ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
KUINKA PANKKIIRISTA TULI VUORIKIIPEILIJÄ?
Tarinoita työelämän muutoksista
Jaana Solehmainen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia
Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Kesäkuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipsykologia
SOLEHMAINEN, JAANA: Kuinka pankkiirista tuli vuorikiipeilijä? Tarinoita työelämän muutoksista
Pro gradu -tutkielma, 75 sivua
Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen
Yliopiston opettaja Mikko Saastamoinen
Kesäkuu 2017_________________________________________________________
Avainsanat: Uramuutos, työelämä, narratiivisuus, yksilön muutos, työelämän muutos
Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan yksilöiden tekemiä uramuutoksia ja peilataan niitä laajempaan työelämän muutoksen. Tutkimuksen lähtökohtana oli selvittää vapaaehtoisen uramuutoksen tehneiden ihmisten kokemuksia muutosprosessin etenemisestä sekä muutoksen vaikutuksista heidän elämäänsä. Näitä kokemuksia verrattiin myös työhön ja työuraan liittyvään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessa oli narratiivisuus. .
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu kahdesta näkökulmasta. Toisaalta pohdittiin yksilöön liittyviä käsiteitä kuten minuus, identiteetti, toimijuus ja individualismi.
Tutkimusaihetta katsottiin myös yhteiskunnallisesta ja työelämän muutoksen näkökulmasta.
Yksilön muutos ja sen mahdollisuus rakentuu aina viitekehyksessä, joka ulottuu yksilön ominaisuuksista ja lähimmistä ihmissuhteista koko ympäröivään yhteiskuntaan
Tutkimuksen aineistona käytettiin kolmeatoista haastattelua, joissa uramuutoksen tehneet ihmiset kertoivat kokemuksistaan. Haastateltavat olivat 30-52-vuotiaita ja heillä oli vähintään kymmenen vuoden työelämäkokemus ennen muutoksen tekemistä.
Tutkimuksessa löydettiin kolme erilaista tarinatyyppiä: pelastautumistarinat, arvotarinat ja itsenäistymistarinat. Pelastautumistarinoiden taustalta löytyi pitkään jatkunutta työtyytymättömyyttä, stressiä sekä uhkaava työssäuupuminen. Haastatellut kokivat muutoksen tekemisen välttämättömyydeksi oman hyvinvointinsa takia. Arvotarinoissa korostuivat vahvat elämänarvot, jotka näkyivät kaikessa tekemisessä. Myös moraaliset ja eettiset tekijät olivat arvotarinoissa vahvasti esillä. Arvotarinoiden yksilöille työ edusti paljon muutakin kuin pelkkää elinkeinoa. Itsenäistymistarinoissa puolestaan korostuivat autonomiaan ja yrittäjyyteen liittyvät asiat. Muutos mahdollisti itsenäistymistarinoiden henkilöille ammatillisen itsenäisyyden ja tunteen oman elämän hallinnasta siinä määrin kuin se on mahdollista.
Tutkimuksen hypoteesina oli, että vapaaehtoinen muutos on yksilön hyvinvoinnin näkökulmasta oikea ratkaisu. Tutkimuksen tulokset tukivat myös tätä oletusta. Vaikka muutosprosessi vaati paljon ponnistelua ja itsensä ylittämistä, kokivat kaikki haastellut elämänsä mielekkäämmäksi muutoksen jälkeen. Tutkimukseen osallistuneiden keskeisiksi piirteiksi nousivat kyky toimia joustavasti muuttuvissa tilanteissa, kyky kestää epävarmuutta sekä vahva itsetuntemus.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Studies Department of Social Sciences
Social Psychology
SOLEHMAINEN, JAANA: How did the banker become a mountaineer?
Stories about change in working life
Master's thesis, 75 pages
Advisors: Professor Vilma Hänninen
University Teacher Mikko Saastamoinen
June 2017_________________________________________________________
Keywords: Career change, working life, narrativity, individual change, change in working life This Master's Thesis examines career changes made by individuals. These changes are compared to a wider change in working life. The aim of the study was to find out about career change experiences and their impact on the individual's life. These experiences were also compared to the social discussion of work and career. The methodology used in the study was narrative.
The theoretical framework of the study was based on two perspectives. On the other hand, concepts relating to the individual were discussed, such as self, identity, agency, and individualism. The research topic was also considered from the perspective of social and working-life change. Individual change and its possibility are always built in the frame. This framework includes, besides the characteristics of the individual, the closest human relationships and the surrounding society as a whole.
The study included thirteen interviews. The interviewees were 30-52 years old and had at least 10 years of work experience prior to making a career change.
Three different story types were found in the study: rescue stories, value stories and independence stories. In the history of rescue stories, dissatisfaction with work, constant work pressure, and threatening work-related fatigue were found. The only option for these people was to make a change. Value stories were emphasized by the attitude of life and moral and ethical choices. For individuals of value stories, work represented much more than just a livelihood. Independence stories emphasized autonomy and entrepreneurship issues. The change enabled people to feel the independence and control of their own lives.
The hypothesis of the study was that voluntary change increases the well-being of the individual. The results of the study also supported this assumption. The change process required a lot of effort and self-overtaking but it was worth it. The interviewees felt their life more meaningful after the change. Common features for these people were the ability to act flexibly in changing situations, the ability to withstand uncertainty and strong self-awareness.
1 Johdanto...1
2 Yksilön muutoksen taustaoletuksia ...4
2.1 Kuka minä olen ja miksi haluan tulla? Kysymyksiä minuudesta, identiteetistä ja toimijuudesta ...5
2.1.1 Minuus...6
2.1.2 Identiteetti...9
2.1.3 Toimijuus...11
2.2 Individualismi...13
2.4 Vieraantuminen ...15
2.5 Onnea ja merkityksellisyyttä tavoittelemassa ...17
2.6 Yhteenveto: yksilö ja muutoksen lähtökohdat ...19
3 Työelämän muutos ...21
3.1 Työtä tehdään ennen, nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa?...22
3.2 Passiivinen myöntyjä vai aktiivinen toimija?...24
3.3 Yrittäjyys vs. palkkatyö...26
3.4 Yhteenveto: yksilö, yhteiskunta ja työelämän muutos ...28
4 Narratiivisuus metodologisena lähestymistapana...30
4.1 Mitä narratiivisuus on? ...30
4.2 Miksi käyttää narratiivista analyysia? ...32
4.3 Tarinallisen kiertokulun teoria ...34
5 Tutkimuksen toteutus ...37
5.1 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelma ...37
5.2 Aineiston kerääminen ja haastattelut...38
5.3 Aineiston analyysi ...39
5.4 Tutkimuksen eettinen pohdinta ...42
6 Tutkimuksen tulokset ...44
6.1 Kolme tarinaa muutoksesta: pelastautumistarina, arvotarina ja itsenäistymistarina ...44
6.2 Pelastautumistarina...46
6.3 Arvotarina...49
6.4 Itsenäistymistarina...51
7 Johtopäätökset ...55
7.1 Minuutta ja identiteettiä rakennetaan tarinoiden kautta ...56
7.2 Työelämä tänään: uhka vai mahdollisuus?...58
7.3 Elämää muutoksen jälkeen ...60
7.4 Pohdinta...61
Lähteet ...64
Liite 1...71
Liite 2...72
1
1 Johdanto
“Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: Taukoamaton muuttuminen.”
Herakleitos
Muutos tulee sanana esiin joka puolelta. Kuinka monta kertaa työelämässä vastaan tulee sanat muutosjohtaminen, muutosprojekti, muutosvastaisuus ja muutospaine? Henkilökohtaisessa elämässä joudutaan puolestaan miettimään muun muassa elämänmuutoksia, asennemuutoksia, muodonmuutoksia tai mielenmuutoksia. Oikeastaan mitään elämän osa-aluetta ei voi tarkastella ilman muutosta jossain muodossa.
Tämä pro gradu -tutkielma tulee pohtimaan työuran muutosta, yksilön roolia muutoksen tekijänä ja aktiivisena toimijana. Lähtökohtana on tarkastella ihmisen muutosta erityisesti työelämän muutoksen näkökulmasta, joka toki läpileikkaa myös ihmisen muun henkilökohtaisen elämän. Tutkielmassa pyritään kartoittamaan yksilöiden tekemien muutosten lähtökohtia, toteuttamista ja muutoksen vaikutuksia nykyhetkeen sekä arvioita tehdyn muutoksen vaikutuksesta yksilön tulevaisuuteen. Tutkimuksen kohteena ovat 30-52- vuotiaat ihmiset, jotka ovat olleet työelämässä mukana vähintään kymmenen vuoden ajan.
Erilaisista syistä johtuen he ovat halunneet työelämäänsä muutoksen vaikka se on tarkoittanut työpaikasta, säännöllisistä tuloista, kollegoista tai jopa ammatista ja sen mukanaan tuomasta ammatti-identiteetistä ja -statuksesta luopumista. Kaikkia näitä ihmisiä yhdistää myös vapaaehtoisuus, ainakin jossain määrin. Muutosta on lähdetty hakemaan itsenäisesti ja vapaaehtoisesti, esimerkiksi ennen vakavaa työuupumusta tai masennusdiagnoosia.
Haluan peilata tarinoita myös yhteiskunnalliseen keskusteluun, mitä käydään työssäjaksamiseen, työurien pidentämiseen, yrittäjyyteen, palkkatyöhön ja kestävyysvajeeseen liittyvien teemojen ympärillä. Samaan aikaan yhä enemmän esille nousee
2 yksilön tarpeet ja halu päättää oman elämän suunnasta sekä tehdä muutoksia yksityis- ja työelämässä omista lähtökohdista käsin.
