4.1 KOKEMUS KERTOMUKSINA JA KERTOMUKSELLINEN TUTKIMUS
Tutkielmassani olen kiinnostunut erityisesti sijaissisarten kokemuksista sijaissisaruuteen liittyen.
Kokemuksen käsite on kuitenkin tieteellisesti vaikea määriteltävä. Fenomenologian mukaan ko-kemus on suhde yksilön ja ympäristön välillä. Tähän suhteeseen liittyy vahvasti mielellisyys, jonka myötä ihminen suuntautuu itsensä ulkopuoliseen maailmaan. Tämä suuntautuminen on osa tajun-nallisuutta. Kokemukset syntyvät, kun tajunnallinen toiminta valitsee kohteensa eli ne ovat osa todellisuuden merkityksellistymistä. Kokemus syntyy siis ymmärtävän ihmisen tajunnallisena toi-mintana, jonka kautta todellisuus merkityksellistyy. (Perttula 2006, 116, 119.) Jo pelkästään täl-laisen selityksen monimutkaisuus kertoo siitä, kuinka vaikeasti määriteltävästä käsitteestä onkaan kyse.
Merkityksiä ja kokemuksia synnyttävä tajunnallisuus toimii kahdella tavalla: psyykkisellä ja hen-kisellä. Psyykkisessä toimintatavassa suhde todellisuuteen on suora. Se ei sisällä kieltä, sosiaali-sesti jaettuja merkityksiä tai käsitteitä, eikä täten myöskään mahdollista oman todellisuutta koske-van ymmärryksen tietoista tarkastelua. Henkinen toimintatapa sen sijaan sisältää kielen ja sosiaa-lisen maailman, minkä vuoksi se mahdollistaa myös omien kokemusten tarkastelun. Henkinen toi-mintatapa on ajattelua, oman todellisuuden järkeilyä, teoretisointia ja ymmärtämistä. Se luo käsit-teitä ja samalla sen ansiosta ihminen pystyy kuvaamaan kokemuksiaan muille (Perttula 2006, 117–
118).
Narratiivit eli kertomukset ovat yksi ihmisen tärkeimpiä keinoja muodostaa merkityksiä elämän-tapahtumistaan ja määritellä kokemuksiaan (Erkkilä 2006, 195). Kertomuksien eli narratiivien kertomisen voidaankin nähdä olevan universaalia toimintaa kaikille ihmisille. Opimme kerto-maan narratiiveja jo aivan pieninä ja jatkamme niiden kertomista läpi elämämme. Narratiivien avulla ihminen luo identiteettiään, sitä kuka hän on ja samalla sitä, mitä hän ei ole (Riessman 2008, 8). Narratiiveissaan ihminen vie kuulijan menneisiin tapahtumiin, kertomuksellistaen elä-mänsä merkittäviä tapahtumia. (Riessman 1993, 3). Täten kertomukset ovat julki tuotuja sisäisiä tarinoita; tämä julki tuominen voi tapahtua esimerkiksi puhuttuna tai kirjoitettuna (Hänninen 2000, 55).
Yksittäinen kertomus ei kuitenkaan koskaan voi tuoda esiin koko sisäistä tarinaa. Sisäiset tarinat itsessäänkään eivät ole suoria kuvauksia tapahtumista, vaan niihin valikoituvat juonen kulun kan-nalta oleelliset asiat. Samalla osa asioista jää tarinallistumatta. Kertomukset jäsentävät elämänta-pahtumista kokonaisuuksia (Hänninen 2000, 55, 63.) Ne eivät siis heijasta todellisuutta sellaise-naan, vaan ovat aina kertojansa rakentamia (Riessman 1993, 4).
