Tapani Lehtisen muistoksi näkymä

kielitieteen kentiltä

Tapani Lehtisen muistoksi

Helsingin yliopiston suomen kielen emeritus professori Ahti Tapani Lehtinen kuoli pitkään sairastettuaan Helsingissä 29. marraskuuta 2014. Hän oli syntynyt Porvoossa 8. heinäkuuta 1944. Kaipaa- maan jäi omaisten ja ystävien lisäksi suuri joukko työtovereita, opiskelijoita ja tutki- joita Suomessa ja ulkomailla, erityisesti Helsingin yliopistossa.

Lehtinen tuli opiskelijaksi Helsingin yliopistoon syksyllä 1962 ja aloitti aka- teemisen työuransa vuonna 1966 Kar- jalan sanakirjan leksikografina. Seuraa- vana vuonna hänet ja Heikki Paunonen kiinnitettiin assistenteiksi yliopiston vasta perustettuun Muoto-opin arkistoon.

Vuonna 1969 Lehtinen valmistui filoso- fian kandidaatiksi ja vuonna 1971 siirtyi Suomen Akatemian tutkimusassistentiksi.

Vuodet 1973–1975 hän toimi suomen kie-

len vierailevana lehtorina Petroskoin yli- opistossa.

Vuonna 1975 Lehtinen nimitettiin Helsingin yliopiston suomen kielen leh- toriksi. Hän jatkoi kuitenkin Suomen Akatemiassa tutkimusassistenttina vuo- det 1976–1980. Tohtoriksi Lehtinen väit- teli vuonna 1979, minkä jälkeen hän toimi Akatemian nuorempana ja vanhem- pana tutkijana vuoteen 1985 asti ja myö- hemminkin vielä vuosina 1991–1992. Hä- net nimitettiin suomalaisen filologian apulais professoriksi vuonna 1985 ja pro- fessoriksi 1998. Hän hoiti myös itämeren- suomalaisten kielten professuuria vuosina 1981–1982 ja 1986 sekä 1993–1994.

Lehtiselle kertyi varhain alansa luottamus tehtäviä. Hänet valittiin vuonna 1967 Kotikielen Seuran varasihteeriksi ja seuraavana vuonna sihteeriksi, mitä teh-

tävää hän hoiti vuoteen 1981 saakka. Suo- malais-Ugrilaisen Seuran keskeisen jul- kaisun Finnisch-Ugrische Forschungenin toimitussihteerinä hän toimi lähes koko 1970-luvun ajan. 1990-luvun taitteessa Lehtinen toimi jonkin aikaa myös Virit- täjän vs. päätoimittajana. Hän osallis- tui myös raamatunsuomennoskomitean työskentelyyn.

Opintoja, työtä ja eettisiä kysymyksiä

Tapani Lehtinen oli ensimmäisen pol- ven sivistyneistöä, mikä ei 1960-luvun yli opistossa ollut vielä kovin tavallista.

Hänen isänsä oli sahatyömies ja äitinsä ompelija, ja opiskeluvuosina hän puhui työläistaustastaan usein ylpeänä. Kou- lussa Tapani oli ollut luokkansa nuorin mutta yleensä myös paras oppilas, kertoi- vat luokka toverit. Lukiolaisena Porvoon yhteis lyseossa hän kiinnostui musiikista ja kirjallisuudesta, jotka säilyivät valo- kuvauksen ohella hänen harrastuksinaan läpi elämän. Hän toimi aktiivisesti myös teinikunnassa ja näytelmäkerhossa ja kir- joitti lukiovuosista alkaen useiden vuo- sien ajan kirja-arvosteluja Uudenmaan Sanomiin.

Yliopisto-opiskelijana Lehtinen oli perustamassa Karjalaisessa osakunnassa kirjallisuuskerhoa. Hän oli 1960-luvulla myös Ylioppilaiden kristillisen yhdistyk- sen eli Ykyn aktiivijäseniä. Usein ykyläi- set jatkoivat ilta istuntoja hänen vuokra- yksiössään, jonka työpöydällä oli aina avonaisia kirjoja ja keskeneräistä tutki- musta. Tapani kertoi eri aloja edusta- ville ystävilleen lingvistisistä tutkimus- ongelmista pitkiä ja jännittäviä tarinoita.

