielen tutkimuksen perus- edellytysten parantaminen. Käytettävissä oleva kapasiteetti olisi suunnattava ensi- sijaisesti kolmelle taholle: murresanaston kartoitukseen, paikannimistön keruuseen ja yhtenäisten murrenäytteiden tallentami- seen. Näistä tehtävistä Virtaranta piti tär- keimpänä viimeksi mainittua,ja sitä varten olikin hänen aloitteestaan jo perustettu Suo- men kielen nauhoitearkisto. Virtaranta toi- mi nauhoitearkiston hoitokunnan puheen- johtajana 1959-83. Tänä aikana hän joutui huolehtimaan mitä moninaisimmista käy- tännön toimista: hankkimaan arkiston tar- vitsemat varat ja huonetilat, suunnittele- maan ja usein myös nopeasti improvisoi- maan varsinaisen toiminnan, kehittämään Suomen oloihin sopivan nauhoitustekniikan ja -menetelmät sekä kouluttamaan henkilö- kunnan ja stipendiaatit. Hoitokunnan pu- heenjohtaja halusi luonnollisesti olla myös kenttätutkijana kollegojensa ja alaistensa esimerkki. Hän teki nauhoitusmatkoja har- va se kuukausi eri puolille kotimaata, mil- tei kerran vuodessa Itä-Karjalaan, kymmen- kunta kertaa Tveriin sekä kolmesti Yhdys- valtoihin ja Kanadaan jne. Hän tuskin jätti käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jossa oli tarjolla edes jotain nauhoittamisen arvois- ta. Virtarannan omien äänitteiden kokonais- kesto on tiettävästi runsaat 2 000 tuntia.
Kukaan toinen ei ole päässyt lähellekään
tätä määrää. Itse arkisto on vuosikymme- nien mittaan kasvanut lähes tyhjästä valtai- saksi kieli- ja perinnemateriaalin varastok- si: siinä on tätä nykyä äänitteitä noin 22 000 tuntia, niistä suomen murteita 15 000 tun- tia, suomen sukukieliä runsaat 2 500 tuntia sekä kirjailijain ja tutkijain haastatteluja noin 3 000 tuntia.
Tutkimus- ja keruumatkojensa saaliita Virtaranta ei jättänyt arkistojen hyllyille pölyttymään, vaan hän pyrki mahdollisuuk- sien mukaan saattamaan niitä myös julki- suuteen. Näin hän oli _ kuten edeltäjo kävi ilmi _ menetellytjo Ruotsin-kaudellaan, ja samaa linjaa hän jatkoi myös työntäyteisi- nä professorinvuosinaan ja varsinkin eläk- keelle päästyään. Ensimmäinen pääosin nauhoitearkiston äänitteisiin perustunut murrenäytekokoelma oli 1964 ilmestynyt
››Suomen kansa muistelee››. Se sai seuraa- jakseen kokonaisen kirjasarjan ››Kotiseudun murrekirjoja››. Siinä Virtaranta julkaisi ta- saiseen tahtiin peräti kuusi teosta: ››Some- ron murrekirjan›› 1973, ››Tyrvään murrekir- jan» 1976, »Länsi-Kannaksen murrekirjan››
1982, ››Viljakkalan murrekirjan›› 1983,
››Karkun murrekirjan›› 1986ja ››Tampereen murrekirjan» 1987. Virtarannan murrenäyt- teiden yhteinen sivuluku nousee hieman yli 4 000:n, mutta se on vain vähäinen osa hä- nen nauhoitteistaan.
Kaikkein arvokkaimman aineistonsa Virtaranta varmaan keräsi raskai1laItä-Kar- jalan- ja Tverin-retkillään. Niiltä kertyi nau- hoihin ja muistiinpanoihin sekä eri murtei- ta ja elämänaloja edustavia kielennäytteitä että vanhaa kansanperinnettä, kuten itkuvir- siä, satuja, sananparsia, arvoituksia jne.
