Kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöstrategiat osana pragmaattista taitoa

Kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöstrategiat osana pragmaattista taitoa

Maisterintutkielma Huihan Yang

Suomen kieli ja kulttuuri

Kielten laitos, Jyväskylän yliopisto 2016

JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO

Tiedekunta – Faculty Humanistinen tiedekunta

Laitos – Department Kielten laitos Tekijä – Author

Huihan Yang Työn nimi – Title

Kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöstrategiat osana pragmaattista taitoa Oppiaine – Subject

Suomen kieli ja kulttuuri

Työn laji – Level Maisterintutkielma Aika – Month and year

Joulukuu 2016

Sivumäärä – Number of pages 77 sivua liitteineen

Tiivistelmä – Abstract

Tutkielmassani tutkin kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöstrategioita pragmaattisen kompetenssin näkökulmasta.

Tutkielmassani keskityn selvittämään suomenoppijoiden kykyä tuottaa tilanteittain soveliaita pyyntöjä. Pyyntöjen muoto- ja lauseopillisia piirteitä ei oteta huomioon. Pyyntöstrategiaa tarvitaan jokapäiväisessä elämässä ja on tärkeää, että puhuja esittää pyynnön mahdollisimman kohteliaasti ja hienovaraisesti. Kiinalaisten suomen kielen oppijoiden pyyntöstrategiat puuttuvat pragmatiikan tutkimuskentältä lähes kokonaan, ja tämä tutkimus pyrkii paikkaamaan kyseistä aukkoa. Tutkielmassani vertailen kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöjä natiivien pyyntöihin selvittääkseni, tuottavatko oppijat puhetilanteisiin sopivia pyyntöjä ja millaisia kielenkäyttöongelmia heillä mahdollisesti on.

Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimivat oppijan pragmaattinen kompetenssi, puheaktiteoria ja pyyntöstrategiat. Tutkielman menetelmänä ovat kirjalliset diskurssin tuottamistehtävät (Discourse Completion Test, DCT), jossa informanttien tulee laatia pyyntöjä annettujen hypoteettisten tilanteiden mukaan. Aineisto on kerätty Webropolin Internetkyselylomakkeella. Kyselyyn vastasi 15 kiinalaista suomenoppijaa ja 16 suomalaista informanttia. Oppijoiden ja natiivien pyyntöstrategioiden eroja tutkitaan ja vertaillaan analysoimalla pyyntöjen pääaktin strategiaa ja sen sisäisiä ja ulkoisia lievennyskeinoja. Analyysissa käytän Muikku-Wernerin (1997) laatimaa pyyntöjen tutkimisen mallia, joka on alun perin kehitetty CCSARP-hankkeessa. Kaikkien pyyntöjen (n = 341) pääaktit ja niiden lievennyskeinot erotellaan ja luokitellaan strategioittain.

Tulokset osoittavat, että suomalaiset ja kiinalaiset arvioivat sosiaalisia muuttujia melkein samalla tavalla ja kiinalaiset suomen kielen oppijat osaavat käyttää pyyntöstrategioita kielitaitonsa tasoon nähden jo suhteellisen hyvin. Kiinalaisten pyyntöjen erot natiiveihin verrattuna ovat seuraavat: Kiinalaiset informantit eivät vielä osaa hyödyntää leksikaalisia lieventimiä kovin hyvin, eivätkä he käytä esimerkiksi imperfektiä tai perfektiä lieventämisen keinona ollenkaan. Kiinalaisten pyynnöissä esiintyy jonkin verran ylikohteliaisuutta sekä liiallista minä-sanan käyttöä ja itsekeskeisyyttä. Lisäksi kiinalaiset informantit käyttävät jonkin verran sopimattomia aloittimia. Tulokset osoittavat myös, että kiinalaiset käyttävät enemmän suoraa strategiaa kuin suomalaiset, mikä tukee aikaisempien tutkimusten tuloksia.

Tämä tutkimus antaa kiinalaisia suomenoppijoita opettaville henkilöille sekä kiinalaisille tarkoitettujen kurssien suunnittelijoille relevantteja tietoja, joita voidaan hyödyntää opetuksessa. Tutkimuksen tulokset saavat pohtimaan, voisivatko eri tavoin laaditut pyynnöt, jotka eroavat käytettyjen ilmaisujen ja strategioiden suhteen, toimia kuitenkin yhtä hyvin samassa tilanteessa ja olla yhtä kohteliaita ja pragmaattisesti sopivia. Jatkossa olisi kiinnostavaa tutkia, miten natiivit suhtautuvat suomenoppijoiden tuottamiin pyyntövariaatioihin. Olisi myös antoisaa seurata, miten tähän tutkimukseen osallistuneiden kiinalaisten informanttien pyyntöstrategiat kehittyvät opintojen edetessä.

Asiasanat – Keywords

Oppijankieli, pragmaattinen kompetenssi, puheakti, pyyntöstrategia Säilytyspaikka – Depository

Jyväskylän yliopisto, kielten laitos, Muita tietoja – Additional information

SISÄLLYS

1 JOHDANTO 1

1.1 Tutkimusaihe ja motivaatio 1

1.2 Tutkimuskysymykset ja työn rakenne 2

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS 5

2.1 Pragmatiikka 5

2.2 Pragmaattinen kompetenssi 6

2.3 Oppijankielen pragmatiikka 8

2.4 Puheakti 9

2.5 Pyynnöt ja pyyntöstrategiat 11

2.5.1 Pääaktin strategia 12

2.5.2 Perspektiivi 14

2.5.3 Aloittimet 14

2.5.4 Saattoelementit 15

2.5.5 Tukisiirrot 18

2.6 Valta, etäisyys ja impositio 19

3 AINEISTO JA MENETELMÄT 23

3.1 Informantit ja metodit 23

3.2 Aineisto ja aineistonkeruu 25

3.3 Kyselylomakkeen haitat ja edut 26

4 ANALYYSI JA KOONTI 28

4.1 Valta, etäisyys ja impositio 28

4.2 Pyyntöstrategiat 31

4.2.1 Perspektiivi 31

4.2.2 Aloittimet 36

4.2.3 Pääaktin strategia 39

4.2.4 Syntaktiset lieventimet 45

4.2.5 Leksikaaliset lieventimet 49

4.2.6 Vahvistimet 52

4.2.7 Tukisiirrot 52

4.3 Koonti 57

LÄHTEET LIITTEET

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimusaihe ja motivaatio

Tutkielmassani tutkin kiinalaisten suomen oppijoiden pyyntöstrategioita pragmaattisen kompetenssin näkökulmasta. Keskityn selvittämään oppijoiden kykyä tuottaa tilanteittain soveliaita pyyntöjä. Pyyntöjen muoto- ja lauseopillisia piirteitä ei sen sijaan oteta huomioon. Tavoitteeni on selvittää, tuottavatko oppijat puhetilanteisiin sopivia puheakteja ja millaisia kielenkäyttöongelmia heillä mahdollisesti on.

Eurooppalaisen viitekehyksen (2003) mukaan kommunikatiivisiin kielellisiin kompetensseihin kuuluvat lingvistinen, sosiolingvistinen ja pragmaattinen kompetenssi.

Pragmaattisella kompetenssilla tarkoitetaan kykyä käyttää ja tulkita kieltä kontekstista riippuen ja puhekumppanit huomioon ottaen (Bialystok 1993: 43). Pragmaattiseen kompetenssiin sisältyy sekä puhujan kyky käyttää kieltä erilaisiin tarkoituksiin että kuulijan kyky ymmärtää puhujan todellinen tavoite silloinkin, kun lausuman muoto tai semanttinen sisältö on jopa harhaanjohtava esimerkiksi epäsuoran ilmaisun käytöstä johtuen.

Kielenoppijoiden tavoitteena on menestyksellinen kielellinen käyttäytyminen eli kohdekielen käyttäminen tilanteeseen sopivalla tavalla. Olshtain ja Blum-Kulka (1985) mainitsevat, että taitavalla vieraan kielen oppijalla täytyy olla sekä kieliopillista että pragmaattista osaamista. He muistuttavat, että viestinnän epäonnistumista voi silti tapahtua taitavallakin kielenoppijalla, jos hän ei tunne kohdekielen pragmaattisia sääntöjä tarpeeksi hyvin. Osa pragmaattisista virheistä johtuu kulttuuri- ja vuorovaikutusnormien tuntemuksen puutteesta, ja ne voivat olla harmillisia ja vaikuttaa kielteisesti natiivien suhtautumiseen. Näiden tietojen perusteella kielenoppijan on tärkeä kehittää lingvististen taitojensa lisäksi myös kommunikatiivisia ja pragmaattisia taitojaan. Näin ollen katson relevantiksi tarkastella tutkielmassani kielenoppijoiden pragmaattista taitoa.

Eri maissa ihmiset saattavat puhua eri tavoin, ei vain sen vuoksi, että he käyttävät eri sanastoa ja kieliopin sääntöjä, vaan myös siksi, että eri kulttuureissa vuorovaikutuksen normit ovat erilaisia (Trosborg 1995: 40). Tällaiset normit ovat usein tiedostamattomia, ja ne huomataan vasta, kun niitä rikotaan (Lehtonen 1993: 39). Esimerkiksi kiinalainen suomen puhuja saattaa tervehtiä suomalaista tuttavaansa kysymällä Oletko jo syönyt?, sillä se on hyvin yleinen ja kohtelias tervehtimistapa

vain yksi esimerkki niistä tilanteista, joissa pragmaattiset virheet voivat aiheuttaa kuulijassa hämmennystä tai huvittuneisuutta. Pahimmassa tapauksessa ilmaus saatetaan ymmärtää jopa täysin väärin.

Pyyntö-puheaktiin tutkimuksen kohteena olen päätynyt ensinnäkin sen vuoksi, että pyyntöjen tekeminen on olennainen pragmaattisten taitojen osa-alue. Pyyntöjä tarvitaan eri tilanteissa päivittäin. (Holttinen 2015: 1.) Kohteliaisuutta paljon tutkineiden Brownin & Levinsonin (1987) mukaan pyynnöt ovat puhekumppanin kasvoja uhkaavia akteja (Face Threatening Acts). Näin ollen puhujan on pyrittävä etukäteen minimoimaan pyyntöjen kielteistä vaikutusta (Brown & Levinson 1990: 66, 70, 131; Birner 2012: 202), ettei hän rajoita kuulijan omaa harkintavaltaa tai toimintavapautta.

