Honkalan tuvassa · DIGI

E. A. AALTIO

Honkalan tuvassa

Honkalan talo Keuruulla on vanha sukulais- taloni siten, että sen emäntä Hedvig oli isoisä­

ni, Keuruun lukkari Abram Andelinin sisar, jo­

ten Honkalan pojat Hannes, Aapo ja Eemeli olivat pikkuserkkujani. Hedvig oli Ylä-Häkki- sen isännän Samulin ja tämän vaimon Hedvigin tytär. Ylä-Häkkisen emäntä taas oli Mäntän ta­

lon kuuluisan isännän Markuksen ja tämän vai­

mon Hedvigin, Kuoreveden Vessarin talon tyt- tären lapsia. Vanha mummu Hedvig asui tyttä- rensä luona Honkalassa pari viimeistä vuosi­

kymmentään. Hänellä oli tarkka muisti ja hän oli kertonut tyttärensä pojille paljon vanhoista Vesi-Keuruun oloista ja ihmisistä, jotka nämä olivat panneet hyvin mieleensä.

Kävin lyseolaisena ja nuorena ylioppilaana usein metsästämässä Honkalan ja lähitalojen riistarikkaissa metsissä talon koirien Nopen ja Mollen kanssa, myös joululoman aikaan, jo­

ten jouduin takkavalkean äärellä usein kuunte­

lemaan talon veljesten mummultaan kuulemia juttuja. En valitettavasti kirjoittanut niitä sil­

loin muistiin, mutta kun kesällä 1923 olin m uu­

taman päivän vieraisilla Honkalassa, niin is­

tuimme tuvassa ja silloin panin paperille eräitä kertomuksia, jotka olen säilyttänyt. Niitä ker­

toi myös talon lähellä asuva rakennusmies Juho Eemeli Jokinen, jolta olen muutenkin saanut paljon muistitietoja.

Kun kuulemani jutut ovat jo miltei kaikki joutuneet unohduksiin ja jäisivät laatikkoni pohjalle, niin lienee syytä vihdoinkin panna ne

"pränttiin”.

MUISTOJA LA PPA LA ISIST A

Kaikki vanhat keuruulaiset muistavat lapsuu­

dessaan kuulleensa kertomuksia siitä, että lap­

palaiset ovat olleet kotiseutumme ensimmäiset asukkaat. Siitä mainitsee myös Keuruun kirk­

koherra Abraham Indrenius v. 1753 Turun

tuomiokapitulille lähettämässään kuvauksessa Keuruun pitäjästä.1) Hänen poikansa, Kurun kappalainen Antero Indrenius, joka oli viettänyt nuoruutensa Keuruulla, sanoo kertomuksessaan Keuruun pitäjästä vuodelta 1776: "Kuitenkin luullaan eikä syyttä, että lappalaiset muinaisina aikoina ja vielä siihen aikaan, kun Hämeenmaa laskettiin Ruotsin kruunun alaiseksi, ja kristin­

usko tuotiin, ovat oleskelleet täällä.2) Aksel Wa- ren on Keuruun pitäjän historiassaan mainin­

nut, että lappalaisten täytyi väistyä uudisasuk­

kaiden tieltä maassamme ja myös Keuruulla ja että he jouduttuaan tappiolle Lapinlahden ran­

nalla (Vihriälän lahti) 1400-luvulla tulivat surmatuiksi viim ein en m ieheen.3) Tässä kaha­

kassa ehkä kaikki lappalaiset saivat surmansa, mutta heidän kotansa olivat niin laajalla alu­

eella Suur-Keuruulla, etteivät kaikki miehet voineet edes osallistua taisteluun. Lappalaisten siirtyminen Keuruulta pohjoiseen päin onkin luultavasti tapahtunut usean vuosikymmenen aikana. Heidän keskuspaikkansa pitäjässämme on ollut Lapinsalmen seutu, mihin viittaavat

sanottu Lapinsalmi, Lapinkangas ja Lapinlahti.

Lisäksi oli ympäristössä poroilla laajoja jäkälä­

kankaita.

Honkalan tuvassa talon veljekset kertoivat vanhan mummu-Hedvigin puhuneen, että jos Pertun päivän aikaan kävi pohjoistuuli, niin tuli lappalainen sen mukana ilmojen teitä. Kun tuu­

li sitten kääntyi etelään vei lappalainen sen mu­

kana linnut Lappiin. Silloin tuli huono lintuvuo­

si. Jos taas Pertun päivän aikoihin oli etelätuuli, ei lappalainen päässyt lähtemään Lapista ja niin tuli hyvä lintuvuosi.