Hänestä oli selvästikin tulossa tiedemies.

Alun perin Lehtisen tarkoituksena oli opiskella pääaineenaan estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Suomen kieli vaihtui kuitenkin pian pääaineeksi. Itä- merensuomalaisista kielistä tuli sivuaine viron kielen pakollisten peruskurssien

ansiosta. ”Se oli outo kieli, joka muistutti paljon suomea, mutta siitä ei ymmärtä- nyt mitään. Se oli vähän kuin laulu, jonka melodia puhuttelee, mutta jonka sanoista ei saa selvää. Yhtäläisyydet olivat kuiten- kin siksi ilmeisiä, että tuntui mahdolli- selta jotenkin kaivautua kielten yhteisiin juuriin”, Tapani kertoi jäähyväisluennol- laan yli neljäkymmentä vuotta myöhem- min.Syksyllä 1966 Lehtinen aloitti Terho It- kosen johtaman suomen kielen laudatur- seminaarin samaan aikaan ystävänsä Heikki Paunosen kanssa. Tapahtumalla oli ratkaiseva vaikutus kummankin aka- teemisen uran ja tieteellisen erikoisalan muotoutumiseen. Kun kielihistoriallinen tutkimus oli tähän asti keskittynyt pää- asiassa äännehistoriaan, Paunosen tutki- musalaksi valikoitui Itkosen ohjauksessa taivutusoppi ja Lehtiselle johto-oppi.

Nuoret miehet istuivat pelkästä kiinnos- tuksesta monta vuotta myös Lauri Postin itämerensuomalaisten kielten seminaa- rissa. Akateemisista opettajistaan Tapani Lehtinen arvosti eniten Postia.

Terho Itkosella oli vuonna 1966 suun- nitteilla Muoto-opin arkiston perus- taminen, mihin Suomen Akatemia oli myöntänyt jo määrärahaakin. Kun hän tarjosi Lehtiselle ja Paunoselle assisten- tin paikkoja tulevassa arkistossa, päätös oli heille vaikea, koska molemmat olivat juuri aloittaneet ensimmäisissä akatee- misissa työpaikoissaan. Itkonen sai kui- tenkin tahtonsa läpi, ja työ alkoi keväällä 1967 kiireisenä, sillä keruuopas oli kir- joitettava puhtaaksi ensimmäisiä kenttä- kerääjiä varten. Työpäivät olivat arkis- tossa yleensäkin pitkiä ja jatkuivat mo- nesti yöhön asti.

”Terhon poikien” yhteistyö oli sau- matonta ja Itkosen pitkien sairaus- lomien vuoksi myös harvinaisen vas- tuullista. He oppivat huolehtimaan niin kenttä kerääjien oh jauksesta ja kokoel- mien tarkistamisesta kuin Suomen Aka- temialle vuosittain tehdyistä määräraha-

hakemuksistakin. Tukea saatiin tar- peen tullen Esko Koivusalolta. Lehtisen omana kenttätyönä oli Asikkalan mur- teen muoto-opin tallentaminen. Sitä var- ten hän hankki moottoripyörän, jolla ajoi monta kesää Asikkalan kapeita hiekka- teitä kielenoppaita etsimässä.

Pyörästä oli hyötyä myös vapaa- aikan a, kun Tapani osallistui Suomen ensimmäisten graffitien maalaamiseen Temppeliaukion kirkon rakennustyö- maalla. Sodanjälkeiselle sukupolvelle Af- rikan nälänhädän ja kärsimysten näke- minen televisioruudussa oli järkyttävä kokemus. 1960-luvun lopulla Nigeriassa käytiin sisällissotaa; Biafra pyrki itsenäi- syyteen. Kristillisten ylioppilaiden maail- man liiton yleiskokouksessa kesällä 1968 Otaniemessä oli mukana myös Biafran ja Nigerian edustajia.

