”Perkeleestä tulee mieleen kesäilta, itikat ja tikku varpaassa.” – Nuorten suomalaisten käsityksiä kiroilusta

(1)

”PERKELEESTÄ TULEE MIELEEN KESÄILTA, ITIKAT JA TIKKU VARPAASSA.”

Nuorten suomalaisten käsityksiä kiroilusta

Pro gradu -tutkielma Noora Koponen Suomen kieli

Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2020

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Humanistinen osasto Tekijät – Author

Noora Koponen Työn nimi – Title

”Perkeleestä tulee mieleen kesäilta, itikat ja tikku varpaassa.” – Nuorten suomalaisten käsityksiä kiroilusta

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

suomen kieli Pro gradu -tutkielma x 2.5.2020 118 s. + 3 liitesivua

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tässä kansanlingvistisessä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan nuorten suomalaisten kiroilukäsityksiä sekä heidän käyttämäänsä ja tuntemaansa kirosanastoa. Tutkielmassa selvitetään, miten nuoret kuvaavat kiroilua ja asennoituvat siihen sekä millaisten tekijöiden ajatellaan vaikuttavan kiroilun hyväksyttävyyteen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten kielenulkoisten tekijöiden uskotaan vaikuttavan kiroiluun ja millaisia asenteita nuorilla on eri puhujaryhmiä kohtaan. Tutkielmassa selvitetään, millaisia ovat nuorten määritelmät kirosanalle ja kiroilulle, millaisia kirosanoja nuoret käyttävät ja millaisia käsityksiä heillä on eri kirosanoista. Lisäksi tutkielman tavoitteena on löytää mahdollisia uusia kirosanoja.

Tutkielman aineisto koostuu 209:stä 12–25-vuotiaan nuoren kyselylomakevastauksesta. Aineisto on kerätty vuonna 2017 Internetin välityksellä. Lomake sisältää pääasiassa avokysymyksiä, joilla on kartoitettu nuorten mielikuvia kiroilusta ja omista kiroilutottumuk- sistaan sekä nuorten tuntemaa kirosanastoa. Lomakkeella on kerätty tietoa myös vastaajien sukupuolesta, iästä, korkeimmasta kou- lutusasteesta ja asuinpaikasta. Tutkielmassa analysoidaan aineistoa niin määrällisin kuin laadullisinkin menetelmin. Iän, sukupuolen ja koulutustaustan vaikutusta asenteisiin ja sanastollisiin eroihin tarkastellaan khiin neliö -testiä apuna käyttäen.

Tutkielma paljastaa, että nuorten käsitykset kiroilusta ja huonosta kielestä ovat varsin samankaltaisia aiempaan tutkimukseen verrattuna. Käsityksiä voidaankin pitää melko yleisinä ja hitaasti muuttuvina. Nuorten asennoituminen kiroiluun on ennemmin kielteistä kuin myönteistä, mutta valtaosa nuorista löytää kiroilusta niin hyviä kuin huonojakin puolia. Varsinkin runsas, ilman syytä tapahtuva kiroilu herättää negatiivisia asenteita. Kirosanat kuitenkin mielletään mielenkiintoiseksi osaksi kieltä ja kulttuuria ja niitä kerrotaan tarvittavan puheen tehostamiseen, kivun ja negatiivisten tunteiden ilmaisemiseen sekä huumorin keinoksi. Nuoret tiedostavat kielen- käytön tilanteisen vaihtelun hyvin, ja kiroilun hyväksyttävyyttä arvioidaan tilannekohtaisten normien valossa. Aineiston perusteella naiset asennoituvat kiroiluun miehiä kielteisemmin.

Kiroilu assosioituu nuoruuteen, maskuliinisuuteen ja alempiin sosiaaliryhmiin. Aineisto osoittaa, että ikää pidetään tärkeimpänä kie- lenkäyttäjän kiroilutottumuksiin vaikuttavana kielenulkoisena tekijänä. Eniten kiroilevaksi ikäryhmäksi mielletään teini-ikäiset, joiden ajatellaan suosivan erityisesti sanaa vittu. Runsas kiroilu ja vittu-sanan käyttö yhdistetään myös matalaan ja ammatilliseen kou- lutukseen. Sukupuolten välisten kiroiluerojen ajatellaan olevan kapenemaan päin, ja varsinkin nuorten keskuudessa erot mielletään pieniksi.

Nuoret määrittelevät kirosanat puheyhteisössä kirosanakäyttöön vakiintuneiksi rumiksi tai loukkaaviksi ilmauksiksi, joihin kohdistuu paheksuntaa ja joiden tarkoituksena on ilmaisun tehostaminen. Prototyyppisimmiksi kirosanoiksi mielletään vittu, saatana ja perkele.

Eniten nuorten käyttämässä ja tuntemassa kirosanastossa on kehoon, eritteisiin ja seksuaalisuuteen liittyviä ilmauksia. Vastaajien keskuudessa suosituin kirosana on vittu, vaikka se mielletään myös hirveimmäksi kirosanaksi. Vittu sisältyy myös useisiin aineistossa esille tuleviin sanoihin joko johdoksen kantasanana tai yhdyssanan osana. Nuorten tuntema kirosanasto sisältää varsin paljon myös kehollista ja uskonnollista tematiikkaa yhdisteleviä sekä vieraskielisiä ilmauksia. Valtaosa vastaajista kertoo käyttävänsä varsinaisten kirosanojen kiertämiseen eufemismeja, joista suurin osa muistuttaa yleisiä kirosanoja joko äänteellisesti tai merkitykseltään. Englan- ninkielisen kirosanan fuck voi tulkita vakiintuneen osaksi suomen puhekieltä. Nuoret kertovat keksivänsä uusia kirosanoja itse, minkä lisäksi uusia sanoja omaksutaan lähipiiriltä, erilaisista kulttuurituotteista ja esimerkiksi Internetistä. Aineiston perusteella uudet kirosanat jäävät usein pienen ryhmän käyttöön.

Avainsanat – Keywords

kiroilu, kirosana, kiroilukäsitys, vittu, sosiolingvistiikka, kansanlingvistiikka, nuorten kieli, puhekieli

(3)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Humanities Tekijät – Author

Noora Koponen Työn nimi – Title

”Perkeleestä tulee mieleen kesäilta, itikat ja tikku varpaassa.” – Nuorten suomalaisten käsityksiä kiroilusta

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Finnish language Pro gradu -tutkielma x 2.5.2020 118 + 3

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

This folk linguistic thesis examines youth’s perceptions of swearing and the use of familiar curse words amongst young people. The thesis studies the ways how young people define curse words and swearing, as well as the factors considering the acceptability of swearing. The thesis observes the way in which the social factors are thought to affect swearing and what kind of attitudes the young people possess in regard to different social groups. In addition, the aim of this thesis is discovering new curse words.

The data of this thesis consists of 209 questionnaire answers from respondents varying in between ages from 12 to 25 years. This data has been collected in 2017 via Internet. The questionnaire includes mainly open questions, which have surveyed the respondents perceptions of swearing, how they themselves tend to use curse words, and the swearing vocabulary they are familiar with. The questionnaire has also been used to collect further information about the age, gender, highest form of education and place of residence.

Thesis analyzes this data in both quantitative and qualitative methods. The influence of age, gender and education towards attitudes and lexical differences are examined with the application of the Chi-squared test.

It is revealed in this thesis, that the ideas that young people have about swearing and bad language are quite similar when compared to previous studies. These impressions can be seen as common and slowly transforming. The stance that young people have on swearing is rather negative than positive. Still, most of the youth are able to find the good as well as the bad sides of swearing.

Especially substantial and unnecessary swearing awakens negative attitudes. Curse words are furthermore perceived as an interesting part of both language and culture and they are considered useful when emphasizing speech, expressing pain and negative emotions and also as a part of humor. The young people are well aware of the circumstancial variability of language usage and the acceptability of swearing is estimated concerning the norms of the situations. On the grounds of this thesis’s data, women have more negative views on swearing than men.

Swearing is often associated within youth, masculinity and lower social groups. The data presents that age is thought as the most major social factor affecting the speakers usage of curse words. Teenagers are seen as a group which swears the most, and especially favor the word vittu. The copious use of curse words and usage of the word vittu are also linked with low and vocational education.

The intersexual differences in swearing are considered to be decreasing and particularly amongst the young people these kind of distinctions are minor.

Young people define curse words as communally established ugly phrases meant for insulting or empowering an expression. The most prototypical curse words are thought to be vittu, saatana and perkele.

The swearing vocabulary of young people consists mostly of phrases describing the body, excretions and sexuality. Amongst the respondents, the most popular curse word appears to be vittu, even though it is also perceived as the worst, most hideous one. There are also multiple cases within the data, where the word vittu is included as a derivative of the root word or as a part of a compound.

The swearing vocabulary that the young people know includes quite a lot of bodily and religious thematics blended together, as well as foreign phrases. The majority of respondents say that they often use euphemisms, of which most share a resemblance with common curse words phonetically or through their meaning. The English word fuck can be interpreted as a customary part of spoken Finnish.

The young people are inventing new curse words themselves as well as absorbing new phrases from friends and relatives, cultural products and for example the Internet. According to the data of the thesis, the newly invented curse words stay often contained within small communities.

