Paljon se ottaa, paljon se antaa

(1)

-Narratiivinen tutkimus sijaissisaruuden merkityksestä sijaisperheen biologisten lasten elämässä

Reeta Karjalainen Pro gradu-tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Helmikuu 2021

(2)

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Reeta Karjalainen Työn nimi

Paljon se ottaa, paljon se antaa – Narratiivinen tutkimus sijaissisaruuden merkityksestä sijaisperheiden biologisten lasten elämässä

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu - tutkielma Tutkielman ohjaaja

Timo Toikko Aika

Helmikuu 2021

Sivumäärä 62

Tiivistelmä

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka sijaissisaruus näyttäytyy sijaisperheiden biologisten lasten elämässä eri vaiheissa. Tutkimus on narratiivinen ja aineisto on kerätty avoimella haastattelulla, hyödyntäen kertomushaastattelun piirteitä. Tutkimusta varten on haastateltu 7 jo aikuiseksi kasvanutta sijaisperheen biologista lasta, jotka ovat lapsuudessaan toimineet sijaissisaruksena pitkäaikaissijoitetulle lapselle tai useammalle. Tutkimuk- sen teoriataustana on käytetty sisaruutta ja erityissisaruutta koskevaa teoriaa ja tutkimusta.

Aineisto on analysoitu narratiivien analyysilla.

Tutkimuksen perusteella sijaissisaruus näyttelee isoa osaa sijaissisarusten elämässä. Sijais- perheiden biologiset lapset toimivat aktiivisesti osana sijaislasten kasvatusta ja sijoituksen onnistumista. Sijaissisaruus vaikuttaa ja on vaikuttanut omaan kasvuun ja valintoihin, per- hekäsitykseen ja myös suhteeseen perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Vaikutus on näkynyt niin lapsuudessa, nuoruudessa kuin aikuisuudessakin. Sijaissisarukset kokevat sijaissisaruuden aivan tavalliseksi sisaruudeksi, mutta samalla pitävät sitä erityisenä. Käsitys sijaissisaruudesta on siis vahvasti normaaliuden ja epänormaaliuden välillä tasapainottelevaa.

Tutkimuksen tuloksista on havaittavissa, ettei sijaissisaruksille tarjottava yhteiskunnan tuki ole riittävää. Sijaissisaruuden yhtenäisyydet erityisen sisaruuden kanssa ovat merkittävät ja sijaisperheiden biologiset lapset kaipaisivat apua kokemuksensa kanssa. Toisaalta sijaissisarukset tulisi nähdä myös omana itsenään, ei pelkästään sijaissisaruuden kautta.

Asiasanat

sijaishuolto, sisaruus, erityinen sisaruus, narratiivinen tutkimus, kokemus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

Faculty

Social Sciences and Business Studies Department Social Sciences Author

Reeta Karjalainen Title

Paljon se ottaa, paljon se antaa – Narratiivinen tutkimus sijaissisaruuden merkityksestä sijaisperheiden biologisten lasten elämässä

Major subject Sosiaalityö

Level

Pro gradu - tutkielma Advisors

Timo Toikko Date

February 2021

Pages 62 Abstract

The aim of this thesis was to find out how has being a sibling to foster children affected to biological children of foster families in different phases of their lives. The study is narrative and the data was collected with open interview using features from narrative interview. Seven biological children from foster families who had already grown into adulthood and had been a sibling for a long-term placed foster child were interviewed. As a backgrond theory in this research was theory of siblinghood and special siblinghood. The analytical method of the research was analysis of narratives.

Based on the study being a sibling to a foster child plays a significant role in the lives of the biological children. Biological children of foster families have an active role in the upbringing of the foster children and succesful foster care. Being a sibling to a foster child has a impact on ones own development and life choices, perception of a family and it also affects to the relati- onships with people outside the family. It feels like a normal siblinghood but at the same time the biological children of foster families see it as something special. Perception of being a sibling to a foster child balances between normality and abnormality.

In the results of the study it can be seen that society´s support towards the biological children of the foster families is not enough. Similarities between special siblinghood and being a sibling to a foster child are remarkable and biological children of foster families need help with their experiences. At the same time they should be seen as individuals and not only as a sibling to a foster child.

Keywords

foster care, siblinghood, special siblinghood, narrative research, experience

Archive Location University of Eastern Finland Library

(4)

1 JOHDANTO ... 1

2 PERHEET SIJAISHUOLLOSSA ... 3

2.1 SIJAISHUOLTO JA PERHEHOITO SEN MUOTONA ... 3

2.2 PERHELÄHTÖISYYS SIJAISHUOLLOSSA ... 4

3 SISARUUS ERITYISENÄ TUTKIMUSKOHTEENA ... 7

3.1 SISARUUS AINUTLAATUISENA SUHTEENA ... 7

3.2 ERITYINEN SISARUUS OSANA KASVUA ... 9

3.3 SIJAISSISARUUS AIEMMAN TUTKIMUKSEN VALOSSA ... 12

4 KERTOMUKSET JA NIIDEN TUTKIMUS ... 15

4.1 KOKEMUS KERTOMUKSINA JA KERTOMUKSELLINEN TUTKIMUS ... 15

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 19

5.1 KERTOMUKSELLINEN HAASTATTELU JA SEN HAASTEET ... 19

5.2 NARRATIIVIEN ANALYYSI JA TUTKIMUSTEHTÄVÄ ... 23

5.3 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS ... 25

6 KERTOMUKSIA SIJAISSISARUUDESTA... 29

6.1 MINÄ SIJAISSISARUUDEN PYÖRTEISSÄ ... 29

6.1.1 Huolehtija ja ymmärtäjä ... 29

6.1.2 Pärjääjä ja omastaan jakaja ... 34

6.1.3 Oma kasvu ja elämänvalinnat ... 37

6.2 ERILAINEN, SAMANLAINEN PERHE ... 40

6.2.1 Sijoituksen haasteet ja yhteiskunnallisuus osana perhettä ... 40

6.2.2 Tärkeä perhetiimi ... 43

6.2.3 Laajennettu ja ristiriitainen perhekäsitys ... 45

6.3 SUHDE ULKOPUOLISIIN SIJAISSISARUUDEN SILMIN ... 47

6.3.1 Tuki ja sen puute ... 47

6.3.2 Ennakkoluulot ja niihin vastaaminen ... 51

6.4 YHTEENVETO TULOKSISTA ... 55

7 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 60

LÄHTEET ... 63

LIITTEET ... 65

(5)

1 JOHDANTO

Suomessa perhehoito on määritelty sijaishuollon ensisijaiseksi muodoksi 1.1.2012 alkaen, jolloin Lastensuojelulakia uudistettiin hallituksen esityksen mukaisesti. Lakimuutoksen myötä katseen sijaishuollossa voidaan ajatella suuntautuneen perhehoitoa tarjoaviin perheisiin. Nämä perheet ovat lähtökohtaisesti tavallisia suomalaisia perheitä, jotka ovat valmiita tarjoamaan kodin syystä tai toisesta turvattomista oloista tuleville lapsille. Näissä perheissä voi olla samaan aikaan myös biologisia lapsia. Tutkielmassani olen keskittynyt perhehoitona järjestettyyn sijaishuoltoon, jossa sijoituksen myötä tavalla tai toisella osallisiksi sosiaalityöstä ovat tulleet myös sijaisperheen biologiset lapset.

Tässä pro gradu- tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka aikuiseksi kasvaneet sijaisperheiden biologiset lapset näkevät sijaissisaruuden osana elämänkulkuaan. Tutkimus on laadullinen ja olen sitä varten haastatellut kertomushaastattelusta vaikutteita saaneen avoimen haastattelun keinoin seit- semää jo aikuiseksi kasvanutta sijaisperheen biologista lasta, jotka ovat lapsuudessaan toimineet sijaissisaruksina pitkäaikaissijoitetulle lapselle tai useammalle. Pitkäaikaiseksi sijoitukseksi olen määritellyt yli vuoden kestäneet sijoitukset.

Kiinnostukseni nimenomaan sijaissisarusten kokemuksia kohtaan kumpuaa monestakin lähtökoh- dasta. Ensinnäkin sijaisperheiden biologiset lapset loistavat poissaolollaan perhehoitoa ja lastensuojelua koskevassa keskustelussa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistoista ei löytynyt haku- sanalla ”sijaissisarus”, ”sijaissisko” tai ”sijaisveli” kun muutama juttu, jotka nekin käsittelivät loppujen lopuksi sijoitettuja lapsia. Mielipidekirjoituksissa on kyllä otettu kantaa niin sijaislasten oikeuksiin saada hyvää sijaishuoltoa (Hoikkala & Pekkarinen 2018) kuin sijaisvanhempien tuen tar- peeseenkin (Ketola & Paloniemi 2008), mutta sijaisperheiden biologisten lasten kokemuksiin tai tarpeisiin näissä mielipidekirjoituksissa ei ole otettu kantaa. Pääsääntöisesti keskusteluissa sijais- perhe mielletään muodostuvaksi sijaisvanhemmista ja sijoitetuista lapsista. Samoin lapsilähtöisyy- destä puhuttaessa lapsilla tarkoitetaan sijoitettuja lapsia. Sijaisperheiden biologiset lapset vaikuttavat jäävän kaikin puolin pimentoon.

Tilanne ei ole sen parempi lainsäädännössä. Perhehoitajien tuesta ja vastuista säädetään laissa.

Laissa esimerkiksi säädetään, että perhehoitajille on tarjottava sijoitusten ajan tarvittava tuki ja

(6)

koulutus, jota varten on määrättävä vastuusosiaalityöntekijä (Perhehoitolaki 263/2015, 15§). Si- jaisperheiden lapsia ei kuitenkaan lainsäädännössä juurikaan mainita. Niissä kohdissa, joissa hei- dät mainitaan, pääpaino tuntuisi kuitenkin olevan jonkun muun oikeuksissa. Esimerkiksi perhekodin olosuhteissa tulisi ottaa huomioon se, että muut perhekodin jäsenet hyväksyvät sijaislapsen ja tällä on mahdollisuus saada tasavertainen asema muiden kanssa (Perhehoitolaki, 5§). Kyse on siis enemmänkin sijaislapsen oikeuksista muiden hyväksymisen kautta, kuin varsinaisesta sijaisperheiden biologisten lasten mielipiteen kuulemisesta.