Heinäkuun alussa Biafran oloja tutki- nut suomalainen komitea totesi 400 000 lapsen kuolevan nälkään seuraavien kah- den kuukauden aikana. Siinä tilanteessa Temppeliaukion kirkon neljän miljoonan markan kustannukset tuntuivat ykyläi- sistä ylioppilaista epäoikeuden mukaisilta, joten yhtenä kesäyönä he lähtivät pys- tyttämään rakennus työmaalle mielen- osoituskylttejä. Tarvittavat maalit kuljetti moottoripyörällään paikalle Tapani Leh- tinen. Kun pahvia ei löytynyt, sana Biafra maalattiin yksitoista kertaa suoraan kir- kon betonisiin perustuksiin ja ympä- röiviin kal lioihin. Valtioneuvostolle lähe- tettiin lisäksi pyyntö, että Suomen Biafra- avustus kaksinkertaistettaisiin. Niin ta- pahtuikin, ja vuoden loppuun mennessä myös seurakunnat ja Kirkon ulkomaan- apu keräsivät huomattavan rahasumman Biafraan.

Protestiin osallistuneet saivat poliisilta sakot, ja yleinen syyttäjä nosti syytteen heitä vastaan. Myöhemmin seurakunnat luopuivat syytteistä mutta eivät korvaus- vaatimuksista. Asioita selviteltiin raas- tuvassa asti. Jälkeenpäin Lehtinen moitti kuulustelupöytäkirjojen huonoa kieliasua

ja paheksui kristillisen ylioppilasliikkeen Etsijä-lehdessä sitä, ettei mielenilmaus herättänyt julkista keskustelua kirkon talous politiikasta.

Johto-opin historiasta merkitysten kieliopillistumiseen

Monille oli yllätys, kun Lehtinen lähti ulko maanlehtoriksi Petroskoihin kes- ken hyvin etenevän väitöskirjatyönsä.

Petroskoissa hän hankki kuitenkin it- selleen erinomaisen venäjän kielen tai- don, josta oli myöhemmin paljon iloa tutkijan työssä. Itämerensuomalaisten kielten tutkijana Lehtiselle avautuivat ve- näläiset lähteet ja kontaktit, tärkeimpinä Dmitri Bubrihin (1890–1949) tutkimuk- set, joiden vaikutus näkyy muun muassa hänen väitös kirjassaan. Hän sai kolle- goistaan myös elinikäisiä ystäviä, ennen kaikkea Otto Ville Kuusisen pojanpojan Martti Kuusisen, joka opetti Petroskoin yli opistossa suomen kielioppia ja kieli- historiaa.

Lehtisen väitöskirja Itämerensuomen verbien historiallista johto-oppia: Suomen avajaa, karkajaa -tyyp piset verbit ja nii- den vastineet lähisukukielissä valmistui vuonna 1979. Se on edelleen alansa ylit- tämätön klassikko. Tutkimuskohteena olivat *-aiδa-, -äiδä-verbit, mutta sa- malla oli selviteltävä myös *-aδa-, *-äδä- ja -aise-, -äise-verbien ja niiden vasti- neiden levikki alueet kaikissa itämeren- suomalaisissa kielissä

.

*-aiδa-verbeistä imperfektimuotojen vä- littämän analogian perusteella. 1940-lu- vulla D. V. Bubrih oli tulkinnut suhteen päinvastaiseksi: *-aiδa-verbit olivat syn- tyneet *-aδa-verbien välityksellä entisistä -aise-verbien imperfektimuodoista. Lauri Posti taas oletti niiden syntyneen *-aδa- verbien välityksellä -aise-verbien aiem- mista konsonanttivartaloisista muodoista.

Lehtinen kumosi väitöskirjassaan Postin teorian ja asettui Bubrihin kannalle.

Jo graduvaiheessa Lehtisen tutkimus oli ulottunut kaikkiin itämerensuomalai- siin kieliin. Suomen murteista tärkeim- piä hänen väitöskirjalleen olivat etelä- pohjalaismurteet, joista hän keräsi ai- neistoa kirjallisten lähteiden lisäksi oma- kohtaisin kyselyin ja haastatteluin, muista itämerensuomalaisista kielistä taas aut- toivat eniten eteenpäin muoto-opillisesti konservatiiviset vepsä ja lyydi. Olennai- nen aineisto väitöskirjassa oli myös van- han kirjasuomen, varsinkin Agricolan aikainen kieli. Diakroninen näkökulma laajeni suomen murteista itämeren- suomalaisten kielten varhaisvaiheeseen eli kantasuomeen saakka. Tämä lähtökohta heijastui Lehtisen kaikkiin myöhempiin- kin tutkimuksiin. Tässä mielessä hän oli oman oppialansa viimeinen dinosaurus:

kaikki itämerensuomalaiset kielet hallit- seva tutkija.