Olen haastatellut tutkielmaani varten kolmeatoista henkilöä, jotka ovat joko käyneet jo muutosprosessin läpi tai ovat vielä keskellä muutosta. Osa haastatelluista on opiskelemassa uutta alaa, osa puolestaan on lähtenyt yksityisyrittäjiksi. Tutkimusmetodologisena lähtökohtana on narratiivisuus, jonka synonyymeina käytetään tässä tutkimuksessa tarinallisuutta tai kertomuksellisuutta. Tutkimuksen ja kertomuksen suhde on kaksijakoinen:
tutkimus käyttää materiaalina ihmisten kertomuksia ja toisaalta tutkimusta voidaan pitää uuden kertomuksen tuottamisena tähän maailmaan. (Heikkinen 2001, 116.)
Tutkielman näkökulma muutokseen on voimavarakeskeinen ja yksilön omaa toimijuutta korostava, mutta samalla halutaan katsoa henkilökohtaista muutosta myös työelämän ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Tutkimuksessa siis tarkastellaan myös ihmisten kykyä muokata omaa toimintaa suhteessa ympäristöön. Lähtökohtaisesti voitaisiin olettaa, että aktiivisesti muutosta hakeva ja muutoksen tekevä henkilö nimenomaan yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi pystyy tekemään haluamiaan asioita, vaikka ympäristö ei aina pyrkimyksiä tukisikaan. Mykkänen (2010, 43) huomauttaa, että toimijuuteen liittyy aina myös vallan käsite. Valinnan tai toisin toimimisen mahdollisuudet ovat pitkälti riippuvaisia yksilön taloudellisista mahdollisuuksista, yhteiskunnallisesta asemasta, arvoista ja normatiivisista odotuksista.
Yksilöiden valinnoilla on myös vaikutuksia kollektiiviseen. Rationaalisen teorian mukaan yksilön rationaalisten valintojen ja yhteiskunnan näkökulmasta rationaalisten valintojen välillä on joskus hyvinkin isoja ristiriitoja (Heiskala 2000, 34.) Olennaista on myös kysyä kuinka vapaa yksilö loppujen lopuksi on tekemään omaa elämäänsä ja työuraansa koskevia päätöksiä? Onko tilanne niin kuin Juha Siltala kuvatessaan 1980-luvun ”romanttista ideaa”
itsensä toteuttamisesta, lainaa Joseph Epsteiniä: ”Maailma jakautuu niihin, jotka työskentelevät elääkseen, ja niihin jotka elävät työskennelläkseen” (Siltala 2004, 75).
Työn otsikko viittaa kirjaan, joka toimi eräänlaisena inspiraation lähteenä tälle työlle. Sain sattumalta käsiini muutama vuosi sitten Carina Räihän (2010) omaelämänkerrallisen teoksen Huipulta huipulle, elämänmuutos ja Everest. Teoksessa Räihä kertoo kuinka hän päättää jättää päivätyönsä menestyvänä bisnesnaisena pankkimaailmassa. Pienen etsintävaiheen
3 jälkeen hän päättää kiivetä Mount Everestille ensimmäisenä suomalaisena naisena. Päätös lähteä valloittamaan vuori toimi eräänlaisena käännekohtana Räihän elämässä. Muutoksen taustalta löytyi myös kipeitä elämänkokemuksia kuten oman veljen kuolema ja avioero, jotka pakottivat Räihän katsomaan omaa elämää ja sen mielekkyyttä uudesta näkökulmasta. Tarina on samaan aikaan koukuttava, mutta myös varsin poikkeuksellinen. Se on tarina erityisen päämäärätietoisesta ja kykenevästä ihmisestä, jonka elämäntilanne ja taloudellinen tilanne mahdollistavat näin äärimmäisen muutoksen. Kaikilla ei varmasti ole mahdollisuuksia, rahkeita tai edes halua tällaisen muutoksen tekemiseen, mutta ehkä jotain opittavaa tarinasta kuitenkin on. Sain huomata tehdessäni haastatteluja, että kaikki vapaaehtoisesti elämänmuutoksia tekevät joutuvat jossain määrin kohtaamaan vuoria, jos ei fyysisiä niin ainakin henkisiä. Monia tutkimukseen osallistuneita yhdisti myös kokemukset, jotka pakottavat tarkemmin katsomaan omaa elämää ja sen merkityssisältöjä. Läheisen menetys, sairastuminen tai lapsen saaminen voivat asettaa myös työelämään liittyvät asenteet ja olosuhteet uuteen valoon.
4
2 Yksilön muutoksen taustaoletuksia
Keskeisiä avainkäsitteitä, joiden kautta yksilön lähtökohtia, motiiveja ja perusteita muutokseen käydään läpi, ovat minuus, identiteetti, toimijuus, individualismi, vieraantuminen, onnellisuus ja sisäinen motivaatio. Tavoitteenani on luoda teoreettinen viitekehys, jonka kautta peilaan yksilön sisäisiä prosesseja, (jotka ovat myös liitoksissa ympäröivään yhteiskuntaan) sekä pohdin, miten nämä prosessit vaikuttavat yksilön kykyyn ja tarpeeseen tehdä muutoksia ja minkälaisia toimijuuksia osana prosessia syntyy. Tässä kappaleessa käyn läpi yksilöön liittyviä teemoja, vaikka esimerkiksi käsitykseen vieraantumisesta liittyy hyvin vahvasti myös yhteiskunnallinen aspekti.
Minuuden ja identiteetin kysymykset ovat keskeisiä monilla tieteenaloilla. Luultavasti tämä on heijastusta länsimaisen ihmisen tarpeesta yksilöllisyyteen sekä yhteiskunnan monimuotoistumisesta ja jatkuvasta muutoksesta. Ihmisillä on tarve tietää keitä he ovat sekä määritellä omaa identiteettiään. (Rautio 2006, 9.) Ashmore ja Jussim toteavat (1996, 5), että minuuden ja identiteetin määrittely ei ole helppoa ja käsitteiden lavea käyttö populaarikulttuurissa sekä tieteen eri osa-alueilla hankaloittaa määrittelyä entisestään. Tästä johtuen minuutta tai identiteettiä on mahdotonta nähdä yhtenä konstruktiona tai muuttujana.
Identiteetti liittyy myös toimijuuden käsitteeseen, joka puolestaan viittaa subjektiuteen. Sekä identiteetti että subjekti pitävät sisällään käsityksen ihmisestä aktiivisena toimijana. Yksilö muokkaa oman toimintansa kautta myös sosiaalista ympäristöään. Toimijuuden käsite myös samalla korostaa yksilön omaa vastuuta elämästään ja valinnoistaan. Tämä ei aina ole ongelmatonta. ( Eteläpelto 2009, 98.)
Individualismi on ollut yhtä haastava määriteltävä tieteen parissa kuten minuus ja identiteettikin. Jokainen määritelmä on saanut vastaansa useita vastamäärittelyjä ja yhteisen
5 näkemyksen löytäminen on ollut vaikeaa. Erityisesti sosiologian sisällä on paneuduttu individualismiin sekä modernin yhteiskunnan individualisaatioon mm. Zygmunt Baumannin, Anthony Giddensin ja Ulrich Beckin töissä. Pelkistäen individualismin voidaan nähdä edustavan ihmisen todellista toimijuutta. Mikään ryhmä, organisaatio tai valtio ei voi itsessään olla toimija vaan toimijuus syntyy ihmisten kautta. (Harisalo & Miettinen 2004, 136-137.)
Vieraantuminen käsitteenä on vahvasti liitetty kriittiseen teoriaan sekä marxilaiseen filosofiaan. Lisäksi sitä on käytetty eksistentialismiin pohjautuvan kulttuurin kritiikkinä.
Jaeggin (2014, xx) mukaan 1980-luvun jälkeen vieraantuminen ja sen tutkimus koki inflaation: Tässä päivässä vieraantumisen käsite on Jaeggin mielestä kuitenkin varteenotettava ja vaihtoehtoinen lähestymistapa modernin ihmisen eksistentialistisen pohdinnan (tai ahdistuksen) kuvaamiseen.
Lisäksi pohdin sisäisen motivaation sekä onnellisen elämän tavoittelun merkitystä yksilön muutoksessa. Suomalaisista tutkijoista erityisesti Frank Martela (2014; 2015) on pohtinut sisäisen motivaation merkitystä mielekkään elämän saavuttamiseksi. Martelan pohdinnan taustalla on Edward L. Decin (1975) tutkimustyö sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta sekä Decin ja Richard M. Ryanin (1980) yhdessä työstämä itseohjautuvuusteoria (Self- Determination Theory).
2.1 Kuka minä olen ja miksi haluan tulla? Kysymyksiä minuudesta, identiteetistä ja toimijuudesta
Kysymykset minuudesta ja identiteetistä ovat olleet ihmistieteiden ja filosofian keskeisiä teemoja vuosisatojen ajan. Siirtymä filosofiasta psykologiaan tapahtui 1800-luvun loppupuolella, kun William James filosofian minäkäsityksiä hyödyntäen päätyi omaan näkemykseensä psykologisesta minästä. (Rautio 2006, 11-16.)
James kuitenkin jäi uudenlaisen minää koskevan ajattelunsa kanssa empiirisen psykologian ja filosofian välimaastoon. Sen sijaan behaviorismi tuli vahvaksi psykologian tutkimussuuntaukseksi ja minään liittyvä, filosofiaan pohjaava lähestymistapa jäi
6 toissijaiseksi. Jamesin minäteoria tuli kuitenkin saamaan merkittävän jatkajan, George Herbert Meadin. (em. 2006, 17.)
Identiteetti –käsitteen isänä pidetään Erik H. Eriksonia, joka käytti sitä oman tieteellisen työnsä peruskivenä 1950-luvulta alkaen. Identiteetin käsite on ymmärretty ja hyödynnetty monista näkökulmista. Sitä on käytetty mm. kulttuuristen kontekstien, ryhmien ja yksilöiden määrittelyssä sosiaalitieteissä, psykologiassa ja historiassa. Tästä johtuen identiteetti on myös määritelty sisällöllisesti useammilla tavoilla, riippuen viitekehyksestä missä se on ollut.
