2.1 SIJAISHUOLTO JA PERHEHOITO SEN MUOTONA
Lastensuojelulaki määrittää kaikkea Suomessa toteutettavaa lastensuojelua. Lastensuojelullinen työ on erottamattomassa suhteessa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, mikä tarkoittaa näiden oi-keuksien mahdollisimman täysimääräistä kunnioittamista kaikessa työskentelyssä. Kaikki perus- ja ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan yhtä rajoittamattomia. Osaa näistä oikeuksista voidaan rajoittaa esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa ne toteutuessaan uhkaisivat toisen hen-kilön perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Tällaiseksi tilanteeksi voidaan katsoa myös huos-taanotto. (Araneva 2018, 20–24.)
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen toimenpide tilanteissa, joissa muilla keinoin ei ole saatu turvattua lapsen kasvua ja kehitystä (Lastensuojelulaki 417/2012, 40 §). Huostaanotossa lap-sen erityilap-sen suojelun tarve, oikeus elämään, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen turvallisuu-teen sekä välttämättömään huolenpitoon ohittavat muita perheen perus- ja ihmisoikeuksia. Tällai-sessa puuttumiTällai-sessa perusteluiden tulee olla erityisen painavat, mutta lähtökohtaisesti tällainen puuttuminen perustellusti on oikeutettua. (Araneva 2018, 23–24.) Toisaalta tietyissä tilanteissa näihin oikeuksiin puuttuminen on myös velvollisuus. Lapsen oikeuksien sopimuksessa (LOS, 20.
artikla) määritetään, että valtion tehtävä on taata lapselle erityinen suoja ja tuki tilanteissa, joissa lapsen perhe ei voi näitä syystä tai toisesta tarjota. Huostaanottotilanteissa tämän määritelmän voi-daan katsoa täyttyvän.
Huostaanotetun lapsen huolto voidaan järjestää perhehoitona, laitoshuoltona tai muulla tavalla, joka vastaa lapsen tarpeita. Huostaanotetun lapsen huollon ja huolenpidon järjestämisestä vastaa sosiaalihuollon vastaava toimielin. Olinpaikkaa ja huoltoa järjestettäessä on otettava huomioon se, kuinka eri sijaishuoltopaikat vastaavat huostaanoton tarkoitusta. (LSL 417/2007, 45 §, 49 §.) Perhehoitona voidaan käsittää kahdenlainen toiminta; sijaisperheenä toimiminen ja ammatillisen perhekodin pitäminen. Sijaisperheet toimivat kunnan kanssa tehdyn toimeksiantosopimuksen poh-jalta, mutta pääsääntöisesti eivät ole työsuhteessa kuntaan (Ketola 2008, 18–19). Perhehoitoa voi-daan järjestää joko hoidon antajan yksityisessä kodissa tai hoidon saajan kotona (Perhehoitolaki
263/2015). Käytännössä huostaanotettujen lasten tilanteessa hoito kuitenkin annetaan sijaisvan-hempien kotona, sijaisperheessä. Osalle sijaisvanhemmista eli perhehoitajista sijaisperhetoiminta on päätyö, jolloin voidaan puhua myös ammatillisista perhehoitajista. (Ketola 2008, 18.) Tämä on kuitenkin eri asia kuin ammatillinen perhekoti ja sijaisvanhemmat voivat usein olla töissä myös kodin ulkopuolella.
Perhehoitajien kelpoisuudesta ja koulutuksesta säädetään laissa. Ei-ammatillinen perhehoitajuus ei vaadi tiettyä koulutustaustaa, mutta jokaisen perhehoitajaksi aikovan on käytävä ennen sijoitusta tai erityistapauksissa vuoden sisällä sijoituksesta tehtävän edellyttämä ennakkovalmennus. Laki määrää myös sijoituksesta vastaavan kunnan velvollisuudeksi huolehtia tarvittavasta työnohjauk-sesta, valmennuktyönohjauk-sesta, koulutuksesta sekä tuesta. Tätä varten on oltava säädettynä myös vastuus-osiaalityöntekijä. (Perhehoitolaki 263/2015, 6 §, 15 §.)
Perhehoitajaksi voi päästä henkilö, jolla on koulutuksensa, kokemuksensa tai muiden ominaisuuk-siensa vuoksi kyky toimia tehtävässä (Perhehoitolaki 263/2015, 6 §). Näitä ominaisuuksia selvit-tävät sosiaaliviranomaiset yhdessä halukkaiden sijaisvanhempien kanssa. Sijaisvanhempana toi-miminen ei siis vaadi tietynlaista koulutustaustaa, niin kauan kun toiminta ei ole ammatillista (Ke-tola 2008, 21.) Tavallisessa perhekodissa hoidettavia saa olla enintään neljä, perheen biologiset alle kouluikäiset lapset ja mahdolliset muut erityistä huolenpitoa tarvitsevat henkilöt mukaan luet-tuna (Perhehoitolaki 263/2015). Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli perheessä on jo esimerkiksi alle kouluikäinen biologinen lapsi, voi sijaislapsia olla samaan aikaan vain kolme.