Väitöskirjan vaikuttavimmaksi teo- reettiseksi ja metodiseksi lähteeksi osoit- tautui saamen kielen tutkijan, professo- rin ja varhaisen saamelaisaktivistin Israel Ruongi n (1903–1986) väitöskirja, joka käsitteli Piitimen saamen johto-oppi a (1943). Ruongin keskeinen metodinen kä- site oli johto-opillinen korrelaatio, jonka mukaan johdostyyppien merkityssuhteita voitiin kuvata eri johdostyyppien välis- ten semanttis-morfo logisten vastakohtai- suuksien avulla. Tältä pohjalta Lehtisen- kin väitöstutkimus alkoi avautua aivan uudella tavalla. Sen viimeisessä luvussa Lehtinen pohti vielä erikseen -aise-, -äise- verbien varhaishistoriaa. Teoksen lopussa hän viittasi tulevaisuuteen: ”Viimeksi kä- sittelemieni esimerkkien avulla pyrinkin vain osoittamaan, että silloittamattomia eivät nykyisiä ja oletettaviakaan -aise-ver- bejä erottavat merkityskuilut ole. Ehkä johto-opillisen semantiikan tutkimus voi vastaisuudessa valaista näitäkin kysy- myksiä tarkemmin.” Ennuste alkoi toteu- tua jo muutaman vuoden päästä artikke-

lissa, jossa Lehtinen käsitteli konditionaa- lin historiaa.

1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin Lehtinen laajensi teoreetti- sia näkökulmiaan morfologiasta morfo- syntaksiin, semantiikkaan ja pragmatiik- kaan asti. Se oli antoisaa ja dynaamista aikaa. Tuskin oli sattumaa, että se osui 1980-luvulla yhteen sen Helsingin yli- opiston suomen kielen laitoksen murros- vaiheen kanssa, jolloin oppiaineessa käy- tiin ankaria tieteellisiä kiistoja. Kieli- historian pitkäaikainen asema tutkimuk- sen ja opetuksen keskeisenä paradig- mana kyseenalaistui. Vaikka Lehtinen oli tästä huolissaan, hän pysyi avoimena eri suuntauksille – sellaisillekin joita ei ollut aiem min kohdannut. Kun kiistat laantui- vat, opetus ja tutkimus monipuolistui- vat ja diakroninen lingvistiikka jäi suu- relta osin hänen vastuulleen. Hän ei jää- nyt puolustus asemiin vaan alkoi uudistaa alansa opetusta.

Tapani Lehtinen oli paneutuva opet- taja mutta myös herkkätuntoinen hu- manisti, jonka oi keustaju joutui koetuk- selle esimerkiksi suomalaisen filologian apulaisprofessuurin haussa. Toisin kuin kilpa hakijansa Auli Hakulinen hän ei ol- lut vielä väitellyt hakuprosessin alkaess a.

Kesken pitkäksi venyneen virantäytön hän veti paperinsa pois, kaikesta pää- tellen siksi ettei pitänyt menettelytapoja tasa puolisina. Se oli ennenkuulumaton ratkaisu, jonka seurauksena suomen kie- len tutkimuksesta vastaavaan professorin- virkaan valittiin Helsingin yliopistossa ensimmäisen kerran nainen. Lehtinen osallistui opiskelijoiden joukossa Haku- lisen ensimmäiselle pragmatiikan perus- kurssille ja kertoi siellä saa miensa oival- lusten auttaneen johto-opillisten merki- tyksenkehitysten pohdinnoissa.