Tämä biologisten lasten näkymättömyys niin lainsäädännössä kuin yleisessä keskustelussa ohjasi tutkielmani aihevalintaa. Päädyin aiheeseeni kuitenkin myös henkilökohtaisista syistä, sillä olen itse kasvanut biologisena lapsena sijaisperheessä ja kokenut sekä negatiivisia että positiivisia tun- teita sijaissisaruutta kohtaan. Olen itse kokenut sijaissisaruuden olevan merkittävä osa omaa elä- mänkulkuani ja sen vaikutusten näkyvän elämässäni yhä tänäkin päivänä. Itse koen jääneeni melko yksin omien kokemusteni kanssa ja tästä syystä muiden sijaissisarusten kokemukset sijaissisaruudesta ovat aina kiinnostaneet minua. Lisäksi aiheen valintaani vaikutti opintoihini kuuluvan har- joittelun aikana tekemäni vierailu lyhytaikaisen perhehoidon PRIDE-koulutuksessa. Siellä moni jo sijaisvanhempana toimiva kyseli minulta kokemuksiani, sillä he eivät osanneet arvioida sijaisperhetoiminnan vaikutusta omiin biologisiin lapsiinsa. Näkemykseni perusteella kysyntää biologisten lasten kokemusten tutkimiselle siis on. Mielestäni onkin tärkeää tuoda esille tällaisista kokemuksista nousevaa tietoa.

Aloitan tutkielmani esittelemällä perhehoitoa sijaishuollon muotona sekä perhelähtöisyyttä sijaishuollossa. Tämän jälkeen avaan tarkemmin sisaruuden merkitystä ihmisen elämässä ja erityisen sisaruuden vaikutuksia. Tässä luvussa käyn läpi myös aiempaa sijaissisaruutta koskevaa tutkimusta. Tästä jatkan avaamalla kokemuksen ja kertomuksen suhdetta sekä näiden kokemuksista kumpuavien kertomusten tutkimista. Neljännessä luvussa siirryn esittelemään tutkielmani toteuttamista, minkä jälkeen päästään varsinaisiin tutkimustuloksiin. Kuudes luku sisältää yhteenvedon tuloksista. Toiseksi viimeisessä luvussa teen johtopäätöksiä ja viimeinen luku sisältää pohdintaa sekä jatkotutkimusideat.

(7)

2 PERHEET SIJAISHUOLLOSSA

2.1 SIJAISHUOLTO JA PERHEHOITO SEN MUOTONA

Lastensuojelulaki määrittää kaikkea Suomessa toteutettavaa lastensuojelua. Lastensuojelullinen työ on erottamattomassa suhteessa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, mikä tarkoittaa näiden oikeuksien mahdollisimman täysimääräistä kunnioittamista kaikessa työskentelyssä. Kaikki perus- ja ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan yhtä rajoittamattomia. Osaa näistä oikeuksista voidaan rajoittaa esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa ne toteutuessaan uhkaisivat toisen hen- kilön perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Tällaiseksi tilanteeksi voidaan katsoa myös huostaanotto. (Araneva 2018, 20–24.)

Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen toimenpide tilanteissa, joissa muilla keinoin ei ole saatu turvattua lapsen kasvua ja kehitystä (Lastensuojelulaki 417/2012, 40 §). Huostaanotossa lapsen erityisen suojelun tarve, oikeus elämään, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen turvallisuu- teen sekä välttämättömään huolenpitoon ohittavat muita perheen perus- ja ihmisoikeuksia. Tällai- sessa puuttumisessa perusteluiden tulee olla erityisen painavat, mutta lähtökohtaisesti tällainen puuttuminen perustellusti on oikeutettua. (Araneva 2018, 23–24.) Toisaalta tietyissä tilanteissa näihin oikeuksiin puuttuminen on myös velvollisuus. Lapsen oikeuksien sopimuksessa (LOS, 20.

artikla) määritetään, että valtion tehtävä on taata lapselle erityinen suoja ja tuki tilanteissa, joissa lapsen perhe ei voi näitä syystä tai toisesta tarjota. Huostaanottotilanteissa tämän määritelmän voidaan katsoa täyttyvän.

Huostaanotetun lapsen huolto voidaan järjestää perhehoitona, laitoshuoltona tai muulla tavalla, joka vastaa lapsen tarpeita. Huostaanotetun lapsen huollon ja huolenpidon järjestämisestä vastaa sosiaalihuollon vastaava toimielin. Olinpaikkaa ja huoltoa järjestettäessä on otettava huomioon se, kuinka eri sijaishuoltopaikat vastaavat huostaanoton tarkoitusta. (LSL 417/2007, 45 §, 49 §.) Perhehoitona voidaan käsittää kahdenlainen toiminta; sijaisperheenä toimiminen ja ammatillisen perhekodin pitäminen. Sijaisperheet toimivat kunnan kanssa tehdyn toimeksiantosopimuksen pohjalta, mutta pääsääntöisesti eivät ole työsuhteessa kuntaan (Ketola 2008, 18–19). Perhehoitoa voidaan järjestää joko hoidon antajan yksityisessä kodissa tai hoidon saajan kotona (Perhehoitolaki

(8)

263/2015). Käytännössä huostaanotettujen lasten tilanteessa hoito kuitenkin annetaan sijaisvanhempien kotona, sijaisperheessä. Osalle sijaisvanhemmista eli perhehoitajista sijaisperhetoiminta on päätyö, jolloin voidaan puhua myös ammatillisista perhehoitajista. (Ketola 2008, 18.) Tämä on kuitenkin eri asia kuin ammatillinen perhekoti ja sijaisvanhemmat voivat usein olla töissä myös kodin ulkopuolella.

Perhehoitajien kelpoisuudesta ja koulutuksesta säädetään laissa. Ei-ammatillinen perhehoitajuus ei vaadi tiettyä koulutustaustaa, mutta jokaisen perhehoitajaksi aikovan on käytävä ennen sijoitusta tai erityistapauksissa vuoden sisällä sijoituksesta tehtävän edellyttämä ennakkovalmennus. Laki määrää myös sijoituksesta vastaavan kunnan velvollisuudeksi huolehtia tarvittavasta työnohjauk- sesta, valmennuksesta, koulutuksesta sekä tuesta. Tätä varten on oltava säädettynä myös vastuus- osiaalityöntekijä. (Perhehoitolaki 263/2015, 6 §, 15 §.)

Perhehoitajaksi voi päästä henkilö, jolla on koulutuksensa, kokemuksensa tai muiden ominaisuuk- siensa vuoksi kyky toimia tehtävässä (Perhehoitolaki 263/2015, 6 §). Näitä ominaisuuksia selvit- tävät sosiaaliviranomaiset yhdessä halukkaiden sijaisvanhempien kanssa. Sijaisvanhempana toimiminen ei siis vaadi tietynlaista koulutustaustaa, niin kauan kun toiminta ei ole ammatillista (Ke- tola 2008, 21.) Tavallisessa perhekodissa hoidettavia saa olla enintään neljä, perheen biologiset alle kouluikäiset lapset ja mahdolliset muut erityistä huolenpitoa tarvitsevat henkilöt mukaan luet- tuna (Perhehoitolaki 263/2015). Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli perheessä on jo esimerkiksi alle kouluikäinen biologinen lapsi, voi sijaislapsia olla samaan aikaan vain kolme.

2.2 PERHELÄHTÖISYYS SIJAISHUOLLOSSA

Perhehoito on määritelty ensisijaiseksi sijaishuollon muodoksi vuodesta 2012 lähtien, jolloin Las- tensuojelulain (417/2007) 50 § muokattiin hallituksen esityksen (HE 33/2010) mukaisesti. Halli- tuksen esityksen taustalla on pyrkimys saada sijaishuollon perhehoidon osuus kasvamaan, sillä esimerkiksi turvallisen ja pysyvän kiintymyssuhteen puutteeseen on katsottu voivan vaikuttaa paremmin perhehoidossa. Esityksessä viitataan maihin, joissa perhehoidon osuus sijaishuollossa on huomattavasti Suomea suurempi. Näissä maissa perhehoidon ensisijaisuus on lakiin kirjattu.

Vaikka Suomessa laki uudistuksen jälkeenkin yhä velvoittaa valitsemaan sijoituspaikan lapsen

(9)

erityisiin tarpeisiin ja huostaanoton syihin pohjaten, voidaan perhehoidon ensisijaisuuden korostamisen katsoa suuntaavan sijoituksia yhä enemmän tavallisiin sijaisperheisiin. Suomessa lakimuutoksen jälkeen perhehoidon osuus sijoituksista on ollut tasaista tai kasvanut hieman. Vuoden 2019 lopussa sijoitettuna olleista lapsista 57% oli sijoitettuna perheeseen. (Forssel, Kuoppala &

Säkkinen 2020, 9–10.) Vaikka perhehoidon osuuden kasvu ei tilastojen perusteella olekaan suurta, voidaan lakimuutoksen kuitenkin katsoa osoittavan suunnan, johon pyritään.

Vaikka laitoshuolto määritellään hyvinkin selkeästi viimesijaiseksi sijaishuollon muodoksi, ei perhehoitoon voida silti päätyä ilman tarkkaa harkintaa. Kuten jo aiemmin mainittu, sijaishuoltopaikkaa valitessa tulee ottaa huomioon huostaanoton tarkoitus. Tämä tarkoittaa sitä, ettei perhehoitoon voida päätyä, ellei sillä voida vastata näihin tavoitteisiin tai jos tavoitteiden saavuttaminen vaatisi todennäköisesti esimerkiksi vain laitoshoidossa laillisia rajoitustoimenpiteitä. Lisäksi tärkeää on yhteistyö lapsen ja tämän biologisten vanhempien kanssa; sijoittaminen näiden vastustamaan paikkaan vaatisi hyvin painavat perusteet. Kaiken kaikkiaan sijaishuoltopaikkaa valitessa on otettava huomioon paljon erilaisia tekijöitä ja perhehoito ei näissä tilanteissa aina ole paras vaihtoehto, vaikka ensisijainen lain puitteissa onkin. (Räty 2015, 475–476.)

Perheen merkitystä sijaishuollossa on korostanut myös YK vuonna 2010 julkaisemassaan ohjeessa sijaishuollon järjestämiseen. Kyseisessä ohjeessa YK painottaa perheperusteisen sijaishuoltomuo- don järjestämistä ensisijaisena, erityisesti alle 3-vuotiaille lapsille. Ohjeessa tuodaan esille myös laitoshoidon viimesijaisuus ja se, että laitoshoitoa tulisi järjestää vain tilanteissa, joihin sen katso- taan harkinnan jälkeen soveltuvan parhaiten. (United Nations 2010, 5.) Perhehoidon voidaan ajatella olevan monella tapaa paras vaihtoehto silloin, kun asuminen omassa perheessä ei ole mahdollista. Parhaimmassa tapauksessa perhehoito mahdollistaa tunteen perhejäsenyydestä, pysyvyy- destä ja mahdollisuudesta osallistua arjen askareisiin (Ketola 2008, 22).

