Keuruun suurista kirkkoveneistä · DIGI

Keuruun kirkkovene katoksessaan. Valok. Albin Aaltonen

KEURUUN

E.A. A A L T I O

SUURISTA

KIRKKOVEN EISTÄ

Keuruun kirkkoranta oli vuosisadan vaihteen molemmin puolin sunnuntai-aamuisin täynnä vakavaa tummapukuista kansaa. — Keuru- ja Elias Lönnrot -laivat ajoivat kumpikin laiturei- hinsa, edellinen Lapinsillan eteläpäähän ja jäl­

kimmäinen pappilan rantaan. Ne olivat tavalli­

sesti täynnä kirkkoväkeä. Mutta niihinkin aikoi­

hin saapui kirkkorantaan suurin osa vesikeuru- laisia pitkillä suurilla kirkkoveneillään. Kirkon­

kylän silloiseen hiljaiseloon tarjosi pyhäaamui- nen kirkkoranta värikkään ja eloisan kuvan ja suuri määrä kirkonkyläläisiä ja Maa-Keuruulta kirkolle jo tullutta kirkkoväkeä riensi Lapin- sillalle katselemaan laivojen ja kirkkoveneiden saapumista rantaan.

Lapsuusvuosieni kauneimpia muistoja onkin se, kun katselin pitkien kirkkoveneiden kiivasta soutua kirkkorantaan kokan nostaessa valko- vaahtoisen ryöpyn. Kunkin venelahkon kirkko­

veneellä oli pappilan rannassa oma »pilttuun­

sa», syvälle rantapenkereeseen uurrettu leik­

kaus, jotka ovat vieläkin näkyvissä, joten kirk­

koväki pääsi mukavasti ja kuivin jaloin nouse­

maan veneistään.

Kirkkoveneitä oli kaikissa Näsijärven reitin rantapitäjissä, eniten kai vesien pahoin pirsto­

massa Ruoveden pitäjässä. Ruovetisten kirkko- veneistä on maisteri A r t t u r i T i e n a r i kir­

joittanut erinomaisen kuvauksen, joka on jul­

kaistu Hämäläis-Osakunnan albumissa Kaikuja Hämeestä X, mutta Keuruun kirkkoveneistä ei näihin saakka ole painettu laajempaa kuvausta.

Kirkkoveneiden soudusta Näsijärvellä ja Py­

häjärvellä on olemassa G. A. B r a k e l i n kuvaus

»Väinämöisessä» v. 1829. Hän kertoo siinä lap­

suusmuisto jaan vuoden 1800 paikkeilta ja lausuu mm. »Ylämaassa asuvat suomalaiset käyttävät vielä tänään veneitä, jotka ovat pitkiä, kapeita,

latteapohjaisia ja ilman k ö l i ä .--- Sellainen vene 12, 16, 20 ja jopa 30 väkivahvan miehen soutamana, jolloin joka airossa on yksi mies, liukuu vettä myöten suurella nopeudella, ja 15 tai 20 sellaisen veneen kilpasoutu valkoisiin tai punaisiin puettuine naisineen joukossa on todel­

lakin kaunis nähtävyys.» Brakelin kuvauksesta -päätellen olivat hänen näkemänsä suurimmat kirkkoveneet 15-hankaisia. Keuruselän suurim­

mat kirkkoveneet olivat 14—16-hankaisia, kuten setänikin, v. 1847 syntynyt maanviljelijä A b b e A a 11 i o mainitsee kirjoituksessaan »Muistelmia kirkkomatkoista vanhalla Keuruulla». (Keuru- selän-Seuran julkaisu Vesi-Keuru v:lta 1946.) Keuruun kirkkoveneistä on myös antanut tieto­

ja Keuruun kirkkoherran Frans Henrik Berg­

rothin tytär L y d i a H ä l l f o r s erinomaisen hauskasti kirjoitetuissa »Äidin muistelmissaan».

Hän sanoo mm.: »Järveä pitkin kiisi useita kym­

meniä pitkiä ja kapeita kirkkoveneitä, joita soudettiin 7:llä, 10:llä, jopa 15:llakin airoparilla.

Suurin Keuruselän aaltoja halkonut vene on ollut Häkkiskylän 16-hankainen Sauna-niminen kirkkovene, josta maanviljelijä Toivo Vääris- koski sanoi, että »se oli oikein kuulusa vene».

Heinäkuussa 1849 Ala-Häkkisen isännän, kihla- kunnanlautamies Juho Fredrik Matinpojan jäl­

keen laaditusta perunkirjasta löydämme mai­

ninnan 15-hankaisesta kirkkoveneestä, josta toi­

nen puoli kuului sanotulle talolle ja toinen puoli Ylä-Häkkiselle. Perunkirjan antama tieto han- kaluvusta saattaa olla virheellinen, sillä Abbe Aaltio mainitsi siinä olleen 16 airoparia ja lisäk­

si kertoi Kallio-Mannilan hiljan edesmennyt isäntä Eemeli, joka oli veneen monta kertaa näh­

nyt, sen hankaluvun olleen kuusitoista. Samoin on kertonut pankinjohtaja Uuno Kivimannila, joka lapsuudessaan näki veneen Ala-Häkkisen rannassa ja nimenomaan luki sen hangat, ja hiljattain kuollut metsänhoitaja Onni Tirkko­

nen, joka koko lapsuutensa ja nuoruutensa asui Ala-Häkkisessä ja joka hyvin muisti veneen, sanoi myös sen olleen 16-hankaisen. Abbe Aal­

tio kertoi ruovetisen venemestarin Särki-Sepän tehneen mainitun veneen, ja siihen viittaa sekin, että yllämainittuun perunkirjaan on merkitty hänen olevan velkaa kuolinpesälle kolme hopea­

ruplaa. Vene oli valmistunut pari vuotta ennen Juho Häkkisen kuolemaa eli noin v. 1847.