Eräs metsämies löysi kerran ison metsoparven ja ampui useita kertoja suurta metsoa, mutta luoti ei osunut. Mies vuoli silloin hopearahasta pienen sirun ja painoi sen rassilla luodin mu­

kana pyssynsä piippuun. Kun hän nyt ampui, niin metso putosi. Metsästäjä juoksi iloisena puun juurelle katsomaan saalistaan, mutta löy­

sikin pienen lappalaisäijän kuolleena. Se oli juu­

ri niitä lappalaisia, jotka metson hahmossa ajoi­

vat lintukarjaa Lapin maille. Heta-mummu oli sanonut, että tähän kertomukseen uskottiin lu­

34

jasti ja niin hän varmaan itsekin uskoi.

Kolhon talossa eivät poikalapset eläneet, vaan kuolivat pieninä. Isäntä lähti viim ein Jal­

kasin Lappiin saadakseen asiaan neuvoja tie­

täjältä. Hän tuli lappalaiskotaan ja puhui asias­

taan vanhan lappalaisukon kanssa, jonka kuuli olevan noidan. Äijä sanoi: "Annatkos minulle sen mustan härkäsi, niin minä neuvon sinua?”

Kolhon isäntä suostui ja lappalainen ilmoitti, että isännän piti muuttaa talonsa lähellä olevan suuren lähteen reunalle, niin poikalapset tulisi- va elämään. Kun sattui olemaan jouluaatto, teki isännän mieli lähteä kotiinsa ja hän sanoi sen noidalle. Tämä vastasi: "Tahdotko mennä niin­

kuin teeren lento vai niinkuin ihmisen aatos?”

Isäntä sanoi, että ”miten vain parhaiten jou­

tuu.” N yt lähtivät miehet kodasta ja samassa nousi lappalainen Kolhon isännän kanssa lentoon etelää kohti. Kolholainen sanoi: ”Ohoh, kun lak­

kini putosi.” Lappalainen virkkoi siihen: ”Vas- takos sen nyt sanot, kun mentiin jo seitsemän­

nen kirkon ohi.” Samassa he jo laskeutuivat Kolhon pihamaalle. Lappalainen meni heti na­

vettaan ja sitoi mukanaan tuomansa piilun mus­

tan härän ryntäille, talutti sen navetasta ulos, nousi sen kanssa silmänräpäyksessä ilm oille ja katosi näkyvistä. Kolholainen muutti sitten ta­

lonsa lähteen reunalle ja poikalapset alkoivat talossa elää ja menestyä.

Tämän kertomuksen Kolhon isännän Lapin matkasta olen jo aikaisemmin julkaissut, mutta kun se on Honkalan tuvassa kerrottu, saakoon se tässäkin sijansa.

Honkalan veljekset lisäsivät vielä, että musta elukka oli noidan elukka ja että noidan luvut olivat parittomia. Vielä he tiesivät, että piilu oli noitakalu. Jos tahdottiin poikalasta, niin pii­

lu piti viedä pirtistä ulos. Jos taas tahdottiin tyttölasta, piti piilun panna sängyn alle. Hyvä ohje nykyisillekin keuruulaisille.

NOITATEM PPUJA

Edellä mainitut Abraham ja Antero Indrenius kertovat keuruulaisten aikanaan eli 1700-luvun puolivälissä olleen taipuvaisia uskomaan noi­

tuuteen ja taikoihin. Aksel Waren kertoo Keu­

ruun pitäjän historiassaan, että Keuruun kirk­

koherra Nikolaus Lätt syytti erästä vaimoa Loi- lasta siitä, että ”tämä oli noitunut hänen kar­

jansa niin, että se ei tule takaisin kotia metsäs­

tä, sittenkun se on sinne ajettu.” Waren lisää tähän: "Syystä voi sanoa, että sellainen seura­

kunta, millainen pappi.”