Perheen korostamisen voi katsoa ilmenevän epäsuorasti myös ohjeistuksen muista osista. Tällaista perheen ensisijaisuutta alleviivaa ensinnäkin vanhemman antaman huolenpidon (parental care) merkityksen korostaminen. Jos lapsen ei ole mahdollista saada tällaista huolenpitoa omilta biolo- gisilta vanhemmiltaan, tulisi valtion mahdollistaa se muiden aikuisten antamana. Perhettä ja kotia voidaan nähdä korostettavan myös huomautuksissa siitä, kuinka sijoitetuille lapsille on pyrittävä turvaamaan tasapainoinen koti sekä turvalliset ja pysyvät ihmissuhteet hoivaajiinsa. (UN 2010, 2–

(10)

4.) Hoivaajien pysyvyys ja näin ollen myös kiintymyssuhteiden muodostuminen lienee todennä- köisempää perhehoidossa, jossa hoivasta vastaavat perheen vanhemmat palkattujen työntekijöiden sijaan.

Perheiden merkitystä on siis viime aikoina korostettu lapsen kasvun kannalta. Tämä on vaikuttanut myös sijaishuoltoon, jossa ihanteen voidaan katsoa suuntautuneen yhä enemmän perheisiin ja perhehoitoon. Perhehoitoa tarjoavat perheet voivat kuitenkin olla aivan tavallisia lapsiperheitä, joissa kasvavat sijaislasten lisäksi myös perheen biologiset lapset. Perheen merkitystä tulisi tästä syystä korostaa myös heidän kasvunsa kannalta. Tästä syystä myös tutkimusta aiheesta on aiheellista tehdä.

(11)

3 SISARUUS ERITYISENÄ TUTKIMUSKOHTEENA

3.1 SISARUUS AINUTLAATUISENA SUHTEENA

Sisarussuhteet ovat yksilön elämässä ainutlaatuisia suhteita vaikutustensa ja pysyvyytensä kautta.

Usein suhde sisarukseen on ihmisen elämän pitkäaikaisin suhde. (Gallagher, Powell & Rhodes 2006, 16). Sisaruus ja sisarus on koko elämän ajan olemassa, vaikka yhteyttä ei pidettäisikään.

Sisaruuden merkitystä ei ole kuitenkaan esimerkiksi psykoanalyysissa juurikaan huomioitu osana yksilön kehitystä ja kiinnostus sisaruussuhteisiin onkin alkanut nousta vasta viimeisen puolen vuo- sisadan aikana (Coles 2006, 2; Greif & Woolley 2016, 5, 8, 30.) Sisaruussuhteet ovat tästä syystä perheen suhteista vähiten tutkittuja niiden symbolisesta arvosta huolimatta ja vähäinen tehty tutkimus ei ole tuloksiltaan selkeää, minkä vuoksi tutkijat uskaltavat usein antaa sisaruuden merki- tyksestä yksilön elämään vain varovaisia mielipiteitä. Vähäisestä huomiosta huolimatta sisarukset ovat kuitenkin useimmiten toisilleen hyvin tärkeitä; sisaruksilla on oma yhteytensä ja maailmansa, johon edes vanhemmat eivät kuulu (Rotkirch 2014, 184, 191–192).

Kenties sisaruutta käsittelevien tutkimusten vähäisyys ja tutkimustuloksista tehtävät varovaiset tulkinnat johtuvat siitä, että sisaruuteen vaikuttaa niin paljon eri tekijöitä. Tällaisia tekijöitä ovat niin ikä, sukupuoli, perheen taloudellinen tilanne, perheessä vallitsevat muut suhteet kuin synty- mäjärjestyskin (Rotkirch 2014, 191). Sukupuolen vaikutuksista puhuttaessa voidaan huomioida niin yksilön kuin tämän sisaruksenkin sukupuoli, sillä molemmat vaikuttavat siihen, millaiseksi suhde sisarukseen muodostuu. Toisaalta sisaruksen sukupuoli voi vaikuttaa yksilön sukupuolikäyt- täytymiseen; isoveljen kanssa kasvaneet pojat käyttäytyvät maskuliinisemmin, kun taas isosiskon kanssa kasvaneilla pojilla on enemmän feminiinisiä käyttäytymistapoja. (Gallagher ym. 2006, 21–

23.) Vanhemmat saattavat asettaa eri sukupuolta oleville sisaruksille myös erilaisia odotuksia ja sääntöjä. (Kaulio & Svennevig 2006, 40–43.) Esimerkiksi siskot huolehtivat nuoremmista sisaruksistaan veljiä enemmän ja vanhemmat antavat lapselle vähemmän apua perheen vanhemman lapsen ollessa tyttö. Vanhemmilla voidaan siis katsoa olevan odotus tytön suuremmasta auttajanroo- lista. (Rotkirch 2014, 186; Gallagher ym. 2006, 23.)

Ikä ja syntymäjärjestys vaikuttavat myös sisarusten rooleihin. Esikoisen rooli on usein erilainen kuin nuorimmaisen. Yleensä vanhimman lapsen odotetaan olevan omatoiminen ja vastuullinen, minkä vuoksi esikoinen kasvaa monesti huolehtimaan pienemmistä sisaruksistaan ja tämä saattaa

(12)

näyttäytyä vielä aikuisiässäkin. Toki huolehtijan ja vastuunkantajan rooliin voi asettua myös kes- kimmäinen tai nuorin sisarus, mutta usein tämä paikka perheessä lankeaa juuri vanhimmalle. (Kau- lio & Svennevig 2006, 23–26, 32.)

Myös nuorin sisarus kohtaa usein tiettyjä rooliodotuksia. Monesti muut perheenjäsenet ajattelevat nuorimman “pikkuisekseen” iästä riippumatta ja häneen saattaa kohdistua vanhempien sisarusten vallankäyttöä. Nuorimmalle lapselle asetetut roolit voivat olla ahtaita. Keskimmäisen lapsen roo- liodotukset taasen eivät välttämättä ole niin selkeitä kuin kuopuksen tai esikoisen kohdalla, minkä seurauksena tämä joutuu usein etsimään omaa paikkaansa perheessä. (Kaulio & Svennevig 2006, 26–28.)

Vaikka tutkijat ovat tehneet sisaruuden vaikutuksista vain varovaisia yleistyksiä, voidaan kuitenkin sanoa sisaruksilla olevan merkitystä yksilön kasvulle ja kehitykselle. Sisarukset toimivat toistensa ensimmäisenä vertaisryhmänä ja sitä kautta sosiaalistavat toisiaan toimimaan myös perheen ulkopuolisten vertaisten kanssa. Sisarusten kautta yksilö oppii tekemään kompromisseja ja sisaruksen kanssa kasvaneet lapset ovatkin usein yhteistyökykyisempiä, kuin perheen ainoat lapset.

Sisarukset auttavat yksilöä kehittämään myös muita tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista lukutaitoa, huolenpitoa ja konfliktien hallintaa. (Gallgher ym. 2006, 14–15). Sisaruussuhteen läheisyyden lapsuudessa voidaan katsoa olevan yhteydessä myöhemmin muodostettujen ihmissuhteiden onnistu- miseen (Greif & Woolley 2016, 16). Yleisesti uskotaankin, että tiiviillä sisarussuhteella on yksilön sosiaalisia vuorovaikutustaitoja ja luonnetta hiova vaikutus (Rotkirch 2014, 192, 194).

Sisaruussuhde ei ole kuitenkaan ristiriidaton, sillä suhteeseen liittyy myös paljon kamppailua ja kateutta. Sisaruutta voidaankin kuvata kiintymyksen, moniselitteisyyden ja kaksijakoisuuden kä- sitteiden kautta. Sisarusta kohtaan tunnetaan kiintymystä, mutta toisaalta heihin tehdään myös ”pe- säeroa”. Kateus ja kilpailu sisaruuden taustalla aiheuttaa moniselitteisyyttä tunteissa. Toisaalta sisaruksen menestystä toivotaan, mutta samaan aikaan ollaan myös tyytyväisiä, mikäli itse suoriutuu sisarustaan paremmin. (Greif & Woolley 2016, 9–10). Kateuden ja kamppailun vastapainona sisarukset kohdistavat toisiinsa myös syvää kiintymystä ja hellyyttä, pyrkimyksenään ”korvata” nega- tiivisten tunteiden aiheuttama vahinko. (Edwards ym. 2006, 120). Suhteet kaikkiin sisaruksiin ei- vät kuitenkaan ole samanlaiset, vaan yhtä kohtaan välit voivat olla hyvinkin lämpimät samaan aikaan, kun suhde toiseen on lähes vihamielinen (Greif & Woolley 2016, 11).

(13)

Sisarukset toimivat myös usein toistensa tukipilareina elämän vaikeissa kohdissa ja kriiseissä.

(Rotkirch 2014, 194.) Vaikka sisaruussuhteet ovat kaikkein intensiivisimmillään lapsuudessa, ei sisaruus pääty aikuistumiseen. Suhde kuitenkin muuttaa muotoaan ja aikuisuudessa luodut uudet ihmissuhteet vaikuttavat siihen. Sisarussuhde muuttuu rakkaussuhteiden ja lasten saamisen kautta vähemmän keskeiseksi, mikä ei kuitenkaan tarkoita sen merkityksen ja tärkeyden katoamista. Par- haimmillaan uudet, perheen ulkopuoliset ihmissuhteet ja elämänvalinnat voivat lähentää myös si- sarussuhdetta. Toisaalta on mahdollista, että nämä myös vetävät sisaruksia kauemmas toisistaan tai jopa katkaisevat suhteen. (Greif & Woolley 2016, 12, 16–17.)

Myös vanhemmilla on vaikutus siihen, minkälaiseksi sisaruussuhde muodostuu. Oman sisaruk- sensa kanssa läheinen vanhempi voi tukea myös lastensa sisaruussuhteiden läheisyyttä, kun taas päinvastaisessa tilanteessa vanhempi voi ajatella sisarusten olevan epäluotettavia ja omalla käy- töksellään ehkäistä myös omien lastensa välisen läheisen suhteen muodostumista. (Greif & Wool- ley 2016, 13.) Myös vanhemmilta saatu kohtelu vaihtelee, millä on vaikutuksensa sekä yksilöön että sisaruussuhteeseen. Vanhempien yhteen lapseen kohdistama suosiminen vaikuttaa negatiivi- sesti sisaruussuhteisiin vähentäen läheisyyttä ja joissain tilanteissa lisäämällä konflikteja. (Greif &

Woolley 2016, 13–14, 37–38.)