Avainsanat – Keywords

swearing, curse words, swear words, perception of swearing, vittu, sociolinguistics, folk linguistics, youth language, spoken language

(4)

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Tutkimuksen tausta ja lähtökohdat ... 1

1.2 Tutkimuksen kohde, tutkimuskysymykset ja metodiset valinnat ... 3

1.3 Aineisto ... 4

2 SOSIOLINGVISTINEN NÄKÖKULMA KIROILUUN ... 9

2.1 Sosiolingvistiikka ja kiroilukäsitysten tutkimus... 9

2.2 Huono kieli ja kiroileminen ... 14

2.3 Suomalaisten kirosanojen etymologiaa ... 17

3 KIROILUUN ASENNOITUMINEN... 20

3.1 Asenteet vastaajaryhmittäin ... 20

3.2 Negatiiviset asenteet ja mielikuvat ... 23

3.3 Positiiviset asenteet ja mielikuvat ... 26

3.4 Kiroilun hyväksyttävyyteen vaikuttavat tekijät ... 28

3.4.1 Tilanne ja seura ... 29

3.4.2 Kiroilun määrä ... 34

4 KIROILEVAN IHMISEN MUOTOKUVA ... 36

4.1 Ikä ... 36

4.2 Sukupuoli ... 44

4.3 Muut kielenulkoiset tekijät ... 51

4.3.1 Koulutus ja sosioekonominen asema ... 52

4.3.2 Alakulttuurit ja muut sosiaaliset ryhmät... 57

5 NUORTEN TUNTEMA KIROSANASTO ... 61

5.1 Kiroilu nuorten määrittelemänä ... 61

5.1.1 Kiroilu sanaston tasolla ... 61

5.1.2 Kiroilu toimintana ... 69

5.2 Nuorten käyttämät kirosanat ... 71

5.3 Suosikki- ja inhokkikirosanat ... 84

5.4 Nuorten käyttämät eufemismit ... 92

5.5 Uudet kirosanat ... 100

6 LOPUKSI ... 110

LÄHTEET ... 115 Liite: kyselylomake

(5)

1 1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta ja lähtökohdat

Kieli on kaikkialla läsnä. Se toimii vuorovaikutuksen välineenä ja sosiaalisten suhteiden raken- tajana, minkä lisäksi se on niin puheenaihe kuin arvioinnin kohdekin. (Piippo, Vaattovaara &

Voutilainen 2016: 16.) Koska kiroilua usein pidetään huonona kielenkäyttönä ja se herättää tunteita, vaikuttaa se varmasti myös siihen, millaisen mielikuvan kuulija muodostaa kiroilijasta.

Erilaisten kielenkäytön piirteiden perusteella voidaankin tehdä päätelmiä esimerkiksi puhujan kouluttautuneisuudesta, iästä ja luonteenlaadusta (Andersson & Trudgill 1990: 3). Pro gradu-tutkielmani tavoitteena on kartoittaa suomalaisten nuorten käsityksiä kiroilusta sekä hei- dän kiroiluasenteitaan. Otan tutkielmassani huomioon sen, miten kielenulkoiset tekijät vaikuttavat asennoitumiseen. Kiroiluasenteiden lisäksi olen kerännyt nuorten käyttämää ja tuntemaa kirosanastoa. Tarkoituksenani on kartoittaa, millaisia käsityksiä nuorilla on kirosanoista, minkä lisäksi pyrin selvittämään, syntyykö suomen kieleen uusia kirosanoja nuorten puheen kautta.

Analyysi perustuu aineistoon, joka on kerätty 12–25-vuotiailta suomalaisnuorilta Internetin vä- lityksellä levitetyllä kyselylomakkeella.

Tutkielman aihe syntyi omasta kiinnostuksesta kiroilua ja sosiolingvistisiä ilmiöitä kohtaan. Nuorten valitsemista tutkimuksen kohderyhmäksi perustelen sillä, että he toimivat kielel- lisiä muutoksia liikkeelle panevana voimana (Piippo ym. 2016: 60). Kiroilun myös ajatellaan olevan yleistä juuri nuorten keskuudessa. Sosiolingvistisissä haastatteluissa kirosanoja ei kuitenkaan juuri ole viljelty. (Routarinne & Uusi-Hallila 2008: 30.) Jotta kiroilua voisi tutkia sosiolingvistiikan viitekehyksessä, on toisenlainen lähestymistapa paikallaan. Kieli kertoo ympä- röivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista, sillä se on väline, jolla todellisuutta rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kieltä käytetään eri tavoilla ajan ja tilanteen mukaan. Koska yhtei- sön ja sen arvojen muuttuessa kielenkäytön normit ja säännöt uudistuvat ja uusia kielenkäytön tapoja syntyy, on kielikin jatkuvassa muutoksessa. Kieltä ja yhteiskunnallista todellisuutta ei voi irrottaa toisistaan, sillä kieli ja kulttuuri ovat kiinteästi toisiinsa sidotut. Kieltä tutkimalla saadaan tietoa siitä ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, jossa sitä käytetään. (Mäntynen &

Pietikäinen 2009: 12–13.) Kielelliset valinnat ovat keino vaikuttaa niin yksilön kuin ryhmänkin identiteetteihin, ja kieli on väline, jolla identiteettiä voidaan ilmaista. Identiteetit eivät ole sta- biileja, vaan niitä rakennetaan erilaisissa diskursseissa. Kielen tutkiminen antaa siis tietoa myös siitä, millaiset identiteetit ovat kulloinkin haluttuja tai ei-toivottuja. (Mts. 63–65.)

(6)

2

Niedzielski ja Preston (2000: vii) ovat todenneet, että kansan kielellisten käsitysten tutkiminen on yksi keino kuvata kansaa ja sen kulttuuria. Kieli-ideologioita tutkimalla on mahdollista tarkastella kielen lisäksi kulttuuri-identiteettiin, moraaliin, valtaan, stereotypioihin ja syr- jintään liittyviä kysymyksiä (Piippo ym. 2016: 24–25). Tutkielmastani relevantin tekeekin se, että se välittää ajankuvaa nuorten tämänhetkisistä kielellisistä asenteista ja käsityksistä. Tut- kielmani antaa tietoa siitä, mitä nuoret pitävät niin omalle ikäryhmälleen kuin muillekin sosi- aalisille ryhmille tyypillisenä kielenkäyttönä. Laajemmassa mittakaavassa nuorten kiroilukäsi- tyksiin perehtyminen antaa ylipäätään tietoa nykynuorten tavoista hahmottaa ja jäsentää yhteis- kuntaa. On esitetty, että kansanlingvististä tutkimusta voisi hyödyntää osana monikulttuurisuu- den tutkimusta, sillä näin pystyttäisiin kartoittamaan, millainen suhde eri ryhmien kielenkäyt- tötapoihin liittyvillä uskomuksilla ja todellisella kielenkäytöllä on (Palander 2011: 19). Oma tutkielmani paljastaa, millaisia käsityksiä nuorilla on eri puhujaryhmistä ja millaisia arvostuksia näihin ryhmiin liittyy. Sen lisäksi se antaa tietoa siitä, millainen kiroilun tai kiroilemattomuuden merkitys on identiteettityössä.

Hjort (2017) toteaa, että kiroilu on ilmiö, jonka tutkiminen kansanlingvistisestä näkökul- masta paljastaa eroja mielikuvien ja todellisen kielenkäytön välillä. Koska kiroilua on tutkittu melko vähän, voi kansanlingvistinen kiroilututkimus auttaa jatkoa ajatellen löytämään tutkimi- senarvoisia näkökulmia. (Mts. 232.) Aiemmassa suomenkielisessä kiroilututkimuksessa esille tulee kiroilun määrittelemisen hankaluus ja kieltenväliset erot (Hjort 2007: 63). Riihonen (2019: 95) esittää pro gradu -työssään kansanlingvistisen lähestymistavan ja maallikkojen kä- sitysten tutkimisen yhtenä ratkaisuna kiroilun määrittelemisen ongelmiin. Tutkielmani antaa tietoa siitä, miten nuoret kiroilun määrittelevät ja millaisia käsityksiä heillä on kirosanoista.

Tutkielmani tuo ylipäätään uutta tietoa suomenkielisen kiroilututkimuksen kentälle, joka tois- taiseksi on varsin pieni.

Tutkielmani ensimmäisessä luvussa esittelen tutkimuksen kohteen, menetelmät ja aineiston. Toisessa luvussa teen teoreettisen katsauksen sekä huonoon kieleen ja kiroiluun että sosio- lingvistiikkaan ja sen parissa harjoitettuun nuorten kielen ja kiroiluasenteiden tutkimukseen.

Perehdyn myös muutaman suomen kielen yleisimmän kirosanan etymologiaan. Kolmannessa ja neljännessä luvussa analysoin nuorten kiroiluasenteita sekä käsityksiä kielenulkoisten teki- jöiden vaikutuksesta kielenkäyttäjän kiroilutottumuksiin. Tarkastelen myös, miten vastaajien oma ikä, sukupuoli tai koulutusaste vaikuttaa heidän asenteisiinsa. Lisäksi pyrin selvittämään, missä kulkevat nuorten mielestä hyväksytyn kiroilun rajat. Viidennessä luvussa syvennyn siihen, millainen kielenkäyttö edustaa nuorille kiroilua. Kartoitan nuorten tuntemaa kirosanastoa sekä heidän käsityksiään eri kirosanoista. Pyrin myös löytämään mahdollisia kiroilussa tapah- tuvia muutoksia ja uusia kirosanoja.

(7)

3

1.2 Tutkimuksen kohde, tutkimuskysymykset ja metodiset valinnat

Analyysi kohdistuu Internetin välityksellä levitetyllä kyselylomakkeella kerättyyn aineistoon.

Tutkielmani kielitieteellisenä viitekehyksenä toimii sosiolingvistiikka, erityisesti kansanlingvistiikka. Pohjimmaisena päämääränäni on selvittää, millaisia käsityksiä nuorilla on kiroilusta, miten he asennoituvat kiroiluun sekä millaisia kirosanoja he tuntevat ja käyttävät. Tutkielmas- sani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten nuoret kuvaavat kiroilua ja asennoituvat siihen? Vaikuttaako sukupuoli, ikä tai koulutustausta asennoitumiseen?

2. Millaiset tekijät nuorten mielestä vaikuttavat kiroilun hyväksyttävyyteen?

3. Vaikuttaako ikä, sukupuoli, koulutustausta, ammatillinen suuntautuminen tai muu sosiaalinen muuttuja nuorten mielestä kielenkäyttäjän kiroilutottumuksiin? Millaista on nuorten asennoituminen eri puhujaryhmien kiroiluun?

4. Onko käsityksissä ja asenteissa havaittavissa muutosta aiempaan aihetta koskevaan tutkimukseen verrattuna?

5. Millaisia ovat nuorten määritelmät kirosanalle ja kiroilulle?

6. Millaista kirosanastoa nuoret kertovat käyttävänsä ja tuntevansa? Voiko kiroilussa ha- vaita tapahtuneen muutosta? Minkä ikäisiä ja kuinka laajalle levinneitä mahdolliset uudet kirosanat ovat?

Oletuksenani on, että kielenulkoisista tekijöistä ikä, sukupuoli ja koulutusaste vaikuttavat käsityksiin kiroilusta. Uskon kuitenkin, että nuorten omia asenteita enemmän kielenulkoisten tekijöiden vaikutus näkyy siinä, millaisten henkilöiden ajatellaan kiroilevan ja millaisten ei.