Tallentamastaan materiaalista Virtaranta ennätti julkaista pitkän rivin kirjoja: ››Tve- rin karjalaisten entistä elämää» (1961),
››Kultarengas korvaan. Vienalaisia satuja ja legendoja» (1971), »Polku sammui» (1972),
››Vienalaisia lastenlauluja›› ( 1973), ››Karja- laisia sananlaskuja ja arvoituksia›› (1976),
››Vienan kyliä kiertämässä›› (1978), ››Kauas läksit karjalainen›› (1986, yhdessä Helmi Virtarannan kanssa). ››Suru virret suuhun tuopi›› (1989), ››Karja1an kieltä ja kansan- kulttuuria 1›› ( 1990. yhdessä Helmi Virtaran- nan kanssa), ››Tverinkarjalaisista nimistä»
(1992) ja ››Lyydiläisiä tekstejä VI. Anna Vasiljevna Tšesnakovan kerrontaaja itkuvir- siä›› (1994). Tähän pitkään luetteloon on vielä lisättävä aikaisemmin mainitut, Itä- Karjalan pakolaisilta koottuun aineistoon perustuvat ››Vienan kansa muistelee» (1958) ja ››Lyydiläisiä tekstejä» I-V (1963-84) sekä ››Haljärven lyydiläismuıteen muoto- oppia›› (1986). Edelleen on syytä muistaa Virtarannan monet ansiokkaat artikkelit, kuten ››Eräästä karjalais-vepsäläisestä kol- lektiivijohtimesta›› (1959), »Uber die Par- tikeln auf -li in den ostseefi. Sprachen››
(1962). ››Havaintoja tverinkarjalaisesta pai- kannimistöstä›› (1973), ››Die Dialekte des Kare1ischen›› (1972) ja »Uber den olonet- zischen Konduši-Dialekt» (1973). Henkilö- ja kulttuurihistoriaa taas edustavat sellaiset teokset kuin ››Juho Kujola, karjalan ja lyy- din tutkija›› (1960) sekä ››Karjalaisia kult- tuurikuvia›› (1981) ja sen uudistettu laitos
››Kulttuurikuvia Karjalasta» ( 1990), joka on supistettuna versiona ilmestynyt myös ve- näjäksi (1992). Pertti Virtarannan Karjala- aiheinen tuotanto on jo pelkkänä työsuori- tuksena hämmästyttävä.
Nauhoitearkiston perustamisen aikoihin ei varmaan kukaan osannut aavistaa, että Virtaranta oli jo kauan suunnitellut ameri- kansuomen tallentamista. Hän oli kyllä teh- nyt laajoja kenttätöitä Pohjois-Ruotsissa ja Vennlannissa, mutta kielialueemme länsi- reunan ylitse hänen ei tiedetty kurkottavan.
Siksi oli melkoinen yllätys, kun Virtaranta vuonna 1965 _ Karjalan-retkien lomassa _ suuntasi matkansa Atlantin taakse Yh- dysvaltain ja Kanadan suomalaissiirtolais- ten pariin. Nauhasaalis oli jälleen melkoi- nen. mutta se ei tietenkään ollut täydellisyy-
l>
teen pyrkivälle tutkijalle kylliksi: tarvittiin vielä kaksi keruurynnäkköä ( l975ja 1980), ennen kuin päätavoitteen, Amerikansuomen sanakirjan, ainekset olivat koossa. Sanakir- ja ilmestyi monien muiden töiden viivästyt- tämänä 1992, ja viime vuonna tuli julki vuoden 1980 matkaa kuvaileva teos ››Haus- ka tutustua. Amerikansuomalaisia tapaa- massa» Amerikansuomen harrastus toi Vir- tarannalle myös uuden tehtävän: hänet pyy- dettiin vuosiksi 1986-89 johtamaan Suo- men Akatemian rahoittamaa amerikan- ja australiansuomen tutkimushanketta. Mie- lessä kangastellutta amerikansuomalaisten kielennäytekokoelmaa hän ei sen sijaan en- nättänyt saada aikaan.