Sisaruuden kokemuksiin vaikuttaa ennen kaikkea yhdessä kasvaminen, joka päihittää jopa biologisen sisaruuden. Eri geeneistä syntyneet, mutta yhdessä kasvaneet sisarukset kokevat siis syvem- pää kiintymystä toisiaan kohtaan kuin biologiset, erillään kasvaneet sisarukset. (Rotkirch 2014, 189–190.) Sisaruus voidaankin nähdä konstruktionismin kautta sosiaalisesti rakentuvana ennem- min kuin vain biologian tai lain määräämänä suhteena. Tällainen muutos sisaruuden käsittämisessä on erityisen ajankohtaista nykyään, kun perheiden monimuotoisuus lisääntyy länsimaissa. (Ed- wards, Hadfield, Lucey & Mauthner 2006, 21, 119–120.)

3.2 ERITYINEN SISARUUS OSANA KASVUA

Sisaruus voi vaikuttaa yksilöön aivan uudenlaisella tavalla, jos toinen sisarus on erityislapsi. Eri- tyisellä sisaruksella viitataan yleensä lääketieteelliseen erityisyyteen; erityisellä sisaruksella on jo- kin vamma tai pitkäaikaissairaus, jonka vuoksi hän poikkeaa ikätovereistaan itsenäisen toimimisen taidoiltaan tai kognitiivisilta kyvyiltään. Erityisen sisaruuden myötä terve sisarus saa helposti roolin, joka ei hänelle välttämättä kuuluisi. Erityisen sisaruksen ollessa vanhin ohittaa terve sisarus

(14)

tämän taidoissaan jossain kohtaa lapsuutta ja isosisaruksen rooli siirtyy tässä vaiheessa helposti terveelle sisarelle syntymäjärjestyksestä riippumatta. Tämä isosisaruksen rooli johtaa helposti siihen, että vanhemmat odottavat terveeltä lapselta omatoimisuutta ja vastuunkantoa huomattavasti erityissisarusta enemmän. Vanhempien huomion ja ajan vie erityinen sisarus vaativuudellaan ja tähän verrattuna terve sisarus voikin näyttäytyä pärjäävänä ja itsenäisenä. (Mäkinen 2019, 8, 17–

22.) Samalla tavalla kuin nuoremman lapsen syntyessä vanhempi lapsi voi kokea jäävänsä vaille huomiota ja hänelle asetetut odotukset liian korkeiksi (Kaulio & Svennevig 2006, 23–26.), voi ilmiö erityisen sisaruuden kohdalla olla vielä entistä voimakkaampi.

Erityisen sisaruksen saama ylimääräinen huomio voi aiheuttaa terveessä sisaruksessa katkeruutta ja kaunaa (Gallagher ym. 2006, 58–59). Toisaalta oman sisaruksen erityisyys voi aiheuttaa surua tämän puolesta (Ali & Sarullah 2010, 518) ja myös syyllisyyttä, vaikka varsinaista syytä ei olisi- kaan. Ajatukset siitä, miksi vahinko ei osunut omalle kohdalle, painavat mieltä tällaisissa tilanteissa. (Kaulio & Svennevig 2006, 47.) Sisaruksen erityisyyden hyväksymisen jälkeen ylpeys ja ilo tästä erityisyydestä nousevat usein kuitenkin päällimmäiseksi (Ali & Sarullah 2010, 519). Yl- peys erityisestä sisaruksesta ja omista kyvyistä huolehtia tästä voi johtaa siihen, että terve sisarus ottaa kantaakseen huolehtijan roolin (Mäkinen 2019 24–25).

Huolehtijan tehtävän ottaminen voi johtaa kuitenkin lapsen ja vanhemman roolien eron haalistu- miseen. Tällöin terve sisarus alkaa kantamaan vanhemmalle kuuluvaa taakkaa, huolehtien myös vanhemmistaan ja siitä, etteivät nämä rasittuisi. Terve lapsi voi kantaa vastuuta vanhempien jak- samisesta myös olemalla itse mahdollisimman ongelmaton. Tällöin terve sisarus jättää omat mur- heensa ja huolensa kertomatta vanhemmilleen, jotta nämä eivät kuormittuisi liikaa. Terve lapsi saattaa ottaa vastuulle myös sen, että vanhemmat voivat olla ylpeitä. Kun erityislapsen mahdolli- suudet toteuttaa vanhempien odotuksia ovat huonot tai rajoittuneet, pyrkii terve sisarus kantamaan ja täyttämään nämä odotukset. (Mäkinen 2019, 24–25, 27, 34, 37–38.) Erityislapsen sisaruksilla onkin taipumusta olla ylisuorittajia (Gallagher ym. 2006, 60). Vastuun kantaminen näyttäytyy siis monen suuntaisena.

Tällainen huolehtijan ja pärjääjän rooli voi myös muodostua osaksi minäkuvaa ja näkyä myöhem- mässä käyttäytymisessä. Esimerkiksi kyky asettaa rajoja omalle jaksamiselle tai sanoa ei vastuu- tehtäville voi olla huono aikuisiälläkin lapsuudessa opittujen roolien vuoksi. (Kaulio & Svennevig 2006, 31.) Velvollisuutta huolehtimiseen koetaan siis myös aikuisuudessa. (Greif & Woolley

(15)

2016, 38–39). Aikuisuudessa huolen kantaminen voi näkyä myös syyllisyytenä siitä, että tekeekin

”itsekkäitä” ratkaisuja ja haluaa elää myös omaa elämäänsä (Mäkinen 2019, 56). Erityislasten ter- veet sisarukset hakevat muita useammin ammattiapua henkilökohtaisiin ongelmiinsa (Gallagher ym. 2006, 60). Erityissisaruksesta huolehtimisen onkin todettu olevan yhteydessä myös aikuisuudessa havaittuihin masennusoireisiin. Oireet eivät kuitenkaan ole yhteydessä huolehtimisen mää- rään. Sen sijaan sillä on merkitystä, kuinka paljon sisarus on saanut tukea erityiseen sisaruuteensa.

Ne, jotka eivät koe saaneensa tarpeeksi tukea terveydenhuollon ammattilaisilta, kärsivät enemmän masennusoireista. (Greif & Woolley 2016, 40.)

Toisaalta erityissisaruudella on myös positiiviset vaikutuksensa. Se antaa valmiuksia kohdata elä- män tuomia vaikeuksia ja suhtautua niihin tyynemmin. Erityinen sisaruus myös usein kartuttaa terveelle sisarelle sellaisia taitoja, joista on myöhemmin apua. Nämä taidot voivat auttaa esimerkiksi työpaikan saannissa ja ammatinvalinta voi usein olla seurausta omista kokemuksista erityislapsen sisarena (Mäkinen 2019, 32–34, 67.) Erityislasten vanhemmat sisarukset hakeutuvat muun muassa muita useammin hoitoalalle (Gallagher ym. 2006, 60). Tietämystä kertyy myös maailmasta yleensä ja erityissisaruksen kanssa kasvanut terve sisarus voikin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.

Erityissisaruus voi antaa terveelle sisarelle vuorovaikutustaitoja. ihmisten lukukykyä (Mäkinen 2019, 47, 69, 84–85). Tämän sisäisen kasvun ja tietämyksen tiedostaminen on yhteydessä siihen, kuinka läheiseksi sisaruussuhde koetaan. Suhde koetaan sitä läheisemmäksi, mitä enemmän terve sisarus kokee siitä saaneensa esimerkiksi kykyä ymmärtää erilaisuutta ja olla myötätuntoinen.

(Greif & Woolley 2016, 39.)

On huomattava, että myös erityissisaruuden tutkimuksessa tulokset ovat vaihtelevia ja moni asia vaikuttaa myös erityissisaruuteen. Esimerkiksi erityissisaruuden vaikutuksista terveen sisaruksen psyykkiseen hyvinvointiin ei ole täyttä selkeyttä. Erityissisaruuteen vaikuttavat myös tavallisen sisaruudessa näyttäytyvät tekijät, kuten esimerkiksi perheen koko, sukupuoli, ikä, perheen sosio- ekonominen asema ja vanhempien suhtautuminen lapsiinsa. Erityisessä sisaruudessa vaikuttavia tekijöitä ovat kuitenkin myös muun muassa erityislapsen diagnoosi ja sen vakavuus (Gallagher ym. 2006, 60–65, 67–80). Erityinen sisaruus tuo siis nimensä mukaisesti sisaruuteen vielä oman lisänsä ja erityisyytensä.

(16)

3.3 SIJAISSISARUUS AIEMMAN TUTKIMUKSEN VALOSSA

Sijaisperheisiin liittyvää tutkimusta on usein tehty sijoitettuna olleiden lasten näkökulmasta. Jon- kin verran tutkimusta on kuitenkin tehty myös sijaisperheiden biologiset lapset tutkimuskohteena.

Merja Kerola (2010) on tutkinut pro gradu -tutkielmassaan sijaissisaruutta biologisten lasten nä- kökulmasta. Kerolan tutkielmassa haastateltavat olivat 6–15 - vuotiaita ja tutkielmassa kiinnitettiin huomiota erityisesti biologisen lapsen ja sijaislapsen väliseen suhteeseen sekä sen muodostumi- seen. Tulosten mukaan sijaissisaruus määrittyy samalla tavalla vahvaksi ihmissuhteeksi, kuin bio- loginenkin. Sijaissisaruuteen liittyy sen lisäksi vielä omia erityispiirteitä, jotka tulevat osaksi suhdetta esimerkiksi sijaislapsen historian tai sijoituksen luonteen kautta. Sijaissisaruudessa monet piirteet ovat kuitenkin myös biologisissa sisarussuhteissa havaittavia. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi sisaruskateus ja sisaren puolustaminen ulkopuolisia kohtaan. Kerolan tutkielmassa esiin tuodaan myös vanhempien rooli tuottaa toimivaa sisaruutta tasapuolisella kasvatuksella. (Kerola 2010, 68–77.)

Vertaisarvioidun suomalaisen tutkimuksen määrä nimenomaan biologisten lasten näkökulmasta näyttäisi olevan valitettavan vähäistä. Ulkomailla tutkimusta on kuitenkin tehty jonkin verran. Rai- nerin ja kumppaneiden tutkimuksessa haastateltiin sijaisperheen 6–19 - vuotiaita biologisia lapsia tarkoituksena selvittää heidän kokemuksiaan sijaissisaruuteen liittyen, mutta myös heidän näke- myksiään sijaishuollon kehittämiseen. Haastatteluista ilmeni, että biologiset lapset mielsivät it- sensä huolenpitäjiksi vanhempiensa rinnalla. Sijaissisaruuden hankaluuksina nousivat esille muun muassa kateus, sijoituksen epävarma kesto ja sijaisperhetoimintaa koskevan tiedon jatkuva esille tuominen julkisesti ulkopuolisten tietämättömyyden vuoksi. (Raineri, Calcaterra & Folgheraiter 2018, 627–631.)