Kertomukset ovat aina sidottuina aikaan, paikkaan ja henkilökohtaiseen kokemukseen. (Riess-man 1993, 4–5). Yksilön muodostamat sisäiset tarinat eivät ole siis täysin ympäristöstään irralli-sia. Päinvastoin ihminen ammentaa tiedostaen tai tiedostamattaan selityksiä ja syy-seuraussuh-teita jo olemassa olevista kulttuurisista tarinoista. Nämä kokemusta jäsentävät selitysmallit eivät aina ole ”oikeita”, mutta niiden psykologinen hyödyllisyys ei riipukaan siitä. Selitysmalleja ja jäsennyksiä tehdään muun muassa sen perusteella, kuinka suuri vastuu sen myötä asettuu lölle itselleen ja kuka asettuu syylliseksi (Hänninen 2000, 64). Yhteys aikaan, paikkaan ja henki-lökohtaiseen kokemukseen aiheuttaakin sen, että kertomukset voivat aina paljastaa jotain myös yhteiskunnastamme, vaikka pintapuolisesti ne vaikuttaisivat täysin luonnollisilta. (Riessman 1993, 4–5).
Sisäistä tarinaa narratiiviksi ulkoistettaessa vaikuttaa vuorovaikutuksellinen konteksti siihen, millaiseksi kertomus lopulta muodostuu. Kertojalla on tällöin mahdollisuus ottaa etäisyyttä sisäi-seen tarinaansa ja samalla muokata sitä läsnäolijoiden kanssa. Kertomukset ja kertominen ovat usein myös strategista toimintaa, jolla on sosiaalinen funktio; niillä pyritään esimerkiksi tuotta-maan mielihyvää tilanteeseen, luotuotta-maan ryhmän identiteettiä, vahvistatuotta-maan omaa ryhmäjäse-nyyttä tai asettamaan itse tiettyyn positioon. Toisaalta kertomuksilla voidaan myös pyrkiä itse-reflektioon tai läheisyyteen muiden kanssa. Osa kertomuksista jää häpeällisyytensä tai muun vas-taavan syyn vuoksi kertomatta. Vastaavasti ympäristö, joka ilmaisee kiinnostuksensa ja ymmär-täväisyytensä, voi tarjota yksilölle tilaisuuden kertoa lähes autenttinen kertomus (Hänninen 2000, 55–57.) On siis paljolti ympäristöstä kiinni, millaiseksi sisäiset tarinat kertomuksiksi ulkoistetta-essa lopulta muotoutuvat.
Ottaen huomioon narratiivien merkittävän osan inhimillisessä elämässä, on narratiivin merkitys käsitteenä yllättävänkin kiistelty. Narratiiveiksi voidaan toisaalta katsoa lähestulkoon mikä ta-hansa ihmisen arkipäiväinen kertominen (Polkinghorne 1995, 6). Toiset taas mieltävät
narratii-veiksi sellaiset kertomukset, jotka kertovat jostain tietystä merkittävästä menneisyyden tapahtu-masta ja sisältävät samat tekijät. Suurin osa kuitenkin näkee narratiivit itsenäisinä kertomuksinaan, joilla on selkeä alku ja loppu. Narratiivi voidaan näin nähdä jatkumoksi, jossa tapahtumat seuraa-vat toisiaan ja oseuraa-vat toisiinsa linkittyneitä. (Riessman 1993, 17–18.)
Tapahtumien jatkumoa ja yhteen linkittymistä korostavassa näkemyksessä narratiivi voidaan nähdä tarinana (story), joka sisältää juonen. Juonella voidaan viitata kertojan tapaan ymmärtää ja kuvata tapahtumien ja omien elämänvalintojensa välillä (Plokinghorne 1995, 6–7.) Tarinan ja ker-tomuksen käsitteiden välille on kuitenkin narratiivisessa tutkimuksessa vedetty ero, joka perustuu niiden rakentumiseen. Tarinan voidaan nähdä muodostuvan teoista, henkilöistä, sattumuksista ja tapahtumapaikoista eli sisällöstä. Kertomus sisältää tarinan lisäksi kuitenkin myös kerronnallisen diskurssin eli ne kulttuurisesti ja historiallisesti muodostuneet kerronnan käytänteet, jotka määrit-tävät kertomisen muodon ja tavan. Tarina on siis kertomuksen tapahtumarakenne, joka voidaan kuitenkin kertoa monin eri tavoin riippuen kerronnallisesta diskurssista. (Heikkinen 2015, 172–
174.)