Nauhoitearkiston työohjelmaan kuulu- vat nykyisin myös kulttuurihistorialliset haastattelut. Aloitteentekijä oli jälleen Vir- taranta, joka jo 1950-luvun puolivälissä äänitti F. E. Sillanpään muisteluja. Myö- hemmin harrastus voimistui ja laajeni: Vir- taranta haastatteli monia nimekkäitä suoma- laisiaja ulkomaalaisia tutkijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä. Pisimmät keskustelut hän kävi tiettävästi Väinö Linnan kanssa. Nauhoittei- densa pohjalta Virtarantajulkaisi teokset »F.
E. Sillanpään puhetta» (1967), ››Keskuste- luja Valev Uibopuun kanssa» (1991) ja
››Suomeen suostuneita. Kielimiehiäja kult- tuuripersoonia›› (1995). Tutkimus Väinö Linnan puhekielestäja hänen teostensa taus- tasta jäi valitettavasti kesken.
Virtaranta asetti tieteellisen toimintan- sa keskeiseksi tavoitteeksi suomen ja sen sukukielten tutkimuksen aineistopohjan vahvistamisen, ja tämän päämäärän saavut- tamiseksi hän teki työtä vuosikymmenestä toiseen uskomattoman tarmokkaasti ja joh- donmukaisesti. Entä joutuiko hän tämän vuoksi työntämään syrjään kaksi muuta vir- kaanastujaisesitelmässä mainitsemaansa tehtävää, onomastiikan ja murremaantieteen edistämisen? Ei suinkaan. Suomen nimiar- kiston säätiön hallituksessa Virtaranta vai-
kutti merkittävästi paikannimistömme ke- ruun tehostamiseen,ja omilla nimistötutki- muksillaan hän osoitti, miten kiinteästi metodisesti kurinalainen onomastiikka ja kielitiede liittyvät toisiinsa. Murremaantie- teen ja kartografisen selvittelyn tärkeyttä Virtaranta tähdensi väsymättä oppilailleen.
Hän luovutti kartastontekijöiden käyttöön auliisti omia muistiinpanojaan, ja hänellä itsellään oli jo koossa Inkerin murreatlak- sen materiaali. Viı tarantaoli monien erilais- ten hankkeiden luotettava taustavoima, jon- ka uskottiin neuvokkuudellaan selvittävän kiperimmätkin tilanteet.
Raskaista tutkimusmatkoista, aktiivises- tajulkaisutoiminnastaja moninaisista luot- tamustehtävistä huolimatta Virtaranta hoiti menestyksellisesti myös työntäyteisen pro- fessorinvirkansa. Hänen oppilaansa muista- vat lämpimästi hänen selkeitä luentojaanja kannustavaa ohjaustaan. Erityisen kiitolli- sia Virtarannalle ovat ne entiset jatko-opis- kelijat,jotka ovat hänen rohkaiseminaan us- kaltautuneet tieteelliselle uralle. Työtoverei- taan kohtaan Virtaranta oli aina solidaarinen ja iloitsi vilpittömästi näiden saavutuksista.
Milloinkaan hänessä ei voinut havaita ka- teuden häivääkään. Hänellä oli synnynnäi- nen kyky tulla toimeen kaikenlaisten ihmis- ten kanssa. Hän esiintyi yhtä luontevasti ja rauhallisesti akateemisilla kateedereilla kuin vähäisemmissä maalaistorpissa. Ei ihme, että hänen ystäväpiirinsä oli harvinai- sen laajaja monenkirjava.
Virtaranta oli suuren yleisön parhaiten tuntemaja eniten arvostama kielentutkijam- me. Siihen olivat ennen muuta syynä hänen lukuisat radio-ja televisio-ohjelmansa,jois- sa hän kertoili tutkimusmatkoistaanja niil- lä tapaamistaan ihmisistä sekä esitteli var- sinkin karjalaisten, inkeriläisten ja setukais- ten perinnettä ja kulttuuria. Suosittuja oli- vat myös hänen kauniit, taidokkaiden valo- kuvien elävöittämät kirjansa. Tähän valioi- den sarjaan kuuluu viimeisenä osana vähän 448
ennen tekijänsä kuolemaa ilmestynyt teos
››Suomalaismetsissä. Muistelmia matkoil- ta Keski-Skandinavian suomalaisten kes- kuuteen››. Virtarannan koruton mutta läm- min, kaikkea paatostaja sentimentaalisuutta karttava sanonta solj uu siinä aidoimmillaan.