Tutkimukseen osallistuneiden lasten mielestä sijaishuollon kehittämiseksi erityisen tärkeää olisi ottaa myös perheen biologiset lapset osaksi sijoitusta jo suunnitteluvaiheessa ja antaa myös heille tietoja sekä opastusta. Biologisten lasten neuvot sijaissisaruuteen ja sijaisperheenä toimimiseen olivat hyvin reflektiivisiä, sisältäen ohjeita toisen asemaan asettumisesta, yhteistyöstä, omien tar- peiden taka-alalle laittamisesta ja tasapuolisuudesta. Sosiaalityöntekijöiden rooli biologisten lasten elämässä jäi tutkimuksen tulosten valossa pieneksi. Erityisesti tutkimuksessa nousi esille siis tarve ottaa myös sijaisperheen biologiset lapset aktiiviseksi osaksi sijaishuollon toteuttamista. (Raineri, Calcaterra & Folgheraiter 2018, 627–631.)

(17)

Samansuuntaisia tutkimustuloksia esittelee myös Ingrid Höjer tutkimusartikkelissaan (2007). Hö- jerin tutkimusaineisto muodostuu sekä monen sadan sijaisperheen biologisen lapsen kyselyvas- tauksista että kahdeksan osallistujan tarkemmasta haastattelusta. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, kuinka sijaisperheenä toimiminen näyttäytyi biologisten lasten elämässä. Myös tässä tutkimuksessa sijaisperheen biologiset lapset osoittautuivat merkittäväksi osaksi sijaisper- heenä toimimista. Sijaissisaruus näyttäytyi biologisten lasten elämässä sekä tärkeän ihmissuhteena että hankalana kokemuksena. Sijaissisaruuden ongelmallisuus näkyi tutkimuksen mukaan esimerkiksi vaikeiden asioiden näkemisenä nuorella iällä, sijoitettujen lasten käytöshäiriöiden kohtaami- sena ja sijaislasten biologisten vanhempien vierailuina. Myös omien vanhempien jakaminen näyt- täytyi vaikeana, sillä jokaiseen sisarussuhteeseen kuuluvan huomion jakamisen sijaan vanhemmat olivat sitoutuneet hyvinkin vaativaan tehtävään sijaisvanhempina. Sijaisperheiden biologiset lapset antavat paljon omasta perheestään, itsestään ja elämästään, jotta sijaislapsille voitaisiin tarjota mahdollisimman normaali kasvuympäristö. Tästä syystä myös Höjerin artikkelissa korostetaan tarvetta huomioida sijaissisaria sijaishuollossa nykyistä enemmän. (Höjer 2007, 73–74, 76–82.) Myös jo aikuiseksi kasvaneiden biologisten sijaissisarten kokemuksiin ottavat tutkimuksessaan kantaa Njøs ja Seim (2018). Tutkimuksessaan he ovat haastatelleet neljää 11–14-vuotiasta nuorta ja neljää aikuiseksi kasvanutta, iältään 22–30-vuotiasta biologista lasta. Tulostensa perusteella tutkijat esittävät, että sijaisperheiden biologisilla lapsilla on merkittävä rooli sijaisperhetoiminnan eri vaiheissa. Biologiset lapset ovat olleet mukana päättämässä sijaisperheeksi ryhtymisestä, odottaen innolla sijoitettua lasta osaksi perhettä. Tutkimuksen mukaan biologiset lapset myös kokivat suhteen sijaislapseen hyvin normaaliksi, biologisen sisaruuden kaltaiseksi; sijaislapsi kuului perheeseen aivan kuten biologisetkin perheenjäsenet. Tätä suhdetta sijaissisarukset ovat olleet aktiivisesti rakentamassa. Sijaissisarukset ovat osallistuneet myös aktiivisesti mukana sijaislapsen hoivassa, kantaen tästä huolta ja ollen ymmärtäväinen tämän vaikeuksia kohtaan. (Njøs ja Seim 2018, 160, 164–166.)

Tutkimuksessa elämänvaiheella vaikutti olevan merkitystä sen kannalta, kuinka sijaisperheen biologiset lapset näkivät sijaissisaruuden. Yhä perheessään sijaislasten kanssa asuvat lapset eivät tuo- neet juurikaan esille sijaisperhetoiminnan erityisyyttä, kun taas aikuiseksi kasvaneet sijaissisarukset reflektoivat kokemuksiaan enemmän. Näissä reflektoinneissa esille nousivat vanhempien jak- samisesta huolehtiminen, omista vaikeuksista puhumisesta ja ajasta tinkiminen. Tutkimukseen

(18)

osallistuneet kokivat, että alun yhteistoiminnan jälkeen vanhemmat ottivat ajan myötä heitä yhä vähemmän mukaan päätöksiin ja sijaisperhetoimintaan vaikuttamiseen. Sosiaalitoimi taasen näyt- täytyi vain vähän ja näyttäytyessään kyse oli sosiaalitoimen suunnasta tulleista ristiriitaisista odo- tuksista. Kaiken kaikkiaan sijaissisarukset näyttäytyvät tulosten valossa tärkeinä toimijoina sijais- perheessä ja he mieltävät myös itse olevansa osana sijaishuollon onnistumista. (Njøs ja Seim 2018, 166–169.)

(19)

4 KERTOMUKSET JA NIIDEN TUTKIMUS

4.1 KOKEMUS KERTOMUKSINA JA KERTOMUKSELLINEN TUTKIMUS

Tutkielmassani olen kiinnostunut erityisesti sijaissisarten kokemuksista sijaissisaruuteen liittyen.

Kokemuksen käsite on kuitenkin tieteellisesti vaikea määriteltävä. Fenomenologian mukaan kokemus on suhde yksilön ja ympäristön välillä. Tähän suhteeseen liittyy vahvasti mielellisyys, jonka myötä ihminen suuntautuu itsensä ulkopuoliseen maailmaan. Tämä suuntautuminen on osa tajun- nallisuutta. Kokemukset syntyvät, kun tajunnallinen toiminta valitsee kohteensa eli ne ovat osa todellisuuden merkityksellistymistä. Kokemus syntyy siis ymmärtävän ihmisen tajunnallisena toi- mintana, jonka kautta todellisuus merkityksellistyy. (Perttula 2006, 116, 119.) Jo pelkästään täl- laisen selityksen monimutkaisuus kertoo siitä, kuinka vaikeasti määriteltävästä käsitteestä onkaan kyse.

Merkityksiä ja kokemuksia synnyttävä tajunnallisuus toimii kahdella tavalla: psyykkisellä ja hen- kisellä. Psyykkisessä toimintatavassa suhde todellisuuteen on suora. Se ei sisällä kieltä, sosiaalisesti jaettuja merkityksiä tai käsitteitä, eikä täten myöskään mahdollista oman todellisuutta koskevan ymmärryksen tietoista tarkastelua. Henkinen toimintatapa sen sijaan sisältää kielen ja sosiaa- lisen maailman, minkä vuoksi se mahdollistaa myös omien kokemusten tarkastelun. Henkinen toimintatapa on ajattelua, oman todellisuuden järkeilyä, teoretisointia ja ymmärtämistä. Se luo käsit- teitä ja samalla sen ansiosta ihminen pystyy kuvaamaan kokemuksiaan muille (Perttula 2006, 117–

118).

Narratiivit eli kertomukset ovat yksi ihmisen tärkeimpiä keinoja muodostaa merkityksiä elämän- tapahtumistaan ja määritellä kokemuksiaan (Erkkilä 2006, 195). Kertomuksien eli narratiivien kertomisen voidaankin nähdä olevan universaalia toimintaa kaikille ihmisille. Opimme kertomaan narratiiveja jo aivan pieninä ja jatkamme niiden kertomista läpi elämämme. Narratiivien avulla ihminen luo identiteettiään, sitä kuka hän on ja samalla sitä, mitä hän ei ole (Riessman 2008, 8). Narratiiveissaan ihminen vie kuulijan menneisiin tapahtumiin, kertomuksellistaen elä- mänsä merkittäviä tapahtumia. (Riessman 1993, 3). Täten kertomukset ovat julki tuotuja sisäisiä tarinoita; tämä julki tuominen voi tapahtua esimerkiksi puhuttuna tai kirjoitettuna (Hänninen 2000, 55).

(20)

Yksittäinen kertomus ei kuitenkaan koskaan voi tuoda esiin koko sisäistä tarinaa. Sisäiset tarinat itsessäänkään eivät ole suoria kuvauksia tapahtumista, vaan niihin valikoituvat juonen kulun kannalta oleelliset asiat. Samalla osa asioista jää tarinallistumatta. Kertomukset jäsentävät elämänta- pahtumista kokonaisuuksia (Hänninen 2000, 55, 63.) Ne eivät siis heijasta todellisuutta sellaisenaan, vaan ovat aina kertojansa rakentamia (Riessman 1993, 4).

Kertomukset ovat aina sidottuina aikaan, paikkaan ja henkilökohtaiseen kokemukseen. (Riess- man 1993, 4–5). Yksilön muodostamat sisäiset tarinat eivät ole siis täysin ympäristöstään irralli- sia. Päinvastoin ihminen ammentaa tiedostaen tai tiedostamattaan selityksiä ja syy-seuraussuh- teita jo olemassa olevista kulttuurisista tarinoista. Nämä kokemusta jäsentävät selitysmallit eivät aina ole ”oikeita”, mutta niiden psykologinen hyödyllisyys ei riipukaan siitä. Selitysmalleja ja jäsennyksiä tehdään muun muassa sen perusteella, kuinka suuri vastuu sen myötä asettuu henki- lölle itselleen ja kuka asettuu syylliseksi (Hänninen 2000, 64). Yhteys aikaan, paikkaan ja henki- lökohtaiseen kokemukseen aiheuttaakin sen, että kertomukset voivat aina paljastaa jotain myös yhteiskunnastamme, vaikka pintapuolisesti ne vaikuttaisivat täysin luonnollisilta. (Riessman 1993, 4–5).