Juhlakirjassaan Muuttuva muoto (2005) Lehtinen mainitsi esimerk- kinä näistä vaikutteista Gricen maksii- mit, joista oli hyötyä monien itämeren- suomalaisten ja saamelaiskielten muoto-

jen kehitys historian kuvauksessa: ”Olen vuosikymmeniä yrittänyt osoitella, miten vanhat muoto- ja merkitysparit motivoi- vat uusia muoto- ja merkityspareja: kau- satiivi ja refleksiivi passiivia, kontinua- tiivi/itera tiivi ja imperfekti konditionaa- lia, denominaalit verbinjohtimet jne.” Jo ennen tutustumistaan kieliopillistumis- teoriaan hän oli toisin sanoen selvitel- lyt omissa tutkimuksissaan sitä, miten muoto-opilliset ainekset motivoivat kieli- opillisia merkityksiä.

Artikkelissa ”Suomen konditionaalin morfologisesta ja semanttisesta motivaa- tiosta” (1983) Lehtinen paneutui syvälle konditionaalin historiaan lähtien vanho- jen fennistien ajatuksista, hyödyntäen ty- pologisesti erilaisia kieliä koskevaa kan- sainvälistä tempus-, modus- ja aspekti- kirjallisuutta sekä itämeren suomalaisten ja saamelaiskielten empiiristä tutkimusta.

Artikkeli edusti vanhaa, nyt jo katoamassa olevaa eurooppalaista kirjoi tus traditiota, jossa lopullista kuviota solmitaan vähitel- len näkyville monista mutkikkaasti ristei- levistä johto langoista. Tuloksena lukijalle piti syntyä jäsentynyt kokonaiskuva siitä, millä tavalla suomen konditionaali olisi voinut kehittyä modukseksi nimenomaan punktuaalisen verbin ja frekventatiivisen johdoksen pohjalta menneen ajan futuu- rin kontekstissa. Koska dispositio oli pe- dagogisesti harkittu, se onnistui tavoit- teessaan.

Toisaalta Tapani Lehtinen oli kunnian- himoinen tutkija, jolla oli työlleen mui- takin motiiveja kuin opetuksen tarpeet.

Usein hän sanoi, että merkittävintä, mitä tutkija voi urallaan saavuttaa, on se, että pystyy kumoamaan oppi-isänsä esittä- män teo rian. Tätä haavettaan hän toteutti passiivin alkuperää käsittelevässä mono- grafiassa Itämerensuomen passiivin alku- perästä (1984). Passiivia oli tutkittu jo yli sata vuotta ja tulkittu sen kehittyneen ref- leksiivisistä kausatiiviverbeistä: tunnukset (-ta/tä- ja -tta/ttä-) olivat olleet alkuaan kausatiivijohtimia ja lopussa oleva vokaa-

lin pidentymä + n 3. persoonan refleksii- vinen taivutuspääte. Vuonna 1961 Posti oli kuitenkin julkaissut passiivista uuden teorian, joka oli hyväksytty saman tien alan perusteoksiin: persoonapääte oli- kin mediaa linen ja tunnus refleksiivinen.

Lehtinen puolestaan osoitti aiemman teo- rian tältä osin oikeaksi ja kumosi Postin hypoteesin. ”Kaikki muu siinä vanhassa selityksessä olikin sitten väärin”, hän to- tesi jäähyväisluennollaan (2008). Artik- kelissa hän näytti itämerensuomen ja saa- men kieliaineistojen valossa, miten ver- bin kuratiivikausatiivisuus ja ”persoona- päätteen” refleksiivisyys olivat semant- tisesti parhaita mahdollisia lähtökohtia passiivin kieliopillistumiselle.

Oppikirjan merkitys

Vanhoina hyvinä aikoina professorit tut- kivat sitä mitä opettivat ja opettivat sitä mitä olivat tutkineet. Myös Tapani Leh- tisen tutkimuksella oli yhteys opetus- työhön: luennoista syntyi artikkeleita ja kirjojakin. Hän toimitti oppi materiaaleja julkaistavaksi myös yhteistyössä kolle- gojensa ja opiskelijoiden kanssa. Sellai- nen oli Lehtisen ja Susanna Shoren toi- mittama kirja Kieli, valta ja eriarvoisuus (1991), joka perustui suomen kielen lai- toksen Helsingin yliopistossa edellisenä vuonna järjestämien kielitieteen päivien teemaan ja esitelmiin. Nyt, neljännes- vuosisataa myöhemmin, aiheet tuntuvat yllättävän tutuilta, ikään kuin ne olisi kir- joitettu tästä ajasta. Kirjassa käsitellään Suomen ja Venäjän vähemmistökieliä, suomea vähemmistö kielenä sekä kielel- listen rakenteiden, kielenkäytön ja kieli- tieteen ideologioita eri kieliyhteisöissä.