Pyyntöstrategioita on lukuisia. Puhetilanteeseen ja sosiaalisiin konteksteihin sopivien pyyntöjen tekeminen vaatii puhujalta pragmaattista tietoa ja taitoa. Aallon, Latomaan ja Sunin (1997: 544) mukaan kielenoppijoilla on ongelmana ilmausten lyhyys ja tylyys, mikä johtuu heidän pragmaattisten taitojensa puutteellisuudesta. Nämä ongelmat eivät ehkä estä ilmausten ymmärtämistä, mutta ne voivat lisätä kuulijaan kohdistuvaa kasvojen menettämisen uhkaa ja asettaa samalla oppijan sosiaalisesti harmilliseen tilanteeseen. (Aalto, Latomaa & Suni 1997: 544.)

Toisena syynä tutkimuskohteen valintaan on se, että pragmatiikan tutkimuskentällä pyyntöstrategioita vieraalla kielellä on tutkittu melko runsaasti (esim. Ervin-Tripp 1976; House &

Kasper 1981; Blum-Kulka 1982), mutta tutkimusta kiinalaisten suomen kielen oppijoiden pyyntöstrategioista ei ole juuri tehty. Tämä tutkimus pyrkii paikkaamaan kyseistä aukkoa. Kiinan ja Suomen välinen kulttuurietäisyys on melko pitkä, ja kulttuurinen ja sosiaalinen erilaisuus vaikeuttaa kommunikaatiota sekä tiedon kulkua suomalaisten ja kiinalaisten välillä. Siksi on mielestäni mielekästä tutkia kiinalaisten suomenoppijoiden pragmaattista kielitaitoa. Toivon, että tutkimuksen kautta selviää, miten hyvin kiinalaiset suomenoppijat hallitsevat pyyntöstrategiat. Tuloksia voitaisiin soveltaa ja hyödyntää kiinalaisille suomenoppijoille tarkoitetun oppimateriaalin laadinnassa ja opetuksen suunnittelussa.

1.2 Tutkimuskysymykset ja työn rakenne

Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat:

1. Arvioivatko syntyperäiset suomalaiset ja kiinalaiset kielenoppijat keskustelun osapuolten valtasuhdetta, etäisyyttä ja pyynnön rasitustasoa eri tavoin, ja miten nämä seikat vaikuttavat pyyntöjen kielellisiin muotoihin?

2. Miten kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöstrategiat eroavat syntyperäisten suomen puhujien tuotoksista?

Tutkielmassani vertailen kiinalaisten suomenoppijoiden pyyntöjä syntyperäisten pyyntöihin selvittääkseni, miten kiinalaisten oppijoiden pyyntöstrategiat eroavat syntyperäisten puhujien tuotoksista ja kuinka yleisiä nämä erot ovat. Eroja tutkitaan analysoimalla pyyntöjen pääaktin strategiaa ja sitä muokkaavia keinoja. Pyyntöjen lisäksi perehdyn tässä tutkielmassa myös siihen, miten kiinalaiset oppijat ja syntyperäiset suomalaiset arvioivat pyyntöjen sosiaalisia taustamuuttujia, kuten valtasuhdetta, etäisyyttä ja pyynnön rasitustasoa. Tarkoitus ei kuitenkaan ole tarkastella Kiinan kulttuurien ja kielen potentiaalisia vaikutuksia oppijoiden suomen kielen käyttöön, vaan tavoitteena on selvittää merkittävät erot taustamuuttujien arvioinneissa, sillä ne olisi syytä ottaa huomioon suomen kielen oppimisprosessissa.

Kiinan ja Suomen kulttuurit eroavat toisistaan hyvin paljon. Salo-Leen (1996: 24) mukaan kieli, viestintä ja kulttuuri liittyvät toisiinsa ja kulttuuri heijastuu päivittäisissä viestintätilanteissa.

Kulttuuri vaikuttaa siihen, miten asioita tulkitaan ja arvioidaan. Eri asioiden arvioinnissa oman kulttuurin arvoja käytetään mittapuuna. (Salo-Lee 1996: 24-26.) Näin ollen voidaan olettaa, että syntyperäiset suomalaiset ja kiinalaiset kielenoppijat arvioivatkeskustelun osapuolten valtasuhdetta, etäisyyttä ja pyynnön rasitustasoa eri tavoin.

Muikku-Werner (1997) on selvittänyt suomalaisten ja suomenoppijoiden pyyntöjen ja anteeksipyyntöjen ominaisuuksia erilaisissa keskustelukonteksteissa. Tutkimus on osoittanut, että äidin- ja vieraskielisten puhujien välillä on laadullisia eroja pyyntöjen sanamuodoissa. Lisäksi tutkimuksissa on havaittu, että ei-syntyperäiset kielentävät pyynnöt hyvin pitkin ilmauksin ja käyttävät runsaasti erilaisia esivalmisteluja ja selityksiä. He suosivat useammin suoraa pyyntöstrategiaa kuin syntyperäiset eivätkä vielä täysin hallitse kohdekielen tyypillisiä puherutiineja. (Muikku-Werner 1997: 136–138.) Aikaisempien tutkimusten perusteella tutkielmani hypoteesit ovat seuraavat:

1. Kiinalaiset suomenoppijat arvioivat keskustelun osapuolten valtasuhdetta, etäisyyttä ja pyynnön rasitustasoa eri tavoin kuin suomalaiset.

2. Kiinalaisten suomenoppijoiden pyynnöt eroavat suomalaisten pyynnöistä.

3. Kiinalaiset suomenoppijat käyttävät runsaasti erilaisia esivalmisteluja ja selityksiä.

4. Kiinalaiset suomenoppijat suosivat useammin suoraa pyyntöstrategiaa kuin natiivit.

aineistonkeruuta (luku 3). Tuloksia valotetaan neljännessä luvussa. Lopuksi on päätäntö (luku 5), jossa arvioin tutkielmani toteutusta, luotettavuutta, tuloksia ja menetelmiä sekä esitän ajatuksia mahdollisesta jatkotutkimuksesta.

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS

2.1 Pragmatiikka

Mitä erilaisilla sanoilla tai ilmaisuilla tarkoitetaan? Se on suhteellisen yleinen kysymys, ja se on juuri pragmatiikan ydintä. Sanoilla ja ilmaisuilla saattaa olla useita merkityksiä, mutta tietyssä tilanteessa tiettyjä tilannekohtaisia merkityksiä on yleensä vain yksi. Merkityksen ymmärtäminen perustuu tilanteeseen eli kontekstiin, ja tavallisesti monitulkintaisetkaan sanat eivät ole kontekstissaan monitulkintaisia. Jotta tiedettäisiin, mitä henkilö sanoo tietyssä tilanteessa ja mitä sen perusteella voidaan päätellä hänen todellisista tarkoituksistaan ja ajatuksistaan, ei ole riittävää, että tiedetään sanan tai ilmaisun sananmukaiset merkitykset (semantiikka) tai miten sanat on järjestetty lauseiksi (syntaksi). Siksi tulisi tietää, kuka puhuu missäkin yhteydessä, ja kyetä sen perusteella tekemään päätelmiä siitä, mitä hän haluaa meidän ymmärtävän (pragmatiikka).

(Birner 2012: 1.)

Ihmiset yleensä tarkoittavat paljon enemmän kuin mitä he sanovat ääneen, jolloin viestin vastaanottajien täytyy selvittää, minkä lisämerkityksen puhuja lausumalleen mahdollisesti antaa (Birner 2012: 2). Esimerkiksi lausuma tämä on viimeinen suklaakakun palanen voidaan ymmärtää tarjoukseksi (’haluaisitko sen?’) tai varoitukseksi (’se on minun!’) tilanteesta riippuen. Karkeasti sanoen pragmatiikka voidaan määritellä määritellä kielitieteen osa-alueeksi, joka tutkii kielenkäyttöä kontekstissa ja vuorovaikutuksessa. Kun kielioppi keskittyy merkityksen ja muodon väliseen suhteeseen, pragmatiikka kuvaa kielellistä vuorovaikutusta puhujan tavoitteiden ja sanoman vaikutuksen näkökulmasta (Leiwo, Luukka & Nikula 1992: 17).

Pragmatiikka, kuten kaikki lingvistinen tieto, sisältää sääteleviä sääntöjä (Birner 2012: 2).

Pragmaattiset säännöt määrittelevät, mitä sopii sanoa kenellekin missäkin tilanteessa. Ne luovat perustan joustavalle, tilanteittain ja tavoitteittain vaihtelevalle kielenkäytölle, toisin sanoen tilanteiselle variaatiolle. (Piiparinen-Rintaluoma 2001: 21.) Birnerin (2012: 2) mukaan on joitakin periaatteita, joita noudatetaan lausumien tuottamisessa ja tulkitsemisessa kontekstien valossa.

Periaatteet ohjaavat sitä, miten aikomukset tuodaan esille ja miten puhekumppanin aikomuksia tulkitaan. Samassa kieliyhteisössä ihmiset jakavat samat pragmatiikan periaatteet, jotka ovat osa kielitaitoa. Pragmaattinen tieto on usein implisiittistä, eikä se siksi ole yleensä yksiselitteisesti tutkittavissa. Pragmatiikka tarkastelee tulkinnallisia säännönmukaisuuksia ja yrittää tehdä implisiittisistä tiedoista eksplisiittisiä ohjatakseen kielenkäyttäjää valitsemaan oikeita tulkintoja.

Laajemman näkökulman mukaan pragmatiikka on perusteiltaan monitieteinen ja monitahoinen kielentutkimuksen alue. Rose ja Kasper (2001: 2) määrittelevät pragmatiikan olevan tutkimusta kommunikatiivisesta toiminnasta sen sosiokulttuurisessa kontekstissa. Tässä käsite kommunikatiivinen toiminta viittaa puheaktiin, kuten anteeksipyyntöön, pyyntöön ja valitukseen.