Pidän mahdollisena, että tutkielmani paljastaa ainakin muutamia uusia kirosanoja. Metodolo- gisesti tutkimukseni perustuu kyselylomakkeeseen, jonka avulla saatuja vastauksia lähestyn niin kvantitatiivisin kuin kvalitatiivisinkin menetelmin. Kvantitatiivisten menetelmien käyttä- minen mahdollistaa vallitsevien käsitysten tunnistamisen sekä ryhmien välisten erojen havait- semisen ja tarkastelemisen.

Olen koonnut saamani vastaukset Exceliin, jonka avulla lasken niin mielipiteiden kuin sanojenkin esiintymiä aineistossa. Teen ristiintaulukointeja vastausten ja kielenulkoisten teki- jöiden välillä saadakseni selville, miten selitettävä muuttuja jakautuu selittävän muuttujan eri luokkiin. Matemaattista, kahden muuttujan välistä riippumattomuutta mittaavaa khiin ne- liö -testiä apuna käyttäen on näiden lukujen perusteella mahdollista tehdä päätelmiä siitä,

(8)

4

ovatko tulokset tilastollisesti merkitseviä vai vain puhdasta sattumaa. Khiin neliö -testi siis kertoo, voidaanko aineistossa esiin tulevien erojen olettaa pätevän kaikista nuorista puhuttaessa.

Testin lähtökohtana on oletus muuttujien välisestä riippumattomuudesta, ja se perustuu havaittujen frekvenssien ja odotettujen frekvenssien eron suuruuteen. Odotetulla frekvenssillä tarkoitetaan sitä vastaajien määrää, joka kuhunkin taulukon soluun tulisi, mikäli kielenulkoisen teki- jän ei voitaisi olettaa toimivan eroja selittävänä tekijänä. Jos erot havaittujen ja odotettujen frekvenssien välillä ovat kuitenkin tarpeeksi suuria, voidaan olettaa, etteivät erot ole sattumaa.

Khiin neliö -testin tuloksia verrataan virhepäätelmän todennäköisyyden kertovaan p-lukuun.

Tulokset ovat tilastollisesti melkein merkitseviä silloin, kun tämä arvo on alle 0,05, eli virhe- päätelmän todennäköisyys on alle viisi prosenttia. Tulokset ovat merkitseviä silloin, kun p-arvo on alle 0,01, ja erittäin merkitseviä silloin, kun se on alle 0,001. (KvantiMOTVa; Kvanti- MOTVb.) Kvalitatiivisen analyysin avulla teen tarkempia havaintoja informanttien antamista vastauksista.

1.3 Aineisto

Tutkimusaineiston olen kerännyt 209:ltä 12–25-vuotiaalta informantilta, jotka ovat vastanneet kyselylomakkeeseen. Vastaukset olen kerännyt vuonna 2017 maaliskuun ja elokuun välisenä aikana. Valitsin kyselylomakkeen aineistonkeruumenetelmäksi sillä perusteella, että sen avulla voi melko vaivattomasti kerätä tietoa suureltakin vastaajajoukolta (Vanhala 2005: 17). Ennen lomakkeen julkistamista testasin kysymysten ymmärrettävyyttä ja lomakkeen täyttämiseen ku- luvaa aikaa suorittamalla pilotoinnin ystäväpiirissäni. Jotta lomake tavoittaisi mahdollisimman kattavan joukon nuoria, levitin sitä ensin omille tuttavilleni ja sen jälkeen heidän avustuksellaan eteenpäin. Lisäksi jaoin sitä erilaisissa Facebook-ryhmissä ja keskustelupalstoilla. Ajattelen sosiaalisen median olleen toimiva keino saavuttaa riittävän suuri määrä nuoria vastaajia suhteellisen helposti.

Lomakkeen suunnittelin yhdessä tutkielmani ohjaajan kanssa. Lomake jakautuu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä kartoitan perustietoja vastaajasta: sukupuolen, iän, korkeimman koulutusasteen ja asuinpaikan maakunnan tarkkuudella. Lomakkeen toinen osio sisältää yleisen tason kysymyksiä kiroilusta ja siihen liittyvistä mielikuvista. Kysymyksillä selvitän, mitä mieltä nuoret ovat kiroilusta ja millaiset sanat he määrittelevät kirosanoiksi. Lisäksi osio sisäl- tää kysymyksiä, joiden avulla kerään tietoa siitä, miten kielenulkoisista tekijöistä puhujan iän, sukupuolen, koulutus- ja ammattiryhmän tai esimerkiksi johonkin alakulttuuriin kuulumisen

(9)

5

ajatellaan vaikuttavan hänen kiroilutottumuksiinsa. Lomakkeen kolmas osio sisältää kysymyk- siä nuorten henkilökohtaisista kiroilutottumuksista sekä heidän tuntemastaan kirosanastosta.

Valitsin nuoret tutkimuskohteeksi sen vuoksi, että kiroilun ajatellaan olevan juuri heille tyypillistä kielenkäyttöä (Routarinne & Uusi-Hallila 2008: 30). Tutkielmassani selvitän, miel- tävätkö nuoret myös itse itsensä ryhmäksi, jonka kielenkäyttöön kiroilu kuuluu. Tutkimuksen kohderyhmän rajaamisessa ja nuorten määrittelemisessä olen käyttänyt apuna sosiologista tutkimusta. Elämä ja ikä voidaan nähdä niin biologis-ruumiillisena kuin sosiokulttuurisenakin il- miönä. Elämän jakaminen erilaisiin vaiheisiin on sopimuksenvaraista, mutta yleistä on jakaa elämä perusvaiheisiin eli lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen tai vaihtoehtoisesti lapsuuteen, nuoruuteen, keski-ikäisyyteen ja vanhuuteen. Vaiheiden rajat vaihtelevat niin yksilön kuin kult- tuurinkin mukaan, mutta ydinajatuksena on kuitenkin se, että elämä jakautuu jaksoihin, joiden aikana sekä elämä että ihmisen ruumis ja mieli ovat erilaisia. Myös monet elämäntapahtumat, kuten esimerkiksi koulun tai opiskeluiden aloittaminen, ajoittuvat elämänkulussa tiettyihin koh- tiin. (Marin 2001: 19–20, 35.)

Nuoret käsittävää ryhmää rajatessani olen ottanut huomioon erityisesti sosiaalisen iän, jolla viitataan yksilön elämänvaiheisiin ja sosiaaliseen asemaan yhteiskunnassa. Sosiaaliseen ikään liittyvät myös erilaiset roolit ja normit, jotka ovat osa kulttuuria ja jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen, millaisen käyttäytymisen ajatellaan olevan ikävaiheelle ominaista ja soveliasta.

Nuorella ikään kytkeytyviä rooliodotuksia ovat koulunkäynti ja opiskeleminen. (Rantamaa 2001: 58, 60.) Nuoruudelle ominaista on se, että perheellä ja koululla on vielä vaikutusvaltaa yksilön elämässä, eikä hän ole täysin itsenäinen taloudellisesti tai sosiaalisesti. Ranskalaisen sosiologi Olivier Gallandin (1995a: 1–3) mukaan nuoruudesta aikuisuuteen siirtymiseen liitty- vät opiskelemisen lopettaminen, työelämän aloittaminen, omilleen muuttaminen ja perheen pe- rustaminen. Tämän siirtymävaiheen ajoittumisessa on kuitenkin yksilöllisiä eroja, ja siihen vaikuttavat sukupuoli ja sosioekonominen tausta. Naisten elämässä nuoruudesta aikuisuuteen siir- tymisen virstanpylväät ajoittuvat miehiä aikaisemmaksi. Myös taloudellinen epävakaus ja esimerkiksi hankaluudet työpaikan löytämisessä voivat viivästyttää omilleen muuttamista. (Gal- land 1995b: 7–9, 15.)

Koska nuoruuteen liittyvien vaiheiden ajoittumisessa on yksilöllisyyttä, olen halunnut ra- jata ikähaarukan verrattain suureksi. Nuoruuden määritteleminen ylipäätään on hankalahkoa.

Sosiolingvistisessä tutkimuksessa nuoriksi on saatettu lukea niin 10- kuin 30-vuotiaatkin, ja usein informantteina toimineet nuoret ovat olleet nuoria aikuisia. (Lappalainen 2001: 75–76;

Routarinne & Uusi-Hallila 2008: 9–10.) Viime aikoina sosiolingvistiikan piirissä onkin alettu korostamaan samankaltaisen elämänvaiheen tärkeyttä sen sijaan, että vertailua tehtäisiin vain

(10)

6

kronologisesti samanikäisten välillä, sillä tiettyjen ikään liittyvien rajapyykkien saavuttaminen tuo mukanaan erilaisia rooleja, vapauksia ja vastuita (Eckert 1997: 154–158).

Olen jakanut nuorten ryhmän edelleen kahteen ryhmään, alle 18-vuotiaisiin ja 18-vuotiaisiin tai vanhempiin. Vastaajista alaikäisiä on 9,6 % ja täysi-ikäisiä 90,4 %. Kummassakin näistä ryhmistä on ikäero nuorimman ja vanhimman vastaajan välillä suunnilleen yhtä suuri. Lisäksi pidän täysi-ikäisyyttä tärkeänä käännekohtana nuoren elämässä, koska se tuo mukanaan paljon oikeuksia. 18 vuotta täyttänyt nuori saa muun muassa solmia avioliiton, äänestää vaaleissa sekä hallita omaa omaisuuttaan käyttämällä sitä parhaaksi katsomallaan tavalla ja päättämällä sen hoitamiseen kuuluvista toimenpiteistä (Litmala 2005: 269; Mononen 2005: 92; Nieminen 2005:

30). Hypoteettisesti ajattelen, että lisääntynyt vastuu muilla elämän osa-alueilla voisi lisätä myös vastuunottoa omasta kielenkäytöstä. Eckertin (1997: 155) mukaan sosiaalinen ikä ei mer- kitse vain yksilöiden etenemistä elämänkaarella vaan myös suhteessa sosiaalisiin normeihin, mikä saattaa näkyä kielenkäytön tasolla tietylle ikäryhmälle hyväksyttävinä pidettävien odo- tusten toteuttamisena.