Mutta olikohan Lätti-pappi sittenkin oikeas­

sa? Lapsena kuulin Keuruulla joskus puhut­

tavan ihmisistä, jotka suuttuneina jonkun talon emäntään "panivat sen karjan mehtän pimen­

toon”, joten sitä ei löydetty eikä saatu kotia il­

lalla, vaikka emäntä olisi kuinka lehmiään hu­

huillut. Kukapa tällaista enää uskoisi? Mutta joillakin vanhan kansan ihmisillä oli hallussaan

Aapo Honkala

voimia, joita me emme tunne. Veren juoksun seisottajia oli ennen maassamme kai joka pitä­

jässä, nyt tuskin missään. Oli miehiä, jotka

"nostivat karhun vihamiehensä karjaan” jne.

Honkalan vanha mummu oli kertonut, että Ylä-Häkkisessä oli ennen, joskus 1700 luvun lo­

pulla ollut kestinä mies, joka permillä, lutilla ja ampumalla sai niin paljon lintuja ja muuta riistaa, että hänellä luultiin olevan hyvään m et­

sämiehen onneensa syynä joku taikatemppu.

Muut hieman kateelliset metsästäjät alkoivat sanoa häntä sen vuoksi Lintu-Piruksi. Tällä lin ­ nustajalla oli poika, joka teki talossa töitä ja jäi sinne kestiksi. Isänsä "koltin” (liikanimen) mukaan hän sai nimen Lintu-Pirun Mikko.

Vanhemmilla päivillään Mikon tehtäväksi tu­

li kutoa verkkoja, rysiä, mertoja ja nuotan ha­

vasta. Hän oli työssään taitava ja ahkera mies.

Sitten Mikkokin kuoli. Pari yötä myöhemmin heräsi joku talon pirtissä ja huomasi kuuta­

mossa Mikon istuvan havastuolin äärellä ja ku­

tovan verkkoa kuten aina ennenkin. Kun mies herätti muun talon väen, niin näky hävisi. Kun jotkut olivat jo kuitenkin nähneet Mikon, niin päätettiin mennä miehissä riiheen katsomaan pärevalkean kanssa, ohko Mikko siellä ruumis- laudalla. Siellähän Mikko oli, mutta sukkien pohjat olivat lumiset, kun oli talvisaika. Ihmiset päättelivät siitä, että kyllä se Mikko oli pirtissä käynyt.

Vanha Heta-mummu uskoi taikoihin, kuten sen ajan ihmiset yleensäkin. Hän oli tuonut Ylä-Häkkisestä mukanaan Honkalaan kaksi karhun raateluhammasta, joista toinen oli vielä 1920-luvulla tallella ja taitaa vieläkin olla. Niitä hän käytti pieniin noitakonsteihinsa, etupäässä

sekoittaessaan rohtoa kipuja vastaan. Honka­

lan veljekset kertoivat siitä seuraavan tapa­

uksen:

Heidän veljensä Samuli (myöhemmin Kettu- harjun isäntä) sai pikkupoikana kovan ham- maskivun. Heta-mummu rupesi silloin heti te­

kemään rohtoa sen parantamiseksi. Hän oli ot­

tanut vettä pieneen pahkakuppiin, pani siihen tikkuja ruumislaudasta ja jotain muita roskia.

Tärkeintä oli kuitenkin panna herneen karhun hampaat. Sitten mummu sekoitteli sitä ja kun se oli valmis, käski hän Samulia pesemään pos­

keaan siltä kohtaa missä särkevä hammas oli.

Samuli teki niin, mutta häntä alkoi peloittaa ja niin hän lähti karkuun. Silloin Heta heitti koko liemen hänen peräänsä ja sanoi: ” Meni arvon vasemman olan yli, kyllä se nyt paranee.” Sa­

mulin hammaskipu lakkasikin ainakin sillä ker­

taa. Kim olin Samulin luona Kettuharjussa vie­

raisilla vuonna 1951, niin hän kertoi saman ju­

tun.

Honkalassa oli ollut vanha tapa, että riihen permantoon kaivettuihin kahteen koloon oli pantu joitain noita-aineita. Mitä ne olivat, sitä ei kukaan enää muistanut. Siten noiduttiin hyvää vuodentuloa. Kun olin elokuun lopulla 1908 Honkalassa metsästämässä, niin menin metsäs­

tä puolen päivän aikaan palattuani talon väen kanssa riihtä ahtamaan, jolloin ojentelin ante- lolla lyhteitä parsimiehelle. Siinä touhussa oli mukana myös talon poika Aapo (myöhemmin Honkalan isäntä), joka näytti minulle kolot ja selitti niiden tarkoituksen. Aapo ei itse liene us­

konut esi-isiensä vanhoihin noitakonsteihin vaan naurahti niille.