Vuorovaikutuksessa osallistujat pyrkivät saavuttamaan erilaisia tavoitteita. Pragmatiikka tutkii tapoja, joita he käyttävät tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä määritelmä kuvaa hyvin käsitystä pragmatiikasta tutkielmassani. Pragmatiikan tutkimuksessa kielenkäyttäjä ja kielenkäyttötilanne ovat siis oleellisia osia.

Pragmatiikkaa lähellä oleva käsite on sosiolingvistiikka (Thomas 1995: 185–187). Näissä kahdessa käsitteessä on jonkin verran päällekkäisyyttä. Karkeasti voidaan sanoa sosiolingvistiikan tutkivan lähinnä sitä, miten sosiaaliset muuttujat, kuten sukupuoli, etninen alkuperä tai sosioekonominen luokka, vaikuttavat yksilön kielenkäyttöön, kun taas pragmatiikka keskittyy yksilön suhteellisen vaihteleviin piirteisiin. Voidaan väittää, että sosiolingvistiikka kertoo, mitä kielellisiä resursseja yksilöllä on, ja pragmatiikka puolestaan kertoo, miten hän käyttää näitä resursseja. (Thomas 1995: 185-187.)

2.2 Pragmaattinen kompetenssi

Kommunikaatio katsotaan onnistuneeksi silloin, kun kuulija tunnistaa puhujan aikeet. Lingvistisellä kompetenssilla tarkoitetaan sanastollisia, fonologisia ja syntaktisia tietoja ja taitoja sekä muita kielijärjestelmää koskevia tietoja. Toisin sanoen lingvistiseen kompetenssiin kuuluvat syntaktinen näkökulma (taidot järjestää sanat lauseiksi), morfologinen näkökulma (taidot käsitellä sanojen sisäistä rakennetta) ja leksikaalinen näkökulma (taidot käyttää sanaston ja kieliopin elementeistä koostuvaa sanavarastoa) (Penttinen 2005: 47). Sosiolingvistinen kompetenssi tarkoittaa sitä, että kieltä käytetään sosiokulttuurisesti oikealla tavalla, eli siihen kuuluu kyky ottaa huomioon sosiaaliset konventiot, kuten kohteliaisuuskoodit (Holmes 2013: 440). Pragmaattisella kompetenssilla tarkoitetaan kykyä käyttää kielellisiä resursseja funktionaalisesti eli kykyä käyttää kieltä erilaisiin tarkoituksiin ja ymmärtää puhujan todellinen tavoite silloinkin, kun puhunnoksen muoto tai semanttinen sisältö on jopa harhaanjohtava esimerkiksi epäsuoran ilmaisun käytöstä johtuen (Muikku-Werner 1997: 17).

Bialystokin (1993: 43) näkökulman mukaan pragmaattinen kompetenssi edellyttää, että puhujalla on useita lausumavaihtoehtoja, joista hän voi valita sopivimman tilanteen mukaan. Tämä määritelmä osoittaa sen, että pragmaattiseen kompetenssiin sisältyy sekä tietoa pragmaattisesta

järjestelmästä että kykyä käyttää tätä järjestelmää tilanteen mukaisesti. Pragmaattinen kompetenssi on perinteisesti jaettu kahteen osaan: pragmalingvistiseen kompetenssiin (tietoa järjestelmästä) ja sosiopragmaattiseen kompetenssiin (kyky käyttää järjestelmää) (Barron 2003: 10).

Pragmalingvistinen kompetenssi koostuu puheakteja, kohteliaisuuskoodeja ja keskustelun rakennetta koskevista tiedoista. Siihen sisältyy myös ymmärrys siitä, miten kieltä käytetään eri tilanteissa. Sosiopragmaattinen kompetenssi puolestaan koostuu kyvystä käyttää pragmalingvististä kompetenssia vuorovaikutuksessa. Sosiopragmaattinen ja pragmalingvistinen kompetenssi ovat molemmat välttämättömiä taitoja kielenkäyttäjille, ja ne liittyvät läheisesti toisiinsa. Jos puhujalla ei ole tietoa sosiopragmaattisista konventioista, hän saattaa olla tahattomasti hyökkäävä tai liian suorapuheinen. (McNamara & Roever 2006: 55.) Tämän lisäksi puhuja ilman pragmalingvistista tietoa voidaan jättää keskustelun ulkopuolelle. Näiden taitojen kehittyminen vaihtelee oppijakohtaisesti. Jotkut oppijat kehittyvät nopeammin sosiopragmaattisessa kuin pragmalingvistisessa osaamisessa tai päinvastoin. (Roever 2006: 231.)

Mikäli tapahtuu pragmaattinen epäonnistuminen (pragmatic failure), voi olla vaikeaa määritellä, johtuuko epäonnistuminen sosiopragmaattisesta vai pragmalingvistisestä kompetenssista. Pragmaattinen epäonnistuminen tarkoittaa kyvyttömyyttä erottaa, mitä on tarkoitettu ja mitä on sanottu (Thomas 1983: 91). Yleisesti ottaen pragmaattisia epäonnistumisia voi tapahtua natiivien ja ei-natiivien välisessä vuorovaikutuksessa, sillä ei-natiiveilla puhujilla ei välttämättä ole tarvittavaa tietoa ja taitoa toimia kohdekielellä. Myös väärinkäsityksiä on havaittu tapahtuvan useammin ei-natiiveilla kuin natiiveilla. Näin ollen pragmaattisen kompetenssin kehittäminen on välttämätöntä vieraan kielen oppimisessa. Kuten edellä mainittiin, voi olla vaikea määritellä pragmaattisen epäonnistumisen syytä. Usein on mahdotonta tietää, puuttuuko puhujalta pragmaattista tietoa vai onko kyse siitä, ettei hän tiedä, miten ja milloin tätä tietoa käytetään (McNamara & Roever 2006: 55). Sosiopragmatiikka viittaa sosiaalisiin näkökohtiin, kuten kohteliaisuuskoodeihin, imposition asteisiin ja sosiaaliseen etäisyyteen, ja sosiopragmaattinen epäonnistuminen voi johtua näiden tekijöiden väärästä arvioinnista (Thomas 1983: 104).

Impositiolla, jota määrittelen tarkemmin luvussa 2.6, viitataan jonkin asian rasitustasoon.

Sosiopragmaattiset päätökset ovat paljon vivahteikkaampia kuin pragmalingvistiset päätökset, sillä sosiopragmatiikka käsittelee ihmissuhteita ja pragmalingvistiikkaan kuuluvat vain kielelliset näkökohdat.

2.3 Oppijankielen pragmatiikka

Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena on oppijankieli. Oppijankieli viittaa kieleen, jota tuottavat oppimisprosessissa olevat kielenoppijat toisena tai vieraana kielenä (Kasper & Blum-Kulka 1993:

3). Oppijan käyttämä vieras kieli ei ole hänen äidinkielensä eikä opittavan kielen mukainen, vaan siihen sisältyy molempien kielten elementtejä. Oppijankielen pragmatiikalla tarkoitetaan tutkimusta, joka keskittyy selvittämään oppijoiden kykyä tuottaa tilanteittain soveliaita ilmauksia, ei pelkästään muoto- ja lauseopillisia piirteitä. (Muikku-Werner 1997: 17.)

Pragmatiikan tutkimuskentällä oppijankielen pragmatiikka nähdään myös sosiolingvistisen, psykolingvistisen ja kielellisen alan havainnointitutkimuksena, joka tarkastelee opiskelijoiden kykyä käyttää kieltä kontekstissa (Kasper & Blum-Kulka 1993: 3). Pragmatiikan tyypillisimpiä tutkimusaiheita ovat olleet kohteliaisuus, kulttuurienvälisen kommunikaation pragmatiikka sekä pragmaattisen kielitaidon oppimiseen ja opettamiseen liittyvät aiheet (Nikula 2000: 340).

Aikaisemmin todettiin, että vieraan kieleen oppimiseen kuuluu sekä sanaston ja kieliopin sääntöjen oppimista että pragmaattisten sääntöjen omaksumista. Olshtain ja Blum-Kulka (1985) muistuttavat, että taitavakin kielenoppija voi epäonnistua viestinnässä, jos hän ei tunne kohdekielen pragmaattisia sääntöjä tarpeeksi hyvin. Hofstedekin (1991) mainitsee, että uutta kieltä oppivien tulee tiedostaa erilaiset kulttuurisidonnaiset normit ja ajattelutavat, saada kokemuksia ja harjoitusta niistä ja tätä kautta kehittää taitoa kommunikoida toisessa kulttuurissa.

Kulttuurisidonnainen normi voidaan määritellä kieliyhteisön käsitykseksi siitä, mikä kussakin tilanteessa on oikeaa ja soveliasta (Piiparinen-Rintaluoma 2001: 20). Normit ovat Bialystokin (1993: 39) mukaan usein tiedostamattomia. Lapsi omaksuu kulttuurisidonnaiset normit oppiessaan puhumaan, mutta aikuiset vieraan kielen oppijat oppivat vain kielelliset säännöt, kuten sanat ja kieliopin. Kieltä puhuessaan he noudattavat usein oman kielensä ja kulttuurinsa vuorovaikutuksen normeja. (Lehtonen 1993: 39.) Näin ollen aikuisten kielenoppijoiden ei ole kovin helppo oppia vieraan kielen kulttuurisidonnaisia normeja.

Puheaktien lisäksi pragmatiikan tutkimuksessa on tutkittu muun muassa suomenoppijoiden puheessaan käyttämiä suhtautumisen ilmaisimia (Nikula 1996; Aalto 1998), oppijoiden kykyä tulkita erilaisten ilmausten pragmaattista sävyä (Haikansalo 2003), äidinkielen siirtovaikutusta kohdekieleen (Malessa 2011) ja aikuisten suomenoppijoiden velvoitteen ilmaisemisen ja sävyttämisen keinoja (Kekäläinen 2015). On havaittu, että edistyneidenkin suomen kielen oppijoiden kielenkäytössä esiintyy eroja syntyperäisiin kielenpuhujiin nähden (Aalto 1998).