Voimme pitää selvänä, että erikoisia kirkko- veneitä tehtiin Keuruulla jo 1500-luvun puoli­

välissä, jolloin käytiin Pirkkalan kirkossa ja hieman myöhemmin Ruoveden kirkossa. Män- tänkosken sivu veneet vedettiin telapuita myö­

ten, kuten professorinrouva Irene Rosenqvist kertoi vielä tapahtuneen 1880-luvullakin. En ole niin perinpohjin tutkinut arkistoissa säilyneitä Keuruun perunkirjoja, että voisin varmuudella sanoa, koska niissä ensi kerran mainitaan kirk­

kovene. Vanhin kirkkoveneestä löytämäni mer­

kintä on Vaasan Maakunta-arkistossa säilyte­

tystä Mäntän talon isännän Markus Mäntän perunkirjasta vuodelta 1809, johon on merkitty, että hän on omistanut kaksi kolmatta osaa kirkkoveneestä ja Pättiniemen talo kolmannek­

sen. Jako on toimitettu noin v. 1780, jolloin Mäntästä lohkaistiin Pättiniemen talo. Veneen hankalukua ei mainita, mutta kun Mänttä oli siihen aikaan suuri talo, voitaneen päätellä, että hankaluku oli ehkä kaksitoista, koska Mäntän viime vuosisadan puolivälissä tehdyssä kirkko- veneessä oli 14 airoparia. Laivaliikenteen alet­

tua sanottu vene jäi makaamaan Mäntän rantaan ja mätäni siellä, kuten monet muut ylpeät Keu­

ruselän halkaisijat heitteille jätettyinä omissa valkamissaan. Syyskuussa 1844 Ylä-Häkkisen isännän Heikki Samulinpojan jälkeen toimitetus­

sa perunkirjoituksessa vietiin kirjoihin 8-han- kainen kirkkovene. (Perunkirja on myös Vaasan Maakunta-arkistossa.) Veneen nimi oli Vihta, ku­

ten Abbe Aaltio siitä mainitsi isoisäni, Keuruun lukkarin Abram Andelinin kertoneen. Häkkis­

kylän kahdella talolla oli kuitenkin siihen aikaan vielä yhteinen 14-hankainen kirkkovene Sau­

na, jolla isoisäni oli monta kertaa ollut souta­

massa kirkolle ja myös sen kilpasouduissa. Kun Särki-Seppä sitten teki venelahkolle ylläkerro­

tun uuden 16-hankaisen veneen, sai sekin ni­

mekseen Sauna, mutta veneet erotettiin toisis­

taan Vanhan-Saunan ja Uuden-Saunan nimityk­

sillä. Vaikka Keuru-laiva alkoi v. 1885 tehdä kirkkomatkoja Keuruselän itärannan kautta poi­

keten Häkkiskylässä Harmaaniemen sillassa, pantiin kuitenkin joskus molemmatkin suuret kirkkoveneet sunnuntaisin vesille. Sen merkiksi vedettiin pieni lippu lighumaan muutamaa päi­

vää ennen lähtöpäivää Ala-Häkkisen rannassa olevaan korkeaan tankoon, kuten Onni Tirkko­

nen kertoi. Kuten vanhimmat ihmiset vielä muis­

tavat, olivat keväällä v. 1899 suuret tulvat. Häk­

kiskylän 14- ja 16-hankaiset kirkkoveneet oli vuosi tai pari sitä ennen nostettu sisätysten sa­

maan koppeliin, kun toinen koppeli tarvittiin varastosuojaksi. Tulva ajoi veneet viereiselle rantanitylle ja siinä ne sitten vuosien mittaan hiljalleen mätänivät, ottipa joku niistä tarvepui­

takin. Näin murheellinen loppu oli Häkkiskylän 16-hankaisella, jolla aikoinaan oli kilpasoudussa lyöty Kuoreselän ja Ruoveden nopeimmat kirk­

koveneet, kuten myöhemmin kerrotaan.