Toimittajien esipuhe vain oli yhteis- kunnallisesti tiukempaa tekstiä kuin ny- kyisin.

Samoihin aikoihin kieliopillistumis- teoria nousi kansainvälisessä lingvistii- kassa kuumaksi keskustelunaiheeksi. Suo- men kielen tutkijat olivat alusta asti siinä

mukana. Vuonna 1990 aiheesta keskus- teltiin kiihkeästi suomen kielen laitok- sen järjestämässä Suitian valtakunnalli- sessa jatkokoulutusseminaarissa. Työtä jatkettiin yliopistolla työpajoissa, joihin osallistui omien opiskelijoiden ja tutki- joiden lisäksi tutkijavieraita muistakin yli opistoista ulkomaita myöten. Väitös- kirjojen lisäksi tämän vapaa muotoisen hankkeen tuloksena ilmestyi Lehti- sen ja Lea Laitisen toimittama artikkeli- kokoelma Kieliopillistuminen. Tapaus- tutkimuksia suomesta (1997): suomen- opiskelijoille suunnattu oppikirja, jonka kirjoittajat olivat laitoksen nuoria tutki- joita.

Kun kielihistorian arvostus alkoi Hel- singin yliopistossa nousta, Tapani Lehti- nen ryhtyi suunnittelemaan sitä käsitte- levän käsikirjan laatimista. Kielen vuosi- tuhannet: Suomen kielen kehitys kanta- uralista varhaissuomeen ilmestyi vuonna 2007. Väitöskirjan ohella kirja kuuluu Lehtisen tieteellisen uran suuriin saavu- tuksiin. Se perustui kielihistorian luen- toihin, joita uudistaessaan ja ajantasais- taessaan hän oli perehtynyt kaikkeen, mitä uralilaisten ja suomalais-ugri laisten ja itämerensuomalaisten kielten histo- riasta oli viime aikoina kirjoitettu. Uu- sia, merkittäviä näkökulmia siihen olivat tuoneet varsinkin Juha Janhunen ja Pekka Sammallahti, ja toinen tärkeä lähtö kohta olivat arkeologien uusimmat tutkimus- tulokset. Ratkaisevin vaikutus teoksen hahmottumiseen oli Jorma Koivu lehdon lainasanatutkimuksilla. Lehtinen teki

suurta synteesiä suomen kielen kehityk- sestä aina kantauralista eli 5 000–6 000 vuoden takaa Agricolan aikaan eli 1500-luvulle asti. Keskeisellä sijalla olivat suomen ja sitä edeltäneiden kantakiel- ten kosketukset muiden kielten kanssa – näkö kulma, johon Koivulehdon laina- sana tutkimukset olivat tuoneet olennai- sesti uutta tietoa.

Lehtiselle oli alusta lähtien tärkeää, että kirjasta tulisi niin helppolukuinen, että sitä voisi käyttää kurssikirjana. Kielen vuosituhannet saikin seuraavana vuonna Opiskelijakirjaston hyvän akateemisen oppikirjan palkinnon. Palkintoraadin mukaan siinä oli parasta tieteelliseen ajat- teluun johdattaminen sekä tieteen muut- tumisen ja rinnakkain elävien tulkintojen esittely: kirjoittaja painotti jatkuvasti sitä, ettei tutkittuja asioita voida koskaan tietää varmasti eikä edes osapuilleen. Myös kir- jaston tuolloin tekemän opiskelija kyselyn vastauksista kävi ilmi, että opiskelijat halusivat saada luettavakseen – omalla äidin kielellään – moniäänisiä, kriittisiä ja pohdiskelevia kurssikirjoja. Niiden oli oltava innostavia ja haastettava ajattele- maan. Tapani Lehtinen oli päässyt pää- määräänsä.

Lea Laitinen Heikki Paunonen etunimi.laitinen@helsinki.fi etunimi.paunonen@kolumbus.fi