Sisäistä tarinaa narratiiviksi ulkoistettaessa vaikuttaa vuorovaikutuksellinen konteksti siihen, millaiseksi kertomus lopulta muodostuu. Kertojalla on tällöin mahdollisuus ottaa etäisyyttä sisäi- seen tarinaansa ja samalla muokata sitä läsnäolijoiden kanssa. Kertomukset ja kertominen ovat usein myös strategista toimintaa, jolla on sosiaalinen funktio; niillä pyritään esimerkiksi tuotta- maan mielihyvää tilanteeseen, luomaan ryhmän identiteettiä, vahvistamaan omaa ryhmäjäse- nyyttä tai asettamaan itse tiettyyn positioon. Toisaalta kertomuksilla voidaan myös pyrkiä itse- reflektioon tai läheisyyteen muiden kanssa. Osa kertomuksista jää häpeällisyytensä tai muun vastaavan syyn vuoksi kertomatta. Vastaavasti ympäristö, joka ilmaisee kiinnostuksensa ja ymmär- täväisyytensä, voi tarjota yksilölle tilaisuuden kertoa lähes autenttinen kertomus (Hänninen 2000, 55–57.) On siis paljolti ympäristöstä kiinni, millaiseksi sisäiset tarinat kertomuksiksi ulkoistettaessa lopulta muotoutuvat.

Ottaen huomioon narratiivien merkittävän osan inhimillisessä elämässä, on narratiivin merkitys käsitteenä yllättävänkin kiistelty. Narratiiveiksi voidaan toisaalta katsoa lähestulkoon mikä ta- hansa ihmisen arkipäiväinen kertominen (Polkinghorne 1995, 6). Toiset taas mieltävät narratii-

(21)

veiksi sellaiset kertomukset, jotka kertovat jostain tietystä merkittävästä menneisyyden tapahtu- masta ja sisältävät samat tekijät. Suurin osa kuitenkin näkee narratiivit itsenäisinä kertomuksinaan, joilla on selkeä alku ja loppu. Narratiivi voidaan näin nähdä jatkumoksi, jossa tapahtumat seuraa- vat toisiaan ja ovat toisiinsa linkittyneitä. (Riessman 1993, 17–18.)

Tapahtumien jatkumoa ja yhteen linkittymistä korostavassa näkemyksessä narratiivi voidaan nähdä tarinana (story), joka sisältää juonen. Juonella voidaan viitata kertojan tapaan ymmärtää ja kuvata tapahtumien ja omien elämänvalintojensa välillä (Plokinghorne 1995, 6–7.) Tarinan ja kertomuksen käsitteiden välille on kuitenkin narratiivisessa tutkimuksessa vedetty ero, joka perustuu niiden rakentumiseen. Tarinan voidaan nähdä muodostuvan teoista, henkilöistä, sattumuksista ja tapahtumapaikoista eli sisällöstä. Kertomus sisältää tarinan lisäksi kuitenkin myös kerronnallisen diskurssin eli ne kulttuurisesti ja historiallisesti muodostuneet kerronnan käytänteet, jotka määrit- tävät kertomisen muodon ja tavan. Tarina on siis kertomuksen tapahtumarakenne, joka voidaan kuitenkin kertoa monin eri tavoin riippuen kerronnallisesta diskurssista. (Heikkinen 2015, 172–

174.)

Tutkijalla ei ole suoraa yhteyttä toisen ihmisen kokemukseen. Sen sijaan tutkija kohtaa aina tul- kintoja siitä. (Riessman 1993, 8). Tutkijan kysymysten esittämistapa ja tapa kuunnella vaikuttavat siihen, millaiseksi tutkittavan kertomus muodostuu (Riessman 2008, 50). Mikään aineistonkeruu- väline ei myöskään saa tallennettua koko kertomusta. Olipa kyseessä video tai nauhoite, tutkimusta tehdessä se joudutaan lopulta kääntämään tavalla tai toisella kirjalliseen muotoon. Tämä muunnos on aina vajaa ja valikoiva. (Riessman 1993,11.) Kirjalliseen muotoon saattamisessa tutkija ottaa osan puheen sisällöstä osaksi aineistoa ja toisaalta jättää jotain pois. Tämä sisällyttäminen ja ulkopuolelle jättäminen ohjailee sitä, millaiseksi analysoitava aineisto muodostuu (Riessman 2008, 50).

Tutkijan alkaessa analysoimaan aineistoaan, saa alkuperäinen kokemus vielä omanlaisensa muodon. Tutkija valitsee, mikä on hänen mielestään merkittävää ja mikä ei. Kertomuksia liitetään yhteen, niitä vertaillaan ja muodostetaan suurempia tarinoita. Näin yksikään tarina ei ole enää sellaisenaan tosi. Loppujen lopuksi narratiiveja tutkittaessa tutkimuskohde muuttuu matkalla moneen kertaan, kokemus itsessään on kokijansa näköinen ja jokainen narratiivin käsittelijä ohittaa siitä jotain ja taasen lisää osia (Riessman 1993, 13–15.) Narratiivisuus on tutkimuksessa siis kahden

(22)

suuntaista: tutkimuksen lähtökohtana toimivat kertomukset, mutta samalla tutkimus lopulta muodostaa kertomuksen (Heikkinen 2015, 157).

Kertomusten jatkuvasti muuttuvan ja uudelleen määrittyvän luonteen vuoksi kertomusten tutkimuksessa nojataan usein vahvasti konstruktionistiseen tiedonkäsitykseen. Konstruktivistisessa kä- sityksessä nähdään, että ihmisen tietoa rakentuu aikaisempien kokemusten ja tiedon varaan. Täl- lainen ajattelutapa vastustaa perinteistä tiedonjärjestystä, joka korostaa ihmismielen ulkopuolista todellisuutta. Konstruktivismissa sosiaalinen todellisuus muodostuu ihmisten välisenä verkkona, eikä ole täten olemassa jonakin ihmisestä ulkopuolisena. Sen sijaan todellisuus ja tieto siitä muuttaa muotoaan jatkuvasti ihmisten saadessa uutta tietoa ja uusia kokemuksia. Kertomuksia tutkies- saan myös tutkija kokee todellisuuden oman tietovarantonsa kautta ja tutkimusraportti on loppujen lopuksi ennemminkin tutkijan tuote, kuin suora raportti asian todellisesta laidasta. (Heikkinen 2015, 176–178.)

Omassa tutkielmassani aineistona ovat aikuiseksi kasvaneiden sijaissisarten haastattelut. Näen niiden olevan juonellisia, saman aihepiirin eri tapahtumia yhteen sitovia tarinoita. Tässä juonellisuu- dessaan ne muodostavat narratiiveja, samalla sisältäen myös aina kulttuuriset ja historialliset ker- ronnalliset diskurssit eli kertomisen muodot. Tutkielmani aineisto ei ole täysin omasta itsestäni riippumaton, sillä tapani litteroida ja lukea aineistoa on narratiivista tutkimusta koskevan ajattelu- tavan mukaisesti välttämättä vaikuttanut siihen.

(23)

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN

5.1 KERTOMUKSELLINEN HAASTATTELU JA SEN HAASTEET

Tutkielmaani varten haastattelin seitsemää 18–40 – vuotiasta sijaisperheen biologista lasta, jotka olivat lapsuudenkodissaan toimineet sijaissisaruksena yhdelle tai useammalle pitkäaikaissijoite- tulle lapselle tai nuorelle. Haastateltavista 6 oli naisia ja 1 mies. Koronakevät toi aineiston kerää- misen oman lisänsä ja ohjeistusten tarkentuessa päädyin tekemään haastatteluni tietokoneen väli- tyksellä. Haastatteluissa käytettiin pääsääntöiseesti videota, jotta vuorovaikutus olisi mahdollisimman täyttä ja kasvokkaista. Kahdessa haastattelussa videoyhteys ei onnistunut täysin, toisessa vi- deokuva puuttui haastateltavalta ja toisessa itseltäni.

Tutkielmani tavoitteena on ollut antaa ääni sijaissisaruksille ja heidän kokemuksilleen liittyen sijaissisaruuteen, minkä vuoksi aineistonkeruumenetelmän tuli olla mahdollisimman vapaa ja rajoit- tamaton. Tavoitteenani oli myös se, että aiemmat näkemykset ja yleiset olettamukset vaikuttaisivat tutkimukseeni mahdollisimman vähän. Tästä syystä en halunnut nojata haastatteluja esimerkiksi tiettyihin teemoihin, kuten sijaissisaruudessa kohdattaviin vaikeuksiin tai perhesuhteisiin.

Pyrkimykseni pitää tutkimukseni mahdollisimman avoimena haastateltavien omille kokemuksille johti siihen. että menetelmäkseni valikoitui avoin haastattelu, jossa käytin vaikutteita kertomushaastattelusta. Avoimen haastattelun erityispiirre on siinä, että se ei nimensä mukaisesti noudata selkeästi mitään ennalta päätettyä kaavaa (Eskola & Suoranta 1998, 87). Avoimella haastattelulla viitataankin usein strukturoimattomaan haastatteluun (Hyvärinen 2017a, 21). Mikään haastattelu ei kuitenkaan todellisuudessa ole täysin strukturoimaton, sillä tutkijalla on tutkimusta tehdessään tiedossaan vähintäänkin tutkimuksen kiinnostuksen kohde (Hyvärinen 2017a, 21). Avoimessa haastattelussa tämä tarkoittaa sitä, että haastateltava ja haastattelija pitäytyvät haastattelutilan- teessa tietyssä ennalta päätetyssä aiheessa, mutta haastattelutilanne itsesään on keskustelunomai- nen. Mitään kaikkien haastateltavien kanssa käytäviä teemoja tai kysymyksiä ei tästä syystä etu- käteen muodosteta (Eskola & Suoranta 1998, 87.)

(24)

Omassa tutkielmassani avoimen haastattelun käyttäminen menetelmänä tarkoitti sitä, että haastat- telulle oli päätetty etukäteen aiheeksi sijaissisaruus osana sijaisperheiden biologisten lasten elä- mää. Haastateltavalle esitettävät jatkokysymykset kuitenkin muotoutuivat haastattelun edetessä, eikä kaikkien haastateltavien kanssa kysymykset olleet samoja. Kertomushaastattelusta otettujen vaikutteiden vuoksi aloituskysymys vastasi jokaisen haastateltavan kohdalla kuitenkin sisällöltään samaa. Kertomushaastattelussa, jota voidaan nimittää myös narratiiviseksi tai kerronnalliseksi haastatteluksi, tärkeimmässä roolissa on haastateltavan kerronta. Haastattelijan rooli on tällöin ennen kaikkea olla aktiivinen kuulija, joka tukee haastateltavaa kertomuksessaan (Hyvärinen 2017b, 188; Hyvärinen & Löyttyvuori 2005, 195). Kertomukset ovat universaali tapa jäsentää inhimillisiä kokemuksia ja siksi kertomushaastattelun voidaan katsoa olevan toimiva menetelmä kokemustie- don saamisessa (Hyvärinen 2017b, 174).

