T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 9 63 seenkin runsaasti paino- ja kieli-
virheitä, jotka joskus jopa sotkevat muuten kirkasta argumentaation kulkua. Yksi oikolukukierros lisää olisi ollut tarpeen. Kenties turkulai- sella pienkustantamolla ei ole ollut riittäviä resursseja kielenhuollon järjestämiseen. Paikoin myös lii- oitellun arkikieliset ilmaisut häm- mentävät: ”Kantin systeemistä pää- sisi ilmat pihalle, mikäli käsitteelli- set [Jumalan] olemassaolon todis- tukset olisivat mahdollisia” (s. 102).
Kirjallisuusluettelossaan Kois- tinen on erittäin valikoiva. Kom- mentaattoreista listalle ovat pääs- seet vain Allison sekä Dieter Hen- rich ja Beatrice Longuenesse. Olisi luontevaa mainita muutama muu- kin, esimerkiksi angloamerikka- laisen Kant-tutkimuksen uuteen nousuun 1900-luvun jälkipuolis- kolla ratkaisevasti vaikuttanut P. F.
Strawson sekä tuoreemmista tul- kitsijoista vaikkapa Paul Guyer ja Suomessakin Kantista luennoinut Kenneth R. Westphal. Ankkuroi- tumalla hiukan eksplisiittisemmin tulkintakirjallisuuteen Koistinen olisi tuonut myös omat uutuutensa paremmin esiin. Toisaalta on ym- märrettävää, että hän on halunnut välttyä eksymästä keskenään kiis- televien lukutapojen loputtomaan moninaisuuteen. Kantistahan on kirjoitettu ei vain hyllymetreittäin vaan kirjastoittain – ja Koistisen kontribuutio keskusteluun ansait- see kyllä tulla tarkoin luetuksi.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professori ja Helsingin yliopiston teoreettisen filo- sofian dosentti.
Suufeissa on enemmän särmää
Jaakko Hämeen-Anttila Helena Hallenberg – Irmeli Perho: Heijastuksia valosta.
Mystikkojen islam. Toinen, tarkistettu painos. Palmenia 2008.
Helena Hallenbergin ja Irmelin Perhon kirja islamin mystiikasta ilmestyi alun perin vuonna 1992 Yliopistopainon lyhyeksi jääneessä Aamun maat -sarjassa. Nyt ilmes- tyvä toinen painos on pienin muu- toksin ja tarkistuksin sama teos. Lä- hinnä bibliografiaa on jonkin ver- ran saatettu ajan tasalle.
Mystiikalla on keskeinen ase- ma islamin perinteessä. Islamin mystiikan, suufilaisuuden, kehi- tystä voidaan varsinaisesti seura- ta 700-luvulta alkaen. Sitä ennen- kin islamin piirissä toki on var- masti ollut yksittäisiä uskovia, jotka ovat pyrkineet lähestymään Juma- laa suoran, henkilökohtaisen ko- kemuksen kautta, mutta varsinai- sesta mystisestä liikkeestä ei vielä 600-luvulla voida puhua.
Islamin mystinen perinne alkaa askeettisesta liikkeestä, joka syntyi Syyrian ja Egyptin alueen kristilli- sen askeesin vaikutuspiirissä – var- haiset islamilaiset askeetit omak- suivat tekniikoita ja ajatuksia kris- tityiltä kollegoiltaan. Varhaiskau- den jälkeen suufilaisuus järjestäytyi ensin vapaamuotoiseksi liikkeek- si, jossa mystiikan rajoja etsittiin eri suunnilta ja samalla koeteltiin yhteiskunnan sietokykyä. Monet 800-luvun ja varhaisen 900-luvun mystikot puhuivat Jumala-koke- muksestaan ekstaattisella tavalla, jota uskonoppineet eivät hyväksy-
neet ja joka myös kyseenalaisti us- konnolliseen auktoriteettiin pyrki- neen kalifin aseman uskovien yh- teisön hengellisenä johtajana.
Tämä johti konflikteihin uskon- oppineitten ja mystikoitten välillä.