Keuruun vanhoissa perunkirjoissa on mai­

nittu usean muunkin Vesi-Keuruun lahkon omis­

taneen kirkkoveneen, mutta niiden hankalukua ei ole merkitty. Vuosisadan puolivälin jälkeen aaltoja halkoneessa Liukon kirkkoveneessä muis­

tetaan olleen kolmetoista airoparia. Kun Ukon- selän rannalla olevan Kopareen talon syytinki- vaari Jussi Kopare syytti Keuruun talvikärä- jissä 1833 naapuriaan, talollista Samuli Pelto- niemeä siitä, että tämä oli rikkonut heidän yh­

teisen kirkkoveneensä, mainitaan siinä olleen kymmenen hankaparia. Kun Kolhon ja Haikan

talojen yhteinen kirkkovene kaatui ja repesi ankarassa pyörremyrskyssä suurella Keuru- selällä elokuun 31 päivänä 1845, niin merkit­

tiin pitäjänkokouksen pöytäkirjaan, että veneen hankaluku oli ollut yksitoista. Vene oli vanha ja heikkokuntoinen eikä kestänyt paluumatkalla kirkosta noussutta hirmumyrskyä. Kolhon talon isäntä Matti Kolho, nuori, neuvokas mies, oli oman kertomuksensa mukaan lehtori Valter Sa­

loselle ollut perämiehenä. Hän teki kirjoihinsa onnettomuudesta seuraavan säilyneen merkin­

nän: »Wuonna 1845 31 päivänä Elokuussa huk­

kui Haikan 11 hankanen wene Keuruselkään kirkolta koti ja päin kulkeissa jossa oli wäkee kaikkiaan 37 henkeä. 11 ihmistä jäi siitä hen­

gissä pois ja 26 kuoli.» Haaksirikko oli tiettä­

västi suurin, mitä Suomen järvillä oli siihen mennessä tapahtunut. Ruotsin vallan loppuaikoi­

na oli kuitenkin Tarjanneselällä kaatunut Ruo­

veden Pohjaslahden kylän suuri kirkkovene, jol­

loin 21 henkeä oli hukkunut.

Keuruselän eli Kaukasenkarin suuresta vene­

onnettomuudesta riitti Keuruulla puhetta pit­

kiksi ajoiksi. (Katso lähemmin kuvaustani siitä Keuruun Kirjasta vuodelta 1928.) Olen vanhojen ihmisten usein kuullut siitä lapsuudessani ker­

tovan. Kun Sokea-Lotta ja muut kaameasta ve- nerikosta pelastuneet olivat siitä kertoneet, niin kertojat — vallankin naiset — olivat itkeneet ja monet kuulijat samoin. Lotallakin oli vielä vene- rikossa ollut näkönsä tallella ja liikuttavin äänenpainoin oli hän kuvannut, kuinka toinen mies ja nainen toisensa jälkeen painuivat myrs­

kyävän Keuruselän pohjaan kenenkään voimat­

ta heitä auttaa. Kolhon nuori tytär löytyi sit­

ten järven pohjasta molemmat kädet kouris­

tuksenomaisesti äitinsä vyötäisten ympäri kier­

rettyinä.

Keuruun piirin nimismiehen, Viikin talossa asuneen ja sen omistaneen P. G. B e r g m a n i n vaatimuksesta pidettiin onnettomuuden johdosta pitäjänkokous lokakuun 10 päivänä 1845. Pöytä­

kirjan piti kirkkoherra K a r l G a b r i e l C a- 1 a m n i u s (Hänet tunnettiin kansan kesken ni­

mellä »pikku pappi»). Calamnius merkitsi pöy­

täkirjaan sirolla pienellä käsialallaan mm.: »Kos­

ka sellainen huono tapa, erittäinkin viime vuo­

sina on alkanut kehittyä Keuruun pitäjässä huo­

limatta siitä, että papisto on siitä sopivissa tilai­

suuksissa muistuttanut, että suurempien sisä- järvien rannoilla asuva rahvas harjoittaa kirk­

komatkoillaan kilpasoutua ja yksinomaan tätä tarkoitusta varten rakentaa itselleen pitkiä ja kevyitä veneitä, joita soudetaan 10—13 parilla airoja, mutta joista puuttuu tarpeellinen kor­

keus, leveys ja lujuus», niin ehdotti kirkkoherra, että kirkkoveneet pitäisi varustaa kahdella tai yhdellä varalaudalla ja että niihin olisi pantava kaaria niin tiheästi, ettei kaarien väliä olisi enempää kuin 4V2 korttelia. Mutta Vesi-Keuruun isäntämiehet, jotka isiensä tapaan olivat vuosi­

kymmeniä soutaneet suuria kirkkoveneitä ja tarkoin tunsivat niiden vesikelpoisuuden ja laa­

dun, asettuivat yksimielisesti vastustamaan kirk­

koherran ja nimismiehen ehdotuksia. Kirkko­

herra merkitsi muuten ruotsinkieliseen pöytä­

kirjaan heidän suomen kielisen vastauksensa:

» K y l l ä h ä n v a h i n k o k u m m i n k i n t u ­ l e e , k u n s e s a l l i t a a n . » Niin jäi asia sil- lensä ja parin vuoden perästä rakensi Särki- Seppä, kuten on kerrottu, Häkkiskylän 16-han- kaisen varmasti juuri entiseen malliin.