"Pyssyä noijuttiin ennen Keuruulla kovasti.”

Näin kertoivat Honkalan veljekset ja usein Hon­

kalan tuvassa istuskellut hyvä muistitiedon säilyttäjä rakennusmies Juho Eemeli Jokinen sekä metsästystoverini torppari Jukka Ahola Väärisen talon maalta ja torpanpoika Vihtori Saarela (myöhemmin talollinen) Haapamäen maalta.

Abraham Indrenius mainitsee edellämaini­

tussa kuvauksessaan Keuruun pitäjästä, että

"lintujen ja muun riistan pyynti, jota entis­

aikaan ahkerasti ja m enestyksellisesti harjoitet­

tiin, on nyt enimmäkseen loppunut.”4) Pelkään että Indrenius on erehtynyt, sillä vielä viime vulosisadan puolivälissä pyydystettiin lintuja niin runsaasti, että niitä riippui monen talon aitassa koivista yhteen sidottuina parittain ehkä sata tai parisataa ja niitä syötiin pitkin talvea etupäässä koivusta tehdyssä puukourussa muun lihan, kuten lampaan- ja sianlihan kanssa lei­

vinuunissa paistettuina.

Pastori Antero Indrenius ei Kertomuksessaan Keuruun pitäjästä vuodelta 1776 puhu mitään metsänriistasta tai metsästyksestä kotiseudul­

lamme paitsi hirvenjahdista, mutta v. 1785 Abo Tidningar lehteen lähettämässään kuvauksessa

Ruovedestä, jossa olosuhteet olivat suunnilleen samat kuin Keuruulla, hän kuvaa sikäläistä metsästystä ja riistaa seuraavasti:

Jousella ammunta on jo joutunut pois käy­

tännöstä niin, että tuskin enää lainkaan saa nähdä rautajousta, vielä vähemmän sitä käytetään. Sen sijaan lienee harvoja taloja, joissa miesväki ei käyttäisi pyssyjä, joilla ammutaan e i ainoastaan lintuja, näätiä ja kettuja tilaisuuden sattuessa, vaan myös hir­

viä, jotka kesät ja talvet oleskelevat tällä seudulla ja joita hiihtomiehet kaatavat sit­

ten kun hirvet ovat suojailman jälkeen ko­

vettuneessa syvässä lumessa ajettu lopen vä­

syneiksi. Ne ovat kuitenkin viim eksi kulu­

neina vuosina olleet m iltei sukupuuttoon hä- viteyt.5)

Kun muistelee sitä riistarikkautta, joka Keu­

ruulla oli kuluvan vuosisadan alussa, niin täy­

tyy m iltei sanoa, että "metsä eli”. Kun lyseon viim e luokilla ja nuorena ylioppilaana paljon metsästin Haapamäen asemaseudun ympäristön metsissä, Honkalan mailla, Hoskarin korvessa ja Mannisenniemessä, niin nousi metso- tai tee- ripoikue vähäväliä koiran ajamana puihin. N y­

kyään on riistakanta niin vähentynyt, että se olisi rauhoitettava kokonaan muutamaksi vuo­

deksi. Vanha hyvä ystäväni ja erinomainen m et­

sämies, jonka kanssa pudotimme lintuja Vää­

risen, Peräisen ja Iso-Moijasen mailla, sanoi m inulle vanhempana, ettei hän enää henno ampua lintuja, ”kun ne ovat menneet niin vä­

hiin”.

Esi-isämme Keuruulla ovat tietysti aikoinaan noituneet kovasti teräsjousiaan ja karhukeihäi- tään, mutta ei ole säilynyt tietoja, mitä noita- lukuja he silloin lukivat tai miten menettelivät.

Honkalan tuvassa kertoivat talon veljekset, Ju­

ho Eemil Jokinen ja työmies Nestor Manninen, joka oli usein Honkalassa töissä, että kun muu ei auttanut pyssyn käymiseksi, niin vuoltiin puukolla hopean palasesta tai hopearahasta pie­

ni siru joka pudotettiin "suusta laattavan” pii­

pusta sisään ja sitten vasta työnnettiin rassilla luoti perään. Tehokkain keino oli kuitenkin se, että lintua ammuttiin kerran vain hopealuodil- la. Silloin pyssy rupesi varmasti tarkasti käy­

mään. (Hopealuodistahan kaatui Keuruun sis­

sien päällikkökin Gabriel Herpman Ampialan savupirtin katolle 29. 12. 1715 kun pyrki sitä kautta pois tupaan tulevan vihollisjoukon kä­

sistä.)