Tilanne kärjistyi mystikko al-Hal- lajin teloitukseen vuonna 922. Al- Hallajia syytettiin muun muassa siitä, että hänen sanottiin huudah- taneen ekstaattisen tilansa aika- na ana l-Haqq ”minä olen Juma- la”. ”Juopuneitten”, kokemuksis- taan kärjistäen puhuvien suufien aikakausi päättyi ja ”selvät”, varo- vaisemmin valtavirtaislamiin suh- tautuvat mystikot perivät voiton.
Tämä ei tarkoittanut ekstaattisem- man suufilaisuuden päättymistä, mutta uskonnollisista kokemuk- sista ryhdyttiin pääsääntöisesti pu- humaan verhotuin sanakääntein ja varsinkin suufilaisen liikkeen ul- kopuolisille tarjottiin rauhoittu- nut kuva mystiikasta. Ekstaattinen suufilaisuus kätkeytyi usein meta- foriseen kieleen, jonka ulkopuo- liset saattoivat tulkita runollisek- si kuvakieleksi vailla konkreettis- ta merkitystä. Metaforisen kielen taakse kuitenkin piilotettiin vah- van ekstaattisia kokemuksia, joista esoteerisissa, harvalukuiselle sisä- piirille suunnatuissa teoksissa pu- huttiin myös avoimemmin.
Samassa yhteydessä myös var- haisten suufien lausumia tulkittiin uudelleen ja selitettiin hampaat- tomiksi. Al-Hallajin kuuluisa lau- se – jota tosin ei ainakaan hänen säilyneistä kirjoituksistaan löydy – osattiin sekin selittää. Ekstaattises- sa tilassa al-Hallajin oma minä oli kadonnut Jumalan läsnäoloon ja niinpä lauseen ”minä olen Jumala”
todellinen subjekti, puhuja, oli to- siaan Jumala.
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 9
Ulkopuolisille suunnattiin ek- soteerisen islamin tulkintoihin so- vitettu, enemmän hurskauteen ja moraalisiin opetuksiin painottu- va versio suufilaisuudesta. Tämä
”virallinen” suufilaisuus näyttäy- tyy ennen kaikkea klassisen suufi- laisuuden käsikirjoissa, joista tär- keimmät kirjoitettiin 900-luvun lopun ja 1100-luvun alun välillä arabiaksi tai persiaksi. Keskeinen asema tässä mystiikan siirtämises- sä islamin hyväksytyksi perinteeksi oli al-Ghazalilla (k. 1111).
Klassisen suufilaisuuden lisäk- si samoihin aikoihin kehittyi vah- vemmin teoreettinen, mutta silti elävään uskonnolliseen kokemuk- seen perustuva mystinen filosofia.
Tämän suunnan suuret teoreetikot Shihabaddin Suhravardi (k. 1191) ja Ibn Arabi (k. 1240) vakiinnut- tivat perinteen, joka elää keskey- tyksettä varsinkin persiankielisellä kulttuurialueella edelleenkin.
Samalla kielialueella on kukois- tanut myös mystinen runous, jo- ka pyrkii ilmaisemaan Jumala-ko- kemuksia runouden metaforisella kielellä. Myös arabialueilla on kir- joitettu paljon mystistä runout ta, mutta persia, turkki ja Intian isla- milaiset kielet, erityisesti urdu, ovat olleet tämän mystisen runouden vahvimpia ilmaisumuotoja.
Suufilaisuuden valtamuodok- si kehittyi lähinnä 1100-luvul- ta alkaen veljeskuntasuufilaisuus.