Kertomushaastattelulla voidaan viitata hieman erilaisiin haastattelumenetelmiin, jotka eroavat toisistaan siinä, kuinka tiukasti niissä sitoudutaan haastattelijan ja haastateltavan rooleihin sekä kertomukseen. Kaikkein tiukin muoto lienee saksalaisen sosiologi Fritz Schützen kehittämä malli, johon erityisesti elämäkertatutkimuksessa viitataan kertomushaastattelusta puhuttaessa. Ohitan omassa tutkielmassani tämän mallin vain mainitsemalla, että siinä itse kerrottu kokonainen elämä- kerta nähdään tavoiteltavana ja parhaana aineistomuotona. Tämä ”yhden kysymyksen haastattelu”

perustuu ajatukselle siitä, että haastateltavaa ohjaavat kerronnan säännöt ja ”kertomuksen kie- lioppi”, eikä haastattelijan kysymyksillä näin ollen kertomuksen alettua olisi merkitystä. Tätä nä- kemystä on myöhemmin kritisoitu siitä, että se olettaa kertomusten ja omaelämäkerran olevan jokaisen ihmisen sisällä valmiina, jolloin siihen ei vaikuta sosiaalinen vuorovaikutus. Nykyään kertomusten muodostuminen nähdään ennen kaikkea vuorovaikutuksen sääntöjen mukaan tapahtu- vana. On myös perusteetonta olettaa, että jokaisella olisi valmiina mielessään oma elämä kerto- muksena. Päinvastoin, myös kertoja itse rakentaa omaa elämäkertaansa kertomuksensa edetessä.

(Hyvärinen 2017, 184–185, 187.)

Kertomushaastattelun voidaan katsoa alkavan yhdellä suurella kysymyksellä, “yleisellä narratiivisella kysymyksellä” (general narrative question), joka viittaa haastattelun aiheeseen ja herättelee haastateltavan kertomusta (Flick 2009, 177). Aloittava kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole var- sinaisesti kysymysmuotoinen, vaan ennemminkin laajasti ilmaistu kiinnostuksen osoitus tai kes-

(25)

kustelunavaus (Hyvärinen 2017, 179). Yleisen kysymyksen laajuus ja muotoilu riippuvat haastattelun aiheesta ja tutkimuksen kiinnostuksen kohteesta. Hyvä kerronnallinen kysymys mahdollistaa haastateltavan laajan vastauksen ja haastattelijan roolin aktiivisena kuulijana (Hyvärinen & Löyt- tyoja 2005, 199).

Tutkimuksessa voidaan olla kiinnostuneita haastateltavan elämästä yleisesti, jolloin esitettävä narratiivinen kysymys ohjaa häntä kertomaan koko elämäntarinansa alusta alkaen (Flick 2009, 178).

Tällöin voidaan puhua elämäkertahaastattelusta, joka on yksi kertomushaastattelun muoto (Hyvä- rinen 2017, 174). Schützen mallista poiketen kertomushaastattelussa tavoitteena ei kuitenkaan välttämättä aina ole saada aineistoksi haastateltavan koko elämäkertaa, vaan kiinnostus voi kohdistua tiettyyn osaan elämästä (Hyvärinen 2017, 174). Tällöin aloituskysymys muotoillaan herät- telemään elämäkertomusta nimenomaan tästä näkökulmasta. Yleisen narratiivisen kysymyksen tarkoitus ei ole tällöin pelkästään saada haastateltavaa kertomaan tarinansa, vaan myös ohjata kertomaan tarinaa nimenomaan tietystä elämänkulun vaiheesta (Flick 2009, 178, 183.)

Kun haastateltava aloittaa kertomuksensa, on hänelle annettava rauha sen kertomiseen, vaikka se veisi useitakin tunteja. Tämä tarkoittaa sitä, ettei haastattelija saa keskeyttää haastateltavaa esimerkiksi kysymyksillä tai päätelmillään. Sen sijaan haastattelija tukee haastateltavaa olemalla aktiivinen kuuntelija ja motivoimalla eleillään tätä jatkamaan kertomuksensa loppuun (Flick 2009, 178, 183). Näitä eleitä olisi hyvä myös harjoitella, samoin kuin hiljaisuuden kestämistä. Mikäli haastattelija ei ole kiinnittänyt lainkaan huomiota omaan olemukseensa ja kykyynsä olla hiljaa, voi haastattelutilanteesta tulla ahdistava ja epäaito. (Hyvärinen & Löyttyoja 2005, 196–197.)

Kun haastateltava viestittää kertomuksensa päättyneen, on haastattelijan kysymysten vuoro. Tässä haastattelun vaiheessa tutkija pääsee kysymään kertomuksen aikana epäselviksi jääneitä kohtia (Flick 2009, 179). Tämä haastattelurunko löytyy myös Schützen mallista. Kertomushaastattelun kevyemmissä muodoissa kuitenkin tiedostetaan se, että toisinaan haastattelijan jonkinlainen osal- listuminen on edellytys kertomuksen jatkumiselle jo haastattelun aikaisemmassa vaiheessa. Pää- periaatteena kaikessa kertomushaastattelussa kuitenkin on haastattelija rooli ennen kaikkea kuun- telijana. Ensisijaisesti kysymyksillä tai kommenteilla ei siis tule keskeyttää haastateltavan kertomusta. Mikäli kysymyksiä esitetään, tulee niiden mieluiten pohjata haastateltavan kertomukseen tiivistämällä, toistamalla ja peilaamalla tämän puhetta (Hyvärinen 2017, 181, 183, 179, 186–188).

(26)

Vaikka narratiivisella haastattelulla on oma paikkansa tutkimuskentällä, sisältää menetelmän käyt- täminen myös monia huomioon otettavia asioita ja mahdollisia ongelmakohtia. Ensinnäkin narratiivisen haastattelumenetelmän toimivuuden kannalta on tärkeää, että haastateltavan kertomat asiat ovat todella narratiiveja (Flick 2009, 179). Ongelmia voi tuottaa esimerkiksi yleisesti jaetut ole- tukset haastattelutilanteista. Narratiivinen haastattelu ei vastaa perinteistä haastattelutilannetta, jossa haastattelija kysyy kysymykset ja haastateltava vastaa. Sen sijaan haastateltavan odotetaan kertovan tavallista, jokapäiväistä elämäntarinaansa. Tämä ristiriitaisuus voi aiheuttaa vaikeuksia niin haastateltavalle kuin haastattelijallekin. (Flick 2009, 182–183.)

Narratiivista haastattelumenetelmää käytettäessä on myös otettava huomioon eri ihmisten erilaiset kyvyt kertoa tarinoita. Kaikki eivät ole yhtä taitavia tarinankertojia ja oman elämäkerran kertominen haastattelussa poikkeaa vielä tavallisista arkielämän keskusteluista. Haastattelijan tuleekin olla taitava ja harjaantunut aktiivisessa kuuntelussa, jotta hän kykenee mahdollisimman hyvin olemuk- sellaan ja eleillään kannustamaan haastateltavaa tarinansa kertomisessa (Flick 2009, 183.) Myös oman aineistonkeruuni aikana haastateltavien erilaiset valmiudet kertoa elämänkertaansa ja asettua kertomushaastattelun haastateltavan rooliin ilmeni selkeästi. Osa haastateltavistani kertoivat elä- mäntarinaansa ja kokemuksiaan hyvinkin laajasti, kun taas toisten kertomukset olivat lyhyempiä ja loppukysymyksiin päädyttiin nopeammin. Näin ollen aineistonkeruuni päätyi lopulta olemaan avoimen haastattelun ja puhtaan narratiivisen haastattelun välimuoto, jossa alkuun haastateltaville annettiin tilaa kertoa oma elämäntarinansa haluamassaan laajuudessa ja loppua kohden haastattelu muuttui perinteisemmäksi avoimeksi haastatteluksi avoimine kysymyksineen.

Narratiivinen haastattelu vaatii tutkijaa myös miettimään tarkkaan sitä, onko haastattelumenetel- män valinta varmasti välttämätön, sopiiko se omaan tutkimukseen ja tutkimuksen kohderyhmään.

Menetelmän sopivuutta esimerkiksi vieraiden kulttuurien tutkimiseen on kyseenalaistettu, sillä länsimaissa vallitsevaa näkemystä tarinoista ei voida suoraan siirtää ei-länsimaalaiseen kulttuuriin.

Myös muiden kohderyhmien kohdalla voidaan menetelmän käyttöä joutua miettimään eettiseltä kannalta. Tutkijan on pohdittava, millä tavalla elämäkertojen osatekijöiden korostaminen vaikuttaa haastateltaviin (Flick 2009, 183–185.)

Käytännön haasteena narratiivisessa haastattelussa nousee aineiston suuri määrä ja sen mahdolli- nen epäselkeys (Flick 2009, 185). Koska tutkija ohjaa haastattelua hyvin vähän, voi narratiiveista olla vaikeaa saada selkeää kuvaa ja rakennetta esille (Flick 2009, 185). Lisäksi haastattelut voivat

(27)

kestää montakin tuntia, mikä tarkoittaa suurta määrää litteroitavaa haastatteluaineistoa (Flick 2009, 186).

5.2 NARRATIIVIEN ANALYYSI JA TUTKIMUSTEHTÄVÄ

Narratiivinen analyysi on monimutkainen käsite, sillä narratiivisia analyysimenetelmiä on lähes loputon määrä (Hänninen 2015, 195). Narratiivinen analyysi ei siis ole niinkään yksittäinen me- netelmä kuin metodien perhe. Yhteistä näille eri metodeille on kuitenkin se, että ne kaikki käyttä- vät aineistonaan kertomuksia ja niiden kaikkien perimmäisenä tarkoituksena on saada lukija näke- mään tekstin pintaa syvemmälle. (Riessman 2008, 11, 13.) Monimuotoisuutensa vuoksi narratiivinen analyysi ei sisällä mitään tarkkoja toimintamalleja, joita seuraten analyysi tehdään (Riess- man 1993, 54). Näitä analyysimenetelmiä voidaan kuitenkin luokitella esimerkiksi sen perusteella, ollaanko kiinnostuneita kertomisen tavasta vai kertomuksen sisällöstä. (Hänninen 2015, 195).

Narratiivisuus tutkimusmetodina on perinteisesti jaettu kahteen kategorisesti täysin erilaiseen tapaan, jotka ovat varsinainen narratiivinen analyysi ja narratiivien analyysi (Polkinghorne 1995, 12). Narratiivisessa analyysissa pyritään muodostamaan uusi kertomus aineiston pohjalta (Heik- kinen 2015, 181). Narratiivien analyysissa sen sijaan aineistona toimivista kertomuksista pyritään löytämään teemoja, jotka kulkevat läpi aineiston. Narratiivisessa analyysissa siis kerätään yksit- täisiä kertomuksia ja pyritään muodostamaan niistä kokonaisuus, kun taas narratiivien analyysissa kerätään kokonaisia kertomuksia ja pyritään löytämään niistä yhdistäviä elementtejä (Polking- horne 1995, 12).