Keuruun kirkkoveneistä on vielä antanut tie­

toja maisteri P e k k a M ä k i n e n edellämai­

nitussa Vesi-Keuru -julkaisussa kirjoitukses­

saan Kirkkotien mestareita. Hän mainitsee sii­

nä, että Keuruun seurakuntaan aikoinaan kuulu­

neet »Ukon- ja Kaijanselän rantamaiden asuk­

kaat aina Hokkasta, Musturia ja Särkistä myö­

ten kävivät miltei joka sunnuntai Keuruun kir­

kossa. Etäisimmästä perukasta oli matkaa sinne n. 45 km.» Hän lisää: »Haikkaselän puoli koko­

naisuudessaan ja Myllyperä kulki yksityisveneil- lään Ukonselän yli ja sitten Kolhon- tai Kuivan- salmen (sanottu salmi on täytetty rautatienteon yhteydessä, sen ent. nimi oli Hunnunsalmi) kautta Kaijanselälle, jossa päädyttiin Koikan rantaan, jonne Kolhon ja Kurenniemen talojen asukkaat niinikään yksityisveneillään tulivat.

Tästä kuljettiin sitten kävellen n. 4 km levyisen Koikantaipaleen poikki Kaukasen rantaan, josta kuljettiin eri venelahkojen omistamilla kirkko- veneillä Keuruselkää myöten kirkkorantaan.» ' Kirjoittaja on perustanut antamansa tiedot ag­

ronomi Lauri Kolho -vainajan keräämään muisti­

tietoon. Sen mukaisesti hän mainitsee myös, että Kaukasenrannan ja Kolhon puolen vene- lahkot olivat: Rantala, Peltoniemi, Haikka, Loi- lankylä, Kolho, Jussila ja Kurenniemi. Vanhoista perunkirjoista näkyy, että Ukonselän puolen rantataloilla, kuten esim. Peräisen talolla, oli kolmi- tai nelisoutuisia kirkkoveneitä, joilla he soutivat Koikan rantaan. Mäkinen mainitsee kirjoituksessaan myös, että venekoppeleiden jät­

teistä päätellen on Kaukasen rannassa ollut kaikkiaan kuusi kirkkovenettä, kaikki 13- tai 14-hankaisia. Ne olivat varustetut kiintoperäsi- mellä eli »tyyrillä», kuten kaikki Keuruun suu­

ret kirkkoveneet. »Perämiehet olivat paikka­

kuntalaisten luottamusta nauttivia isäntämie- hiä.» Mäkinen on Lauri Kolholta saanut myös Kaukasen valkaman kirkkoveneiden nimet: Por­

sas, Mainio ja Susi, joista kaksi viimeksimainit­

tua oli 14-hankaisia ja Ahti eli Kirjava, joka oli ainoa maalattu vene. Huhkain ja Kurki olivat 14-hankaisia. Abraham eli Abbe Aaltio mainitsee yllämainitussa kirjoituksessaan myös kirkkove­

neiden nimiä. Niitä olivat Ilves, Kurki, Mullik­

ka, Härkä, Lehmä, Liukas, Mainio, Sauna, Vihta y.m. Hän lisää, että »niistä oli moni viim e vuosi­

sadan puolivälissä niin kutsutun Särki-Sepän ohjauksen alla tehtyjä. Itse veisti hän aina poh­

M occeuxx^vH t

Pöyhölän pappila v. 1888. Valokuvan mukaan piirtänyt Helge Saxen v. 1908. Keuruun museon kok.

★ ★ ★

japuut ja tavallisesti olivat hänen teettämänsä veneet nopeakulkuisia.»

Mennäänpä sitten Keuruulla viimeksi tehtyyn suureen kirkkoveneeseen Nettoon eli Isoon Val­

koseen, kuten sitä maalauksen jälkeen alettiin nimittää. (Kolhon veneen nimi oli Kurki, mutta kun se maalattiin kolmella värillä, alettiin sitä sanoa Kirjavaksi.) Profesorin rouva Irene Ro­

senqvist, joka lapsuutensa ja nuoruutensa vietti Keuruselän rannassa Pöyhölän kappalaisen vir­

katalossa, kertoi, että Särki-Seppä oli usein käy­

nyt Heinäsrannassa, katsellut siellä Moijaskylän ja Heinäsen sekä eräiden muiden rantatalojen venelahkon omistamaa Härkä-nimistä kirkko- venettä ja sanonut ruovetiläisittäin: »Hävittäkää te pois tuo vanha Härkä, niin mirrä tehen teille oikein velen sankarin.» Vihdoin venelahkon isännät päättivät teettää hänellä uuden kirkko­

veneen, jonka hankaluvuksi määrättiin 15.

Lienee syytä tässä antaa muutamia henkilö­

tietoja Näsijärven ja Keuruselän rantojen mai- nehikkaimmasta venemestarista, Särki-Sepästä.

Petter Särkinen, kuten hänen nimensä on mer­

kitty Ruoveden kirkonkirjoihin, oli syntynyt v.