Vanhemman perinteen väljä mes- tari–oppilas-suhde organisoitiin tiiviiksi, osittain munkkilaitosta muistuttavaksi järjestelmäksi, jol- la on omat initiaatioriittinsä, se- remoniansa ja hierarkiansa. Vel- jeskunnat kukoistivat 1800-luvulle asti. 1900-luvun alkupuolella suufi- veljeskunnat alkoivat kuihtua, ja perinne tuntui olevan katkeamas-
sa. 1900-luvun puolivälissä veljes- kuntien jäsenmäärät vähenivät ja jäsenkunta ikääntyi. Viime vuosi- kymmeninä veljeskuntien toimin- ta on elpynyt ja nykyään suufilai- suus elää uutta nousukautta. Pe- rinteisten suufilaisuuden muoto- jen rinnalle on noussut islamista etääntynyt läntinen suufilaisuus.
Varsinkin Yhdysvalloissa, Espan- jassa ja Ranskassa on suufilaisiksi itseään nimittäviä ryhmiä, joiden opissa islam on marginalisoitu ja korvattu eräänlaisella yleishengel- lisyydellä, joka ammentaa estoit- ta myös muiden uskontojen perin- teestä. Madonnan tähdittämään kabbala-huumaan läntinen ”suufi- laisuus” ei ole yltänyt, mutta tiet- tyä suosiota sekin on vaihtoehto- spiritualiteettina saanut.
Hallenbergin ja Perhon kirja rakentuu käännösten varaan. Kak- si kolmasosaa teoksesta koostuu ly- hyistä, lähinnä arabiankielisen suu- fikirjallisuuden katkelmista ja alun yleiskatsaus islamilaiseen mystiik- kaan sisältää sekin paljon kään- nösnäytteitä. Lähes kaikki kään- nökset ovat peräisin suufikäsikir- joista. Heijastuksia valosta esittelee sellaista klassisen suufilaisuuden kuvaa, jonka suufit halusivat antaa itsestään ympäröivälle yhteiskun- nalle. Käsikirjasuufilaisuuden esit- telynä se onkin hyvä ja kattava an- tologia, mutta kirja ei juuri huomioi muita suufilaisuuden suuntauksia.
Shihabaddin Suhravardia kirjassa ei edes mainita ja Ibn Arabin esit- tely on lyhyt ja pinnallinen – edes bibliografiaan ei ole otettu esimer- kiksi William Chittickin peruste- oksia Ibn Arabin mystisestä filoso- fiasta. Suufilaisen teoreettisen kir- jallisuuden ohella mystinen runous ja veljeskuntasuufilaisuuden teks- tit puuttuvat lähes täysin. Aihee-
na suufilaisuus on tietysti niin laa- ja, että nämä rajaukset on toisaalta helppo ymmärtää, mutta kokonai- suudessaan kirja tulee tarjonneek- si kesytetyn, ehkä hampaattoman- kin näkemyksen islamin mystiikas- ta. Suufeissa on enemmän särmää.
Heidän valonsa ei yksin heijastunut vaan myös sokaisi ja poltti.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamintutkimuksen professori.
Geodeetin elämäntarina
Markku Poutanen Juhani Kakkuri: Maapallon mittaaja. V. A. Heiskasen elämä.Ursa 2008.
Leibniz-tiedeseura järjesti marras- kuussa 2008 Berliinissä kollokvion Helmut Moritzin 75-vuotispäivän kunniaksi. Olimme saaneet Juhani Kakkurin kanssa kutsun tilaisuu- teen, jossa Kakkuri piti esitelmän V. A. Heiskasen elämästä ja yhtey- destä Moritziin. Moritz on yksi nykyajan tunnetuimpia geodeet- teja, ja jokainen geodesian opis- kelija törmää ennemmin tai myö- hemmin Heiskasen ja Moritzin kirjoittamaan oppikirjaan Physic- al geodesy. Lähes puolen vuosisa- dan iästään huolimatta kirja on yhä edelleen käytössä. Kokoussalin seinällä oli mielenkiintoinen pos- teri, jonka otsikko oli ”Tiedeseu- ran seitsemän suurinta geodeettia”.
Karl Friedrich Gaussin, Friedrich Wilhelm Besselin ja Friedrich Ro- bert Helmertin seurassa oli – kuka- pa muu kuin – Veikko Aleksanteri Heiskanen. (Toki myös päivänsan- kari oli samalla listalla.)