Informanttieni ikäjakauma on suhteellisen laaja, mitä perustelen usealta eri kannalta sen lisäksi, että nuoruuden määritteleminen on hankalaa. Yksi syy on niinkin yksinkertainen kuin vastausten määrän kasvattaminen. Suuri ikäjakauma on helpottanut ja nopeuttanut tarpeeksi kattavan aineiston keräämistä. Ikä on sosiolingvistisessä tutkimuksessa olennainen muuttuja, ja eri-ikäisten välillä tehtävä vertailu on sosiolingvistiikalle tyypillinen analyysitapa (Paunonen 1982: 62). Tutkimukseni aineisto tarjoaa mahdollisuuden vertailla eri-ikäisiltä ja todennäköi- sesti hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevilta nuorilta kerättyjä tietoja: vastaajista nuorimmat ovat murrosikäisiä, kun taas vanhimmat ovat jo kenties työelämässä tai ainakin sen kynnyk- sellä. Oletuksenani on, että jonkinasteisia asenteellisia eroja voi näiden kahden ääripään välillä esiintyä. Alaikäisten ja täysi-ikäisten ryhmät ovat kuitenkin keskenään hyvin erikokoiset, eikä aineisto ole kovin suuri, joten mahdolliset tulokset ovat vain suuntaa antavia.

Sukupuolekseen vastaajat ovat voineet ilmoittaa miehen tai naisen, joiden lisäksi vaihto- ehtona on ollut ”muu / en halua kertoa”. Miehiä vastaajista on 23,4 % ja naisia 74,2 %. ”Muu / en halua kertoa”-vaihtoehdon on valinnut 2,4 % vastaajajoukosta. Syytä naisvastaajien huomat- tavaan enemmistöön en tiedä, sillä periaatteessa lomakkeen on pitänyt tavoittaa eri sukupuolten edustajia tasapuolisesti. Koulutuksensa vastaajat ovat saaneet valita viidestä vaihtoehdosta.

Korkeimmaksi koulutuksekseen peruskoulun ilmoittaa 11,5 % vastaajista. Ammattitutkinnon suorittaneita vastaajista on 8,6 % ja ylioppilaita 34,9 %. Alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita on 37,8 % vastaajista. Ylemmän korkeakoulututkinnon on suorittanut vastaajista 7,2

%. Koulutustasoa kartoittanut kysymys sisälsi myös ”jokin muu, mikä”-vaihtoehdon, jota yk- sikään vastaajista ei kuitenkaan valinnut.

(11)

7

Vastaajat ovat lomaketta täyttäessään ilmoittaneet asuinpaikkansa maakunnan tarkkuudella. Sosiolingvistiikan piirissä olennaisena taustamuuttujana pidetty maantieteellinen tausta ei omassa tutkimuksessani nouse kuitenkaan erityisen tärkeään asemaan. Vastausten alueellista jakautumista havainnollistaa taulukko 1.

Taulukko 1. Vastausten alueellinen jakautuminen.

Asuinalue Vastaajia,

lkm Vastaajia,

% Asuinalue Vastaajia,

lkm Vastaajia,

%

Pohjois-Karjala 90 43,1 Etelä-Karjala 4 1,9

Pohjois-Savo 36 17,2 Kymenlaakso 3 1,4

Uusimaa 25 12,0 Lappi 3 1,4

Etelä-Savo 12 5,7 Varsinais-Suomi 3 1,4

Pirkanmaa 9 4,3 Kainuu 2 1,0

Keski-Suomi 8 3,8 Päijät-Häme 2 1,0

Pohjois-Pohjanmaa 6 2,9 Satakunta 1 0,5

Kanta-Häme 5 2,4

Vaikka olenkin aineistonkeruulomakkeeni avulla saanut vastauksia eri puolilta Suomea, on vastausten määrä jakautunut maakunnittain hyvin epätasaisesti. Maakuntia on Suomessa kaiken kaikkiaan 19. Useista maakunnista vastauksia on tullut vain muutama, Ahvenanmaalta, Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta ei yhtäkään. Suurin osa vastauksista on Pohjois-Karjalasta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Vastaukset painottuvat Itä-Suomeen, mitä selittävät lomakkeenlevitystapa ja omien sosiaalisten verkostojeni sijoittuminen alueelle.

Koska aineistoa ei ole tasaisesti koko maasta, ei alueellista vertailua tai yleistyksiä ei ole mie- lekästä tehdä. Myös Hjort (2017: 235) on tutkimuksessaan huomannut, että kun informanttien valintaa ei kontrolloida ja lomaketta levitetään vain sosiaalisen median kautta, voivat jotkin ryhmät tulla yli- tai aliedustetuiksi. Tämä onkin seikka, joka kannattaa jatkotutkimuksessa huo- mioida. Omassa aineistossani tyypillisin vastaaja on naispuolinen alemman korkeakoulututkinnon suorittanut täysi-ikäinen nuori Itä-Suomesta. En kuitenkaan usko asuinpaikan vaikuttavan Suomen kokoisessa maassa radikaalisti siihen, miten kiroilemiseen asennoidutaan, mutta sa- nastollisia eroja toki voisi esiintyä. Laajemmassa, esimerkiksi maiden tai maanosien välisessä vertailussa erilaisia asenteellisia ja kiroilukulttuurillisia eroja voisi mahdollisesti noustakin esiin. Pyrinkin tutkielmassani parhaani mukaan vertailemaan saamiani tuloksia kansainvälisen kiroiluasennetutkimuksen kanssa.

Olen aineistoa kerätessäni huomioinut tutkimuseettiset näkökulmat. Suostumukset tutkimukseen osallistumiseen olen kerännyt lomaketta jakaessani: olen kirjoittanut lomakkeen oh- jeistukseen, että vastaamalla kyselyyn vastaaja oikeuttaa minut käyttämään antamiaan tietoja

(12)

8

tutkielmassani. Lomakkeen täyttäminen on tapahtunut nimettömästi. Näin ollen vastaajaa ja vastausta ei voi yhdistää toisiinsa. Analyysia varten olen antanut jokaiselle vastaajalle tunnistenumeron (esim. 1), jota käytän myös aineistoesimerkkien yhteydessä. Juokseva numerointi kattaa koko informanttijoukon – en siis ole numeroinut erikseen eri sukupuolten edustajia. Tun- nistenumeron lisäksi liitän aineistoesimerkkeihin tiedon vastaajan sukupuolesta (M = mies, N

= nainen tai O = muu / ei ole halunnut kertoa sukupuoltaan), iästä (A = alaikäinen tai T = täysi- ikäinen) ja asuinpaikasta. Esimerkiksi ”90 MA-PKarjala” on 90. vastaaja, joka on mies, ala- ikäinen ja kotoisin Pohjois-Karjalasta, ”172 NT-PSavo” on 172. vastaaja, joka on nainen, täysi- ikäinen ja kotoisin Pohjois-Savosta, ja ”95 OT-ESavo” on 95. vastaaja, joka on ilmoittanut sukupuolekseen muun tai ei ole halunnut sitä kertoa, on täysi-ikäinen ja kotoisin Etelä-Savosta.

Esimerkkien yhteydessä olevien tietojen perusteella ei kuitenkaan voi päätellä vastaajan henki- löllisyyttä. Olen korjannut aineistoesimerkeistä joitakin selviä lyöntivirheitä (esim. tpimisto >

toimisto) ja poistanut ylimääräisiä välilyöntejä. Muuten en ole huoltanut esimerkkien kieliasua, vaan ne ovat alkuperäisessä muodossaan.

Kysymyksiin vastaaminen on ollut vapaaehtoista, mutta olen lomakkeen alkuun kirjoit- tamissani ohjeissa neuvonut lapsia siitä huolimatta neuvottelemaan vastaamisesta vanhem- piensa kanssa. Olen asettanut lomakkeen kaikki kysymykset pakollisiksi ”jokin muu, mikä”- tyyppisiä tarkentavia kysymyksiä lukuun ottamatta. Epämieluisat kysymykset on kuitenkin ollut mahdollista ohittaa kirjoittamalla vastauskenttään minkä tahansa merkin, kuten viivan. Osa informanteista onkin jättänyt joihinkin kysymyksiin vastaamatta.

Koska lomaketta on levitetty Internetin välityksellä, en edes minä tutkielman tekijänä tiedä, ketkä sen ovat täyttäneet. Nimettömyyden vuoksi on olemassa mahdollisuus, että joku vastaajista on antanut itsestään vääriä tietoja ja esiintynyt todellisesta identiteetistään poik- keavana henkilönä – esimerkiksi nuorempana tai vanhempana mahtuakseen ikähaarukkaan tai turvatakseen anonymiteettinsä vielä paremmin. Tutkimusta tehdessä huomionarvoiseksi sei- kaksi nousee myös annettujen vastausten paikkansapitävyys. On mahdollista, että vastauksiin on kirjoitettu sellaisia asioita, joita minun tutkielmantekijänä oletetaan odottavan. Uskon kuitenkin, että tällainen vastausten siistiminen ei ole anonyymisti kyselylomakkeeseen vastattaessa kovinkaan todennäköistä, vaan nuoret uskaltavat kasvottomuuden turvin kertoa todellisen mie- lipiteensä. Aineistonkeruu ei tuottanut sellaisia vastauksia, joista selvästi huomaisi, ettei vastaaja ole suhtautunut kyselyyn vakavasti. Eräs vastaaja tosin intoutui kenties tutkimusaiheen puitteissa kirjoittamaan muutaman kysymyksen vastauskenttään oletettavasti minulle osoitet- tuja varsin karkeita solvauksia.

(13)

9

2 SOSIOLINGVISTINEN NÄKÖKULMA KIROILUUN

2.1 Sosiolingvistiikka ja kiroilukäsitysten tutkimus

Sosiolingvistiikka tutkii kieltä sosiaalisessa ympäristössä ja on kielentutkimuksen alueena hyvin laaja-alainen. Sosiolingvistiikka tarkastelee kieltä sosiaalisena ilmiönä ja pyrkii löytämään yhteiskunnallisesta todellisuudesta syitä kielen vaihtelulle ja muutoksille. Sosiolingvistiikan peruskysymyksenä on siis se, miten kieli vaihtelee ja mitkä syyt vaihtelun taustalla vaikuttavat.

Useimmiten sosiolingvistiikan menetelmien avulla tarkastellaan vaihtelua puhutussa kielessä.

Sosiolingvististä tutkimusta on kielentutkimuksen kentällä tehty 1950-luvulta lähtien, ja sosio- lingvistiikka terminä vakiintui 1960-luvulla. (Nuolijärvi 2000: 13–16.)