Kielenoppijat pyrkivät myös aktiivisesti kompensoimaan mahdollisia pragmaattisten taitojensa

Myös natiivien suhtautumista oppijoiden kielenkäyttöön on tutkittu pragmatiikassa. Osa kielenkäytön virheistä, jotka aiheutuvat kulttuurintuntemuksen ja vuorovaikutusnormien hallinnan puutteesta, voi olla harmillisia ja vaikuttaa kielteisesti natiivien suhtautumiseen. Gumperz (1982:

140, 173) on vakuuttavasti pystynyt osoittamaan, että kun puhuja ei hallitse kieliopin sääntöjä, natiivit ymmärtävät, että hän on vieraskielinen. Sen sijaan puhuja, joka hallitsee kieliopin ja sanaston mutta rikkoo kulttuurisia normeja, koetaan typeräksi ja sivistymättömäksi.

2.4 Puheakti

Puheaktiteorian keskeiset ideat ovat peräisin filosofi J. L. Austinin vuonna 1962 ilmestyneestä teoksesta How to Do Things with Words. Tärkeä havainto on se, että kieli ei ainoastaan kuvaile asiaintiloja ja tapahtumia, vaan lausumat voivat myös olla itsessään tekoja, joilla on seurauksensa ja vaikutuksensa (Leiwo, Luukka & Nikula 1992: 24). Taulukossa 1 on esitetty erilaiset puheaktit ja niiden esimerkit.

Taulukko 1. Puheaktien esimerkit.

Puhunnos Teko

Sulje ovi! Käsky

Varo! Varoitus

Avaisitko ikkunan? Pyyntö

Kiitos avusta! Kiitos

Anna anteeksi. Anteeksipyyntö

Austin (1962) erotti puheaktiteoriassa toisistaan lokutiivin (locutionary act), illokutiivin (illocutionary act) sekä perlokutiivin (perlocutionary act). Lokutiivi tarkoittaa ilmaisun sanallista ja äänteellistä merkitystä, esimerkiksi täällä on kuuma. Ilmaisun sanallinen merkitys voi erota sen tarkoituksesta eli illokutiivista. Se voi olla esimerkiksi varoitus (’ei kannata tulla tänne’), pyyntö (’voisitko avata ikkunan’) tai anteeksipyyntö (’anteeksi, unohdin avata ikkunan’). Samalla lokutiivilla voi olla erilaisia illokutiiveja puhetilanteesta riippuen. Lausuman perlokutiivi taas viittaa psykologisiin vaikutuksiin, joita lausuma aiheuttaa kuulijalle saaden aikaan jonkin tunteen.

Esimerkiksi täällä on kuuma -tapauksessa lausuma voi herättää kuulijassa samaistumisen tai nolouden tunteen. Näistä eniten huomiota puheaktitutkimuksessa on kiinnitetty illokutiiviseen

Austin ja muut kielifilosofit ja kielitieteilijät hänen jälkeensäkin ovat olleet kiinnostuneita etenkin illokutiivista. Leiwon, Luukan ja Nikulan (1992: 24) mukaan Wunderlich (1980) on erottanut tarkasti määritellen kahdeksan erilaista illokutiivia: 1) representatiivit, kuten toteamukset, raportit ja kertomukset, 2) direktiivit, kuten pyynnöt, käskyt ja kehotukset, 3) kysymykset, 4) komissiivit, kuten lupaus tehdä jotain tai kieltäytyä tekemästä jotain, 5) satisfaktiivit, kuten anteeksipyynnöt, tunnustukset, onnittelut ja kiitokset, 6) retraktiivit, kuten luvat ja niiden perumiset, 7) deklaratiivit, kuten määritelmät, nimeämiset ja kokouksen avaamiset, sekä 8) predikatiivit, kuten ennustukset. (Leiwo, Luukka & Nikula 1992: 24.)

Puheaktit jaetaan myös suoriin ja epäsuoriin akteihin. Suora puheakti on lausuma, jossa illokutiivi eli tarkoitus on sama kuin lokutiivi eli se, miltä puheakti kirjaimellisesti näyttää.

Epäsuora puheakti puolestaan tarkoittaa sitä, että lokutiivi on eri kuin illokutiivi. Kuulija voi päätellä tai arvata epäsuoran puheaktin tarkoituksen, vaikka lausuma näyttää toisenlaiselta. (Leiwo, Luukka & Nikula 1992: 35.) Lausuman todellisen tarkoituksen tulkinta vaatii kuulijalta kokonaistilanteen tajua, puhujan intentioiden ymmärtämistä ja tulkintaa.

Suurin osa puheakteja käsittelevistä tutkimuksista on keskittynyt pääosin englantia toisena tai vieraana kielenä puhuviin (ks. Salsbury & Bardovi-Harlig 2000; 2001; Bielick 2002). Muissa tutkimuksissa puolestaan vertaillaan useimmiten kahta eri kielikuntaan kuuluvaa kieltä (ks. Murphy

& Neu 1996; Omar 1991; Dufon 1999; Marriott 1995). Usein tutkimusten havainnot osoittavat, että kulttuuriset tekijät vaikuttavat tiettyjen puheaktien toteuttamiseen jopa niin paljon, että eri kulttuureista tulevat kielenkäyttäjät käyttävät täysin erilaisia puheakteja samassa tilanteessa (ks.

Murphy & Neu 1996).

Puheaktitutkimuskentällä vaikuttavin tutkimus on ollut laaja kulttuurienvälinen CCSARP- hanke (Cross-cultural speech act realisation project, ks. Blum-Kulka, House & Kasper 1989), jossa vertailtiin eri kielten puhujien pyyntöjen ja anteeksipyyntöjen välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tutkittavina kielinä olivat australian-, amerikan- ja brittienglanti, kanadanranska, argentiinanespanja, tanska, saksa ja heprea. Lisäksi hankkeessa tutkittiin myös ei-syntyperäisten kielenpuhujien englanninkielisiä tuotoksia Tanskassa, USA:ssa ja Saksassa sekä tanskalaisten saksankielisiä ja israelilaisten hepreankielisiä tuotoksia. Testattavat olivat opiskelijoita. CCSARP- tutkimushankkeessa selvitettiin puheaktien kielellisiä ilmaisukeinoja eri kielissä sekä kielenoppijoiden tyypillisiä erityisongelmia ja yhteisiä vaikeuksia näiden puheaktien tuottamisessa.

Tulokset osoittivat, että vaikka jotkin kielelliset keinot ovat universaaleja, on kuitenkin löydettävissä joitain selvästi kulttuuriin liittyviä eroja. (Ks. Blum-Kulka, House & Kasper 1989.)

2.5 Pyynnöt ja pyyntöstrategiat

Pyyntöjen tekeminen on tärkeä pragmaattisten taitojen osa-alue, sillä pyyntöjä tehdään päivittäin kaupassa, ravintolassa, työpaikalla, apua tarvittaessa ja neuvottelutilanteissa. Pyynnöt voidaan määritellä puheakteiksi, joiden tarkoitus on saada kuulija suorittamaan jokin teko. Teko voi olla ei- kielellinen ja liittyä esimerkiksi johonkin tavaraan, kuten jokin tavara, kuten saisinko suolaa, tai kielellinen palvelu, esimerkiksi tietopyyntö tiedätkö Janin puhelinnumeroa? (Trosborg 1995: 187.) Pyyntöjen katsotaan olevan lähtökohtaisesti puhekumppanin kasvoja uhkaavaa toimintaa (Face Threatening Acts), sillä se rajoittaa puhekumppanin päätöksenteon vapautta (Brown & Levinson 1987; Birner 2012: 202). Näin ollen on tärkeää, että puhuja esittää pyynnön mahdollisimman kohteliaasti ja hienovaraisesti, ettei kuulijalle tule epämiellyttävä olo ja ettei hän koe olevansa määräilyn kohteena. Pyyntöjä voidaan muodostaa monilla eri tavoilla suorista strategioista epäsuoriin (ks. esim. Blum-Kulka ym. 1989).

Pyyntöjä on tutkittu pragmatiikassa paljon (Muikku-Werner 1997: 8). Aiempi tutkimus on osoittanut, että kielenoppijat käyttävät suorempia strategioita kuin äidinkieliset (ks. esim.

Woodfield 2008), mutta on myös havaittu, että oppijoiden suorien strategioiden käyttäminen vähenee kielitaidon parantuessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oppijan pragmaattinen kehitys etenisi lineaarisesti kielitaidon kehittymisen myötä (ks. esim. Holttinen 2015).

Pyynnöt voidaan jakaa rakenteeltaan seuraaviin osiin: a) aloittimet), b) pääaktit (Head act) ja c) muut saattoelementit eli lingvistiset lisukkeet pääakteihin. Pääakti on pyynnön todellisen merkityksen ymmärtämisen kannalta tärkein pyynnön osa (Holttinen 2015: 3). Tässä esimerkki pääaktista (lihavoituna):

Hei, minusta tuntuu, että en saa tehtävää valmiiksi ylihuomiseksi, sillä olin sairaana viime viikolla. Onko sinusta ok, jos palautan tehtävän sinulle viikon päästä? Haluaisin tehdä sen kunnolla.

Pääakti yksinään ei kuitenkaan ratkaise pyynnön pragmaattista onnistumista tai epäonnistumista.

Pääaktin ulkoiset tekijät ovat tärkeitä puheaktia lievennettäessä tai voimistettaessa. (Holttinen 2015:

3.)

Kuten aikaisemmin on mainittu, puheaktit voidaan jakaa suoriin tai epäsuoriin akteihin.

Epäsuorat puheaktit jaetaan taas konventionaalisiin ja ei-konventionaalisiin sen mukaan, kuinka ilmeisesti sen pragmaattinen merkitys on tulkittavissa (Trosborg 1995: 187). Esimerkiksi

vastata kyllä tai ei, ja siksi se on konventionaalinen epäsuora pyyntö. Sen sijaan täällä on vähän kuuma voidaan tulkita mielipiteeksi tai pyynnöksi avata ikkuna, ja siksi se on ei-konventionaalinen epäsuora pyyntö. Epäsuorassa pyynnössä puhuja antaa antaa kuulijalle vain vihjeitä. Blum-Kulka ym. (1989: 280‒281) jakavat vihjeet kahteen pääryhmään, vahvoihin ja heikkoihin, sen mukaan, sisältyykö niihin toivottuun toimintaan viittaavaa elementtiä vai ei. Esimerkiksi voisitko avata ikkunan? -lausumassa ilmaistaan puhujan tarkoitus selväsanaisesti, kun taas täällä on vähän kuuma-lausumassa ei viitata ikkunaan ollenkaan.