1810 Ruoveden Huopionniemen Soilun eli Joen­

suun torpassa Teiskossa syntyneen ja Ruovedelle muuttaneen Heikki Antinpojan ja tämän vai­

mon Anna Pietarintyttären poikana. Vuonna 1833 hänet vihittiin avioliittoon keurulaisen Eeva Matintyttären kanssa. Avioliitosta syntyi vain tytär Maria Eveliina. Naimisiin mentyään Pie­

tari Heikinpoika perusti torpan Hokkasen talon maalle nyk. Vilppulan pitäjässä. Torppa oli lähellä noin puolitoista kilometriä pitkän Val- keajärven rantaa. Ukonselän rantaan torpasta on matkaa kymenkunta kilometriä. Särkisen tor­

passa oli Pekan aikaan ollut peltoa 4—5 hehtaa­

ria ja lisäksi niittymaita ja oikeus kaskenkaa- toon. Torpassa pidettiin tavallisesti 3—4 lehmää.

Pekka oli taitava seppä, myllyjen tekijä ja kuu­

luisa venemestari. Hän oli keskikokoinen ja var­

taloltaan erittäin tukeva mies. Luonteeltaan hän oli kovasti iloinen, puhelias ja suuri leikinlas­

kija. Näin ovat Pekasta kertoneet maanvilje­

lijä Fiilus Hokkaselle vanhemmat, jo kuolleet ja eräs vieläkin elävä 90-vuotias Pekan tuntenut mies. Kun Pekka oli kaikin puolin neuvokas, oli hänen toimeentulonsa keskitasoa parempi.

Rouva Irene Rosenqvist kertoi, että Särki- Pekka oli kerran joutunut tappeluun ja saanut

siitä haasteen käräjiin. Kun tuomari huomasi Pekan, sanoi hän: »Ja Särki-Pekka on taas tääl­

lä ja syytettynä tappelusta.» Pekka vastasi, että

»ei herra tuomari se ollut mikään tappelus, vaan oikein sota». Tuomari oli sitten katsel­

lut lakikirjaansa ja sanonut: »Mutta täällä ei olekaan mitään rangaistusta sodasta, niin että Särki-Pekka on nyt vapaa», minkä jälkeen Pek­

ka käveli iloisena ulos oikeustuvasta. Tohtori- insinööri Voitto V. Kolho, jolla oli paljon muis­

tissa Keuruun vanhoja juttuja, sanoi, että rou­

va Rosenqvist on muistanut asian väärin ja että juttu oli sellainen, että Särki-Pekka oli maan­

tiellä hieman päissään ollessaan joutunut »rin- nustelemaan» jonkun toisen miehen kanssa, joka kuitenkin oli lähtenyt karkuun ja Pekka pe­

rään. Kun asia tuli oikeuteen, niin Särki-Pek- ka väitti, ettei hän ajanut takaa miestä, »mut­

ta yhthyvää, kun kaks raavasta miestä tappe- lee, niin ei siinä ihan saman paikan päällä pysy­

tä». Fiilus Hokkanen on mainitusta tappelusta kuullut, että Särki-Pekka oli joutunut maantie- syynnissä riitaan nimismiehen kanssa. Kun ni­

mismies astui kärryistään tielle ja tyrkkäsi Pek­

kaa rintaan, niin Pekka kimpaantui ja sanoi, että »ruvetaankos tässä kokeilemaan ruumiin- voimia»? Tämän jälkeen Pekka kävi nimismie- heen käsiksi, joka oli päässyt karkuun ja Pekka oli lähtenyt perään. Tästä tapahtumasta Pekka oli saanut jonkun päivän vettä ja leipää -ran­

gaistuksen.

Muuten Pekka oli päihtyneenäkin iloluontoi­

nen mies eikä riidellyt ihmisten kanssa. Hän kuoli siten, että kun oli kylpemässä saunassaan ja ajeli partaansa lauteilla, niin ne hajosivat ja Pekka putosi lattialle, jolloin hän sai reiteensä partapuukosta pahanlaisen haavan. Pekka pa- ranteli sitä omatekoisilla voiteilla, mutta haava vain paheni. Kun hän tunsi loppunsa lähesty­

vän, pyysi hän erästä naapurin miestä tekemään itselleen ruumisarkun ja varotti: »Älä siitä tur­

hanpäiten kuitenkaan vallan ahlasta tehe.» Sai­

raus kesti nelisen viikkoa ja vei Pekan hautaan.

Heinäsrannan venelahkon isännät päättivät siis teettää Särki-Sepällä uuden 15-hankaisen kirkkoveneen. Kevätalvella 1879 Särki-Seppä tuli Heinäsen taloon ja valitsi itse veneen te­

koon sopivat puut, jotka kaadettiin ja ajettiin rantaan. Hän oli kauan etsinyt veneen kokka- ja peräkinon aineksia eli »raakkuja», kuten niitä Keuruulla myös sanottiin. (Tienari kertoo edel­

lämainitussa kirjoituksessaan, että kuusenjuura- koita, joista tehtiin perä- ja nokkapuut, sanot­

tiin Ruovedellä »käkösiksi», mutta Voitto Kolho muisti, että Keuruulla sanottiin käkösiksi sitä kinon lyhyttä osaa, joka kohosi perä- ja kokka- lautojen yli).

Puheena oleva kirkkovene rakennettiin sitten Heinäsrannassa Särki-Sepän ohjeiden mukai­

sesti. Varhemmin oli veneen laudat tehty siten, että tukki halkaistiin kiilaamalla ja että sen

puolikkaista valmistettiin kummastakin yksi ve- nelauta, jotka sitten veistettiin sileiksi. Heinäs- rannalla tehdyn vieläkin tallella olevan kirkko- veneen laudat näyttävät kuitenkin sahatuilta.