Kieltä voidaan pitää erottavana tekijänä erilaisten puhujaryhmien välillä. Samalla se kuitenkin on yhdistävä tekijä saman ryhmän jäsenten kesken. Erottavia tekijöitä erilaisten sosiaalisten yhteisöjen välillä ovat esimerkiksi alueellinen tausta, sosiaalinen kerrostuneisuus, ikä ja sukupuoli. (Paunonen 1982: 36–37.) Kielenulkoiset tekijät ovat keskeisessä merkityksessä myös omassa analyysissani. Nuolijärven (2000) mukaan sosiolingvistiikan näkökulmasta voidaan lähestyä useita kielellisiä tutkimuskohteita, jotka hän jakaa neljään ryhmään. Ensimmäi- nen näistä on kieliyhteisön variaatio. Suomessa alueellisten ja sosiaalisten muuttujien vaikutusta kielenkäyttöön onkin tutkittu erityisesti variaation näkökulmasta. Toisena painopisteenä on kielen muuttuminen, jota tutkittaessa pyritään löytämään muutoksen syitä ja mekanismeja sekä selitetään sitä, miksi jotkut piirteet säilyvät, mutta toiset taas eivät. Kolmantena tutkimuskohteena Nuolijärvi mainitsee kielen funktion ryhmäidentiteetin muotoutumisessa. Tästä näkö- kulmasta voidaan tarkastella esimerkiksi etnisten ryhmien kieltä ja sen yhteyttä identiteettiin.

Neljäs tutkimuskohde on monikielisyys. (Mts. 17–18.)

Sosiolingvistiikassa nuorten kieltä on tutkittu suuntauksen alusta saakka. Olennaisena sosiaalisena taustamuuttujana pidetty ikä on tulosten perusteella tärkein kielellisiä eroja selittävä tekijä. Suurin osa nuorten kieltä koskevasta sosiolingvistisestä tutkimuksesta on tehty variaationtutkimuksen piirissä äänne- ja muoto-opillisten piirteiden tarkastelua painottaen. Kuitenkin myös nuorista koostuvien sosiaalisten verkostojen kieltä ja nuorten käyttämää sanastoa sekä heidän tyyliään keskustella ja kertoa on tutkittu jonkin verran. Nuorten kielenkäyttöä koske- vassa tutkimuksessa mainitaan usein kiroilu. Tutkimus on kuitenkin painottunut alimpiin sosiaaliryhmiin kuuluvien nuorisojengien kieleen, joten sanastolliset erot eri alaryhmien välillä ovat todennäköisesti suuria. (Lappalainen 2001: 74–78; Routarinne & Uusi-Hallila 2008: 43.) Aina- kin Kotsinasin (1994: 59–61) tutkimuksessa nuorten kielenkäytöstä slangi- ja kirosanojen osuus

(14)

10

on nuorten puheessa varsin pieni. Suomalaisissa murrenäytteissä kirosanoja esiintyy hyvin vä- hän – vahvimpia ilmauksia ei ollenkaan. Tähän vaikuttanee ainakin haastattelutilanteeseen liit- tyvä puheen kontrolloiminen ja se, että kirosanat ovat tilannesidonnaisia. Haastattelut ovat luonteeltaan rauhallisia, minkä vuoksi kertojan tunteet harvemmin varsinaisesti kuohuvat. (Si- vula 1995: 241, 246.)

Variaationtutkimuksen piirissä tehdyt havainnot osoittavat, että nuoret puhuvat eri tavalla kuin aikuiset ja vanhat. Myös nuorten välillä on eroja, mitä voidaan selittää ainakin samastu- misen ja erottumisen halulla, sillä kielen avulla voidaan rakentaa omaa identiteettiä. (Routa- rinne & Uusi-Hallila 2008: 43.) Sukupuoliryhmien väliset erot ovat yksi olennainen eroja selit- tävä tekijä. Kuten muissakin länsimaissa, myös Suomessa erityisesti nuoret ja keski-ikäiset naiset tavoittelevat yleis- ja standardikielen normeja (Nuolijärvi 1992: 56–57). Naisten ja miesten välisiä kielellisiä eroja on selitetty niillä odotuksilla, joita eri sukupuolten edustajien käytökseen kohdistuu. Miesten käytöstä asiallisempi käytös ja sen myötä myös korrektimpi kielenkäyttö on perinteisesti nähty naisten rooliin kuuluvana. (Paunonen 1982: 64.) Näiden seikkojen perusteella naisten voisi olettaa myös kiroilevan miehiä vähemmän ja suhtautuvan kiroiluun kielteisemmin. Lappalainen (2001: 86) viittaa Kuivaniemen ja Sillanpään pro gradu -tutkielmiin, joiden mukaan pojat käyttävät affektisempaa slangia ja suosivat tabumaisia ilmauksia enemmän kuin tytöt. Myös tämän perusteella voisi olettaa poikien kiroilevan tyttöjä enemmän ja asennoi- tuvan siihen rennommin.

Nykytutkimuksen perusteella tyttöjen ja poikien käyttämässä kielessä ei kuitenkaan ole radikaaleja eroja (Lappalainen 2001: 86). Paunonen (1982: 64–65) huomauttaa, että naisten ja miesten puhekielen muodollisuusaste vaihtelee tilannekohtaisesti ja että tehdyt havainnot ovat osittain ristiriitaisia, jolloin liian suoria yleistyksiä ei kannata tehdä. Myös Nuolijärvi (2000:

24) kyseenalaistaa Deborah Cameronin näkemykseen nojaten sukupuolen merkityksen sosio- lingvististen ilmiöiden selittäjänä vedoten sukupuolen käsitteen monitahoisuuteen. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, tulevatko sukupuoliin kohdistuvat rooliodotukset esille oman aineistoni mielipiteissä.

Kun tutkitaan ei-kielitieteilijöiden käsityksiä kielestä, voidaan puhua kansanlingvistii- kasta, joka on 1980-luvulla Yhdysvalloissa Dennis R. Prestonin johdolla syntynyt sosiolingvis- tiikkaan pohjautuva tutkimusala. Kansanlingvistiikan piirissä huomion kohteena ovat ihmisten käsitykset eri kielistä ja niiden varieteeteista. Lisäksi kansanlingvistit ovat kiinnostuneita mielikuvista, jotka liittyvät kielenkäytössä esiintyvään vaihteluun ja sen taustalla vaikuttaviin syi- hin. Kansanlingvistit ovat kiinnostuneita myös maallikoiden käsityksistä kielen oppimisesta.

Tavallisten kielenkäyttäjien havainnot ja niistä tekemät päätelmät sekä kieltä koskevat arvostukset, näkemykset, oletukset ja tieto ovat kielentutkijoille arvokkaita, sillä kielenkäyttäjien

(15)

11

kielitietoisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kieli kehittyy. (Palander 2011: 11–12.) Aluksi pelkkiin murrehavaintoihin keskittynyt kansanlingvistinen tutkimus on laajentunut sittemmin muuhunkin kielitietoisuustutkimukseen: on alettu tutkia esimerkiksi arvioivia näkemyksiä tyy- lillisestä ja sosiaalisesta variaatiosta (Mielikäinen & Palander 2014: 17–18). Fennistiikan pii- rissä kansanlingvistinen tutkimus on saanut varsinaisen sijansa vasta 2000-luvulla, vaikka maallikoiden murreasenteita ja -tietoisuutta onkin tarkasteltu jo 1980-luvulla Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeessa. (Palander 2011: 12–13.)

Kansanlingvistiseen tutkimukseen lukeutuu olennaisesti metakielen eli kielestä käytetyn kielen tarkastelu. Maallikoiden käyttämä metakieli eroaa kielentutkijoiden käyttämästä meta- kielestä: kielentutkijoiden keskuudessa termit ovat vakiintuneita ja tarkkoja, mutta maallikoiden käyttämät termit vaihtelevat. (Palander 2011: 14–15.) Mielikäinen ja Palander (2014) esit- televät Prestonin jaottelua maallikoiden käyttämästä metakielestä. Ensimmäisen tason metakie- lellä eli metakieli 1:llä tarkoitetaan kielen ilmiöitä koskevien havaintojen raportointia. Tämä metakieli voi olla esimerkiksi kielimuotojen, kielenpiirteiden tai puhetavan kuvailua. Toisen tason metakieli eli metakieli 2 sisältää sen sijaan kielellisiä asenteita, uskomuksia ja kielellisiä stereotypioita. Tällä metakielellä ei viitata itse kieleen vaan sen käyttäjiin. (Mts. 26.) Myös omassa tutkimuksessani metakieli nousee nuorten kiroiluasenteita raportoidessani ja analy- soidessani tärkeään rooliin, sillä useimmiten nuoret kuvaavat kielellisiä havaintojaan ei-kieli- tieteellisin termein. Suomessa metakieltä ovat tutkineet muun muassa Mielikäinen ja Palander (2014), jotka ovat pyrkineet kokoamaan kaiken Suomessa metakielen näkökulmasta tehdyn kansanlingvistisen tutkimuksen yksiin kansiin (mts. 12).

Kansanlingvistiikka ja asennetutkimus ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa (Mielikäinen &

Palander 2014: 19). Asenteiden tutkimisella on ollut paikkansa sosiolingvistisen tutkimuksen piirissä 1960-luvulta lähtien. Yleensä asenteella tarkoitetaan taipumusta tai alttiutta suhtautua johonkin asiaan myönteisesti tai kielteisesti. Kielitieteellisessä kontekstissa nämä asiat ovat kielen variantteja ja varieteetteja tai niiden käyttäjiä. Kieltä arvottavan puheen tutkiminen antaa tietoa siitä, miten kieli on kytköksissä maailman hahmottamiseen sekä sosiaalisten merkitysten ja sosiaalisen todellisuuden luomiseen. (Pälli 1999: 124; Piippo ym. 2016: 17, 27.)

Asenteiden ajatellaan usein koostuvan kolmesta komponentista: kognitiosta, affektista ja käyttäytymisestä. Kognitiivisia asenteet ovat siksi, että niihin sisältyy uskomuksia maailmasta ja asioiden välisistä yhteyksistä: esimerkiksi standardikielisyys herättää mielleyhtymiä korke- asta statuksesta. Asenteen kohteeseen liittyvät tunteet tuovat esille asenteiden affektiivisen luonteen. Käyttäytymiseen liittyvä asenteen komponentti herättää alttiuden toimia tietyllä tavalla. Tätä kolmijakoa on kuitenkin kyseenalaistettu, sillä komponentit voidaan myös nähdä asenteen seurauksina tai laukaisijoina. (Garrett 2010: 23.) Asenteet opitaan sosiaalisesti. Kielen

(16)

12

avulla rakennetaan identiteettiä, minkä lisäksi kieli voi toimia erilaisia ryhmiä toisistaan rajaa- vana tekijänä. (Mielikäinen & Palander 2014: 19.) Sosiolingvistiikan piirissä on pyritty otta- maan huomioon eri varieteetteihin kohdistuvat asenteet ja arvostukset, sillä niiden on huomattu ohjaavan kielen muuttumista. Muutos toteutuu, kun arvostettuna pidettyä puhetapaa jäljitellään ja aliarvostetuksi leimautuneen kielimuodon piirteitä kartellaan. Tämä voi tapahtua joko tietoi- sesti tai tiedostamatta. (Palander 2011: 11.)