Useimmissa kielissä konventionaaliset epäsuorat pyynnöt ovat yleisin pyyntöstrategia (Blum- Kulka 1989). Konventionaaliset epäsuorat pyynnöt ovat tehokkaita ja turvallisia, sillä niiden tulkinta on selvää ja vakiintunutta. Ei-konventionaalisissa pyynnöissä voi olla suurempi riski, että kuulija ei ymmärrä puhujan todellista tarkoitusta (Blum-Kulka 1989: 68).

Muikku-Werner (1997) on tutkinut suomalaisten ja suomenoppijoiden pyyntöjä ja anteeksipyyntöjä CCSARP-hankkeen kyselylomakkeen ja strategialuokituksen avulla. Hän on tehnyt lomakkeeseen ja luokitukseen joitakin muutoksia perustuen joko suomen kielen erityislaatuun tai vertailukelpoisuuden lisäämiseen olemassa olevan suomalaisen tutkimuksen kanssa (Muikku-Werner 1995: 33). Pyyntöstrategiat ovat tässä tutkielmassa keskiössä, ja siksi esittelen niitä seuraavaksi yksityiskohtaisesti.

2.5.1 Pääaktin strategia

Pääakti on pragmaattisen merkityksen kannalta tärkein pyynnön osa. Pyyntöä esittäessään pyytäjä rajoittaa kuulijan päätöksenteon vapautta. Näin ollen pyytäjän on tärkeä edetä pyytäessään varovasti, ettei kuulijalle tulee epämiellyttävä olo. Erilaisia suoria ja epäsuoria ilmaisukeinoja käytetäänkin, jotta voitaisiin minimoida pyynnön määräilevyyttä. Yksi yleinen tapa pyynnön määräilevyyden vähentämiseen on epäsuoran strategian käyttö suoran strategian sijaan.

Aiemmin mainittiin, että puheaktit voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: suoraan, konventionaaliseen epäsuoraan ja ei-konventionaaliseen epäsuoraan puheaktiin. Suoraa strategiaa käytettäessä viesti menee varmasti perille, kun taas ei-konventionaalista epäsuoraa strategiaa käyttäessään pyytäjä ottaa riskin, että kuulija saattaa tulkita hänen tarkoitustaan väärin. Eri strategioiden luokitteleminen näihin kategorioihin ei aina ole yksiselitteistä. Tässä tutkimuksessa käytetään Muikku-Wernerin (1997) jaottelua, joka perustuu alun perin Blum-Kulkan ja Olshtainin (1984) luokitteluun. Luokituksessa on yhteensä yhdeksän strategiaa suorista epäsuoriin.

Suoriin strategioihin kuuluvat Muikku-Wernerin (1997: 35) mukaan lausemodus, performatiivi, varauksellinen performatiivi, semanttinen sisältö ja halua ilmaiseva lausuma.

Konventionaalisia epäsuoria strategioita ovat ehdotus ja valmistava siirto. Ei-konventionaalisiin epäsuoriin strategioihin kuuluvat vahva vihje ja heikko vihje. Taulukossa 2 on esitetty pääaktin strategiat ja niiden esimerkit.

Taulukko 2. Pääaktin strategiat ja niiden esimerkit (Muikku-Werner 1997: 35).

Eri strategiat on järjestetty siten, että ensimmäiset lausumat ovat helpoimmin ja yksiselitteisimmin tunnistettavissa pyynnöiksi puhtaasti lingvistisin keinoin. Osassa taas

Strategia Selitys Esimerkki

1. Lausemodus

Lausuman käyttötarkoitus ilmaistaan perinteisen lauseopin välittömästi johtavan toimintaan,

esimerkiksi imperatiivi. Siivoa keittiö!

2. Eksplisiittinen performatiivi

Varma keino välittää sanoma: lausuman käyttötarkoitus ilmaistaan selväsanaisesti.

Esimerkiksi hätätapauksessa ei ole aikaa ilmaista kohteliaisuutta.

Pyydän sinua siivoamaan keittiön!

3. Varauksellinen

performatiivi Puheaktin nimeämistä edeltää varaus.

Haluaisin pyytää sinua siivoamaan keittiön!

4. Semanttinen sisältö

Semanttisen merkityksen perusteella käskyiksi tunnistettavissa olevat väitelauseet, joissa vaaditun teon toteuttaminen esitetään välttämättömänä tai pakollisena.

Sinun täytyy siivota keittiö!

5. Halua ilmaiseva lausuma

Puhuja ilmaisee toivovansa kuulijan ryhtyvän vaadittuun toimintaan.

Toivon sinun siivoavan keittiön!

6. Ehdotus

Lausuma, jossa ehdotetaan toimintaa x. Se on seuraavaksi esiteltävän valmistavan siirron ohella

konventionaalisesti epäsuoran strategian ilmentymä. Mitäs jos siivoaisit!

7. Valmistava siirto

Lausuma, jossa tiedustellaan ennalta kuulijan halukkuutta, kykyä, mahdollisuutta jne. Valmistava

siirto on suosittu pyyntöstrategia. Viitsisitkö siivota keittiön?

8. Vahva vihje

Se edustaa epäkonventionaalisesti epäsuoraa strategiaa. Vahvat vihjeet viittaavat johonkin toiminnan kannalta relevanttiin seikkaan. Vihjeet keskittyvät tungettelijan karkotukseen ja

lisäinformaation hankintaan.

Sä oot jättänyt keittiön melkoiseen kaaokseen!

9. Heikko vihje Lausuma ei viittaa toivottuun tekoon, ja se on tulkittavissa pyynnöksi vain kontekstin perusteella.

Sulla taisi olla melkoiset pirskeet eilen!

Erilaiset strategiat voidaankin ryhmitellä 1) suoriksi (1–5) 2) konventionaalisesti epäsuoriksi (6–7) ja 3) epäkonventionaalisesti epäsuoriksi strategioiksi (8–9) (Blum-Kulka 1987: 141–144).

2.5.2 Perspektiivi

Ilmaisujen voisitko ja voisinko välisessä erossa on kyse näkökulmasta. Voisitko korostaa kuulijan roolia puheessa, kun taas voisinko painottaa puhujaa. Kuulija on pyyntöjä esitettäessä toivotun teon todellinen agentti eli se, jonka harkintavaltaa ja toimintavapautta rajoitetaan. Siksi kuulijan suoran nimeämisen välttäminen pyynnön pääasiallisena tekijänä vähentää pyynnön impositiivisuutta ja määräilevyyttä. Tätä ulottuvuutta kutsutaan pyynnön perspektiiviksi. Se on puhujan valitsema näkökulma pyyntöjen kielentämiseen. Seuraavassa taulukossa on perspektiivin luokitus, jonka Muikku-Werner (1997: 40) on suomentanut. Esimerkit ovat omiani.

Taulukko 3. Pyynnön perspektiivit ja niiden esimerkit (Muikku-Werner 1997: 40).

Perspektiivi Esimerkki

Puhujasuuntautunut Saisinko maidon?

Kuulijasuuntautunut Voisitko ojentaa minulle maidon?

Inklusiivinen Siivoammeko huomenna?

Persoonaton On varmaan hyvä siivota!

Kuulijasuuntautunut pyyntö on yleensä suorempi kuin puhujasuuntautunut. Inklusiivisuus, eli esimerkiksi monikon ensimmäisen persoonan hyödyntäminen, voi korostaa me-henkeä ja vähentää pyynnön määräilevyyttä ja impositiivisuutta. Tällöin pyyntö ei kohdistu suoraan kuulijaan.

Impersonaalisuus puolestaan jättää tekijän avoimeksi. Tyypillisimmät tavat jättää tekijä kokonaan ilmaisematta tai täsmentämättä ovat passiivi tehdään ruokaa, indefiniittipronominit Jos joku voisi viedä roskat ulos? ja yksikön 3. persoonan geneerinen käyttö Ei tässä saa pysäköidä! (ks. Yli- Vakkuri 1986: 91, 181; Muikku-Werner 1993: 180–189).

2.5.3 Aloittimet

Puhekielessä usein uuden puheenvuoron alussa saatetaan käyttää aloitinta, joka on melko irrallinen varsinaisesta pääaktista (Muikku-Werner 1997: 40). Pyyntöjen aloittimina voivat toimia puhuttelu tai muut huomion herättämiseen tarkoitetut sanat. Suurimmassa osassa kieliä puhuttelun muotoja ovat pronomini (sinä, te) ja substantiivi (titteli, sukunimi, etunimi tai hellittelytermi). Suomessa persoonailmaisun epäsuoruutta pidetään tyypillisenä suomalaisena kohteliaisuuden muotona

(Larjavaara 1999). Itseen voi viitata passiivilla, kuten kotona ollaan. Kuulijaan voi viitata epäsuorasti nimellä, arvonimellä (rouva, herra) tai pronominilla. Hellittelytermejä käytetään eri kulttuureissa eri tavoin: Suomessa niitä käyttävät pariskunnat, kun taas Kiinassa naiset voivat kutsua samaa sukupuolta olevia ystäviään erilaisin hellittelynimin. Huomion herättämistä tarvitaan eniten sellaisissa tilanteissa, joissa puheenvuoro ei ole kovin odotuksenmukainen.

Teitittely on Suomessa kohteliaisuutta ja kunnioitusta ilmaiseva puhuttelumuoto, mutta nykyään sen käyttö on varsin harvinaista. Teitittelyä käytetään esimerkiksi itseä huomattavasti vanhempien ja arvoltaan korkeampien ihmisten puhuttelussa. Ainialan (2015) mukaan viime aikoina teitittely on Suomessa lisääntynyt, mutta teitittelyn ja sinuttelun välinen raja ei aina ole selvä. Sinuttelun ja teitittelyn välillä on myös useita väliasteita. Fangin ja Hengin (1983: 502) mukaan myös Kiinan kielessä teitittelyn käyttö lisää kohteliaisuutta ja kunnioitusta kuulijaa kohtaan. Sitä käytetään hierarkiassa korkeampien tai paremmassa asemassa olevien ihmisten, kuten esimiesten tai asiakkaiden, puhuttelussa. Suomessakin voidaan joskus teititellä esimerkiksi asiakkaita.

