Huono kieli ei ole selkeä tai yksiselitteinen käsite, mutta karkeasti sen voi määritellä kieleksi, joka ei noudata sääntöjä (Battistella 2005: 5). Useimmiten esimerkkeinä huonosta kielestä an-netaan slangi, kiroileminen, muotisanat, huono ääntäminen ja ei-standardinmukainen kieliasu (Andersson & Trudgill 1990: 183). KS:n mukaan kirosanat ovat ”ilmaisua tehostavia, karkeina pidettäviä sanoja” ja voimasanoja, kuten perkele ja helvetti.
Huonon kielen käsitteellä on niin esteettinen ulottuvuus ruman ja kauniin välillä kuin moraalinen ulottuvuus hyvän ja pahan välillä. Yhdeksi ulottuvuudeksi voitaneen katsoa myös hygieeninen ulottuvuus, jossa vastakkain ovat puhdas ja likainen. (Andersson & Trudgill 1990:
35.) Englannin kielessä kirosanojen arkikielinen nimitys onkin dirty words (Andersson 1985:
17). Kirosanojen pitäminen likaisina näkyy myös esimerkiksi perinteisessä tavassa uhkailla lap-sia sillä, että suu pestään saippualla, jos he kiroilevat (Hjort 2015: 111). Lisäksi vastakkainaset-teluja voidaan tehdä tyylikkään ja tyylittömän, oikean ja väärän sekä korkean ja matalan välillä.
Andersson ja Trudgill (1990) viittaavat Mary Douglasiin ja Edmund Leachiin, joiden mukaan tällaiset eronteot ovat tiiviisti sidottuja kulttuuriimme. Tämä tarkoittaa sitä, ettei mikään sana tai sanonta itsessään ole huonoa kieltä vaan pahuus määrittyy kulttuurin ja kieltä arvioivien henkilöiden mielipiteiden kautta (mts. 35). Näin ollen ainoastaan kielellisiä asenteita tutkimalla voidaan määrittää, millainen kieli on huonoa (mts. 189).
Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti ja sen vuoksi muuttuvat myös käsitykset kielestä ja siitä, mikä katsotaan huonoksi kieleksi (Andersson & Trudgill 1990: 190). Koska kieli on kulttuurin tuote, huonoksi, vääräksi ja kielletyksi määrittyvä paljastaa jotakin kulttuurista sekä sen nor-meista ja tabuista (mts. 55–57, Battistella 2005: 11). Länsimaisissa yhteiskunnissa tabut liitty-vät seksiin, uskontoon, ruumiintoimintoihin, etnisiin ryhmiin, ruokaan, likaan ja kuolemaan, ja
15
näitä elämän osa-alueita määrittävät niin tiedostetut kuin tiedostamattomatkin säännöt. Kult-tuuristen tabujen ja kiellettyjen sanojen välinen suhde ei kuitenkaan ole yksioikoinen: joillakin kulttuurisilla tabuilla on vastaava tabuksi määrittyvä sana, joillakin taas ei. Joissain tapauksissa äänneasultaan tabumaista sanaa muistuttava ilmaus määrittyy myös tabuksi: esimerkiksi eng-lanninkielinen ’aasia’ merkitsevä sana ass äännetään ’persettä’ tarkoittavan arse-sanan kanssa niin samankaltaisesti, että englantia puhuvat henkilöt usein käyttävät aasista mieluummin sanaa donkey. (Andersson & Trudgill 1990: 55–57.) Hjort (2007: 69) toteaa, että nykyisin itse kiro-sanat voivat olla voimakkaampia tabuja kuin niiden merkityksiin liittyvät tabut.
