Minuus

Jamesin mukaan ihmisen minuus muodostuu empiirisestä (Me) ja puhtaasta minästä (I / The pure Ego). Empiirinen minuus pitää sisällään materiaalisen, sosiaalisen ja henkisen minän.

Puhtaalla minällä James puolestaan viittaa ihmisen omaan, persoonallisen identiteetin kokemukseen. Puhdas identiteetti toimii ikään kuin liimana materiaalisen, henkisen ja sosiaalisen minuuden osa-alueille. Materiaalinen minä pitää sisällään kaiken, mitä yksilö pitää omanaan, mukaan lukien kehon, mutta myös kaiken materiaalisen tavaran (koti, vaatteet) sekä läheiset ihmissuhteet (perhe). Kaikkein merkityksellisempiä yksilölle ovat asiat, jotka hän on itse luonut tai tehnyt. Näin ollen myös näiden asioiden menettäminen on vaikeaa. Sosiaalinen

7 minä puolestaan viittaa ihmisen tarpeeseen olla muiden kanssa ja saada myös toisten ihmisten arvostusta. Sosiaalinen minä on tilanteeseen sidottu. Ihminen ikään kuin mukauttaa käyttäytymisensä muiden ihmisten mukaan. Jamesin mukaan sosiaalisia minuuksia on yhtä paljon kuin merkityksellisiä ihmissuhteita. Henkinen minä puolestaan edustaa yksilön kykyä tuottaa ja työstää omia ajatuksiaan sekä tehdä tulkintoja. Henkiseen minään liittyvät vahvasti uskonnot, maailmankuva ja tulkinnat omasta itsestä. (Rautio 2006, 17.)

Jamesin työn jatkaja, George Herbert Meadin mukaan, minän kehittyminen edellyttää oman toiminnan peilaamista ja yhdenmukaistamista toisten ihmisten odotuksia, käyttäytymistä ja asenteita vastaavaksi. Tämän prosessin lopputulosta Mead kutsuu ”yleistetyksi toiseksi”.

Toisin sanoen yleistetty toinen on lopputulema ryhmän tuottamasta ajatusten ja asenteiden joukosta, jonka yksilö omaksuu oman käyttäytymisensä lähtökohdaksi. Ryhmällä viitataan tässä sekä yksilön sosiaalisiin lähiryhmiin (perhe, työ jne.) että yhteiskunnan odotuksiin.

Ilman tätä yleistetyn toisen omaksumista, yhteiskunnan monimutkainen organisoituminen ei olisi mahdollista. (Schellenberg 1988,43.)

Yleistetyn toisen kehitysprosessi ei kuitenkaan tapahdu hetkessä vaan Meadin mukaan kehitys tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensimmäisessä vaiheessa yksilön (ns. lapsuuden leikkivaihe) minä muodostuu sen kautta, kuinka muut asennoituvat häneen, sekä siinä miten ryhmän jäsenet toimivat toisiaan kohtaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Toisessa vaiheessa (aikuisuuden ns. pelivaihe) ryhmän asenteet ja tavat toimia muodostavat yksilön yleistetyn toisen. Kokemukset liittyvät yksilön omaan kokemusmaailmaan ja sitä kautta minän rakenteeseen ja perustaan. (em.1988, 43.)

Kehittynyt minä ei ole kuitenkaan staattinen vaan se mukautuu sen mukaan miten eri viiteryhmät mukautuvat. Muutos on kuitenkin riippuvainen myös omasta yksityisestä minästä.

Mead puhuu termillä ”Me” kun puhutaan sovinnaisesta, ryhmän odotuksiin mukautuvasta minästä. ”Me” viittaa myös objektiminään, joka on hyvin tietoinen oman toimintansa lopputulemista. ”I” puolestaan viittaa minän aktiivisiin ja impulsiivisiin puoliin. Mead viittaa

”I’lla” uudistumiseen ja luovuuteen, joka vie meitä ja toimintaamme eteenpäin, mutta ei yleistetyn toisen ja ”Me’n” rutiinien ja itsetietoisuuden määrittämänä. Ilman ”I’n” toimintaa olisi elämämme vain toisten odotusten heijastamista. (em. 1998, 44-45.)