Seppäsen (1989: 213) mukaan sopivalla puhuttelulla on merkitystä, koska yksilölle saattaa olla tärkeää, miten häntä puhutellaan. Aloittimien, kuten epäsuoran kohdentamisen tai kierron, avulla voidaan myös lieventää puhuttelun määräilevyyttä. Suomessa vastapuolen puhutteleminen nimeltä mainiten vetoaa voimakkaasti.

2.5.4 Saattoelementit

Kuten aiemmin on todettu, pääakti ei yksinään ratkaise pyynnön pragmaattista onnistumista tai epäonnistumista. Pääaktin ulkoiset seikat ovat tärkeitä puheaktia lievennettäessä tai voimistettaessa (Holttinen 2015: 3). Näitä seikkoja ovat syntaktiset lieventimet, leksikaaliset lieventimet, vahvistimet ja muut saattoelementit. Seuraavaksi esitellään saattoelementit yksityiskohtaisemmin.

Syntaktiset lieventimet. Pyynnön impositiivisuutta ja määräilevyyttä voidaan vähentää syntaktisilla keinoilla. Syntaktisten keinojen yhteinen funktio on lieventää pyytäjän odotuksia pyynnön toteutumisesta. Jos pyytäjän odotukset ovat vähäiset, hän ei menetä kasvojaan helposti, vaikka pyynnöstä kieltäydyttäisiin. Samalla se antaa kuulijalle mahdollisuuden kieltäytyä helpommin, jos hän ei halua noudattaa pyytäjän toivetta. Taulukossa 4 on esitetty syntaktiset lieventimet ja omat esimerkkini niistä.

Taulukko 4. Syntaktiset lieventimet ja niiden esimerkit (Muikku-Werner 1997: 60–63).

Syntaktiset lieventimet Esimerkki

Kysymykseen tuleva ehtolause Jos saisin lainata kirjaasi?

Imperfekti Olitko menossa toimistoon huomenna?

Kysymyslause Voitko ojentaa suolan?

Konditionaali Saisinko lainata kirjaasi?

Kielto Etkö tule huomenna?

Ehtolause heijastaa puhujan epävarmuutta siitä, onnistuisiko tekeminen tai toiminto ylipäänsä kuulijalta. Imperfektin ja perfektin avulla puolestaan voidaan suomen kielessä korostaa kohteliaisuutta ja solidaarista asennetta ja ikään kuin ottaa etäisyyttä koko tapahtumaan (Muikku- Werner 1993: 177). Tyypillinen esimerkki tästä on vuoropuhelu myymälöissä: Menikö tämä rouvan kassiin? tai Tuliko vielä muuta? (Yli-Vakkuri 1986: 180–183).

Kysymyslause on usein kohteliaampi kuin toteamus. Se antaa kuulijalle enemmän vapautta harkita, onko hänellä kykyä, mahdollisuutta tai halukkuutta toteuttaa pyyntöä. Kysymyksen sisältö antaa kuulijan ymmärtää, että kysymys vaatii muutakin kuin pelkän vastauksen. Esimerkiksi voisitko ojentaa suolan? ei ole pelkästään kysymys vaan myös konventionaalinen epäsuora pyyntö.

Tässä tapauksessa kuulijan kykenevyyttä ei ole järkevää kyseenalaistaa, vaan kysymys ymmärretään pyynnöksi.

Penttilän (1963: 476) mukaan Suomessa konditionaaliin sisältyy kohteliaisuuden lisäsävy.

Kieltolauseen avulla puhuja voi osoittaa, että hän on pessimistinen pyydetyn teon toteutumisen suhteen (sinulla ei varmaan ole aikaa tehdä sitä?) tai että hän epäilee pyynnön esittämisen sopivuutta (en tiedä, oletko oikea henkilö vastaamaan kysymykseeni). Puhuja on ikään kuin valmis negatiiviseen reaktioon, mikä vähentää pyynnön impositiivisuutta ja määräilevyvyyttä.

Leksikaaliset lieventimet. Leksikaalisella tasolla eli sanan tasolla on myös useita keinoja lieventää pyynnön määräilevyyttä madaltamalla pyytäjän odotuksia. Muikku-Wernerin (1997: 65) luokituksen mukaan leksikaalisia lieventimiä voivat olla kohteliaisuusfraasit, epävarmuutta ilmaisevat elementit, varaukset, vähättelyt, loppukiteymät ja liitepartikkelit. Seuraavaksi esittelen niitä tarkemmin.

Kohteliaisuusfraasit lisäävät kohteliaisuutta pyyntöön. Lisäämällä esimerkiksi fraasin ole hyvä puhuja osoittaa kunnioitustaan kuulijaa kohtaan ja samalla vetoaa häntä yhteistoimintaan.

Muikku-Wernerin (1997: 66–68) mukaan ne esiintyvät yleensä imperatiivin yhteydessä, kuten taulukossa 5 olevassa esimerkissä, eivätkä ne sovi kovinkaan hyvin esimerkiksi väitelauseeseen tai kysymykseen. Epävarmuutta ilmaisevia sanoja ovat esimerkiksi ehkä ja mahdollisesti, ja niillä voidaan pehmentää pyynnön impositiivisuutta epäilemällä esitetyn pyynnön toteutumista.

Loppukiteymät ovat yleensä ehdotuksen jälkikysymyksiä, jotka antavat kuulijalle mahdollisuuden hyväksyä tai hylätä pyyntö. Liitepartikkelit ovat sanan loppuun kiinnittyviä liitteitä, jollaisia ovat fokuspartikkelit -kin ja -kAAn, kysymyspartikkeli -kO, sävypartikkelit -hAn, -pA ja -s sekä liitekonjunktio -kä (VISK § 126). Pyynnössä käytetyt liitepartikkelit ovat yleensä -pA-, -hAn ja -s.

Niitä käytetään usein tilanteissa, joissa puhujan vaatimusta ei ole välttämätöntä täyttää. (Muikku- Werner 1997: 67.) Imperatiiviin liittyessään partikkelilla -pA annetaan lausumalle ehdottava sävy, joka jättää valinnanvaraa kuulijalle. -s- partikkelin tehtävä taas on antaa ilmaisulle ja lausumalle ylipäänsä tuttavallinen sävy. Vähättelyt tarkoittavat sitä, että puhuja pyrkii tahallaan aliarvioimaan pyynnön rasitustasoa, ettei se kuulostaisi niin rasittavalta. Näin pyritään minimoimaan minimoimaan pyynnön aiheuttamaa haitallisuutta. Toisaalta vähättelyä käytetään usein tilanteissa, joissa kuulija osaa ennakoida toteutettavan teon rasittavuutta. Varaukset ovat yleensä adverbiaaleja, jotka pyrkivät epämääräistämään asioita, sillä täsmentämättömyys ehkäisee provokaatiota.

Taulukossa 5 esitellään leksikaaliset lieventimet ja omat esimerkkini niistä.

Taulukko 5. Leksikaaliset lieventimet ja niiden esimerkit (Muikku-Werner 1997: 65–67).

Leksikaaliset lieventimet Esimerkki

Kohteliaisuusfraasit Olkaa hyvä ja siirtykää ruokahuoneeseen!

Epävarmuutta ilmaisevat elementit Voisitko mahdollisesti auttaa minua?

Varaukset Ehtisitkö millään tulla käymään?

Vähättelyt Voisitko vähän siivota?

Loppukiteymät Voinko tulla klo 12? Jos sopii?

Liitepartikkelit Voisitkohan laittaa meille viestiä?

Vahvistimet. Pyynnön impositiivisuuden lieventämisen lisäksi puhuja voi käyttää myös erilaisia keinoja lisätä pyynnön painokkuutta. CCSARP-hankkeen (Blum-Kulka, House & Kasper 1989: 204) luokituksen mukaan vahvistimia on kahdenlaisia: vahvistimia, joiden avulla puhuja liioittelee tilannetta, ja voimasanoja eli leksikaalisia elementtejä, joilla puhuja ilmaisee eksplisiittisesti negatiivisia asenteita. Muikku-Wernerin (1997: 76) tutkimus osoittaa, että sekä äidinkielenään

suomea puhuvat että suomen kielen oppijat käyttävät huomattavasti vähemmän vahvistimia kuin lieventimiä, kun huomio keskittyy pyyntöihin.

2.5.5 Tukisiirrot

Jotta saisi kuulijan suorittamaan halutun toiminnon, on usein välttämätöntä käyttää tukevia lausuntoja pyyntöä esittäessään. Näitä pyynnön pääaktia tukevia lausuntoja kutsutaan tukisiirroiksi.

On siis tärkeää, että pyyntö näyttää uskottavalta ja perustellulta sen henkilön näkökulmasta, joka toteuttaa sen. Näin ollen pyynnön tulee olla hyvin valmisteltu ja tuettu. Pyytäjä voi hyödyntää esimerkiksi imartelevia lausuntoja ilmaistakseen kohteliaisuutta. Sen lisäksi pyytäjä voi tehdä pyyntöä helpommaksi vähentämällä kuulijalle aiheutuvaa haittaa tai tarjoamalla palkkiota.

Blum-Kulkan ja Olshtainin (1984: 204) mukaan lieventimiä voidaan pitää internaalisina ja eksternaalisina modifioijina. Edellä mainitut leksikaaliset ja syntaktiset lievennyskeinot ovat internaalisia modifioijia (Internal modification). Tukisiirrot ovat eksternaalisia modifioijia, sillä ne ovat itsenäisiä lausekkeita. (Muikku-Werner 1997: 79.) Internaalisten modifioijien lisäksi tai niiden sijaan puhuja voi halutessaan käyttää myös eksternaalisia modifioijia pehmentämään pyynnön impositiota. Eksternaalinen modifioija ei vaikuta pääaktien lausumaan vaan sen kontekstiin, ja siten se muuttaa epäsuorasti pyynnön illokutiivisuutta. Taulukossa 6 on esitetty tukisiirrot ja omat esimerkkini niistä.