Erilaisista tieteellisistä viitekehyksistä huolimatta, kaikilla tieteen alueilla on tietty yhteinen ymmärrys identiteetin sisällöstä: identiteetti edustaa dynaamista rakennetta pysyvyyden ja muutoksen välillä sekä pitää sisällään subjektiivisen ja objektiivisen näkökulman. Identiteetti muodostuu yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena, sekä sen rakentumisen kautta yksilö muodostaa käsityksen omasta yksilöllisyydestään, arvoistaan ja päämäristään mihin hän pyrkii. (Fadjukoff 2007a, 9-10. 2009b, 179.)
Tässä työssä identiteettiä ja minuutta katsotaan erityisesti työn ja uran kautta. Silloin luontevaksi tulee myös ihmisen toimijuuden ja subjektiviteetin tarkastelu. Toimijuus voidaan nähdä tarkoituksellisina valintoina ja tekoina, jotka ovat ensisijaisesti riippuvaisia yksilön omista päätelmistä, ajatuksista ja moraalisista valinnoista, ei niinkään ympäristön tai muiden ihmisten vaikutuksesta (Martin, Sugarman & Hickinbottom 2010, 158). Toisaalta kuitenkin myös sattuma, ulkopuoliset odotukset ja tekijät ja elämän yllätyksellisyys ylipäätään vaikuttaa paljon valintoihin mitä teemme tai olemme pakotettuja tekemään. Tämä näkyi myös tämän tutkimuksen materiaalissa.
2.1.1 Minuus
Jamesin mukaan ihmisen minuus muodostuu empiirisestä (Me) ja puhtaasta minästä (I / The pure Ego). Empiirinen minuus pitää sisällään materiaalisen, sosiaalisen ja henkisen minän.
Puhtaalla minällä James puolestaan viittaa ihmisen omaan, persoonallisen identiteetin kokemukseen. Puhdas identiteetti toimii ikään kuin liimana materiaalisen, henkisen ja sosiaalisen minuuden osa-alueille. Materiaalinen minä pitää sisällään kaiken, mitä yksilö pitää omanaan, mukaan lukien kehon, mutta myös kaiken materiaalisen tavaran (koti, vaatteet) sekä läheiset ihmissuhteet (perhe). Kaikkein merkityksellisempiä yksilölle ovat asiat, jotka hän on itse luonut tai tehnyt. Näin ollen myös näiden asioiden menettäminen on vaikeaa. Sosiaalinen
7 minä puolestaan viittaa ihmisen tarpeeseen olla muiden kanssa ja saada myös toisten ihmisten arvostusta. Sosiaalinen minä on tilanteeseen sidottu. Ihminen ikään kuin mukauttaa käyttäytymisensä muiden ihmisten mukaan. Jamesin mukaan sosiaalisia minuuksia on yhtä paljon kuin merkityksellisiä ihmissuhteita. Henkinen minä puolestaan edustaa yksilön kykyä tuottaa ja työstää omia ajatuksiaan sekä tehdä tulkintoja. Henkiseen minään liittyvät vahvasti uskonnot, maailmankuva ja tulkinnat omasta itsestä. (Rautio 2006, 17.)
Jamesin työn jatkaja, George Herbert Meadin mukaan, minän kehittyminen edellyttää oman toiminnan peilaamista ja yhdenmukaistamista toisten ihmisten odotuksia, käyttäytymistä ja asenteita vastaavaksi. Tämän prosessin lopputulosta Mead kutsuu ”yleistetyksi toiseksi”.
Toisin sanoen yleistetty toinen on lopputulema ryhmän tuottamasta ajatusten ja asenteiden joukosta, jonka yksilö omaksuu oman käyttäytymisensä lähtökohdaksi. Ryhmällä viitataan tässä sekä yksilön sosiaalisiin lähiryhmiin (perhe, työ jne.) että yhteiskunnan odotuksiin.
Ilman tätä yleistetyn toisen omaksumista, yhteiskunnan monimutkainen organisoituminen ei olisi mahdollista. (Schellenberg 1988,43.)
Yleistetyn toisen kehitysprosessi ei kuitenkaan tapahdu hetkessä vaan Meadin mukaan kehitys tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensimmäisessä vaiheessa yksilön (ns. lapsuuden leikkivaihe) minä muodostuu sen kautta, kuinka muut asennoituvat häneen, sekä siinä miten ryhmän jäsenet toimivat toisiaan kohtaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Toisessa vaiheessa (aikuisuuden ns. pelivaihe) ryhmän asenteet ja tavat toimia muodostavat yksilön yleistetyn toisen. Kokemukset liittyvät yksilön omaan kokemusmaailmaan ja sitä kautta minän rakenteeseen ja perustaan. (em.1988, 43.)
Kehittynyt minä ei ole kuitenkaan staattinen vaan se mukautuu sen mukaan miten eri viiteryhmät mukautuvat. Muutos on kuitenkin riippuvainen myös omasta yksityisestä minästä.
Mead puhuu termillä ”Me” kun puhutaan sovinnaisesta, ryhmän odotuksiin mukautuvasta minästä. ”Me” viittaa myös objektiminään, joka on hyvin tietoinen oman toimintansa lopputulemista. ”I” puolestaan viittaa minän aktiivisiin ja impulsiivisiin puoliin. Mead viittaa
”I’lla” uudistumiseen ja luovuuteen, joka vie meitä ja toimintaamme eteenpäin, mutta ei yleistetyn toisen ja ”Me’n” rutiinien ja itsetietoisuuden määrittämänä. Ilman ”I’n” toimintaa olisi elämämme vain toisten odotusten heijastamista. (em. 1998, 44-45.)
8 Miten Jamesin tai Meadin ajattelu minuudesta soveltuu nykypäivään? Saastamoisen mukaan (2006, 170-171) minuuden ja identiteetin määrittely on koettu hankalaksi ja täsmällisten määritteiden löytäminen on vaikeaa. Tässä valossa Jamesin ja Meadin minuuden määrittelyt ovat yhä edelleen varsin relevantteja. Meadin perintö elää erityisesti symbolisen interaktionismin kautta vahvasti sosiaalitieteissä.
Psykologi Dan P. McAdams (1997, 61-62) on määritellyt modernin yhteiskunnan minuuden – käsitettä seuraavalla tavalla:
1. Modernissa yhteiskunnassa minuus nähdään joustavana projektina, jota yksilö jatkuvasti työstää. Minuus ei ole annettua vaan paremminkin itse luotua. Kaikki ovat myös vastuussa oman minuutensa työstämisestä ikään kuin tuotteena tai projektina.
2. Yksilö työstää minuuttaan jokapäiväisessä elämässä. Minuuden tuottaminen on arkipäiväistynyt, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että enää ei tarvitse olla filosofi tai kuninkaallinen luodakseen merkityksellistä minuutta. Myöskään uskonnolla tai muulla ulkoisella auktoriteetilla ei ole enää suurta merkitystä. Sen sijaan minuutta työstetään normaalin arjen puitteissa, kuten työssä ja perhe-elämässä.
3. Moderni minuus on kerrostunutta ja todellisin minuus löytyy sisältä. Freudilaisen ja psykoanalyyttisen ajattelun yleistyminen on ruokkinut ajatusta syvemmästä sisäisestä minuudesta. Sen olemassa olo tiedostetaan ja sen kautta voidaan tehdä todellisia ja totuudellisia, itseä koskevia valintoja. Sen sijaan ulkoisilla auktoriteeteillä ei ole suurta merkitystä vaan niihin suhtaudutaan skeptisesti. Tärkeintä on olla ”rehellinen itselleen”.
4. Minuus kehittyy progressiivisesti. Moderni ihminen näkee elämän matkana, jonka aikana vastaan tulee mahdollisuuksia, mutta myös riskejä. Tavoitteena on maksimoida mahdollisuudet ja minimoida riskit. Tosin joskus tietoisia riskejä on otettava, koska ne voivat luoda uusia mahdollisuuksia tai positiivisen muutoksen. Tällainen ajattelu luo pohjaa myös ajatukselle itsensä jatkuvasta kehittämisestä, itsensä toteuttamisesta ja itsensä ylittämisestä.
5. Kehittyvä minuus etsii ajallista koherenssia. Jatkuva muutos tai kehitys aiheuttaa sen, että oman elämän tarkastelu kokonaisuutena tai punaisen langan löytäminen voi olla hankalaa. Miten väliaikaiseen perustuva elämänkulku tai –matka voi muodostaa koherentin kokonaisuuden modernissa maailmassa? Tähän vastauksena on yhä enenevässä määrin päiväkirjojen ja elämänkertojen yleistyminen. Omaa elämää tarkastellaan narratiivien, kertomusten kautta. Nämä narratiivit auttavat yksilöä
9 luomaan järjellisen kokonaisuuden menneestä, tästä hetkestä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista.
Saastamoisen (2006, 172) mukaan McAdamsin mallin heikkous on sen yleistävyys ja ihmisen elämän näkeminen normatiivisena ja rajoittuneena kokonaisuutena, missä ongelmat ovat kokonaan yksilötasolla. Lisäksi malli voidaan nähdä yhtenä tieteen tuottamana tarinana, joka pitää yllä ja edistää länsimaisen individualismin ideologiaa.
Alasuutarin mukaan (2007, 173) minä usein nähdään rutiininomaisesti ja itsestään selvänä käsitteenä. Kun kuitenkin käsitettä katsotaan tarkemmin, huomataan kuinka se on yhteiskuntatieteellinen projekti ja miten se on rakentunut länsimaisissa yhteiskunnissa.