Virtarannan elämänkaaren tarkastelu pakottaa kysymymään, kuinka yksi ihmi- nen on ennättänyt saada noin paljon aikaan.
Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa. Oi- keassa ovat tietysti ne, jotka puhuvat hänen lahjakkuudestaan, ahkeruudestaan ja innos- tuksestaan, mutta pelkät luonteenpiirteet eivät riitä selittämään hänen saavutuksiaan.
Siksi rohkenen arvella, että Viı tarannallaon täytynyt olla vakaumuksellinen usko oman tutkimus-, tallennus- jajulkaisutoimintan- sa tärkeyteen. Tuskin hän olisi jaksanut vuosikymmenestä toiseen kestää valtaisaa työtaakkaansa. ellei hän olisi tiennyt teke- vänsä alallemme korvaamattorrıiapalveluk- sia. Varmaa onkin, että Pertti Virtarannan elämäntyön arvo tulee vastaisuudessajatku- vasti kasvamaanl
HEIKKI LESKINEN
Jyviiskjléiııyliopisto. suomen kielen laitos.
PL 35, 40351 Jyväskjlii
vıı _ı - ı oSETÄLÄ:
Muı sTELM ı AE. N. sETÄLÄsTÅ
Maisteri Vilho Setälä muisteli isäänsä 14.2.1952. Ritva Peltosen pikakirjoituksella muis- tiinmerkitsetnät tuokiokuvat liiytyiviit Kotikielen Seuran arkistosta.
s
KS:n kokoelmissa on erään henkilön haastatteluja isästäni, mutta ne osoit- tavat yksipuolisuutta ja arvostelukyvyttö- myyttä ja antavat vääristellyn kuvan isäni luonteesta. Tahdon oikoa eräitä niissäkin esitettyjä seikkoja.
Ensimmäinen esi-isä oli Heikki Sonni, 1455 lautamiehenä Kokemäellä ja sen ympäristössä. _ Isäni oli ajatellut joskus muuttaa nimeä, koska tämä ei ollut ihmisen nimi vaan talon nimi. Sonnilan talon isän- nän veli hallitsi taloajoskus. siitä oli tullut Setälä-nimi. Ajatteli muuttaa Setäseksi, mutta arveli, ettei se siitä kovin paljon pa- ranisi. Silloin ei vielä ollut tätä Heikki Son-
nia saatu selville, mutta uskon, ettäjos hän sen olisi tiennyt, hän olisi ottanut sen nimen.
Kun hänen lauseoppinsa oli valmistu- nut, niin hän matkusti kasvinkotiinsa Kau- vatsalle enonsa luo. Siellä joku vieras ky- syi häneltä:»Tunnetteko sitä Tätilää sieltä lyseosta, joka on kirjoittanut sen lauseopin,
jolla meitä kiusataan?»
Joskus on väitetty. ettei isä tarpeeksi osoittanut kiitollisuutta Genetzille.jonka on arveltu huomattavasti vaikuttaneen lause- opin syntyyn. Mutta hän ainoastaan pyysi Setälää keräämään aineistoa. Setälä järjes- ti sen,ja kun Genetz näki sen edessään, hän sanoi: ›>Eihän minun tarvitse lauseoppia kirjoittaakaan, mehän voimme toimittaa julkisuuteen tämän sinun 1auseoppisi.››
Genetz ei siis korjaillut eikä parannellut sitä. On tietysti pidetty aivan uskomattoma- na, että 16-vuotias koulupoika kykenisi it- sestään tämän luomaan.
Kouluaikana hän toveriensa kanssa ryh- tyi julkaisemaan käännöstä Ebersin teok- sesta ››Homo sum››. Kuusikko nimellä Kuu- si toverusta ryhtyi siihen. Vain muutama harva suoritti osuutensa loppuun asti, suu- rin osajäi Setälän tehtäväksi ja koko teok- sen tarkastus. Sitä ei siis myöskään kukaan muu, esim. opettaja, tarkistanut ennen kuin
D vıRıTTAıA 3/1997