Jaottelu näiden kahden analyysimuodon välillä perustuu niiden taustalla vaikuttavaan tietämisen tapaan. Narratiivinen analyysi edustaa narratiivista tiedon muotoa, jossa huomio kiinnitetään ihmisten käyttäytymisen eroavaisuuksiin ja siihen kokonaisuuteen, joka on ollut vaikuttamassa ta- pahtumakulkuun. Narratiivisessa tietämisessä korostetaan siis jokaisen tilanteen erityisyyttä. (Pol- kinghorne 1995, 11). Sen sijaan narratiivien analyysi nojaa paradigmaattisen tietämisen muotoon, jolle tyypillistä on luokittelujen tekeminen ja käsitteiden täsmällinen määritteleminen (Heikkinen 2015, 181). Tässä tietämisen tavassa keskitytään enemmän yhdistäviin, kuin erottaviin tekijöihin.

Paradigmaattisen ajattelun voima on siinä, että se tuo kokemuksiin järjestystä liittämällä sen jo-

(28)

honkin laajempaan kategoriaan. Laadullisessa tutkimuksessa, kuten tämä tutkielmani, paradig- maattinen tietämisen tapa tarkoittaa yleensä kategorioiden etsimistä ja muodostamista aineistosta (Polkinghorne 1995, 9–10.)

Narratiivisen analyysin voidaan katsoa siis olevan ennemminkin synteesin tekemistä, kuin sanan- mukaista analysointia, jossa aineistoa eritellään osiin. (Heikkinen 2015, 160–161.) Narratiivien analyysi sen sijaan korostaa kategorisointia ja yhdistävien teemojen löytämistä. Omassa tutkielmassani analyysimenetelmäni oli ennen kaikkea narratiivien analyysia, sillä analyysissani pyrin löytämään kertomuksia yhdistäviä teemoja. Narratiivien teema-analyysissa (thematic narrative analysis) ollaan erityisesti kiinnostuneita siitä, mitä kertomuksissa sanotaan (Riessman 2008, 53).

Tässä analyysimuodossa ei siis ollaan niinkään kiinnostuneita siitä, miten tai miksi kertomuksessa kerrotaan juuri tietyt asiat (Riessman 2008, 53–54.) Analyysini keskittyikin puhtaasti haastattelu- aineiston sisällölliseen ainekseen, jättäen ulkopuolelle muodon ja tarkoitusperät.

Tutkielmassani aloitin analyysini kuuntelemalla kaikki tekemäni haastattelut ja litteroimalla ne kirjalliseen muotoon. Kirjalliseen muotoon saattaminen on haastattelututkimuksissa oleellista ja tutkimuksen kohde vaikuttaa siihen, miten tarkasti haastattelut litteroidaan. (Riessman 1993, 57).

Omassa tutkielmassani tekstimuotoon muuttaminen käsitti lähinnä sanallisen kerronnan, sillä tutkimukseni kannalta esimerkiksi äänenpainojen ja taukojen huomiointi ei ollut oleellista. Pidemmät tauot litteroin kuitenkin kolmen pisteen (…) avulla. Kirjalliseen muotoon saatettuna aineistoa oli lopulta 73 sivua.

Narratiivisen tutkimuksen seuraava vaihe tekstimuotoon saattamisen jälkeen on tekstiaineistoon tutustuminen. Tämä lukeminen on tärkeää aloittaa aluksi avoimesti, ilman ohjaavia teorioita tai muistiinpanojen tekemistä. Ensilukemisen jälkeen aineisto luetaan uudestaan, nyt jo hieman tu- tumpana. Tällöin tekstistä voi löytyä ensimmäisellä kerralla huomaamatta jääneitä sävyjä. Aineis- ton varsinainen analyyttinen läpikäyminen tulisi aloittaa vasta tällaisen avoimen tutustumisen jäl- keen. (Hänninen 2015, 174.)

Kertomushaastattelusta vaikutteita ottaneen tutkimusmenetelmäni vuoksi tutkielmassani ei aineis- tonkeruuvaiheessa ollut tarkkoja tutkimuskysymyksiä. Tutkimuskysymykset muodostuivat aineistoa analysoitaessa. Analysointivaiheessa käytin seuraavia kysymyksiä aineiston läpikäymiseen:

(29)

1. Mihin elämän osa-alueisiin ja vaiheisiin sijaissisaruus haastateltavien kertomuksissa pai- kantuu?

2. Millaisia merkityksiä sijaissisaruus haastateltavien kertomuksissa saa?

Lopulta pääkysymyksenä tutkimuksessa tarkastelin sitä, miten sijaissisaruus näkyi aineistossa osana haastateltavien elämänkulkua. Tutkielmani tarkoituksena on ollut siis selvittää, miten sijaissisarukset itse kertomuksissaan paikantavat sijaissisaruuden näkyneen elämässään. Haastatteluai- neiston olen analysoinut narratiivien analyysin keinoin, pyrkimyksenäni korostaa haastateltavien omia kokemuksia ja merkityksen antoja.

Luettuani litteroidun aineiston lävitse useampaan otteeseen, siirryin analyysissani seuraavaan vaiheeseen eli pelkistämiseen. Pelkistämisestä voidaan erottaa kaksi vaihetta. Omassa tutkielmassani aloitin pelkistämisen alustavien teemojen tekemisellä. Tämän alustavien teemojen tekeminen oli niin sanottua raakahavainnointia, jossa merkitsin aineistoon tutkimuskysymyksen kannalta mer- kittävät kohdat. Raakahavainnoinnilla aineisto saadaan hieman hallittavammaksi, jolloin voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli yhdistämiseen. (Alasuutari 2011, 40.)

Yhdistämisessä raakahavainnoinnissa syntyneet merkittävät kohdat saatetaan jälleen hallittavam- paan muotoon laittamalla niitä saman yhdistävän tekijän alle (Alasuutari 2011, 40). Tutkielmas- sani alustavien teemojen jälkeen luin teemat vielä uudelleen lävitse ja muodostin niistä laajempia kategorioita. Huomasin haastateltavien kertomusten paikantavan sijaissisaruuden vaikutukset erityisesti kolmeen eri elämän osa-alueeseen: minuuteen, perheeseen ja ulkopuolisten kanssa käytä- vään vuorovaikutukseen. Näiden kolmen eri kategorian alle muodostin alustavista teemoista ala- kategoriat, jotka lopulta muodostivat tulosteni pääotsikot. Pääotsikoiden alle muodostin vielä sel- keyden vuoksi alaotsikot.

5.3 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS

Koska kokemus muuttuu jokaisen kertomuksen, kuulijan ja kokijan myötä, on narratiiveja tutkittaessa pohdittava myös saadun tiedon todenmukaisuutta. Perinteisesti tutkimuksen tuloksia on lä- hestytty reliabiliteetin ja validiteetin käsitteiden kautta. Näistä ensimmäinen viittaa tutkimuksen luotettavuuteen eli siihen, missä määrin tuloksiin vaikuttavat satunnaiset tekijät. Jälkimmäinen

(30)

taasen kertoo sen, kuinka luotettavasti käytetty menetelmä ”mittaa” haluttua asiaa. Tulkinnalli- sessa tutkimuksessa, jonka kohteena olevaan sosiaaliseen todellisuuteen myös tutkija kuuluu, reliabiliteetin ja validiteetin käsitteiltä putoaa kuitenkin pohja. (Heikkinen 2015, 184.)

Kerronnallisen tutkimuksen laadun varmistamiseksi onkin alettu muodostaa omia kriteereitään.

Eräiksi tällaisiksi kriteereiksi on määritetty historiallisen jatkumon periaate, refleksiivisyyden periaate, dialektisuuden periaate, toimivuuden periaate ja havahduttavuuden periaate. (Heikkinen 2015, 185.) Narratiivien totuudellisuutta voidaan lähestyä myös sillä ajatuksella, että narratiivit eivät kerro totuutta menneisyydestä sellaisenaan. Ne ovat kuitenkin totta, sillä ne kertovat koke- muksemme totuudenmukaisena. Tutkijan tehtävä onkin pyrkiä ymmärtämään niitä tulkitsemalla ja huomioimalla tarkkaan konteksti, jossa ne on kerrottu. (Riesmann 1993, 22–23.) Historiallisen jatkuvuuden periaatteelle viitataankin siihen, että tutkimuksessa tulisi tuoda esille myös aineistona olleiden kertomusten ajalliset ja paikalliset yhteydet (Heikkinen 2015, 185).

Refleksiivisyyden periaatetta noudattaakseen tutkijan tulisi olla tutkimusta tehdessään tietoinen omista ymmärtämissuhteistaan tutkittavaa ilmiötä kohtaan (Heikkinen 2015, 185). Oman tutkielmani kohdalla tämä on tarkoittanut erityisesti sitä, että minun on täytynyt koko tutkimusprosessin ajan pitää mielessä oma historiani sijaissisarena. Tämä on ollut tärkeää, jotta olen voinut suhtautua aineistoon mahdollisimman objektiivisesti. Oman taustani tiedostamalla olen pyrkinyt siihen, että omat kokemukseni ovat vaikuttaneet mahdollisimman vähän siihen, kuinka luen aineistoa ja mitä asioita sieltä nostan esille.

Dialektisyyden periaate korostaa moniäänisyyttä ja tulkintojen rakentamista yhdessä ympäröivän maailman kanssa (Heikkinen 2015). Moniäänisyyttä olen tutkimuksessani pyrkinyt korostamaan sillä, että olen nostanut aineistosta esille myös enemmistön ajatuksista poikkeavia mielipiteitä.

Kaikkien haastateltavien kokemukset eivät ole olleet aina täysin samanlaisia ja olen pyrkinyt nos- tamaan esille myös vastakkaisia kokemuksia tämän moninaisuuden korostamiseksi.

Toimivuuden periaatteen tausta-ajatuksena on nimensäkin mukaisesti se, että tutkimuksen tuot- tama tieto on käyttökelpoista ja hyödyllistä. Havahduttavuuden periaatteella taasen viitataan siihen, että tutkimuksen tulisi parhaassa tapauksessa tutkimus voi havahduttaa lukijan uudenlaisille ajatuksille ja avata maailmaa eri tavalla. (Heikkinen 2015, 185.) Omassa tutkielmassani koen mo- lempien periaatteiden voivan täyttyä. Sijaisperheiden biologisten lasten kokemuksia voidaan käyt-