Ihmiset ovat fyysisiä olentoja, mutta sen sijaan minuus tai persoona on sosiaalinen konstruktio. Ymmärrys minuuden sosiaalisesta rakentumisesta antaa meille Alasuutarin mukaan myös meille ymmärryksen siitä, että tarvittaessa voimme uudistaa ja kehittää omaa minuutta.
2.1.2 Identiteetti
Identiteetti –käsitteen isänä pidetään Erik H. Eriksonia, joka käytti sitä oman tieteellisen työnsä peruskivenä 1950-luvulta alkaen. Identiteetin käsite on ymmärretty ja hyödynnetty monista näkökulmista. Sitä on käytetty mm. kulttuuristen kontekstien, ryhmien ja yksilöiden määrittelyssä sosiaalitieteissä, psykologiassa ja historiassa. Tästä johtuen identiteetti on myös määritelty sisällöllisesti useimmilla tavoilla, riippuen viitekehyksestä missä se on ollut.
Erilaisista tieteellisistä viitekehyksistä huolimatta, kaikilla tieteen alueilla on tietty yhteinen ymmärrys identiteetin sisällöstä: identiteetti edustaa dynaamista rakennetta pysyvyyden ja muutoksen välillä sekä pitää sisällään subjektiivisen ja objektiivisen näkökulman. Identiteetti muodostuu yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena, sekä sen rakentumisen kautta yksilö muodostaa käsityksen omasta yksilöllisyydestään, arvoistaan ja päämäristään mihin hän pyrkii. (Fadjukoff 2007a, 9-10. 2009b, 179.)
James E. Marcia ja Sally L. Archer (1993) esittelevät neliportaisen mallin, jonka Marcia on luonut kahden identiteettiä muodostavan osatekijän mukaan. Nämä osatekijät ovat identiteetin omakohtainen etsintä ja eri vaihtoehtojen pohdinta sekä sitoutuminen omien kiinnostusten, arvojen ja näkemysten mukaan. (Marcia & Archer, 1993, 213-222; Fadjukoff 2009, 181-182.)
10 Ensimmäinen taso on selkiintymätön identiteetti (diffuse identity). Tässä kehitysvaiheessa yksilö on vielä epävarma omasta identiteetistään ja omasta arvomaailmastaan. Taso on lapselle ominainen kehitysvaihe, josta identiteetti alkaa kehittyä kasvun myötä. Aikuisella tällainen kehittymätön vaihe voi johtua esimerkiksi muuttuneesta elämäntilanteesta, jossa entisen identiteetin rakennusaineet ja ratkaisut eivät enää ole käytettävissä (vakava sairastuminen tms).
Omaksuttu identiteetti (foreclosure identity) viittaa sellaiseen identiteetti, joka on omaksuttu oman viiteryhmän mukaan (esimerkiksi perheen) ilman identiteetin ja sen rakennusaineiden tarkempaa pohtimista. Viiteryhmän omaksumat arvot ja näkemykset voivat olla yhteiskunnan mukaisia tai täysin vastakkaisia. Sitoutuminen tällaiseen identiteettiin voi olla hyvin vahvaa, jolloin ihmisen todelliset tarpeet ja ajatukset voivat tukehtua. Omaksuttu identiteetti voi aiheuttaa myös rajoittunutta suhtautumista muunlaisiin arvoihin tai näkemyksiin. Aikuisena muodostettu omaksuttu identiteetti voi kertoa yksilön tarpeesta välttää ristiriitoja ja konfliktitilanteita.
Etsivä identiteetti (moratorium identity) on yksilöllä, joka ei pysty sitoutumaan mihinkään yksittäiseen identiteettiin. Yleensä tämä aiheuttaa yksilölle ahdistusta ja eri vaihtoehtojen pohdinta ja oman kannan muodostaminen vaatii runsaasti henkistä työtä. Tätä tilannetta voidaan kutsua myös identiteettikriisiksi. Tällainen etsintä on ominaista erityisesti nuoruudessa, mutta myös aikuisen muutostilanteet (esimerkiksi työttömyys) voivat aiheuttaa identiteetin kriisiytymisen. Pitkään jatkuva etsintä on yksilölle raskasta ja jatkuessaan yksilö voi taantua selkiytymättömän identiteetin tilaan.
Saavutettu identiteetti (achieved identity) on kypsin ja vahvin identiteetin muoto. Tässä vaiheessa ihminen on tarkkaan miettinyt ja pohtinut eri vaihtoehtojaan sekä kyseenalaistanut ja vertaillut näkemyksiään edellä kuvatun etsintävaiheen kautta.
Fadjukofin (2009, 191) mukaan identiteetin kehittyminen jatkuu ihmisellä pitkälti aikuisuuteen. Hyvin kehittynyt identiteetti edistää yksilön hyvinvointia ja lisää elämän merkityksellisyyttä. Olennaista identiteetin kehittymiselle on yhteys toisiin ihmisiin ja tasapainoisen identiteetin muodostuminen vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
11 Mitä sitten työhön liittyvä identiteetti pitää sisällään? Eteläpelto (2009,90) kuvaa työidentiteettiä käsitteeksi, joka laajasti ja moniulotteisesti kuvaa yksilön ja työn välistä suhdetta. Työidentiteetin käsitteessä yhdistyvät ammatin yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja kulttuurinen käytäntö ja yksilön omat merkitykset työstä ja sen merkityksestä omassa elämässä sekä työhön liitettävistä arvoista ja eettisistä sitoumuksista. Työidentiteetti rakentuu omien kokemusten perusteella ja se pitää sisällään myös tulevaisuuden odotukset työlle ja työelämälle.
Eteläpelto nostaa aiheellisesti esille kysymyksen, miten yksilö jaksaa nykyisen työelämän jatkuvat muutosvaatimukset, jotka koskevat työrooleja, epävakaita työsuhteita, omaa osaamista ja oppimista sekä työajoissa ja -paikoissa joustamista. Kun organisaatiot tai työmarkkinat eivät enää tarjoa vakaita kiinnittymisen kohteita, alkavatko ihmiset hakea identiteeteilleen samaistumiskohteita muilta elämän alueilta? Oletusarvona lienee, että ammatti-identiteetit rakentuvat yhä enemmän yksilöllisiksi ja kiinnittyvät ihmisten jatkuvan ammatillisen kasvun, kehityksen ja oppimisen varaan. Sen sijaan sitoutuminen organisaatioon ja työhön voi jäädä pinnalliseksi ja väliaikaiseksi. On tärkeää myös kysyä, johtaako tällainen yrittäjämäinen ja joustava työkulttuuri osan syrjäytymiseen. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia tai resursseja jatkuvaan työidentiteetin kehittämiseen. Varmaa kuitenkin on, että identiteettiä ja sen rakentamista myös tulevaisuudessa tulee määrittelemään jatkuva muutos. Identiteetin ja kuten myös oman minuuden muokkauksesta on tullut eräänlainen pakko. (Eteläpelto 2009, 92, 137.)
2.1.3 Toimijuus
Kuinka paljon ihminen on tietoinen itsestään ja toimistaan? James William erotti materiaalisen , sosiaalisen ja henkisen minän. Williamin mukaan nimenomaan henkisen minuuden kautta yksilö arvioi omaa toimintaansa. Mead puolestaan korosti yleistettyä minää (me), joka on riippuvainen sosiaalisesta ympäristöstään. Freud jakoi ihmisen psyyken kolmeen eri tasoon: tiedostamaton viettipohja eli “id”, yliminä “superego”, joka muodostuu yksilön ja yhteisön arvojen ja arvomaailman kautta sekä minä “ego”, jota voidaan pitää kahden edellä mainitun sosiaalisesti hyväksyttynä välimuotona. Identiteetti on puolestaan ollut keskeinen käsite Erik H. Eriksonin kehityspsykologisessa työssä ja myöhemmin mm.
Marcia on täydentänyt tätä ajattelua. (Eteläpelto 2009, 99-100.) Kaikissa näissä edellä
12 mainituissa lähestymistavoissa on ajatuksena ihminen sekä tietoisena että tiedostamattomana toimijana.
Aiemmissa kappaleissa käsittelin minuuteen ja identiteettiin liittyviä teemoja. Kumpikin käsitteistä myös vahvasti liittyy toimijuuteen sekä subjektiuden käsitteisiin, joilla on vahva tausta feministisessä teoriassa ja jälkisturuktuaalisissa teorioissa. Feministisessä teoriassa erityisesti subjekti nähdään uudelleen määrittyvänä ja jatkuvasti muuttuvana agenttina erilaisten ympäristöjen, sosiaalisten suhteiden, roolien ja verkostojen ristipaineessa.
(Eteläpelto 2009, 118-199.)
Suvi Ronkaisen (1999, 76-77) mukaan subjektiviteetti syntyy toiminnan kautta. Se muokkautuu, muuttuu, syntyy uudestaan ja kehittyy ihmisen elämäntapahtumien, sattumusten ja ihan tavallisen arjen elämisen kautta. Toisin sanoen emme aina tiedosta olevamme subjekteja, agentteja tai aktiivisia toimijoita. Ronkainen puhuu subjetiviteetista kokemushistoriana. Tiedämme kokemuksemme ja elämämme tapahtumat, mutta “se on tietoa, jota ei tiedä tietävänsä, kokemusta, jota ei tiedosta kokemukseksi.”
Dorothy Holland puolestaan näkee, että ihmisen toimijuus rakentuu identiteetin kautta ja päinvastoin. Identiteetti ikään kuin yhdistää intiimin ja persoonallisen maailman kulttuurisesti tuotettuun maailmaan ja sosiaalisiin suhteisiin. Holland näkee identiteetin osana minätunnetta ja minuutta, tunnetta siitä kuka minä olen. Toimijuuden kautta luodaan siis identiteettiä ja minuutta, samalla uudistaen ja uutta luoden sekä ihmisen sisäisissä että ulkoisissa prosesseissa. Ihmisen kyky uudelleen arvioida itseään ja toimintaansa mahdollistaa toimijuuden, joka pystyy jossain määrin myös murtautumaan sosiaalisten suhteiden normien ja rajoitusten yli. (Holland, Lachicotte, Skinner & Cain 2003, 5.)