Kiroileminen on universaali ilmiö, jonka määritteleminen on hankalahkoa. Anderssonin ja Trudgillin (1990) mukaan kiroileminen on kieltä, jolla viitataan johonkin kulttuuriseen ta-buun tai stigmaattistuneeseen asiaan ja jota ei tulkita kirjaimellisesti. Niin englannille kuin useille muillekin eurooppalaisille kielille tyypillistä on kiroilla uskontoon viittaavia ilmaisuja epäkunnioittavasti käyttäen. Monissa kielissä kirosanat viittaavat myös ruumiintoimintoihin ja seksiin. (Mts. 53–55.) Mohrin (2013: 3–5) mukaan yli kahden tuhannen vuoden ajan kullekin aikakaudelle tyypilliset kirosanat ovat liittyneet jompaankumpaan aihepiiriin. Kiroiluun käy-tettävien lausumien tarkoitus on laajentunut ja kirjaimellinen merkitys joko haihtunut tai ka-donnut kokonaan (Andersson & Trudgill 1990: 59). Määritelmää Andersson ja Trudgill havain-nollistavat sanalla shit (suom. paska), joka kirjaimellisesti viittaa tabuun, ulosteeseen. Kiroil-lessa sanaa ei kuitenkaan käytetä kirjaimellisessa vaan tunteita herättävässä merkityksessä, jol-loin sen avulla voidaan osoittaa tunteita ja asenteita. (Mp.)
Kiroilulle ominaista onkin voimakkaiden tunteiden ja asenteiden ilmaiseminen. Kiroilulla voidaan vaikuttaa kuulijan tunteisiin, ja tiheästi käytettynä se toimii myös tyylikeinona. (An-dersson & Trudgill 1990: 53–54; Jay 1999: 9–10.) An(An-dersson ja Trudgill (1990) hahmottelevat neljä tapaa käyttää kirosanoja. Kiroilemalla voidaan ilmaista tunteita, jolloin kiroilua ei koh-disteta toisiin. Kun kirosanat kohkoh-distetaan muihin ihmisiin halventavassa tarkoituksessa, on ky-seessä niiden loukkaava käyttö. Tällaisessa funktiossa käytettävät ilmaukset voivat olla erilaisia manauksia ja haukkumanimityksiä. Kirosanat voidaan kohdistaa muihin ihmisiin myös niin, etteivät ne ole halventavia. Ilmaukset voivat olla samanlaisia kuin loukkaamistarkoituksessakin käytetyt ilmaukset, mutta hyökkäävän käytön sijaan niitä käytetään leikkimielisesti, jolloin niillä on päinvastainen tehtävä. Tällöin on kyse humoristisesta kiroilusta. Kiroilu voi myös olla niin sanotusti turhaa tai ylimääräistä, jolloin kirosanat eivät kohdistu tapahtumiin tai henkilöi-hin vaan ovat painottomia ja osa puhetapaa. (Mts. 59–61.)
Andersson (1985) luokittelee kirosanojen käyttämisen motiivit kolmeen pääkategoriaan:
psykologisiin, sosiaalisiin ja kielellisiin motiiveihin. Psykologiset motiivit vaikuttavat sellaisen
16
kiroilun taustalla, jota käytetään tunteiden, kuten vihan ja pettymyksen sekä kivun purkami-seen. Tällaiset kirosanat eivät ole suunniteltuja vaan saattavat päästä sellaisissakin tilanteissa, joissa ei normaalisti ole tapana kiroilla. Psykologisesti motivoitunut kiroilu on yksilökeskeistä.
Sosiaalisesti motivoitunut kiroilu sen sijaan osallistaa tapahtumaan useamman kuin yhden hen-kilön, eikä sillä tähdätä tunteiden purkamiseen. Andersson jakaa sosiaaliset motiivit edelleen kuuteen ryhmään, joita ovat kovalta vaikuttaminen, shokeeraaminen, ryhmähengen luominen, solvaaminen, ystävyyden osoittaminen ja titteleistä luopuminen. Kirosanojen käyttämisen kie-lellisten motiivien perustana ovat valinnat, joita kielenkäyttäjä voi tehdä useimmissa puhetilan-teissa. Kirosanojen käyttöä voidaan perustella sillä, että ne ovat tavalliseen kieleen kuuluvia sanoja. Vastakohtaisesti niiden voidaan myös ajatella olevan erityisiä ja tarpeellisia sanoja, joilla voidaan vaikuttaa kuulijaan tietyllä tavalla. Kiroilun motivaattorina voi olla myös se, että eri puhetilanteita leimaavat erilaiset normit. (Mts. 110–123.)