Särki-Seppä oli vaatinut pohjalaudan tekoa tar­

koin ohjeittensa mukaan ja samoin siihen kiinni­

tettävien ns. aselautojen (Ruovedellä asuntoau­

tojen) veistoa ja kiinnittämistä kokka- ja perä- kinoihin. Keulakinon oli veistänyt Hanhisaa- ressa oleva nuori mies Josua Hanhinen, joka oli hyvä kirvesmies ja joka myöhemmin oli pik­

ku kauppiaana Haapamäellä. Veneestä tuli 19 metriä pitkä. Kun laitalaudat oli kiinnitetty kok- kakinoon, tarkasteli Särki-Seppä veneen keulaa ja sanoi: »Niin se on korree kuin Klaasen Ree­

tan nenä», kuten Voitto Kolho kertoi, lisäten, että »kukahan sekin kaunotar on mahtanut olla»?

Venettä oli ollut parin viikon ajan tekemässä kustakin venelahkon talosta kaksi miestä, joilla oli eväät mukanaan. Riihosen talon vanha emäntä Lydia, joka v. 1879 oli pikkutyttö, muis­

taa, että Riihoseltakin pantiin kaksi miestä ve­

nettä tekemään ja samoin Iso-Moijasen, Ranta- Moijasen, Vaissin, Väärisen, Ristimäen ja Saari- mäen sekä luonnollisesti myös Keurusselän ran­

nalla olevista venelahkoon kuuluvista taloista.

Maanviljelijä Toivo Vääriskoski kertoi isänsä Heikki Moi jäsen puhuneen, että kun vene oli valmis, niin pidettiin sen »kastajaiset». Heikki Moijanen oli kertonut, että kaikki venelahkon isännät ja useimmat veneen tekijöistä olivat paikalla. Ennenkuin kastemenot alkoivat, oli Heinäsen talossa otettu joku ryyppy viinaa. Sit­

ten mentiin veneen luo. Särki-Pekka, joka oli saanut oikeuden antaa veneelle nimen, oli sei­

sonut hetken aikaa sen vierellä ja lopuksi sano­

nut: » Y h t h y v ä ä ---- --- N e t t o o l k o o n n i m e s i.» Netto-nimellä sitä venelahkon kes­

kuudessa aina kutsuttiinkin, mutta kun vene myöhemmin maalattiin valkoiseksi, alkoivat si­

vulliset sitä sanoa »Isoksi Valkoseksi».

Professori T. U. Sirelius on teoksessaan Suo­

men kansanomaista kulttuuria (s. 329) mainin­

nut, että veneen nimi on Voittamaton. Veneestä tosin sanottin, kun sille mikään kirkkovene ei kilpasoudussa piisannut, väliin leikillä, että se on voittamaton. Netto on kuitenkin veneen oikea nimi. Tämän sanan merkitys lienee jo Keu­

ruulla unohtanut, mutta esim. Kokemäellä sano­

taan vielä, kun hieman nukahtaa, että »otin pienen nettosen». Särki-Seppä tunsi sanan ja ajatteli, että menee vaikka nettonen eli lyhyt aika, kun veneellä soudetaan kirkolle. Niin kävi­

kin. Matka kesti tavallisesti kovasti soutaen hieman yli puolituntia, jolloin 12,5 kilometrin vesimatka oli katkennut. Vene teki neitsytm at- kansa Keuruun kirkolle juhannuksena 1879 ja kerrotaanpa, että suuri joukko kansaa oli ko­

koontunut sitä katsomaan ja arvostelemaan.

Tämä vene otettiin sitten talteen v. 1911 Keu­

ruun vanhaan kirkkoon ja pantiin hieman myö­

hemmin sitä varten tehtyyn koppeliin vanhan kirkkomaan pohjoislaidalle, jossa se nykyään on.

Siihen aikaan, kun Pihlajavesi ja Multia vie­

lä kuuluivat Keuruun pitäjään, oli Pihlajaveden asukkailla ollut venekoppelinsa Kivilahden pe­

rässä, jossa olivat myöskin Haapamäen, Jusse- ron ja Murtomäen venelahkojen kirkkoveneet.

Multiaisten venekoppelit olivat olleet Tarhian- pohjassa ja kirkon läheistä Tarhianjärven ran­

taa sekä siitä kirkkoon johtavaa polkua sanot­

tiin ennen vanhaan Nikaraisten rannaksi ja Nikaraisten kirkkotieksi. Kuinka monta vene- koppelia multialaisilla oli Tarhianpohjassa, sitä ei enää muisteta. Tarhian Pirttilahdesta olivat kuitenkin Jukolan venelahkon (Korpi-Jukolan, Kangas-Jukolan, Virkajärven, Tolpan ja Kaijan­

mäen) sekä Ruokosen (Ruokosen, Poskijärven ja Leppämäen) venelahkojen kirkkoveneet. Tar- hapään kyläläisillä oli ollut kirkkoveneensä Tuomarinlahdessa Suolahden rannalla. Suolah­