Toimintaa voidaan kuvata Klaus Weckrothin (1992, 19) mukaan yksilön ja ympäristön välisenä vuorovaikutuksena. Ihmiset eivät reagoi ympäristön ärsykkeisiin vaan pystyvät omalla toiminnallaan vaikuttamaan ympäristöön tai jopa muuttamaan sen itselleen edulliseksi.
Yksilö ei siis ole biologisten ja sosiaalisten tekijöiden kantaja ja kohde vaan hän on myös subjekti, joka omilla toimillaan voi ja pystyy vaikuttamaan sekä omaan identiteettiin ja ympäristöönsä. Vilma Hänninen (1989, 2-3, 51) on vertaillut marxilaista, analyyttis- hermeneuttista ja eksistentiaalista ihmiskuvaa toimijuuden näkökulmasta. Tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että kaikille näille suuntauksille yhteinen tekijä on ihmisen
13 näkeminen intentionaalisena toimijana. Olennaista on myös huomata, että intentionaalisuus on aina tilanteeseen sidottua: se näyttäytyy suhteessa yksilön omiin pyrkimyksiin. Lisäksi toiminta on suuntautumista tulevaisuuteen. Tavoitteena on muuttaa todellisuutta yksilön toiveita vastaavaksi. Sen lisäksi, että ihminen pyrkii toiminnallaan muuttamaan ympäristöään itselleen suotuisampaan suuntaan, hän kykenee myös muokkaamaan itseään. Tulkinnat itsestä ja ympäristöstä voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia, kuten myös toiminta ja teot. Se, mikä voi jonkun toisen mielestä olla täysin irrationaalista, voi jonkun toisen mielestä olla täysin järkevää.
2.2 Individualismi
Suomalaisen sanakirjan (1999, 90) mukaan individualismi on ”näkemys, jossa yksilöä ja hänen tarpeitaan pidetään tärkeimpinä kuin yhteisöä ja sen tarpeita”. Individuaalinen puolestaan selitetään sanakirjassa: ” yksilöllinen, erikoislaatuinen, omalaatuinen”. Sanakirjan selitys kattaa siis hyvin individualismin arkikäsityksen, mutta antaa myös viitteitä tieteen näkemyksestä käsitteen sisällöstä.
Tieteen näkökulmasta individualismi käsitteenä nousee esille erityisesti tieteen filosofiassa, sosiologiassa ja taloustieteessä. Birnbaun ja Leca (1990, 3) määrittelevät individualismin kolmesta eri näkökulmasta:
1) Individualismi on yksi elementti prosessissa, millä kuvataan instituutioiden luonnetta ja sosiaalista käyttäytymistä. Näin tapahtuu esimerkiksi kun puhutaan sosiologisesta, taloudellisesta tai oikeudellisesta individuaalisuudesta.
2) Individualismi voidaan nähdä myös tarkoituksellisena ja systemaattisena legitiomaatioprosessina tietyille instituutioille ja arvoille, erityisesti poliittisille sellaisille.
3) Individualismi on väline selittämiselle. Tällöin voidaan puhua tieteen filosofiasta ja metodologisesta individualismista, joka pyrkii selittämään kollektiivisia (makrotason) ilmiöitä yksilön (mikrotason) käytöksestä ja strategioista käsin. Tämä näkökulma on varsin kaukana kahdesta edellisestä individualismin käsitteestä, koska kyseessä on paremminkin tutkijan käyttämä viitekehys kuin tutkimuksen kohde itsessään.
14 Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernshein (2001) pohtivat teoksessaan Individualization kuinka traditioihin perustuvat elämäntavat häviävät, puhuttiin sitten uskonnosta, moraalista, rakkaudesta, avioliitosta taikka teknologiasta, ja tilalle tulee ”kyseenalainen vapaus”
(precarius freedom). Käytännössä tämä tarkoittaa, että yhteiskunnan merkityslähteet, joiden perusteella tietyt elämäntyylit tai omaa elämää koskevat päätökset ovat tehty, eivät enää päde.
Beckin (1995, 20) mukaan yksilöt joutuvat itsenäisesti valitsemaan (tai olemaan kykenevä valitsemaan) lukuisista vaihtoehdoista ja tekemään elämänkerralliset valinnat, jotka aiemmin olivat mahdollisia tehdä perheen, kyläyhteisön tai oman yhteiskuntaluokan perusteella.
Beck puhuu riskiyhteiskunnasta, jolla hän tarkoittaa teollisen yhteiskunnan jälkeistä kehitysvaihetta. Riskiyhteiskunnassa teollisen yhteiskunnan seuranta- ja turva-instituutiot eivät enää pysty kontrolloimaan uuden kehitysvaiheen tuomia haittoja ja vaaroja, kuten esimerkiksi ympäristön saastumista (1995, 16). Riski siirtyy myös yksilötasolle vaikka esimerkiksi yksilön elämään vaikuttavien epävarmuustekijöiden (työttömyys, eriarvoistuminen, syrjäytyminen) syyt ovat usein myös yhteiskunnallisia. Kollektiivisesta näkökulmasta riski ja vastuu on kaikilla, jolloin käytännössä on vaarana käydä niin, että riski sälytetään yksilöille ja yhteiskunta pesee kätensä ongelmanratkaisusta ja vastuusta.
Beckin ja Beck-Gernsheimin kuvaamasta lähestymistavassa lienee pääteltävissä eräänlainen individualismin paradoksi: sinulla on vapaus tehdä elämänvalintasi, mutta jos teet väärän valinnan tai kykysi eivät riitä tarpeeksi oikeisiin valintoihin, jäät loppupeleissä vapautesi vangiksi.
Länsimaalaisen ihmisen näkökulmasta ei kuitenkaan liene enää mahdollista tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä kuin individualistisesta viitekehyksestä. Tuskin monikaan haluaa, että joku muu päättäisi elämänkumppanista tai koulutus- ja työvalinnoista. Valinnat ovat ihmisten omia ja ajatus, että joku muu tekisi päätökset heidän puolestaan, on lähes mahdoton.
Ajatus on mahdoton myös siksi, että se on ristiriidassa ihmisten tarpeiden kanssa, jotka pitävät sisällään muun muassa tarpeen itsensä toteuttamiseen ja onnellisuuden tavoitteluun.
Liioitellen voidaan sanoa, että onnistuneet elämänvalinnat takaavat hyvän elämän, mutta jos erehdyt, luvassa on ongelmia runsain mitoin. Yksi tai kaksi valintaa ei välttämättä riitä, vaan joudumme tekemään monta kertaa valinnat eri sisällöllä ja siltikään emme välttämättä tavoita onnea ja mahdollisuutta itsensä toteuttamiseen. ( Clarke 2010, 124-125.)
15 Zygmunt Bauman (2002, 14-15) puhuu notkeasta modernista, jolla hän tarkoittaa yhteiskunnan kiinteiden ainesten kuten yhteiskunnallisten instituutioiden ja säännöstelyn purkamista vaikkapa työ- ja asuntomarkkinoilla. Baumannin mukaan olemme siirtymässä etukäteen jaettujen viiteryhmien ajasta yleisen vertailun aikakauteen. Uusi moderni on yksilöllistetty ja yksityistetty ja vastuu on yksin ihmisellä luoda oma mallinsa toimia. Samoin myös onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön oma ansio tai asia. Tässä Baumanin ajattelu kohtaa Beckin (1995; 2000)näkemykset. Yksilön velvollisuus on jatkuvasti uudistaa ja rakentaa minäänsä, joka myös muuttuu useampaan otteeseen. Bauman toteaakin varsin sarkastisesti tämän projektin kestävän niin kauan kunnes ihminen saavuttaa ainoan todellisen tavoitteensa: kuoleman.
2.4 Vieraantuminen
Karl Marx käytti vieraantumisen käsitettä kuvatessaan ihmisen tunnetta erillisyydestä suhteessa omaan työhön, sen prosesseihin, lopputuloksiin sekä työyhteisöön ensimmäisessä taloustieteellisessä tutkimuksessaan vuonna 1844 (Shantz, Alfes & Truss 2014, 2530). Marx kuvaili vieraantumista eräänlaiseksi kaksoismenetykseksi, jolloin ihminen menettää yhteyden sekä oman ihmisyytensä että maailman välillä. Samaten, Eric Frohnia mukaillen, vieraantumista voisi kuvat tilanteeksi, jolloin yksilöllä on kalvava tunne, että joku asia (tai kaikki asiat) eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla. (Jaeggi 2014, 5-6.)
Vieraantuminen käsitteenä ei ole yksiselitteinen ja sitä on esimerkiksi asemoitu vastapariksi osallisuudelle (involvement) tai sitoutumiselle (engagement) erityisesti kvantitatiivisessa tutkimuksessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vieraantuminen on oma, erillinen muuttuja, jolle ei ole löydettävissä suoraa vastakohtaa. (Shantz ym. 2014, 2544.)
Vieraantuminen ei ole ollut järin suosittu tutkimuskohteena, ainakaan organisaatiotutkimuksessa, vaikka sillä voisi olla käsitteenä paljon annettavaa esimerkiksi organisaatioiden henkilöstöpolitiikan kehittämiseen. Nair ja Vohra (2010, 600) sekä Shantz ym. (2014, 2530) ovat todenneet tutkimuksissaan, että vieraantuminen sekä käsitteenä että sisällöltään on tuntematon henkilöstöhallinnon asiantuntijoille. Lisäksi vieraantuminen terminä on liitetty lähinnä suorittavan työn tekijöihin, vaikka se sisällöltään hyvin kuvaa myös
16 asiantuntijatyössä vastaantulevia kokemuksia tai ylipäätään modernin ihmisen eksistentiaalista elämän pohdintaa. ( Jaeggi 2014, ix.)