Taulukko 6. Tukisiirrot ja niiden esimerkit (Muikku-Werner 1997: 79).

Tukisiirrot Esimerkki

Aseistariisunta Tiedän, että sinulla on paljon kiirettä tällä hetkellä, mutta joudun silti pyytämään sinulta apua yhteen kirjanpitotehtävään, sillä en osaa hoitaa tehtävää ilman apuasi.

Esivarmistus Saisinko pyytää sinulta palvelusta? Pääsisinkö tänään sinun kyydillä kotiin?

Pahoittelu Tarvitsisin sinun apuasi nyt heti, pahoittelen kovasti, jos tämä sekoittaa kalenteriasi!

Perustelu Autoni on tänään huollossa, saisinko kyydin kotiin?

Palkkiolupaus Pääsisinkö sinun kyydillä kotiin? Tarjoan sinulle oluen.

Haittaa minimoiva vihje Oletko menossa kaupunkiin? Pääsisinkö sun kyydillä kaupunkiin? Voit jättää minut mihin vaan kaupungilla.

Aseistariisunnalla puhuja osoittaa tietoisuutensa mahdollisesti aiheuttamastaan haitasta. Näin hän pyrkii ennalta ehkäisemään kuulijan mahdollisen kieltäytymisen. Esivarmistuksen avulla puhuja yrittää saada kuulijalta ennakkositoumuksen eli tiedon siitä, onko hän kykenevä tai halukas toteuttamaan pyyntöä. Pahoittelu ja vihjeet siitä, että pyynnön aiheuttama haitta ei ole kovinkaan suuri, voivat minimoida sen impositiivisuutta. Perusteluissa puhuja selittää syytä palveluksen pyytämiseen antaen kuulijan ymmärtää, että pyyntö on aiheellinen, jopa välttämätön.

Palkkiolupauksella puhuja motivoi kuulijaa suorittamaan pyynnön osoittamalla, että hän arvostaa kuulijan apua ja haluaa myös tehdä jotain aiheutetun haitan korvaukseksi.

Tukisiirron avulla puhuja yhtäältä pyrkii etukäteen varmistamaan, onko pyynnön esittäminen mielekästä ja onko kuulijalla mahdollisuutta täyttää puhujan toiveita, ja toisaalta tukisiirrolla lievennetään kuulijaan kohdistuvan pyynnön voimakkuutta.

2.6 Valta, etäisyys ja impositio

Pyynnön lingvistinen muoto on suhteessa strategisiin valintoihin (Muikku-Werner 1997: 85).

Strategian valinta tehdään aina tilanteen ja sosiaalisen kontekstin mukaan. Valtaa, etäisyyttä ja impositiota on pidetty hyvin merkittävinä kielellisen käyttäytymisen, erityisesti määräilyn, sosiaalisina taustamuuttujina. (Brown & Levinson 1987).

Suoruus on universaalia siinä mielessä, että sitä esiintyy jossain määrin kaikissa kielissä (Thomas 1995: 124), mutta se ei tarkoita sitä, että epäsuoruutta käytettäisiin aina samalla tavalla.

Eri yksilöt ja kulttuurit vaihtelevat suuresti siinä, että miten, milloin ja miksi käytetään mieluummin epäsuoraa puheaktia kuin suoraa. On olemassa useita tekijöitä, jotka näyttävät vaikuttavan epäsuoruuteen kaikissa kielissä ja kulttuureissa. Muuttujat, jotka säätelevät epäsuoruutta, ovat universaaleja, sillä ne hallitsevat pragmaattisia valintoja millä tahansa kielellä. Tapa, jolla niitä sovelletaan, vaihtelee huomattavasti eri kulttuureissa. Thomasin (1995: 124) mukaan tärkeimmät tekijät ovat valta, etäisyys ja impositio.

Yleisesti sanoen kielenkäyttäjillä saattaa olla tapana käyttää suurempaa epäsuoruutta ihmisten kanssa, joilla on enemmän valtaa tai auktoriteettia kuin heillä itsellään. Esimerkiksi työnantajalle huomautetaan myöhästymisestä epäsuoremmin kuin jos huomautuksen kohteena on oma sisarus.

Tämä johtuu osittain siitä, että työnantaja voi vaikuttaa työntekijän uraan myönteisesti, jolloin kyseessä on niin sanotusti palkkiovalta (reward power), tai negatiivisesti, jolloin puhutaan pakotusvallasta (coercive power). Tämäntyyppiset vallat näkyvät selvästi hierarkkisissa asetelmissa, kuten tuomioistuimissa, armeijassa ja työpaikoilla. (Thomas 1995: 126.)

Palkkiovalta ja pakotusvalta ovat kaikista ilmeisimpiä vallan muotoja. Valta on läsnä kaikissa suhteissa jossain määrin, ainakin jonkin aikaa. Thomasin (1995: 127) mukaan valta voidaan luokitella kolmeen pääluokkaan:

1. Laillinen valta (legitimate power): henkilöllä on oikeus määrätä tai pyytää tiettyjä asioita rooliinsa, ikäänsä tai statukseensa nojaten.

2. Referenssivalta (reference power): henkilöllä on enemmän valtaa kuin toisilla, koska toiset ihailevat häntä ja haluavat olla hänen kaltaisiaan.

3. Asiantuntijuuden suoma valta: henkilöllä on erityistä tietämystä tai asiantuntemusta, jota toinen henkilö tarvitsee.

Laillinen valta, kuten esimiehen palkkio- ja pakotusvalta, pysyy melko vakiona suhteessa.

Tämän tyyppinen valta on riippuvaisin kulttuurienvälisistä vaihteluista. Esimerkiksi virkamiehet voivat joissakin kulttuureissa roolinsa ja asemansa perusteella odottaa, että heidän alaisensa rutiininomaisesti suorittavat tiettyjä tehtäviä heidän puolestaan. Tällaisia tehtäviä voivat olla esimerkiksi laukun kantaminen, kahvin ostaminen tai jopa lasten hakeminen päivähoidosta.

Toisessa kulttuurissa tämä olisi mahdotonta. Kuten usein pragmatiikassa tapahtuu, tällaisia valta- asetelmia joudutaan pohtimaan. Referenssivalta on melko erilaista kuin muuntyyppiset vallat, koska sitä ei usein käytetä tietoisesti. Henkilö, jota ihaillaan, ei välttämättä itse tiedä sitä. Joissakin yhteiskunnissa julkisuuden henkilöillä tai nuorista vastuussa olevilla henkilöillä nähdään olevan referenssivaltaa. Heidän edellytetään toimivan sopivana roolimallina ja heidän voidaan vaatia käyttäytyvän tai jopa pukeutuvan tietyllä tavalla. (Thomas 1995: 127.)

Asiantuntijuuden suoma valta on tilapäisempää kuin muun tyyppiset vallat. Esimerkiksi jos henkilöllä on asiantuntemusta vaikkapa tietokoneisiin liittyen, hänellä voi olla huomattavasti enemmän valtaa kuin toisella, joka tarvitsee kipeästi hänen asiantuntemustaan. Tämä tietokoneen asiantuntija voi puolestaan pyytää apua siltä henkilöltä, jota hän opasti aikaisemmin, kun hän tarvitsee tämän henkilön asiantuntemusta jossain toisessa asiassa. (Thomas 1995: 128.)

Sosiaalinen etäisyys tarkoittaa psykologisesti todellisten tekijöiden yhdistelmää (status, ikä, sukupuoli, läheisyyden aste), joka määrittää kunnioitusastetta yhdessä puhetilanteen kanssa. Toisin sanoen läheisyyden tunne toisen henkilön kanssa voi johtua esimerkiksi sukulaisuudesta tai samasta iästä, yhteiskuntaluokasta, ammatista, sukupuolesta tai kansallisuudesta. Tällöin tunnetaan vähemmän tarvetta käyttää epäsuoruutta vaikkapa pyydettäessä jotain kuin tilanteessa, jossa pyyntö esitetään täysin tuntemattomalle ihmiselle. (Thomas 1995: 128.)

Joskus on vaikea erottaa valtaa ja sosiaalista etäisyyttä. Syynä tähän on se, että valta ja sosiaalinen etäisyys hyvin usein esiintyvät yhdessä. Yleensä esimerkiksi työpaikalla pysytellään sosiaalisesti etäällä sellaisista henkilöistä, joilla on enemmän valtaa kuin itsellä. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu. (Thomas 1995: 129.)

Impositiolla tarkoitetaan sitä, kuinka suuri tehty pyyntö on. Esimerkiksi sadan euron lainaa pyydettäessä käytetään todennäköisesti suurempaa epäsuoruutta kuin yhtä euroa kysyttäessä.

Samoin pyydettäessä lähettämään sanomalehdet postitse joudutaan käyttämään suurempaa epäsuoruutta kuin pyydettäessä ojentamaan ne. (Thomas 1995: 130.)

Goffmanin (1967) teoria vapaista ja ei-vapaista hyödykkeistä (free and non-free goods) tarjoaa käyttökelpoiset puitteet keskustelulle imposition koosta. Vapaat hyödykkeet tarkoittavat asioita, joita voi käyttää kuka tahansa pyytämättä lupaa tietyssä tilanteessa. Tällainen on esimerkiksi suola ravintolassa. Vapaan hyödykkeen pyytäminen vaatii minimaalista epäsuoruutta.

Yleisesti ottaen se, mitä henkilö pitää vapaana hyödykkeenä tai palveluna, vaihtelee riippuen suhteesta ja tilanteesta, jossa vuorovaikutus tapahtuu. Omassa perheessä tai kotona useimmat asiat ovat vapaita hyödykkeitä toisin kuin tuntemattomien ihmisten kotona.

Lakoff (1974: 24) on todennut, että vapaat ja ei-vapaat hyödykkeet eivät välttämättä ole materiaalisia, vaan ne voivat olla myös tietoja. On selvää, että joitakin aiheita voidaan kysyä vapaasti ja toiset taas ovat tabuja, joita ei pidä kysyä. Se mitä pidetään "vapaasti saatavilla"

vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi monien suomalaisten mielestä on tungettelevaa kysyä tuntemattomalta ihmiseltä hänen tulojaan, poliittista kantaansa tai siviilisäätyään, kun taas joissakin muissa maissa tällaisista asioista voi keskustella vapaasti.