Pälli (1999: 124) määrittää asenteiden rakentumisen diskursiiviseksi toiminnaksi ja kielen sosiaaliseksi todellisuudeksi. Näin ollen kielellisten asenteiden tutkimus kohdistuu itse asiassa sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytänteisiin. Oma tutkielmani ei ole diskurssianalyyttinen, mutta aineistoni paljastaa nuorten käsityksiä eri diskursseista. Myös Niedzielski ja Preston (2000: 9) toteavat, ettei kielellinen asenne kohdistu itse kielenpiirteeseen vaan sen jostakin tie- tystä ryhmästä herättämiin mielleyhtymiin ja käsityksiin. Nämä asenteet puolestaan synnyttävät kielellisiä stereotypioita (mts. 16). Stereotyypittely perustuu yksilöiden luokitteluun sosiaali- siksi ryhmiksi, joiden jäsenillä ajatellaan olevan tiettyjä ominaispiirteitä. Ryhmittelyä voidaan tehdä asuinmaan tai -kaupungin, etnisyyden, sukupuolen, ammatin, elämäntapojen tai jopa ni- men perusteella. Sosiaaliseen kategoriointiin liittyy ryhmänsisäisten samankaltaisuuksien ja ryhmienvälisten erojen liioitteleminen, mikä luo perustan stereotypioille. Stereotypiat voivat sisältää monenlaisia ominaisuuksia luonteenpiirteistä taitoihin sekä tyypillisistä kiinnostuksen- kohteista ja ammateista fyysiseen olemukseen. Toisiin ryhmiin suhtaudutaan ihaillen ja toisiin halveksuen, joten stereotypiat voivat olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Stereotypioiden muuttaminen on vaikeaa. (Garrett 2010: 32–33.)

Asenteiden ja mielipiteiden avulla tehdään sosiaalista identiteettityötä, ja ne paljastavat- kin jotain siitä, miten yksilö ryhmän jäsenenä rakentuu (Pälli 1999: 145). Kieliyhteisön jäsenillä on mielikuva siitä, miten erilaisten puhujaryhmien jäsenet puhuvat. Tämän lisäksi heillä on käsitys siitä, miten eri tilanteissa ja eri ihmisten seurassa puhutaan tai tulisi puhua. Nämä kielelliset stereotypiat vaikuttavat siihen, miten kielenkäyttäjät arvioivat toisiaan. Ne ohjailevat myös kielenkäyttäjää hänen pyrkiessään samastumaan tietyn ryhmän jäseneksi. (Niedzielski &

Preston 2000: 127–133, 149–152, 154–157.) Niedzielskin ja Prestonin (mts. 41) tutkimus osoittaa, että ihmisillä on käsitys ideaalista, oikeanlaisesta kielestä sekä siitä, millaiset puhujaryhmät sitä käyttävät – tai eivät käytä.

Tabumaisen luonteensa vuoksi kiroilua ei ole pidetty pätevänä tutkimuskohteena kovinkaan pitkään (Jay 1999: 10). Kun kirosanojen käyttö on yleistynyt ja niihin on alettu suhtautua vapautuneemmin, on kiroilun tutkimisesta tullut sosiaalisesti hyväksytty tutkimuskohde usei- den tieteenalojen piirissä. Kielitieteen kentällä kiroiluntutkimus on varsin uusi tutkimussuun-

(17)

13

taus, sillä ensimmäiset lingvistien tekemät tutkimukset kiroilusta ajoittuvat 1930–1940-lu- vuille. (Mohr 2013: 248, 251.) Kiroiluun liittyviä käsityksiä on tutkittu ympäri maailman.

Niedzielski ja Preston (2000) ovat tehneet Yhdysvalloissa laajan kansanlingvistisen tutkimuksen, jossa muun muassa kartoitetaan maallikoiden näkemyksiä kielenulkoisten tekijöiden vaikutuksesta kielenkäyttöön. Tutkimuksessa tulee esille myös kansan käsityksiä kiroilusta. Ai- neisto on kerätty haastatteluin kaikenikäisiltä ihmisiltä. (Mts. 33–34.)

Pohjoismaissa maallikoiden käsityksiä kiroilusta ja kiroiluun asennoitumista on tutkittu jonkin verran. Ruotsissa kiroiluasenteita on kartoittanut Andersson (1977) kyselytutkimuksen avulla. Hän on toistanut tutkimuksensa vuonna 2012 (Andersson 2012). Myös Stroh-Wollin (2010) on tarkastellut eri-ikäisten ruotsalaisten kirosanoihin ja muihin rumiin ilmaisuihin asennoitumista sekä sitä, miten maallikot määrittelevät kirosanan. Saamiaan tuloksia Anderssonin (1977) tutkimuksen tuloksiin vertaamalla Stroh-Wollin (2010: 5) on pyrkinyt selvittämään, kuinka asenteet ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Tanskassa Rathje (2014) on ver- rannut kahden eri sukupolven näkemyksiä kirosanoista ja selvittänyt, millaisia eroja kirosanan määrittelemisessä ja kiroiluun asennoitumisessa ikäryhmien välillä on.

Fennistiikan alalla aihetta on tutkinut muun muassa Hjort (2017), joka on muun pohjois- maisen kiroiluasennetutkimuksen innoittamana selvittänyt, miten suomalaiset määrittelevät kiroilun ja millaisia havaintoja he ovat siitä tehneet. Hän on tutkinut, miten suomalaiset asennoituvat kiroiluun, millaisissa tilanteissa kiroilun katsotaan olevan sopivaa, miten kielenulkoisten tekijöiden uskotaan vaikuttavan kiroiluun ja millaisia ilmauksia pidetään kiroiluna (mts. 235).

Aihepiireiltään tutkimuksessa on kartoitettu hyvin samankaltaisia asioita kuin tässä pro gradu -tutkielmassani, mutta tutkimukset eroavat kuitenkin toisistaan niin informanttijoukon kuin aineistonkin osalta. Hjort on kerännyt aineistonsa kyselylomakkeella, jossa on ollut pää- sääntöisesti monivalintatehtäviä, kun taas oma lomakkeeni sisältää pääasiassa avokysymyksiä.

Lisäksi Hjortin lomakkeeseen ovat saaneet vastata kaikki yli 13-vuotiaat, ja hänen jaottelemis- taan ikäryhmistä suurin on 30–39-vuotiaiden ryhmä. Informantteja Hjortin tutkimuksessa on omaani nähden lähes viisitoistakertainen määrä, 3002. (Mts. 235–236.) Saman kyselylomakkeen tuottaman aineiston avulla Hjort (2015) on myös kartoittanut aikuisten käsityksiä lasten kielenkäyttöä määrittävästä kieli-ihanteesta sekä niitä perusteluita ja ilmauksia, joilla lasta oh- jataan välttämään kiroilua.

Sopimattomaan kieleen ja kiroiluun liittyvistä käsityksistä on tehty Suomessa joitakin so- siolingvistisiä pro gradu -tutkielmia. Jokelainen (2019) on tutkinut nuorten kirosanoille antamia merkitysmääritelmiä ja Miesmaa (2015) kuudesluokkalaisten käsityksiä kiroilusta. Tuppi (2012) on analysoinut, miten kirosanat nuorten mielestä esiintyvät erilaisissa lauseopillisissa asemissa. Tarkastelun kohteena Tupilla on ollut myös nuorten asennoituminen kiroiluun sekä

(18)

14

heidän käsityksensä siitä, millaisissa tilanteissa ja kenen seurassa he joko kiroilevat tai välttävät sitä. (Tuppi 2012: 71.) Kansala (2004) on kartoittanut luokanopettajien näkemyksiä koulussa esiintyvästä sopimattomasta kielenkäytöstä. Suominen (2015) on tutkinut nuorten käsityksiä huora-sanasta. Hänen tavoitteenaan on ollut selvittää, millaisia merkityksiä sanalle annetaan ja millaisissa yhteyksissä sitä käytetään. Lisäksi hän on tarkastellut kielenulkoisten tekijöiden vaikutusta vastauksiin. (Suominen 2015: 3.) Keränen (2012) on tutkinut pro gradu -työssään nais- jääkiekkoilijoiden kielenkäyttöä ja heidän kielellisiä asenteitaan, ja tutkielmassa tulee esille myös naisjääkiekkoilijoiden käsityksiä kiroilusta (mts. 45–47).

2.2 Huono kieli ja kiroileminen

Huono kieli ei ole selkeä tai yksiselitteinen käsite, mutta karkeasti sen voi määritellä kieleksi, joka ei noudata sääntöjä (Battistella 2005: 5). Useimmiten esimerkkeinä huonosta kielestä annetaan slangi, kiroileminen, muotisanat, huono ääntäminen ja ei-standardinmukainen kieliasu (Andersson & Trudgill 1990: 183). KS:n mukaan kirosanat ovat ”ilmaisua tehostavia, karkeina pidettäviä sanoja” ja voimasanoja, kuten perkele ja helvetti.

Huonon kielen käsitteellä on niin esteettinen ulottuvuus ruman ja kauniin välillä kuin moraalinen ulottuvuus hyvän ja pahan välillä. Yhdeksi ulottuvuudeksi voitaneen katsoa myös hygieeninen ulottuvuus, jossa vastakkain ovat puhdas ja likainen. (Andersson & Trudgill 1990:

35.) Englannin kielessä kirosanojen arkikielinen nimitys onkin dirty words (Andersson 1985:

17). Kirosanojen pitäminen likaisina näkyy myös esimerkiksi perinteisessä tavassa uhkailla lapsia sillä, että suu pestään saippualla, jos he kiroilevat (Hjort 2015: 111). Lisäksi vastakkainaset- teluja voidaan tehdä tyylikkään ja tyylittömän, oikean ja väärän sekä korkean ja matalan välillä.