Nair ja Vohra (2010) tutkivat vieraantumista intialaisten IT-asiantuntijoiden keskuudessa kyselytutkimuksella (n =1 142). Tutkimuksen perusteella jopa 20 prosenttia tutkimukseen osallistuneista asiantuntijoista koki vieraantumisen tunteita kuten esimerkiksi merkityksettömyyden ja huonontuneen itsetunnon kokemuksia. Keskeisimmät syyt tunteiden taustalla olivat huonot mahdollisuudet vaikuttaa työn sisältöön, mahdottomuus itsensä toteuttamiseen työn kautta sekä huonot henkilösuhteet. Naira ja Vohra erityisesti kiinnittivät huomiota Intian IT-alan voimakkaaseen nousuun, johtuen eurooppalaisten ja amerikkalaisen firmojen IT-palvelujen ulkoistamisesta Intiaan. Suurin osa IT-työläisistä on suorittanut vaativan tutkinnon, mutta työtehtävät ovat usein puuduttavan yksitoikkoisia ja samoja ongelmia käsitteleviä, päivät pitkiä ja mahdollisuuden vaikuttaa työhön olemattomia. (em.
2010, 607-608.) Luultavaa on kuitenkin, että samantyyppisiä ongelmia kohdataan myös globaalisti asiantuntijatyötä ja sen sisältöä tarkastellessa.
Tummers ja den Dulk (2013, 850) tutkivat puolestaan hollantilaisten kätilöiden vieraantumista omasta työstään. Tutkimuksessa kartoitettiin vieraantumista ja sen kokemisen merkitystä a) organisaatioon sitoutumiseen, b) työsuorituksen laatuun sekä c) työn ulkopuoliseen elämään. Keskeisiksi tekijöiksi vieraantumisen kokemukselle esille nousi voimattomuuden tunne, mikä lähinnä tarkoitti huonoja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhön sekä työn merkityksen puuttuminen. Kätilön työssä merkityksellisyyden puuttuminen voi kummastuttaa, mutta taustalla on muutos hollantilaisessa käytännössä, jossa aiemmin on suosittu kotisynnytyksiä. Nyt suuntana on selkeästi siirtyminen sairaalasynnytyksiin, minkä monet kätilöt ovat kokeneet omaa ammattitaitoa ja -osaamista loukkaavana. Tämän vuoksi myös kokemus oman työn merkityksellisyydestä on laskenut. Tutkimuksen lopputulema oli, että vieraantumisen tunteet vaikuttavat negatiivisesti kaikkiin kolmeen edellä mainittuun tekijään.
Jaeggi (2014) pohtii teoksessa Alienation kriittistä sosiaalista teoriaa sekä poliittista teoriaa hyödyntäen vieraantumista ja sen ilmenemistä modernin ihmisen toiminnassa ja elämässä.
Yhtenä teemana kirjassa on ihmisten kyvyttömyys (joka on usein tiedostamatonta) johtaa omaa elämäänsä tai tehdä tietoisia päätöksiä koskien oman elämän suuntaa. Esimerkkinä Jaeggi käyttää lahjakasta matematiikan tutkijaa, miestä, joka ajautuu avioliittoon
17 rakastumisen myötä ja sitä kautta lapsiperheen elämään poikamies-tutkija -elämästään.
Jossain kohti mies huomaa olevansa perhe-elämän ja sen vaatimusten bermudan kolmiossa, ikään kuin huomaamattaan, ja samalla hän myös tuntee olevansa vieraantunut itsestään sekä siitä mitä hän joskus oli. Jaeggin mukaan ongelma ei ole siinä, etteikö mies olisi halunnut vaimoaan ja lastaan, vaan pikemminkin siinä, että hän ei itse tietoisesti tehnyt valintojaan vaan ajautui tilanteeseen esimerkiksi vaimon toiveesta. Tässä tullaan yhteen keskeiseen vieraantumisen syyhyn: teemme asioita, koska tyydytämme muiden tarpeita ja odotuksia tai teemme päätöksiä tiettyjen tunnetilojen vallassa. (em. 2014, 43-44.)
Ihmiset siis lähes vahingossa päätyvät erilaisiin elämäntilanteisiin, ikään kuin ajattelematta oman elämänsä kulkua. Jaeggin mukaan ihmiset eivät välttämättä osaa käyttää omia kykyjään parhaalla tavalla tai ylipäätään tunnistaa niitä. Usein ajatellaan, että todellinen minä piileksii jossain vieraantuneen minän alla. Kysymys, onko olemassa joku todellinen minä vastakohtana vieraantuneelle, epätodelliselle minuudelle, on Jaeggin mielestä hankala.
Faktisesti kuitenkin ihminen johdattaa elämäänsä (joko tietoisesti tai vähemmän tietoisesti) jollain tavoin ja samalla myös tulee siksi mitä on. Toisin sanoen ajatus, että sisällämme olisi minuus, joka ei millään tavalla realisoidu ulkoisen toiminnan kautta, on hatara. Kysymys lieneekin enemmän siitä, kuinka hyvin yksilö pystyy vastaamaan itselleen kysymykseen, onko tekemiseni tai tekemättä jättämiseni sitä, mitä todellakin haluan? Millaista minuutta tekemiseni kautta heijastan? Kysymykset voivat olla jossain mielessä kummallisia, mutta eivät yhdentekeviä. Itselle asetettujen kysymysten kautta ihminen pyrkii tulkitsemaan, ymmärtämään ja reflektoimaan omaa elämäänsä suhteessa maailmaan ja “todelliseen”
minäänsä. (Jaeggi 2014, 46-48.)
2.5 Onnea ja merkityksellisyyttä tavoittelemassa
Miten onnellisuuden voi määritellä? Mikä tekee elämästä onnellista ja tyydyttävää? Näitä kysymyksiä on pohdittu ja tullaan pohtimaan yhä enemmän epävarmassa ja muuttuvassa maailmassa. Pelkästään jo katsomalla parhaiten myyvien kirjojen listoja, voidaan huomata että onneen, hyvinvointiin ja elämänhallintaan liittyvät kirjat ovat suosittuja. Esimerkiksi Amazon -verkkokaupan kymmenestä myydyimmästä kirjasta seitsemän liittyy tavalla tai toisella elämänhallintaan (2.3.2016). Kirjailija-toimittaja Tommi Melander, joka on myös itse kirjoittanut kirjan onnellisuudesta, toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa (1.3.2016), että
18 epävarmuus työelämässä ja politiikassa aiheuttaa ihmisten käpertymistä itseensä, mutta usko omaan itseen ja kykyyn saavuttaa onnea on vahva. Onnellisuuden etsimisestä on tullut päämäärä sinänsä.
Miten onnea sitten on määritelty? Baumgardner ja Crothers ( 2014, 19-20) määrittelevät onnellisuutta kahden perinteen kautta. Hedonistinen onni viittaa yleiseen, henkilökohtaiseen onneen, joka ilmenee pyrkimyksenä onnelliseen ja tyydyttävään elämään. Psykologiassa tämä näkemys tunnetaan hyvinvoinnin käsitteenä (subjective well-being). Tämä näkökulma pitää laajasti sisällään elämän tyydyttävyyden, positiivisen tunnetilan läsnäolon ja negatiivisten tunteiden relativistisen osuuden.
Eudaimonistinen onni puolestaan viittaa itseymmärrykseen, mahdollisuuteen käyttää omaa potentiaalia sen koko laajuudessa. Eudaimonistinen onni pitää sisällään yksilön itseymmärryksen omista taidoista, tarpeista ja arvoista, joiden mukaan hän omaa elämäänsä elää.
Eudaimonistisen ja hedonistisen onnellisuuden erot tulevat esille niiden ilmenemisen kautta.
Hedonistisen onnellisuuden saavuttaminen ilmenee vahvasti muun muassa materian ja statuksen kautta kun puolestaan eudaimonistinen onni on enemmänkin ihmisen omaa ymmärrystä siitä, mitä hänen on mielekästä ja järkevää elämässään tehdä ja tavoitella. Silloin välttämättä merkittävää ei ole maallisen mammonan ja maineen mahdollisimman suuri määrä vaan itseymmärrys, oman identiteetin tuntemus, moraaliset arvot ja tunne oman elämän kontrollista. Kun onnellisuutta ja sen kokemista on tutkittu amerikkalaisten opiskelijoiden keskuudessa, on havaittu, että korkeaa eudaimonistista onnellisuutta kokeva ihminen, kokee myös hedonistista onnellisuutta. Sen sijaan sama ei näy toisinpäin.Korkea hedonistinen onnellisuus ei näytä lisäävän eudaimonistisen onnellisuuden määrää. (Waterman a) 1993, 690, Waterman b) 2008, 42.)
Onnellisuuden kahden käsitteen yhteyttä on myös tutkittu sisäisen motivaation (intrinsic motivation) yhteydessä . Richard M. Ryan ja Edward L. Deci (1985) ovat käyttäneet sisäisen motivaation käsitettä olennaisena tekijänä kehittämässään itseohjautuvuusteoriassa (self- determination theory).
19 Sisäisellä motivaatiolla tarkoitetaan ihmisen proaktiivista kykyä tehdä häntä innostavia ja mielenkiintoisia asioita. Pelkästään asioiden ja tehtävien tekeminen on itsessään palkitsevaa vaikka siitä ei seuraisi mitään konkreettista palkintoa. Ulkoinen motivaatio sen sijaan perustuu reaktiivisuuteen, jolloin ihminen valmistautuu uhkiin ja pyrkii keräämään itsensä kannalta olennaisia resursseja selviytyäkseen. Tällöin ihmisen keskeinen motivaation lähde on palkinnon saaminen. Pelkistetysti ulkoinen motivaatio pakottaa tekemään asioita kun puolestaan sisäinen motivaatio innostaa tekemään asioita. (Martela & Jarenko 2014, 14.)