8 Miten Jamesin tai Meadin ajattelu minuudesta soveltuu nykypäivään? Saastamoisen mukaan (2006, 170-171) minuuden ja identiteetin määrittely on koettu hankalaksi ja täsmällisten määritteiden löytäminen on vaikeaa. Tässä valossa Jamesin ja Meadin minuuden määrittelyt ovat yhä edelleen varsin relevantteja. Meadin perintö elää erityisesti symbolisen interaktionismin kautta vahvasti sosiaalitieteissä.

Psykologi Dan P. McAdams (1997, 61-62) on määritellyt modernin yhteiskunnan minuuden – käsitettä seuraavalla tavalla:

1. Modernissa yhteiskunnassa minuus nähdään joustavana projektina, jota yksilö jatkuvasti työstää. Minuus ei ole annettua vaan paremminkin itse luotua. Kaikki ovat myös vastuussa oman minuutensa työstämisestä ikään kuin tuotteena tai projektina.

2. Yksilö työstää minuuttaan jokapäiväisessä elämässä. Minuuden tuottaminen on arkipäiväistynyt, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että enää ei tarvitse olla filosofi tai kuninkaallinen luodakseen merkityksellistä minuutta. Myöskään uskonnolla tai muulla ulkoisella auktoriteetilla ei ole enää suurta merkitystä. Sen sijaan minuutta työstetään normaalin arjen puitteissa, kuten työssä ja perhe-elämässä.

3. Moderni minuus on kerrostunutta ja todellisin minuus löytyy sisältä. Freudilaisen ja psykoanalyyttisen ajattelun yleistyminen on ruokkinut ajatusta syvemmästä sisäisestä minuudesta. Sen olemassa olo tiedostetaan ja sen kautta voidaan tehdä todellisia ja totuudellisia, itseä koskevia valintoja. Sen sijaan ulkoisilla auktoriteeteillä ei ole suurta merkitystä vaan niihin suhtaudutaan skeptisesti. Tärkeintä on olla ”rehellinen itselleen”.

4. Minuus kehittyy progressiivisesti. Moderni ihminen näkee elämän matkana, jonka aikana vastaan tulee mahdollisuuksia, mutta myös riskejä. Tavoitteena on maksimoida mahdollisuudet ja minimoida riskit. Tosin joskus tietoisia riskejä on otettava, koska ne voivat luoda uusia mahdollisuuksia tai positiivisen muutoksen. Tällainen ajattelu luo pohjaa myös ajatukselle itsensä jatkuvasta kehittämisestä, itsensä toteuttamisesta ja itsensä ylittämisestä.

5. Kehittyvä minuus etsii ajallista koherenssia. Jatkuva muutos tai kehitys aiheuttaa sen, että oman elämän tarkastelu kokonaisuutena tai punaisen langan löytäminen voi olla hankalaa. Miten väliaikaiseen perustuva elämänkulku tai –matka voi muodostaa koherentin kokonaisuuden modernissa maailmassa? Tähän vastauksena on yhä enenevässä määrin päiväkirjojen ja elämänkertojen yleistyminen. Omaa elämää tarkastellaan narratiivien, kertomusten kautta. Nämä narratiivit auttavat yksilöä

9 luomaan järjellisen kokonaisuuden menneestä, tästä hetkestä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista.

Saastamoisen (2006, 172) mukaan McAdamsin mallin heikkous on sen yleistävyys ja ihmisen elämän näkeminen normatiivisena ja rajoittuneena kokonaisuutena, missä ongelmat ovat kokonaan yksilötasolla. Lisäksi malli voidaan nähdä yhtenä tieteen tuottamana tarinana, joka pitää yllä ja edistää länsimaisen individualismin ideologiaa.

Alasuutarin mukaan (2007, 173) minä usein nähdään rutiininomaisesti ja itsestään selvänä käsitteenä. Kun kuitenkin käsitettä katsotaan tarkemmin, huomataan kuinka se on yhteiskuntatieteellinen projekti ja miten se on rakentunut länsimaisissa yhteiskunnissa.

Ihmiset ovat fyysisiä olentoja, mutta sen sijaan minuus tai persoona on sosiaalinen konstruktio. Ymmärrys minuuden sosiaalisesta rakentumisesta antaa meille Alasuutarin mukaan myös meille ymmärryksen siitä, että tarvittaessa voimme uudistaa ja kehittää omaa minuutta.