Andersson ja Trudgill (1990) viittaavat Mary Douglasiin ja Edmund Leachiin, joiden mukaan tällaiset eronteot ovat tiiviisti sidottuja kulttuuriimme. Tämä tarkoittaa sitä, ettei mikään sana tai sanonta itsessään ole huonoa kieltä vaan pahuus määrittyy kulttuurin ja kieltä arvioivien henkilöiden mielipiteiden kautta (mts. 35). Näin ollen ainoastaan kielellisiä asenteita tutkimalla voidaan määrittää, millainen kieli on huonoa (mts. 189).

Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti ja sen vuoksi muuttuvat myös käsitykset kielestä ja siitä, mikä katsotaan huonoksi kieleksi (Andersson & Trudgill 1990: 190). Koska kieli on kulttuurin tuote, huonoksi, vääräksi ja kielletyksi määrittyvä paljastaa jotakin kulttuurista sekä sen nor- meista ja tabuista (mts. 55–57, Battistella 2005: 11). Länsimaisissa yhteiskunnissa tabut liitty- vät seksiin, uskontoon, ruumiintoimintoihin, etnisiin ryhmiin, ruokaan, likaan ja kuolemaan, ja

(19)

15

näitä elämän osa-alueita määrittävät niin tiedostetut kuin tiedostamattomatkin säännöt. Kult- tuuristen tabujen ja kiellettyjen sanojen välinen suhde ei kuitenkaan ole yksioikoinen: joillakin kulttuurisilla tabuilla on vastaava tabuksi määrittyvä sana, joillakin taas ei. Joissain tapauksissa äänneasultaan tabumaista sanaa muistuttava ilmaus määrittyy myös tabuksi: esimerkiksi eng- lanninkielinen ’aasia’ merkitsevä sana ass äännetään ’persettä’ tarkoittavan arse-sanan kanssa niin samankaltaisesti, että englantia puhuvat henkilöt usein käyttävät aasista mieluummin sanaa donkey. (Andersson & Trudgill 1990: 55–57.) Hjort (2007: 69) toteaa, että nykyisin itse kiro- sanat voivat olla voimakkaampia tabuja kuin niiden merkityksiin liittyvät tabut.

Kiroileminen on universaali ilmiö, jonka määritteleminen on hankalahkoa. Anderssonin ja Trudgillin (1990) mukaan kiroileminen on kieltä, jolla viitataan johonkin kulttuuriseen tabuun tai stigmaattistuneeseen asiaan ja jota ei tulkita kirjaimellisesti. Niin englannille kuin useille muillekin eurooppalaisille kielille tyypillistä on kiroilla uskontoon viittaavia ilmaisuja epäkunnioittavasti käyttäen. Monissa kielissä kirosanat viittaavat myös ruumiintoimintoihin ja seksiin. (Mts. 53–55.) Mohrin (2013: 3–5) mukaan yli kahden tuhannen vuoden ajan kullekin aikakaudelle tyypilliset kirosanat ovat liittyneet jompaankumpaan aihepiiriin. Kiroiluun käy- tettävien lausumien tarkoitus on laajentunut ja kirjaimellinen merkitys joko haihtunut tai ka- donnut kokonaan (Andersson & Trudgill 1990: 59). Määritelmää Andersson ja Trudgill havain- nollistavat sanalla shit (suom. paska), joka kirjaimellisesti viittaa tabuun, ulosteeseen. Kiroil- lessa sanaa ei kuitenkaan käytetä kirjaimellisessa vaan tunteita herättävässä merkityksessä, jolloin sen avulla voidaan osoittaa tunteita ja asenteita. (Mp.)

Kiroilulle ominaista onkin voimakkaiden tunteiden ja asenteiden ilmaiseminen. Kiroilulla voidaan vaikuttaa kuulijan tunteisiin, ja tiheästi käytettynä se toimii myös tyylikeinona. (An- dersson & Trudgill 1990: 53–54; Jay 1999: 9–10.) Andersson ja Trudgill (1990) hahmottelevat neljä tapaa käyttää kirosanoja. Kiroilemalla voidaan ilmaista tunteita, jolloin kiroilua ei koh- disteta toisiin. Kun kirosanat kohdistetaan muihin ihmisiin halventavassa tarkoituksessa, on ky- seessä niiden loukkaava käyttö. Tällaisessa funktiossa käytettävät ilmaukset voivat olla erilaisia manauksia ja haukkumanimityksiä. Kirosanat voidaan kohdistaa muihin ihmisiin myös niin, etteivät ne ole halventavia. Ilmaukset voivat olla samanlaisia kuin loukkaamistarkoituksessakin käytetyt ilmaukset, mutta hyökkäävän käytön sijaan niitä käytetään leikkimielisesti, jolloin niillä on päinvastainen tehtävä. Tällöin on kyse humoristisesta kiroilusta. Kiroilu voi myös olla niin sanotusti turhaa tai ylimääräistä, jolloin kirosanat eivät kohdistu tapahtumiin tai henkilöi- hin vaan ovat painottomia ja osa puhetapaa. (Mts. 59–61.)

Andersson (1985) luokittelee kirosanojen käyttämisen motiivit kolmeen pääkategoriaan:

psykologisiin, sosiaalisiin ja kielellisiin motiiveihin. Psykologiset motiivit vaikuttavat sellaisen

(20)

16

kiroilun taustalla, jota käytetään tunteiden, kuten vihan ja pettymyksen sekä kivun purkamiseen. Tällaiset kirosanat eivät ole suunniteltuja vaan saattavat päästä sellaisissakin tilanteissa, joissa ei normaalisti ole tapana kiroilla. Psykologisesti motivoitunut kiroilu on yksilökeskeistä.

Sosiaalisesti motivoitunut kiroilu sen sijaan osallistaa tapahtumaan useamman kuin yhden hen- kilön, eikä sillä tähdätä tunteiden purkamiseen. Andersson jakaa sosiaaliset motiivit edelleen kuuteen ryhmään, joita ovat kovalta vaikuttaminen, shokeeraaminen, ryhmähengen luominen, solvaaminen, ystävyyden osoittaminen ja titteleistä luopuminen. Kirosanojen käyttämisen kielellisten motiivien perustana ovat valinnat, joita kielenkäyttäjä voi tehdä useimmissa puhetilan- teissa. Kirosanojen käyttöä voidaan perustella sillä, että ne ovat tavalliseen kieleen kuuluvia sanoja. Vastakohtaisesti niiden voidaan myös ajatella olevan erityisiä ja tarpeellisia sanoja, joilla voidaan vaikuttaa kuulijaan tietyllä tavalla. Kiroilun motivaattorina voi olla myös se, että eri puhetilanteita leimaavat erilaiset normit. (Mts. 110–123.)

Kiroileminen on yksi itsestäänselvimmistä huonon kielen muodoista (Andersson &

Trudgill 1990: 14). Yksilön sanavalinnat vakiinnuttavat hänen puheensa sävyä. Kiroilemisen katsotaan olevan yhteydessä myös slangiin ja niin sanottuun poliittisesti korrektiin kieleen.

Näillä kolmella kielen kategorialla on yhdistäviä tekijöitä, keskeisimpänä sanavalintojen merkitys ryhmäidentiteetin muodostumisessa. (Battistella 2005: 68.) Näkemykset kielestä heijastelevat sosiaalisia ja moraalisia asenteita. Kieltä koskevien näkökulmien lisäksi ne kertovat muita ihmisiä koskevista näkemyksistä. Monet kielenpiirteet määritellään huonoiksi, koska ne herät- tävät mielleyhtymiä epämiellyttävistä ihmisistä tai ihmisryhmistä. Tässä piilee syy siihen, miksi kiroilua pidetään huonona asiana. (Andersson & Trudgill 1990: 7, 191.)

Kielellä on sosiaalisia merkityksiä, millä tarkoitetaan niitä tulkintoja, joita puhujan taus- tasta ja persoonasta on hänen käyttämänsä kielen perusteella mahdollista tehdä. Tästä voidaan puhua kielen indeksisyytenä. (Piippo ym. 2016: 29.) Kielen avulla voidaan siis ilmaista jotain siitä kontekstista, jossa sitä käytetään. Kielen indeksisyys on luonteeltaan kerrostunutta ja se voidaan luokitella joko ensimmäisen tai toisen asteen indeksisyydeksi. Kun esimerkiksi puhujan käyttämistä kielenpiirteistä voi tehdä päätelmän siitä, mistä puhuja on kotoisin, on kyseessä ensimmäisen asteen indeksisyys. Jos kielenpiirre puolestaan synnyttää mielleyhtymän jostakin ominaisuudesta, kuten aggressiivisuudesta, joka liitetään siihen ihmisryhmään, jonka puheessa tämä piirre esiintyy, puhutaan toisen asteen indeksisyydestä. Kolmannen asteen indeksisyy- destä on kyse silloin, kun indeksinen yhteys pohjautuu stereotypiaan ja edelliseen asteeseen liittyvä ominaisuus tulkitaan uudelleen esimerkiksi tietoisessa performanssissa. (Sorjonen, Leh- tonen & Rouhikoski 2015: 17–19.) Kielen indeksisyys on tiiviisti yhteydessä kielen merkityk- seen sosiaalisen identiteetin ilmaisemisen keinona. Kielelliset piirteet yhdessä muodostavat

(21)

17

tyylejä, jotka ovat yhteydessä myös muihin tyylillisiin käytänteisiin kuten vaatetukseen. (Mts.

21 – 22.)

Kiroilu on sidoksissa sosiaalisiin rajoituksiin, jotka heijastelevat yhteiskunnan arvoja.

Andersson ja Trudgill esittelevät Mary Douglasin teoriaa ”puhtaussäännöstä” (alkup. purity rule), jonka mukaan kielen siisteyden perusteella voidaan tehdä päätelmiä myös muiden elämän osa-alueiden järjestäytyneisyydestä. Teorian mukaan eroja kiroilutottumuksissa voidaan löytää niin yhteisöjen välillä kuin saman yhteisön jäsentenkin välillä: mikäli oletetaan, että sosiaalisten ryhmien välillä on arvoeroja, voidaan eroja olettaa olevan myös käyttäytymisessä, kuten kiroilussa. Yksilötasolla yhteiskunnan kulmakivinä pidettyjen henkilöiden odotetaan pitävän ole- muksensa ja näin myös kielensä siistinä. Sen sijaan esimerkiksi nuorten, työttömien, alkoholis- tien ja rikollisten voidaan olettaa kiinnittävän vähemmän huomiota käyttäytymiseensä tai kie- leensä. Yksilön kielenkäyttöä voidaan tarkastella myös tilanteittain, sillä kiroilun katsotaan epä- muodollisissa tilanteissa olevan yleisempää kuin muodollisissa tilanteissa. (Andersson &

Trudgill 1990: 64–66.)