Itseohjautuvuusteorian keskeinen sisältö puolestaan on, että ihminen on perusolemukseltaan aktiivinen suhteessa ympäristössään ja pyrkii suuntautumaan asioihin, jotka häntä kiinnostavat. Ihminen on proaktiivinen, elinvoimainen ja itseohjautuva, jopa silloin kun ympäristö ei häntä siihen kannusta (Martela 2015, 64). Tämä esimerkiksi näkyy lapsen leikissä. Leikki ei ole pakotettua tai sillä ei ole päämäärää. Lapselle uteliaisuus ja uuden oppiminen on itsessään insentiivi. Lapsi leikkii omaksi ilokseen, mutta samalla myös oppii ja kehittyy. (Deci & Ryan 1985, 121-122.) Ihminen on aktiivinen toimija, joka aktiivisesti hakeutuu tekemään itselleen tärkeitä ja merkittäviä asioita (Martela & Jarenko 2014, 13).
2.6 Yhteenveto: yksilö ja muutoksen lähtökohdat
Mikä puskee ihmistä kohti muutosta? Mitä muutos edellyttää? Nämä kysymykset ovat olleet koko ajan mielessäni kirjoittaessani tätä lukua.
Lähdin liikenteeseen minuudesta ja identiteetistä, koska ne ovat käsitteitä, joiden kautta määritellään perimmäistä kysymystä: kuka minä olen ja mihin olen menossa? William Jamesin ja George Herbert Meadin näkemyksistä nousee esille ihmisen minuuden kehitysprosessi, joka etenee lapsuudesta aikuisuuteen ja jatkuu koko ihmisen elämän ajan.
Meadin yleistetty toinen (“me”) kohtaa yksityisen minän (“I”), jolloin yksilön sovinnainen ja ryhmän odotuksiin mukautuva minä voikin valita uuden ja luovan tavan toimia. Toisaalta minuus, se mitä olemme, on aina heijastus muista ihmistä ja siitä sosiaalisesta ympäristöstä, jossa olemme eläneet. Tämä konstruktivistinen näkemys tulee esiin myös työn metodologisessa lähtökohdassa, narratiivisuudessa.
20 Minuuden lisäksi identiteetti ja sen kehitys ovat olennaisia tekijöitä yksilön elämässä.
Identiteetti edustaa sekä pysyvyyttä että muutosta. Se on muodostunut vuorovaikutuksessa yksilön ja ympäristön välillä ja identiteetin rakentumisen kautta yksilö muodostaa käsityksen itsestään yksilöllisenä, tiettyihin arvoihin ja päämääriin tähtäävänä ihmisenä. (Fadjukoff 2007a, 9-10. 2009b, 179.)
Dan P. McAdamsin (1997, 61-62) mukaan modernissa maailmassa minuus on joustava projekti. Minuus on tuote tai projekti, jota tuotetaan ja vastuu siitä on yksilöllä. Näin näkevät tilanteen myös Zygmunt Bauman (2002) ja Ulrich Beck (1995), mutta näkökulma on paremminkin yhteiskunnallinen kuin yksilöpsykologinen. Ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta, koska mitään valmista viitekehystä ei enää välttämättä ole olemassa.
Onko individualismi ja individualisoituminen meille uhka vai mahdollisuus? Toisaalta tarvitsemme vapautta päättää omista elämänvalinnoista, toisaalta väärät valinnat tai kyvyttömyys valita voivat viedä ojasta allikkoon. Ei ihme, että moni meistä kokee eksistentialistista ahdistusta tässä valintojen valtameressä. Paluuta vanhaan ei ole, mutta mikä on oikea ja kestävä suunta tulevaisuudessa sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta?
Vieraantuminen -käsitteenä kertoo meille ristiriidasta joka valitsee yksilön, yksilön ihmisyyden ja maailman välillä. Vieraantuminen on liitetty pitkälti suorittavaan työhön, mutta sillä on käsitteenä paljon annettavaa myös asiantuntija- ja tietotyöhön. Halu muuttaa omaa työuraa voi johtua vieraantumisen kokemuksesta ja sen tuomasta tarpeesta muutokseen.
Lopuksi pohdin sisäistä motivaatiota ja onnea. Siltala (2004, 49-57) puhuu itsensä toteuttajista työelämässä, jotka kokevat työnsä kautta minuutensa täydentymisen ja itsensä toteuttamisen hurmoksen. Raha ei ole merkitsevää vaan työ ja sen sisältö. Työstä tulee entistä tärkeämpi ihmisen minäkuvan luojana ja arvostuksen mittarina sen mukaan, mitä enemmän ihminen työssään menestyy ja kokee onnistumisia. Samalla työ antaa tekijälleen viitekehyksen, minkä sisällä arvioida maailmaa, omia arvojaan ja tietojaan. Siltala puhuu myös etuoikeutetusta asemasta: keskeistä ei ole palkka vaan vapautuminen toisten määrittämästä pakkoluonteisesta työstä. Siltala toteaakin: ” Tulemalla työn kautta itsekseen tekijä voi myös ajatella myös hyödyttävän kanssaihmisiään.”
21
3 Työelämän muutos
Vielä muutama vuosi sitten suurin ongelma suomalaisen työelämän tulevaisuudessa näytti olevan työväestön ikääntyminen ja pula uusista työntekijöistä. Viimeisen viiden vuoden aikana tilanne on muuttunut huomattavasti. Vuoden 2008 finanssikriisi vaikutti laajalti myös Suomen talouteen ja tätä kautta myös työvoiman kysyntä supistui. Samaan aikaan teollinen massatuotanto länsimaissa on vähentynyt, mikä on tarkoittanut suorittavan työn katoamista.
(TEM 2012, 4-5.)
Akerlof ja Shimmer (2009, 132) vertaavat tilannetta työmarkkinoilla tuolileikkiin, jossa istuimia ei riitä kaikille. Kun musiikki loppuu, niin osa jää tahtomattaan ilman tuolia. Pysyviä tuoleja ei ole tarjolla kenellekään. Suurten ikäluokkien käyttämä termi “vakituinen työ” alkaa olla muisto kultaisesta menneisyydestä. (Pietikäinen 2011, 8).
Suomalainen yhteiskunta on pitkälti palkkatyöyhteiskunta. Viiden vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos on syntynyt muun muassa elinkeinorakenteen muutoksen, naisten työelämään siirtymisen, koulutustason sekä palkkatason nousun kautta. Kaikki nämä tekijät yhdessä ovat tukeneet Suomen kehittymistä hyvin vahvaksi palkansaajien yhteiskunnaksi.
(Pärnänen 2009, 8.)
Pärnäsen ja Sutelan (2009, 149) mukaan kahden viimeisen vuosikymmenen aikana kaksi teemaa on saanut tilaa sekä joukkotiedotuksessa että tieteellisessä tutkimuksessa.
Ensimmäisenä tulee kiireen, työpaineen ja työuupumuksen voimakas lisääntyminen. Toisena
22 kestoaiheena on ollut työn epävarmuuden lisääntyminen, millä tarkoitetaan palkansaajien omaa kokemusta työn epävarmuudesta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä näitä aiheita käsitellään yhä enemmän 2020-lukua lähestyttäessä. Toisaalta Korhonen, Peltokoski ja Saukkonen (2009, 9) toteavat Paskaduunista barrikadeille, prekariaatin julistus -kirjassaan:
“Intohimojensa kieltämistä edellyttävän työn sijaan uusi sukupolvi haluaa enemmän tilaa itsensä toteuttamiselle ja yhteisöllisille työn teon muodoille. Jos kykenemme ylläpitämään näännyttävää kapitalistista järjestystä, emmekö kykene helposti johonkin hauskempaan ja mukavampaakin?” Työelämä, työn tekeminen ja työn merkitys ovat todellakin suuren muutoksen äärellä.
3.1 Työtä tehdään ennen, nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa?
”Menettääkö suomalainen todellakin mielenterveytensä, jos ei saa työskennellä? Työn väheneminenhän on pääsy paratiisiin! Ei ihmisen elämän tarkoitus ole vain käydä töissä, maksaa asuntolainaa ja kuolla nuorena.”
Tulevaisuustutkija Ilkka Halava, Helsingin Sanomat 17.3.2016
Viimeiset 40-vuotta on povattu perinteisen palkkatyön katoamista, mutta kovinkaan suuria muutoksia ei ole tapahtunut tähän mennessä (Julkunen 2009, 29). Elämme kuitenkin nyt aikoja, joka pakottaa digitalisaation ja globalisaation kautta miettimään uudelleen työtä ja sen merkitystä. Näyttää väistämättömälle, että kaikille ei tule riittämään työtä tulevaisuudessa, ei ainakaan siinä merkityksessä, miten olemme työn tähän asti ymmärtäneet. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on ennustanut jopa kolmasosan suomalaisista työpaikoista häviävän kahden tulevan vuosikymmen aikana. Mikko Mäenpää (2016, 6) kuitenkin toteaa, että ihmisten ja teknologian välinen kilpailu työpaikoista ei ole nollasummapeliä. Osa työpaikoista tulee varmasti häviämään, mutta uusia työpaikkoja myös syntyy. Näyttää kuitenkin siltä, että työmarkkinat ovat vahvasti polarisoitumassa myös Suomessa. Korkeapalkkaiset ja pienipalkkaiset työt tulevat lisääntymään, mutta keskipalkkaiset työt vähenevät huomattavasti. (Asplund, Kauhanen & Maliranta 2012, 6.) Suomessa myös siis voidaan perustellusti puhua kurjistuvasta keskiluokasta.