Tutkijalla ei ole suoraa yhteyttä toisen ihmisen kokemukseen. Sen sijaan tutkija kohtaa aina tul-kintoja siitä. (Riessman 1993, 8). Tutkijan kysymysten esittämistapa ja tapa kuunnella vaikuttavat siihen, millaiseksi tutkittavan kertomus muodostuu (Riessman 2008, 50). Mikään aineistonkeruu-väline ei myöskään saa tallennettua koko kertomusta. Olipa kyseessä video tai nauhoite, tutkimusta tehdessä se joudutaan lopulta kääntämään tavalla tai toisella kirjalliseen muotoon. Tämä muunnos on aina vajaa ja valikoiva. (Riessman 1993,11.) Kirjalliseen muotoon saattamisessa tutkija ottaa osan puheen sisällöstä osaksi aineistoa ja toisaalta jättää jotain pois. Tämä sisällyttäminen ja ulko-puolelle jättäminen ohjailee sitä, millaiseksi analysoitava aineisto muodostuu (Riessman 2008, 50).
Tutkijan alkaessa analysoimaan aineistoaan, saa alkuperäinen kokemus vielä omanlaisensa muo-don. Tutkija valitsee, mikä on hänen mielestään merkittävää ja mikä ei. Kertomuksia liitetään yh-teen, niitä vertaillaan ja muodostetaan suurempia tarinoita. Näin yksikään tarina ei ole enää sellai-senaan tosi. Loppujen lopuksi narratiiveja tutkittaessa tutkimuskohde muuttuu matkalla moneen kertaan, kokemus itsessään on kokijansa näköinen ja jokainen narratiivin käsittelijä ohittaa siitä jotain ja taasen lisää osia (Riessman 1993, 13–15.) Narratiivisuus on tutkimuksessa siis kahden
suuntaista: tutkimuksen lähtökohtana toimivat kertomukset, mutta samalla tutkimus lopulta muo-dostaa kertomuksen (Heikkinen 2015, 157).
Kertomusten jatkuvasti muuttuvan ja uudelleen määrittyvän luonteen vuoksi kertomusten tutki-muksessa nojataan usein vahvasti konstruktionistiseen tiedonkäsitykseen. Konstruktivistisessa kä-sityksessä nähdään, että ihmisen tietoa rakentuu aikaisempien kokemusten ja tiedon varaan. Täl-lainen ajattelutapa vastustaa perinteistä tiedonjärjestystä, joka korostaa ihmismielen ulkopuolista todellisuutta. Konstruktivismissa sosiaalinen todellisuus muodostuu ihmisten välisenä verkkona, eikä ole täten olemassa jonakin ihmisestä ulkopuolisena. Sen sijaan todellisuus ja tieto siitä muut-taa muotoaan jatkuvasti ihmisten saadessa uutta tietoa ja uusia kokemuksia. Kertomuksia tutkies-saan myös tutkija kokee todellisuuden oman tietovarantonsa kautta ja tutkimusraportti on loppujen lopuksi ennemminkin tutkijan tuote, kuin suora raportti asian todellisesta laidasta. (Heikkinen 2015, 176–178.)
Omassa tutkielmassani aineistona ovat aikuiseksi kasvaneiden sijaissisarten haastattelut. Näen nii-den olevan juonellisia, saman aihepiirin eri tapahtumia yhteen sitovia tarinoita. Tässä juonellisuu-dessaan ne muodostavat narratiiveja, samalla sisältäen myös aina kulttuuriset ja historialliset ker-ronnalliset diskurssit eli kertomisen muodot. Tutkielmani aineisto ei ole täysin omasta itsestäni riippumaton, sillä tapani litteroida ja lukea aineistoa on narratiivista tutkimusta koskevan ajattelu-tavan mukaisesti välttämättä vaikuttanut siihen.