2.3 Suomalaisten kirosanojen etymologiaa

Jari Tammi (2016: 8) määrittää sanan vittu suomen kielen yleisimmäksi kirosanaksi. Muiksi pääkirosanoiksi hän nimeää sanat perkele, saatana, jumalauta ja helvetti (mts. 10). SSA mää- rittää sanan vittu pejoratiiviseksi häpyyn viittaavaksi sanaksi. KS:n mukaan se on karkean kirosanan tavoin käytettävä, naisen sukupuolielimiin viittaava sana. Koska germaanisissa kielissä sanalla on äänneasultaan ja merkitykseltään samankaltaisia vastineita (esim. fytta muinaisnor- jassa ja fitta nykyruotsissa), arvellaan sen olevan vanha skandinaavinen laina. Sanalla on vas- tine kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. (NSES s.v. vittu.) Sanan johdoksiksi mainitaan vittuilla, vittumainen ja vituttaa. (SSA s.v. vittu).

Useilla nykyisin suomen kielessä käytössä olevilla kirosanoilla on uskonnollinen tausta.

Sanoilla saatana ja perkele on kirkollisessakin kielenkäytössä negatiivinen merkitys, kun taas ilmauksen jumalauta karkeus piilee siinä, että sitä käytetään irrallaan alun perin hengellisestä merkityksestään. Vaikka monet ilmaukset ovat tunnelatautuneet kirosanoiksi kristinuskon myötä, voivat ne olla kuitenkin vanhempia ja alkuperäiseltä merkitykseltään pakanallisia. (Ku- lonen 1995: 369–371.)

Perkele on paholaiseen viittaava karkea kirosana (KS). Se on esiintynyt suomen kirjakie- lessä Agricolan ajoista lähtien nykyisessä muodossaan (NSES s.v. perkele). Vaikka sana onkin

(22)

18

tuttu kristinuskon kontekstista, on se alkuperältään paljon vanhempi ja todennäköisesti pakanallinen. Sanalle on vastineita useissa itämerensuomalaisissa kielissä, minkä perusteella sitä on käytetty voimasanana jo kantasuomessa. Sanaa perkele pidetään ukkosen jumalaan viittaavana balttilaisena lainasanana, jonka vastineita ovat liettuan perkūnas, latvian pērkons ja mui- naispreussin percunis. Vaikka sana todennäköisesti onkin alun perin pakanallinen, ei viitteitä pakanallisuuteen tai ukkoseen enää suomen kielessä ole. Sanan läpi käymä äännekehitys kertoo siitä, että se on lainattu suomeen nimenomaan voimasanakäyttöön. (Kulonen 1995: 370–371;

NSES s.v. perkele.) Sanasta on johdettu adjektiivi perkeleellinen. Lisäksi sen variantteja ovat monet lievemmät muodot, kuten perhana, perkule, pirskatti, pentele, persetti ja peeveli, joista osassa on havaittavissa sekoittumista myös muihin kirosanoihin. (SSA s.v. perkele.) Myös paholaiseen viittaava sana piru on todennäköisesti perkeleen deminutiivinen variantti. (SSA s.v.

piru).

Myös saatana on karkea kirosana, jolla viitataan paholaiseen (KS). Sana on oletettavasti lainattu suomen kieleen muinaisruotsista, mutta alun perin sen juuret ovat heprean vastustajaa tarkoittavassa sanassa sātān. Raamatun mukana sana on levinnyt moniin maailman kieliin, ja suomen kirjakielessä se on esiintynyt Agricolasta alkaen. Lyydiä ja vepsää lukuun ottamatta sana tunnetaan kaikissa suomen lähisukukielissä. (NSES s.v. saatana.) Sanasta on johdettu adjektiivi saatanallinen ja lievennetty muunnelma saakeli, jonka loppuosassa saattaa olla myös sanan perkele vaikutusta. Sanan variantteja ovat myös muun muassa saamari, saakutti, saateri ja samperi. (SSA s.v. saatana.)

Sana jumalauta määrittyy karkeaksi kirosanaksi (KS). Kyseessä on lausepohjainen, tai- pumaton kiteytymä (VISK § 1725), oletettavasti pyyntöfraasista Jumala auta. Itse kirosanan etymologiasta ei NSES:ssa ole artikkelia. Sanalla jumala sen sijaan on vastineita kaikissa itä- merensuomalaisissa kielissä. Sitä on pidetty arjalaisperäisenä lainana ja se on rinnastettu sanskritin ’taivaallista, loistavaa, kirkasta’ merkitsevään sanaan dyumān. Ei ole kuitenkaan sel- villä, miten ja milloin sana on suomensukuisiin kieliin lainautunut. Myös sanojen merkityserot ja äännehistorialliset seikat ovat herättäneet kielitieteilijöiden keskuudessa epäilystä tätä ety- mologista selitystä kohtaan. Sana on esiintynyt suomen kirjakielessä Agricolan aikaisista käsi- kirjoituksista lähtien. (NSES s.v. jumala.) Kulosen (1990: 371) mukaan sanalla on kuitenkin alun perin viitattu pakanallisiin jumaliin.

KS:n mukaan helvetti on karkeaksi kirosanaksi vakiintunut ilmaus. Sana tarkoittaa ”paik- kaa tai tilaa, jossa synnintekijät kuoltuaan kärsivät rangaistustaan”. (KS s.v. helvetti). Myös sanalla helvetti on pakanallinen alkuperä. Kyseessä on ruotsin kautta suomeen tullut germaani- nen, kuoleman valtakuntaa merkitsevä lainasana, joka on myöhemmin vakiintunut tarkoitta- maan kadotusta kristinuskon kontekstissa. (Kulonen 1995: 371.) Sanalla on useita eufemistisia

(23)

19

variantteja, kuten hemmetti, helkatti ja helkkari (SSA s.v. helvetti). Sana on ollut Agricolan aapiskirjasta lähtien osa suomen kirjakieltä, ja se on myös lainattu useisiin lähisukukieliin (NSES s.v. helvetti).

Monet lieviksi mielletyt voimasanat, kuten hitto, hittolainen, himputti ja hiiskatti ovat pakanallisen uhripaikkoihin ja kalmistoihin viittaavan hiisi-sanan johdoksia ja variantteja. Kan- sanrunoudessa sanaa hiisi käytetään myös manalan ja helvetin synonyymina, minkä lisäksi sillä voidaan viitata haltijaan, peikkoon tai paholaiseen. (Kulonen 1995: 372; SSA s.v. hiisi.) Suo- men kirjakielessä Agricolan ajoista lähtien esiintyneen sanan alkuperä on kiistelty. Sanan arvellaan olevan lainattu kantagermaanin ’sivua, suuntaa’ merkitsevästä sanasta sīđōn- tai kantagermaanin ’luolaa, louhikkoa, onkaloa’ merkitsevästä sanasta χīϸa-. (NSES s.v. hiisi.)

(24)

20 3 KIROILUUN ASENNOITUMINEN

Tässä luvussa analysoin, mitä mieltä nuoret ovat kiroilusta. Tarkastelen nuorten asennoitumista kuvaavia vastauksia sekä yhtenä kokonaisuutena että vastaajaryhmittäin. Vastauksia analysoi- malla pyrin syventymään siihen, miten ja millaisin perustein nuoret asennoituvat kiroiluun, millaisia käsityksiä heillä siitä on ja millaisia mielikuvia he kiroilevasta ihmisestä muodostavat.

Asennoitumiseen liittyviä seikkoja paljastuu runsaasti myös myöhemmissä luvuissa.

Pälli (1999: 128) toteaa, että on vaikeaa erottaa toisistaan yleinen ja yksityinen mielipide, sillä kielenkäyttäjät omaksuvat tiedostamattaan ajan hengen mukaisia asenteita. Tämä täytyy ottaa huomioon myös analyysia tehdessä. Alaluvussa 3.1 tarkastelen vastauksia ikä-, sukupuoli- ja koulutusryhmittäin. Alaluvussa 3.2 syvennyn siihen, millaisilla perusteilla kiroilu luokitel- laan kielteiseksi asiaksi ja millaisia negatiivisia mielikuvia kiroilevasta ihmisestä saa. Alalu- vussa 3.3 huomion kohteena vastaavasti on se, millaisin perustein kiroilu määrittyy myön- teiseksi asiaksi ja millaisia positiivisia mielikuvia kiroilevasta ihmisestä voi muodostua. Vas- tausten perusteella kiroiluun asennoituminen on myös tilannekohtaista. Alaluvussa 3.4 tarkas- telenkin sitä, miten puhetilanne, keskustelukumppani ja kiroilun määrä vaikuttavat kiroilun hy- väksyttävyyteen sekä millaisissa tilanteissa nuoret itse kertovat kiroilevansa.

Havainnollistan analyysia aineistoesimerkeillä. Liitän kunkin esimerkin yhteyteen yksi- lötunnuksen, joka sisältää vastaajan tunnistenumeron sekä tiedon vastaajan sukupuolesta (M = mies, N = nainen tai O = muu / en halua kertoa), iästä (A = alaikäinen tai T = täysi-ikäinen) ja asuinpaikasta.

3.1 Asenteet vastaajaryhmittäin

Olen tiedustellut kyselylomakkeessani vastaajan sukupuolta, ikää, korkeinta koulutusastetta ja asuinpaikkaa maakunnan tarkkuudella. Nämä ovat kielenulkoisia muuttujia, joilla on mahdollisesti vaikutusta sosiolingvistisiin ilmiöihin, tässä tapauksessa kiroiluun liittyviin mielikuviin ja asenteisiin.

Olen jakanut vastaajat mielipiteensä perusteella kolmeen ryhmään: 1) niihin, jotka suhtautuvat kiroiluun myönteisesti, 2) niihin, jotka suhtautuvat kiroiluun kielteisesti sekä 3) niihin, jotka eivät selvästi määrittele, kumpaa mieltä ovat, tai kertovat vastauksessaan niin kiroilua puolustavia kuin sitä vastustaviakin perusteluja. Diskurssianalyyttisen kielentutkimuksen perusteella asenne voikin olla ristiriitainen, jos samassa puheenvuorossa tuotetaan niin myönteisiä