den mäkikyläläisillä oli Josia Pekkala-vaina- jan kertomuksen mukaan ollut aikoinaan pari venekoppelia Suojoen suusta parisataa metriä ylöspäin ja oli Suojoki vielä 1870-luvulla ollut niin leveä, että kirkkoveneellä oli voitu soutaa koppeleille saakka. Venelahkoista on vielä mai­

nittava Leppäjärven (Rajalevän), Niemenkylän eli Kiesisen, Lietun ja Uotilan talojen lahko, Valkeeniemen venelahko sekä Valkealahden ky­

län eli Viikin rannassa sanotun kylän kolmen venelahkon 5- tai 6-hankaiset kirkkoveneet. Täl­

lä tavoin on Keuruulla aikoinaan ollut kolmi­

senkymmentä venelahkoa, mutta maisteri Tie- nari on Ruovedeltä luetellut 47 venelahkoa.

Kirkkoveneiden välisistä kilpasouduista olisi paljonkin juteltavaa. Kilpasoudusta sovittiin usein jo hyvissä ajoin ennen soutua ja veneet pantiin miessoutuun, jolloin niihin valittiin kaikkein voimakkaimmat ja kestävimmät sou­

tajat. Voittaneen venekunnan miehiä kestitettiin sitten tavallisesti jossain venelahkoon kuulu­

vassa talossa. Liukon vanha emäntä Hilda ker­

toi aikoinaan, että kun Liukon vene oli kerran voittanut kilpasoudun ja kun oli päästy Liuk- koon, niin isäntä haki aitasta suuren viinapul­

lon aikoen kaataa siitä aitan portailla ryyppyjä.

Kun hän otti pullon kaulasta kiinni, niin kaula katkesi, pullo särkyi ja viinat menivät maan hyväksi. Eräs soutumiehistä oli sanonut jäl­

keenpäin: »Minulta meinasi silloin päästä itku.»

Kilpailua varten kirkkoveneet siveltiin voilla tai sianihralla, että ne olisivat paremmin luistaneet.

Niinpä Ylä-Häkkisen isäntä, herastuomari Heikki pani Häkkiskylän veneen pohjaan kerran leivis­

kän voita ja voitti kilpailun, mutta Heikki sylki verta, kun pääsi kirkkorantaan, kertoi setäni Abbe Aaltio. Ala-Häkkilän isäntä Eemil asetti kerran kirkkorannassa saman veneen tuhdolle sadan markan setelin, joka siihen aikaan oli hy­

vän rengin vuosipalkka, ja ilmoitti, että se vene­

kunta saa rahan, joka voittaa Häkkiskylän ve­

neen. Sukeutui ankara kilpasoutu, mutta Häk­

kiskylän kuulu Sauna voitti jälleen kilpailun ja kestit pidettiin Ala-Häkkilässä. Kallio-Man- nilan vanha isäntä Eemeli kertoi, että »Keuru- selältä kuului silloin kova luike Manniskylään saakka, kun ne souti kilpaa». Häkkiskylän 16- hankainen kilpaili tavallisesti Liukon veneen kanssa, kertoi Häkkiskylässä lapsuutensa ja nuo- ruutensa viettänyt Arvid Kolehma. Netto oli taas usein ollut kilpailussa Valkeeniemen Mainion kanssa, kertoi Toivo Vääriskoski ja »voittanut aina». Ei ole tiedossa, olisivatko Häkkiskylän Sauna ja Netto koskaan joutuneet kilpasoutuun, mutta kerrotaan, että Netto olisi ollut nopein vene, mikä on halkonut Keurusselän aaltoja.

Mäntän puolen rengit olivat valittaneet, että

»kyllähän sitä aina viikolla pärjää, mutta toista se on sunnuntaina, kun saa soutaa niinkun hen­

kensä eestä.»

Ainakin kaksi kertaa on keuruulainen kirkko- vene ollut kilpasoudussa naapuripitäjien kirkko- veneiden kanssa. Maisteri Vilho Soini kertoo eräässä Mäntän kuvauksessaan, että Keurus- selältä vietiin kerran kirkkovene kilpailemaan Kuorevedelle, mutta ei mainitse, miten kilpa- soudussa kävi. Kun kilpailu oli siihen aikaan, jolloin Keurusselän nopeudestaan kuuluisin vene oli Häkkiskylän Sauna, on jotenkin varmaa, että Sauna on kilpailussa edustanut Keurutta. Kerran taas Ruoveden miehet toivat Pirttikarhu-nimi- sen Melasen lahkon omistaman kirkkoveneen kilpailua varten Keuruun kirkkorantaan. Jolti- sellakin varmuudella voimme jälleen päätellä, että Keurutta tällöinkin, edusti Häkkiskylän 16- hankainen Sauna. Asioitsija K a l l e K a r i k k o kirjoitteli jo näihin aikoihin eli vuonna 1869 Keuruulta Jyväskylässä ilmestyneeseen tohtori Schildtin Kansan Lehteen. Hän lähetti heti kil­

pailusta lehdelle seuraavan pienen uutisen:

Nämä heidän kilpaveneensä ovat useinkin voilla rasvatut, sen tähden muka, että ovat liukkaampia kulkemaan. Niihin sitten koo­

taan pelkkiä miehiä soutamaan ja ne vielä riskimpiä. No, nyt tämän kovan kiistan pe­

rästä soudetaan ja huudetaan kukin voiton in n o lla .---Nyt viimeisnä sunnuntaina (11.7.1869) oli Ruovedeltäkin yksi vene tääl­

lä kilpailemassa, jonka nimi kuuluu olevan Pirttikarhu. Voiton himossa hekin liene­

vät tällä veneellään tänne tulleet, mutta kuinkahan sitten liene käynyt?