23 Siirtyessäni itse vuonna 2003 työelämään, oli toistaiseksi sopimus lähinnä lottovoittoon verrattava saavutus. Kuitenkin jo 1990-luvun lamavuosien myötä keskusteluun oli vahvasti nousseet epätyypilliset työsuhteet ja yleensä niiden kehnous ja epäoikeudenmukaisuus nimenomaan työntekijän näkökulmasta. Epätyypillinen työsuhde on pitänyt sisällään suurin piirtein kaiken muun työn paitsi perinteisen, vakituisessa palkkatyössä tehtävän kokopäiväisen työn. Näin ollen kaikki määräaikaiset työt, osa-aikaiset työt, freelance -työt, vuokratyö ja kotona tehtävä työ on muun muassa määritelty epätyypilliseksi työksi. Erityisesti nuoret ja naiset on liitetty epätyypillisen työn myötä epäsuotuisaan markkina-asemaan.
(Pärnänen & Sutela 2009, 149.)
Todellisuudessa kuitenkin vielä vuoteen 2009 mennessä yleisin työsuhteen muoto oli vakituinen ja kokoaikainen työ. Tosin tuolloin ennustettiin pientä nousua määräaikaisten työsuhteiden määrässä. (em. 2009, 166-167.) Vuoteen 2014 mennessä osa-aikaisten työsuhteiden määrä on lisääntynyt. Lisäksi osa-aikatyön syyksi todettiin yhtä usein kokoaikatyön puute kuin esimerkiksi opiskelu. Sen sijaan määräaikaisten työsuhteiden määrässä ei ole tapahtunut suurempaa muutosta vuoteen 2014 mennessä. Lisäksi korkeakoulutettujen työttömyys on noussut pelkästään vuosien 2015-2016 välissä 7,5 prosentilla. (Työ- ja elinkeinoministeriön työttömyystilastot 3.3.2016.) Tätä varmasti selittää pitkään jatkunut taloudellinen taantuma, mutta luultavaa on, että myös taantuman jälkeen 1980-1990-luvuilla syntyneet sukupolvet tulevat elämään muuttuneessa työmarkkinatilanteessa. Suomen 1990-laman jälkeen talouskasvu toi helpotusta lamasta kärsineen ikäluokan tilanteeseen (1970-luvulla syntyneet). Nyt käsillä on ikäluokka, jonka varallisuus ei enää tule nousemaan kuten aiempien ikäluokkien kohdalla ja työelämää tulevat yhä enemmän määrittelemään epätyypillisyys ja epävarmuus. (Kinnunen & Mäki-Fränti 2016)
Keskustelua työstä ja sen muutoksesta leimaa usein ongelmallisuus ja vaikeudet. Kuitenkin tämä näkökulma on liian kapea tulkitsemaan käsitystä työn tekemisen (tai tekemättömyyden) tulevaisuudesta. Selkeästi nyt aletaan olla siinä vaiheessa, että myös muita vaihtoehtoisia työn malleja kuin perinteinen palkkatyö tarvitaan. Yhteiskunnassa ja erityisesti politiikassa kuitenkin sitkeästi roikutaan ansiotyön ideologiassa ja palkkatyön hegemoniassa. (Julkunen 2009, 29.) Nyt kuitenkin pientä muutosta on havaittavissa esimerkiksi perustulokeskustelun myötä. Lisäksi myös ns. prekarisaatio alkaa olla entistä yleisempää. Sana prekariaatti tulee latinan sanasta precarius ja se tarkoittaa armoilla olemista ja rukoilemista (Korhonen,
24 Peltokoski & Saukkonen 2009,13). Vaikka käännöksen perusteella voisi päätellä, että kyseessä työväen osa, joka on täysin tuuliajoilla ja muiden hyvän tahdon varassa, niin totuus kuitenkin lienee hieman monitahoisempi. Korhonen ym. (2009, 10) määrittelevät prekariaatin pätkätyöläisyydeksi, kokemukseksi hyvinvointivaltion kriisistä, pirstalaiseksi yrittäjyydeksi, vieraantumiseksi ay-liikkeestä ja uskon murenemisesta koulutuksen ja sen kautta tulevaan mahdollisuuteen vaikuttaa oman elämän laatuun ja hallintaan. Toisaalta prekariaatti haluaa päättää omasta elämästään ja mielekkään työn.
Prekariaatin työlle on ominaista, että se rikkoo kaikkia perinteisen työnteon normeja.
Työnantajia voi olla useita, työtilat vaihtuvat, työ on osa-aikaista, työajat puuttuvat, kuten myös sosiaaliturva (Julkunen 2009, 29).
Miten sitten työelämästä ennen, nyt ja tänään on pääteltävissä? Ainakin varmasti se, että työelämä on suuressa muutoksessa ja hyvin harvojen työpaikka tai työura on enää sama koko työssäoloajan. Epätyypillisyys tuntuu olevan yhä enemmän sääntö kuin poikkeus työelämässä. Voidaanko sitten epätyypillistä työtä pitää aina huonona vaihtoehtona?
Elovainion ja Heponiemen (2011, 95) mukaan epätyypillisen työn tulkitseminen työnantajan ja työntekijän näkökulmasta riippuu alasta ja työnantajien ja työntekijöiden voimatasapainosta. Vähän koulutusta vaativissa töissä epätyypillisyys suosii työnantajaa. Sen sijaan jos henkilö on vapaaehtoisesti esimerkiksi määräaikaisessa työsuhteessa, niin hän on yleensä hyvinvoiva ja tyytyväinen työssään jopa suhteessa vakituisessa palkkatyössä oleviin (Kinnunen, Mauno, Mäkikangas & Nätti 2011,110).
3.2 Passiivinen myöntyjä vai aktiivinen toimija?
Anu Järvensivu (2010, 21-22) analysoi työelämää käyttäen pelimetaforaa. Työntekijöillä on erilaisia strategioita joiden avulla he toimivat työelämässä. Järvensivu puhuu pärjäämisstrategioista Pertti Alasuutarin selviytymistrategiaa mukaillen (2007). Alasuutarin mukaan selviytymisstrategia työelämässä tarkoittaa, että työntekijälle ei riitä pelkkä oma työroolinsa hyväksyminen vaan hänen on myös omaksuttava työhön asenteet ja näkökulmat, jotka auttavat häntä sietämään työtä tai jopa nauttimaan ja iloitsemaan siitä ( Alasuutari, 2007, 189).
25 Järvensivun mukaan Alasuutarin näkemys selviytymisstrategiasta on enemmänkin yksilön elämänasenne, kun puolestaan hänen käyttämänsä pärjäämisstrategia viittaa paremminkin yksittäisiin selviytymiskeinoihin. Järvensivu kontekstualisoi pärjäämisstrategian osaksi työelämän pelikenttää, jolloin huomio kiinnittyy eri toimintastrategioihin sen sijaan, että kiinnitettäisiin huomiota yksittäisiin toimijoihin. (Järvensivu 2010, 185.)
Mitä sitten nämä pärjäämisstrategiat käytännössä ovat? Järvensivu jakaa strategiat suostuvuus - suostumattomuus -ulottuvuudelle sekä passiivuus-aktiivisuus-luovuus -ulottuvuudelle.
Suostumattomuudella ja suostumisella Järvensivu tarkoittaa pelistrategian asemoitumista kapitalistiseen palkkatyöyhteiskuntaan. Suurin osa strategioista sijoittuu suostuvuus - ulottuvuudelle eli toimijat ovat palkkayhteiskunnan sisällä, vaikkakaan eivät aina kovin tyytyväisinä. Passiivuus-aktiivisuus-luovuus -jako puolestaan kuvaa toimijuuden astetta sekä strategian luonnetta suhteessa työelämään. Järvensivu (2010, 189) tekee jaottelun seuraavasti:
• Passiivinen strategia - suostumus palkkatyösuhteeseen tai palkkayhteiskuntaan:
Muutosten kieltäminen. Tilanteen hallinta etäisyyden säätelyllä, jolloin keinoina mm.
huumori, psyykenlääkkeet, muutosten kieltäminen ja haikailu menneeseen.
• Aktiivinen strategia - suostumus palkkatyösuhteeseen tai palkkayhteiskuntaan: Omat sovellukset, kompromissit, työpaikan tai alan vaihto, erilaiset vapaat, osa-aikatyö, keikkatyö, downshiftaus, yrittäjyys.
• Aktiivinen strategia - suostumattomuus palkkatyösuhteeseen tai palkkayhteis- kuntaan: Osuuskunnat, pako perhe-elämään, ekologinen elämäntapa.
• Luova strategia - suostumattomuus palkkatyösuhteeseen tai palkkatyöyhteiskuntaan:
Uudenlaiset työsuhteen muodot, täysin uudenlainen työ, työn määrittelyiden ja tavoitteiden täydellinen muutos, yhteiskunnallinen yrittäjyys ja yritykset.
Passiivinen strategia tarkoittaa, että se ei muuta ollenkaan tai hyvin vähäisissä määrin työelämän pelikenttää. Keskeisen piirre passiivisille strategioille on itsensä etäännyttäminen ja turruttaminen työelämän muutospyörteessä. Olipa sitten kyse muutosten kieltämisestä ja haikailusta menneeseen, huumorin avulla etäännyttämisestä tai ahdistuksen turruttamisesta lääkkeillä. Sen sijaan aktiivisella strategialla pyritään löytämään keinoja, jotka suurempina virtoina vaikuttavat myös työelämään ja sen toimintatapoihin. Nämä strategiat antavat yksilölle mahdollisuuden olla aktiivisia toimijoita myös suhteessa omaan työelämään ja sen hallintaan. Suurin osa näistäkin keinoista toimii palkkatyön sisällä, mutta esimerkiksi osuuskunta ja ekologinen elämäntapa voivat toimia palkkatyön käsitteen ulkopuolella.