Tehokkain, mutta samalla syntinen konsti pyssyn saamiseksi tarkkakäyntiseksi, oli kui­

tenkin öylättiin ampuminen. Eräs vanha mies oli kuullut nuoruudessaan puhuttavan metsäs­

täjästä, joka ehtoollisella käydessään piilotti öylätin taskuunsa ja oli pannut sen sitten ko­

tiaan ja metsään tultuaan petäjän kylkeen ja ampunut siihen laukauksen. Jälkeenpäin mies oli kertonut, että "veri vain roiskui”, mutta että

kyllä pyssy tuli tarkaksi käymään. Mies oli li­

sännyt että hän ampui sitten pyssyllään pal­

jon lintuja.

Abraham Indrenius kertoo edellämainitussa Keuruun kuvauksessaan: "Rahvas uskoo, että noituuteen lupautuneet ovat pystyneet nostat­

tamaan karhun toisensa karjan ja hevosen kimppuun ja aiheuttaneet vihapäissään sitten useasti suurta vahinkoa naapureilleen ja m uil­

le. Ja m ikä vielä pahempaa, he ovat vahingoit­

taneet myös naapureittensa terveyttä ja järkeä.

Sellaista rahvas vieläkin u s k o o . ” 6)

Vanha kirvesmies ja kaskenkaataja Liinus Nurminen Pohjoislahdelta, joka oli mm. raken­

tamassa kirkonkylän Kansallispirttiä, kertoi m i­

nulle nuoruudessaan tunteneensa vanhan m ie­

hen, josta sanottiin, että ”se pystyi nostamaan karhun vihamiehensä karjaan”. K yllä kirjoit­

taja on lapsuudessaan kuullut kerrottavan täl­

laisista miehistä, niin että Indreniuksen y li pa­

risataa vuotta sitten kirjoitettua kertomusta ei ole kummeksittava.

Panen tähän vielä pari muualla kuin Honka­

lan tuvassa kuulemaani juttua vanhoista noita- tempuista.

Iso-Moijasen emäntä Judith (Tihta-täti), Murtomäen tyttäriä, kertoi Einari Vääriskosken hopeahäissä Moijaselle, että Murtomäen ja Oh­

ra-ahon emännät olivat joskus 1700-luvun lo­

pulla joutuneet riitaan keskenään ja kostoksi

nostattivat käärmeen toisten maitohuoneeseen.

Vaikka huoneen rotan ja hiiren reijät tukittiin, niin löysi jompi kumpi emäntä maito-aitastaan aina käärmeen. Niinpä oli käärmeen mahanahka lopulta aivan kulunut sen madellessa talojen vä­

liä. Sitten Tihta-täti naurahti ja lisäsi: "sellai­

sia emäntiä ne meidän esiäidit olivat".

Murtomäen isäntä Heikki kertoi, että hänen lapsuudessaan vuosisatamme alussa ammuttiin aina pyssyllä kun karja laskettiin talosta en­

simmäistä kertaa laitumelle. Siihen aikaan ei enää ollut metsissä karhuja tai susia, mutta se oli ollut talossa ikimuistoinen tapa karjan varje­

lemiseksi metsän pedoilta ja sitä perinnettä jat­

kettiin.

(Kuvaus jatkuu Keuruun Joulun vuoden 1972 numerossa.)

L ähdeviitteet

1. Abram Indrenius, Kuvaus Keuruun pitäjästä, suomentanut Aulis Oja. s. 8.

2. Antero Indrenius, Kertomus Keuruun pitä­

jästä vuodelta 1776, suomentanut E. A. Aaltio ss. 13,14.

3. Aksel Waren, Keuruun pitäjän historia,, s.2.

4. Abraham Indrenius, em. teos s. 8.

5. Antero Indrenius, Äbo Tidningar v. 1785 g. 139 Lainaus em. Antero Indreniuksen Keuruun pitäjän kertomuksesta s. 40.

6. Abram Indreniuksen em. kuvaus s. 12.