Karikko näki veneiden lähdön Keuruun kirkko- rannasta, mutta kun kilpailu alkoi tavallisesti joko Nyyssänniemestä tai Kaunissaaren etelä- päästä, ei hän ollut kerinnyt saada kilpailun tuloksesta tietoa, koska hän kirjoitti uutisensa seuraavana päivänä. Heikki Asunta kertoi mi­

nulle kuitenkin jo useita vuosia ennenkuin olin Karikon kuvauksen löytänyt, että hän oli Ruo­

Keuruun kirkonkylän viime vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä. Rov. Kallialan kokoelmat

* ★ ★

vedellä nuorukaisena kuullut, että ruovetiset olivat vieneet jonkun suuren kirkkoveneensä kilpailemaan erään Keurusselän kirkkoveneen kanssa ja että Keuruun vene oli kilpailun voit­

tanut. Tästä kilpailusta on viiden vuoden peräs­

tä kulunut sata vuotta.

Kilpailun kiihkeydessä tuli usein huudettua ja kirottuakin. Niinpä »Pöyhölän pastori» S e l i m B e r g r o t h joskus nuhteli kirkossa vesikeuru- laisia tästä pahasta tavasta sanoen kerrankin:

»Jollette te vesikeurulaiset lakkaa kiroilemasta, kun te souvatte kilpaa, niin kyllä te siellä hel­

vetin tuli järvellä saatte vielä tarpeeksenne sou­

taa.» Kova oli uhkaus, mutta voimme arvata, että kun seuraava kirkkoveneiden yhteenotto tuli, niin ei siinä jouduttu muistamaan papin ankaraa varoitusta.

Kirkkoveneiden ja niiden kilpasoutujen aika on aikoja sitten loppunut Keuruselällä. Kun sin­

ne v. 1885 ilmestyi Keuru-laiva ja v. 1893 Elias Lönnrot -niminen siipilaiva, niin monet alkoi­

vat matkata kirkolle niillä. Laivojen »puhve- tista» sai ostaa kahvia ja jopa sellaista uutta juomaa kuin limunaatia. Matka kirkolle ja ta­

kaisin kotirantaan kului hupaisesti jutellessa naapurien kanssa. Mutta laivakulusta huolimatta useimmat kirkkoveneet jatkoivat vanhoja mat­

kojaan sunnuntaisin kirkolle. Niillä oli sellainen vauhti, että ne soutivat väliin laivojen ohitse- kin, jopa joskus kiersivät laivat ja tulivat kui­

tenkin ennen niitä kirkkorantaan. Kun Keuru-

laiva ilmestyi Keuruselän laineille, sanottiin, että

»nyt sinne tuli sellanen peli, ettei se ikinä sieltä häviä». Mutta niinpä hävisivät laivat aikanaan, kuten kirkkoveneetkin.

Setäni Abbe Aaltio, jolla oli harvinaisen hyvä muisti, kertoi kilpasoudusta (Vesi-Keuru s. 35) Ylä-Häkkilän 8-hankaisen Vihtan ja Lietunnie- men 12-hankaisen kirkkoveneen välillä. Ylä- Häkkisen venettä soutivat talon kaikki viisi vel­

jestä ja kolme muuta miestä. Lietunniemen vene oli lähtenyt kirkkorannasta hieman ennen Ylä- Häkkisen venettä. Ylä-Häkkisen Jussi-poika oli kertonut siitä: »Oikein sydäntä hipoi, kun näki kuinka kevyesti se lähti kiitämään nopein airon- vedoin.» Kilpasoutu oli joskus 1837. Setäni ker­

too samassa julkaisussa artikkelissään Kirkko- matkoista vanhalla Keuruulla: »Airot nousivat ja laskivat niin kevyesti ja tahdikkaasti, että katsoja luuli airojen lapojen vain koskettavan veteen, mutta vene luisti nopeasti eteenpäin, vesi pärskyi sen uljaassa kokassa ja perässä kävi ruskea ryöppy.»

Lopuksi mainittakoon, että kirkkoveneiden pe- rämiehinä olivat vakaat tunnetut isäntämiehet, jotka pitivät niissä erinomaisen järjestyksen, kuten kappalainen Selim Bergroth oli puhunut tyttärelleen rouva Irene Rosenqvistille, ja min­

kä seikan Vesi-Keuruun kansa ja heidän jälke­

läisensä perin hyvin tietävä.t. Rouva Rosen­

qvist sanoi, ettei »kirkkoveneeseen olisi edes otettu päihtynyttä miestä eikä ne olisi niihin us­

kaltaneet pyrkiäkään».