Kiroileminen on yksi itsestäänselvimmistä huonon kielen muodoista (Andersson &
Trudgill 1990: 14). Yksilön sanavalinnat vakiinnuttavat hänen puheensa sävyä. Kiroilemisen katsotaan olevan yhteydessä myös slangiin ja niin sanottuun poliittisesti korrektiin kieleen.
Näillä kolmella kielen kategorialla on yhdistäviä tekijöitä, keskeisimpänä sanavalintojen mer-kitys ryhmäidentiteetin muodostumisessa. (Battistella 2005: 68.) Näkemykset kielestä heijaste-levat sosiaalisia ja moraalisia asenteita. Kieltä koskevien näkökulmien lisäksi ne kertovat muita ihmisiä koskevista näkemyksistä. Monet kielenpiirteet määritellään huonoiksi, koska ne herät-tävät mielleyhtymiä epämiellyttävistä ihmisistä tai ihmisryhmistä. Tässä piilee syy siihen, miksi kiroilua pidetään huonona asiana. (Andersson & Trudgill 1990: 7, 191.)
Kielellä on sosiaalisia merkityksiä, millä tarkoitetaan niitä tulkintoja, joita puhujan taus-tasta ja persoonasta on hänen käyttämänsä kielen perusteella mahdollista tehdä. Tästä voidaan puhua kielen indeksisyytenä. (Piippo ym. 2016: 29.) Kielen avulla voidaan siis ilmaista jotain siitä kontekstista, jossa sitä käytetään. Kielen indeksisyys on luonteeltaan kerrostunutta ja se voidaan luokitella joko ensimmäisen tai toisen asteen indeksisyydeksi. Kun esimerkiksi puhu-jan käyttämistä kielenpiirteistä voi tehdä päätelmän siitä, mistä puhuja on kotoisin, on kyseessä ensimmäisen asteen indeksisyys. Jos kielenpiirre puolestaan synnyttää mielleyhtymän jostakin ominaisuudesta, kuten aggressiivisuudesta, joka liitetään siihen ihmisryhmään, jonka puheessa tämä piirre esiintyy, puhutaan toisen asteen indeksisyydestä. Kolmannen asteen indeksisyy-destä on kyse silloin, kun indeksinen yhteys pohjautuu stereotypiaan ja edelliseen asteeseen liittyvä ominaisuus tulkitaan uudelleen esimerkiksi tietoisessa performanssissa. (Sorjonen, Leh-tonen & Rouhikoski 2015: 17–19.) Kielen indeksisyys on tiiviisti yhteydessä kielen merkityk-seen sosiaalisen identiteetin ilmaisemisen keinona. Kielelliset piirteet yhdessä muodostavat
17
tyylejä, jotka ovat yhteydessä myös muihin tyylillisiin käytänteisiin kuten vaatetukseen. (Mts.
21 – 22.)
Kiroilu on sidoksissa sosiaalisiin rajoituksiin, jotka heijastelevat yhteiskunnan arvoja.
Andersson ja Trudgill esittelevät Mary Douglasin teoriaa ”puhtaussäännöstä” (alkup. purity rule), jonka mukaan kielen siisteyden perusteella voidaan tehdä päätelmiä myös muiden elämän osa-alueiden järjestäytyneisyydestä. Teorian mukaan eroja kiroilutottumuksissa voidaan löytää niin yhteisöjen välillä kuin saman yhteisön jäsentenkin välillä: mikäli oletetaan, että sosiaalisten ryhmien välillä on arvoeroja, voidaan eroja olettaa olevan myös käyttäytymisessä, kuten kiroi-lussa. Yksilötasolla yhteiskunnan kulmakivinä pidettyjen henkilöiden odotetaan pitävän ole-muksensa ja näin myös kielensä siistinä. Sen sijaan esimerkiksi nuorten, työttömien, alkoholis-tien ja rikollisten voidaan olettaa kiinnittävän vähemmän huomiota käyttäytymiseensä tai kie-leensä. Yksilön kielenkäyttöä voidaan tarkastella myös tilanteittain, sillä kiroilun katsotaan epä-muodollisissa tilanteissa olevan yleisempää kuin epä-muodollisissa tilanteissa. (Andersson &
Trudgill 1990: 64–66.)