Oikeudet ja velvollisuudet. Oikeuksien ja velvollisuuksien avulla voidaan selittää tilannetta, jossa pyyntö suoritetaan minimaalisella epäsuoruudella, vaikka sen impositio on suuri (Thomas 1995:

131). Esimerkiksi työnantaja voi pyytää työntekijää tekemään raskaan tehtävän uudestaan, jos alainen on tehnyt sen väärin ensimmäisellä kerralla. Tällöin hän voi sanoa työntekijälle: Tee se uudestaan! Toisessa tilanteessa työnantaja pyytää työntekijää tekemään raskaan tehtävän viikonloppuna, sillä tehtävä on kiireellinen. Tällöin hän saattaa sanoa: Olen pahoillani, että joudun pyytämään sinua työskentelemään viikonloppuna, mutta se on todella tärkeää meille. Viitsisitkö hoitaa sen? Se olisi iso apu!

Näissä kahdessa tapauksessa kaikki muuttujat eli valta, sosiaalinen etäisyys ja impositio

Poliisi voi saada kansalaisen siirtämään väärässä paikassa olevan auton yksinkertaisesti sanomalla:

Siirrä autosi! Hänen olisi kuitenkin käytettävä paljon epäsuorempaa strategiaa virkansa ulkopuolella. Tärkeää on siis se, onko puhujalla oikeus tehdä pyyntö ja onko kuulijalla velvollisuus toteuttaa tätä pyyntöä (Thomas 1995: 131.)

Sosiaalisten muuttujien neuvottelu. Edellä esitellyt sosiaaliset muuttujat eivät ole staattisia ja ennalta määrättyjä. Usein valta, oikeudet ja velvollisuudet ovat suhteellisia argumentteja. Ihmiset voivat yrittää muuttaa toisen henkilön käsitystä näistä asioista käyttämällä kieltä. Seuraava esimerkki havainnollistaa asiaa (Thomas 1995: 131–132):

A on menossa juhlaan. B on hänen huonekaverinsa.

A. Muistaakseni sul on yksi pikku musta mekko B. Joo.

A. Veit sen varmaan jo varastoon viime kerralla, kun siivosit vaatekaappisi?

B. Kyllä

A. Et varmaan enää käytä sitä kovin usein?

B. En oikeestaan

A. Saanko mä lainata sitä. Se sopisi juhlan teemaan.

Esimerkistä havaitaan, että puhuja systemaattisesti pienentää huonekaverinsa mekon arvoa askel askelelta. Lopuksi hän toteaa, että hänen huonekaverinsa ei enää käytä sitä. Puhujan varsinainen pyyntö on itse asiassa melko suora: Saanko mä lainata sitä? Tässsä vaiheessa hän on jo onnistuneesti pienentänyt impositiota siinä määrin, että vain vähän epäsuoruutta tarvitaan. (Thomas 1995: 131–132.)

On muistettava, että tilanteiden hahmottaminen vaihtelee yksilöittäin ja kulttuureittain. Tässä tutkielmassa käsittelen syntyperäisten suomalaisten ja kiinalaisten suomen oppijoiden pyyntöjen kielellisiä tuotoksia. Näin ollen tällaiset sosiaaliset taustamuuttujat on myös syytä ottaa huomioon.

Tavoitteena on selvittää, arvioivatko syntyperäiset suomalaiset ja kiinalaiset kielenoppijat keskustelun osapuolten valtasuhdetta ja etäisyyttä eri tavoin ja miten nämä seikat vaikuttavat pyyntöjen kielellisiin muotoihin. Mikäli erot ovat merkittäviä, ne on syytä ottaa huomioon suomen kielen oppimisessa ja opetuksessa.

3 AINEISTO JA MENETELMÄT

3.1 Informantit ja metodit

Tutkimuksen kiinalaisten suomenoppijoiden aineisto on kerätty 15 informantilta, joista kaikki ovat Kiinan Beijing Foreign Studies -yliopiston suomen kielen pääaineopiskelijoita. He ovat iältään 20–

21-vuotiaita ja ovat opiskelleet 1,5 vuotta suomea vieraana kielenä lähinnä Kiinassa. Oppijoiden äidinkieli on kiina. Oppijoiden sukupuolta ei ole mielekästä käsitellä, sillä en tutkielmassani tarkastele sukupuolten välisiä eroja pyyntöstrategioissa.

Tutkimukseen on kerätty aineistoa suomenoppijoiden lisäksi 16 natiivilta suomalaiselta. He ovat 22–68-vuotiaita, koulutustaustoiltaan erilaisia ja eri ammateissa toimivia henkilöitä. Heidät on valittu tutkimukseen nimenomaan sen vuoksi, että saadaan mahdollisimman kattava kuvaus suomalaisten pyyntöstrategioiden käytöstä. Kaikki natiivit ovat äidinkieleltään suomea puhuvia, ja he asuvat Suomessa.

Tämän tutkimuksen metodina toimii Blum-Kulkan (1982) kehittämä Discourse Completion Test (DCT). DCT-menetelmässä informanteille esitetään jokin kuvitteellinen tilanne, joka vaatii tiettyä puheaktia ja johon informantit vastaavat. Metodia voidaan käyttää suullisen tai kirjallisen aineiston keruuseen, mutta jälkimmäinen on ollut huomattavasti käytetympi. Tutkimuksessani käytin kirjallista menetelmää, jossa informanteille annettiin täydennettäväksi kyselylomake.

Lomakkeessa oli kymmenen hypoteettista tilannekuvausta, ja informanttien tehtävänä oli laatia kuvattuihin tilanteisiin sopivia pyyntöjä. Annetut tilanteet olivat varsin jokapäiväisiä ja tuttuja.

Lyhyet kuvaukset antoivat informanteille tietoa tilanteen asetelmasta: millainen tapahtuma aiheuttaa pyynnön tekemisen, millainen on henkilöiden välinen etäisyys (distanssi) ja keskinäinen statussuhde (dominanssi) ja millainen on tehtävän impositio eli rasitustaso. Tilanteiden kuvaukset oli laadittu suomeksi kaikille informanteille. Kiinalaisten suomenoppijoiden melko lyhyen opiskeluajan takia heille annettiin myös kiinankieliset käännökset joistakin vaikeimmista sanoista, kuten työhaastattelu, nurmikon leikkaaminen ja on kadonnut, jotta tilanteen kuvittelu tuottaisi mahdollisimman vähän vaikeuksia.

Seuraavassa on esitelty kaikki kymmenen tilannetta:

1. Työskentelet tarjoilijana ravintolassa. Olet juuri ottanut vastaan yhden asiakkaan tilauksen ja olet lähtemässä pois pöydän luota. Asiakas laittaa ruokalistan sivuun eikä

2. Olet hakemassa uutta työpaikkaa eräästä pienestä yrityksestä ja haluat varata ajan työhaastattelulle yrityksen johtajan kanssa. Tiedät, että johtaja on hyvin kiireinen ja hän aikatauluttaa haastattelut vain iltapäivälle klo 13–16. Työskentelet kuitenkin tällä hetkellä iltapäivisin eikä sinulla ole mitään mahdollisuutta olla poissa töistä. Haluaisit ajoittaa haastattelusi aamuksi. Sanot johtajalle:

3. Olet osaston työntekijä isossa yrityksessä. Tällä hetkellä istut osaston kokouksessa.

Sinun täytyisi lainata kynää tehdäksesi muistiinpanoja. Osaston johtaja istuu vieressäsi, ja hänellä saattaa olla ylimääräinen kynä. Sanot osaston johtajalle:

4. Osallistut kuukauden kestävään koulutukseen, joka järjestetään toisessa kaupungissa.

Sinulla on tuttava, joka asuu samassa kaupungissa. Olet sopinut hänen kanssaan, että voit asua hänen luonaan koulutuksen ajan ja teet korvaukseksi kaikki kotityöt, mm.

astioiden tiskaamisen ja nurmikon leikkaamisen. Eräänä viikonloppuna sinun täytyy palata omaan kaupunkiisi hoitamaan muutamia asioita ja haluat tuttavasi leikkaavan nurmikon itse. Nurmikon leikkaaminen kestää noin kaksi tuntia. Olet olohuoneessa ja tuttavasi astuu sisään. Sanot hänelle:

5. Olet tavaratalossa ostamassa syntymäpäivälahjaa ystävällesi ja näet jotain sopivaa vitriinissä. Haluat katsoa sitä tarkemmin, ja juuri silloin myyjä tulee luoksesi. Sanot myyjälle:

6. Olet lentokoneessa ja on ruokailuaika. Lentoemäntä asettaa ruoan valmiiksi pöydällesi.

Huomaat heti, että tarjottimella ei ole lautasliinaa, mutta tarvitset sellaisen. Sanot lentoemännälle:

7. Olet paikallisen lukukerhon puheenjohtaja. Kerhossa luetaan ja käsitellään uutta kirjaa joka kuukausi. Olet nyt kerhon kokouksessa ja sinun täytyy saada erään kerhon jäsenen Minnan puhelinnumero. Luulet, että Janilla, toisella kerhon jäsenellä, saattaisi se olla.

Sanot Janille:

8. Olet työskennellyt ison yrityksen eräällä osastolla useita vuosia ja olet nyt osastonjohtaja. Olet juuri saanut erittäin vaativan kirjanpitotehtävän. Tiedät, että yksi alaisesi on erityisen taitava kirjanpidossa. Kyseinen henkilö on kuitenkin hyvin kiireinen. Siitä huolimatta haluaisit hänen auttavan sinua tehtävässä. Menet sanomaan hänelle:

9. Yrityksesi on rekrytoimassa uutta työntekijää. Hakemuslomake on hyvin pitkä, ja sen täyttäminen kestää monta tuntia. Tästä huolimatta olet jo saanut paljon työhakemuksia.

Olet sopinut yhden hakijan kanssa työhaastattelun. Kun hän tulee haastatteluun,