2.2 PERHELÄHTÖISYYS SIJAISHUOLLOSSA
Perhehoito on määritelty ensisijaiseksi sijaishuollon muodoksi vuodesta 2012 lähtien, jolloin Las-tensuojelulain (417/2007) 50 § muokattiin hallituksen esityksen (HE 33/2010) mukaisesti. Halli-tuksen esityksen taustalla on pyrkimys saada sijaishuollon perhehoidon osuus kasvamaan, sillä esimerkiksi turvallisen ja pysyvän kiintymyssuhteen puutteeseen on katsottu voivan vaikuttaa pa-remmin perhehoidossa. Esityksessä viitataan maihin, joissa perhehoidon osuus sijaishuollossa on huomattavasti Suomea suurempi. Näissä maissa perhehoidon ensisijaisuus on lakiin kirjattu.
Vaikka Suomessa laki uudistuksen jälkeenkin yhä velvoittaa valitsemaan sijoituspaikan lapsen
erityisiin tarpeisiin ja huostaanoton syihin pohjaten, voidaan perhehoidon ensisijaisuuden koros-tamisen katsoa suuntaavan sijoituksia yhä enemmän tavallisiin sijaisperheisiin. Suomessa laki-muutoksen jälkeen perhehoidon osuus sijoituksista on ollut tasaista tai kasvanut hieman. Vuoden 2019 lopussa sijoitettuna olleista lapsista 57% oli sijoitettuna perheeseen. (Forssel, Kuoppala &
Säkkinen 2020, 9–10.) Vaikka perhehoidon osuuden kasvu ei tilastojen perusteella olekaan suurta, voidaan lakimuutoksen kuitenkin katsoa osoittavan suunnan, johon pyritään.
Vaikka laitoshuolto määritellään hyvinkin selkeästi viimesijaiseksi sijaishuollon muodoksi, ei per-hehoitoon voida silti päätyä ilman tarkkaa harkintaa. Kuten jo aiemmin mainittu, sijaishuoltopaik-kaa valitessa tulee ottaa huomioon huostaanoton tarkoitus. Tämä tarkoittaa sitä, ettei perhehoitoon voida päätyä, ellei sillä voida vastata näihin tavoitteisiin tai jos tavoitteiden saavuttaminen vaatisi todennäköisesti esimerkiksi vain laitoshoidossa laillisia rajoitustoimenpiteitä. Lisäksi tärkeää on yhteistyö lapsen ja tämän biologisten vanhempien kanssa; sijoittaminen näiden vastustamaan paik-kaan vaatisi hyvin painavat perusteet. Kaiken kaikkiaan sijaishuoltopaikkaa valitessa on otettava huomioon paljon erilaisia tekijöitä ja perhehoito ei näissä tilanteissa aina ole paras vaihtoehto, vaikka ensisijainen lain puitteissa onkin. (Räty 2015, 475–476.)
Perheen merkitystä sijaishuollossa on korostanut myös YK vuonna 2010 julkaisemassaan ohjeessa sijaishuollon järjestämiseen. Kyseisessä ohjeessa YK painottaa perheperusteisen sijaishuoltomuo-don järjestämistä ensisijaisena, erityisesti alle 3-vuotiaille lapsille. Ohjeessa tuodaan esille myös laitoshoidon viimesijaisuus ja se, että laitoshoitoa tulisi järjestää vain tilanteissa, joihin sen katso-taan harkinnan jälkeen soveltuvan parhaiten. (United Nations 2010, 5.) Perhehoidon voidaan aja-tella olevan monella tapaa paras vaihtoehto silloin, kun asuminen omassa perheessä ei ole mah-dollista. Parhaimmassa tapauksessa perhehoito mahdollistaa tunteen perhejäsenyydestä, pysyvyy-destä ja mahdollisuudesta osallistua arjen askareisiin (Ketola 2008, 22).
Perheen korostamisen voi katsoa ilmenevän epäsuorasti myös ohjeistuksen muista osista. Tällaista perheen ensisijaisuutta alleviivaa ensinnäkin vanhemman antaman huolenpidon (parental care) merkityksen korostaminen. Jos lapsen ei ole mahdollista saada tällaista huolenpitoa omilta biolo-gisilta vanhemmiltaan, tulisi valtion mahdollistaa se muiden aikuisten antamana. Perhettä ja kotia voidaan nähdä korostettavan myös huomautuksissa siitä, kuinka sijoitetuille lapsille on pyrittävä turvaamaan tasapainoinen koti sekä turvalliset ja pysyvät ihmissuhteet hoivaajiinsa. (UN 2010, 2–
4.) Hoivaajien pysyvyys ja näin ollen myös kiintymyssuhteiden muodostuminen lienee todennä-köisempää perhehoidossa, jossa hoivasta vastaavat perheen vanhemmat palkattujen työntekijöiden sijaan.
Perheiden merkitystä on siis viime aikoina korostettu lapsen kasvun kannalta. Tämä on vaikuttanut myös sijaishuoltoon, jossa ihanteen voidaan katsoa suuntautuneen yhä enemmän perheisiin ja per-hehoitoon. Perhehoitoa tarjoavat perheet voivat kuitenkin olla aivan tavallisia lapsiperheitä, joissa kasvavat sijaislasten lisäksi myös perheen biologiset lapset. Perheen merkitystä tulisi tästä syystä korostaa myös heidän kasvunsa kannalta. Tästä syystä myös tutkimusta aiheesta on aiheellista tehdä.