Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa kerrottujen tarinoiden kautta lisätietoa työurien ja työelämän muutosten vaikutuksista sekä yksilö- että yhteisötasolla. Tutkimushypoteesina esitän, että vapaaehtoinen muutos on yksilön näkökulmasta usein onnistunut ratkaisu, vaikka se tarkoittaisi ainakin hetkellistä talouden heikkenemistä, epävarmuuden sietämistä tai tietystä statuksesta luopumista. Toisaalta työnantajan näkökulmasta usein menetetään kyvykkäitä ja luovia henkilöitä. Yksilöiden kyvyllä ja halulla tehdä muutoksia voi olla myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä perinteisen työn teon mallin murtuessa. Ylipäätään työelämää ja työn merkitystä on pystyttävä katsomaan uudesta näkökulmasta muuttuvassa maailmassa.
Haastattelujen kautta pyrin löytämään vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1. Millaisia muutostarinoita on löydettävissä haastattelujen kertomuksista?
2. Mitä tarinoista voidaan päätellä työelämästä?
3. Millainen merkitys tehdyllä muutoksella on ollut haastatellun elämään?
Narratiivisuuden kautta on mahdollisuus tarkastella haastatteluja yksittäisinä kertomuksina työelämän muutoksesta, mutta samalla ne ovat kertomuksia, jotka asettuvat tiettyyn kontekstiin. Tarinat sijoittuvat erilaisiin yksilö- ja yhteisötason ympäristöihin ja elämäntilanteisiin, jotka mahdollistavat, rajaavat ja tuottavat yksilöille tilaisuuksia toteuttaa muutoksia. Tarkoitukseni on löytää haastattelujen kautta erilaisia tarinatyyppejä muutoksesta ja sen toteutumisesta. Samalla pyrin myös löytämään näkökulmia laajemmin työelämään.
Voidaanko tarinat nähdä osana laajempaa työelämän muutosta? Olennainen on myös kysymys muutoksen merkityksestä yksilölle. Millä tavalla muutos on vaikuttanut yksilön kokemukseen omasta elämästä ja sen mielekkyydestä?
38 5.2 Aineiston kerääminen ja haastattelut
Tutkimusjoukko koostui 13 henkilöstä, jotka ovat viimeisen viiden vuoden aikana tehneet ura- tai ammatillisen muutoksen. Haastateltavat olivat 30-52 -vuotiaita. Enemmistö haastateltavista oli 36-47-vuotiaita (ks. liite 1 taulukko 1). Suurimmalla osalla on haastateltavista on korkeakoulututkinto ja työelämässä he ovat olleet keskimäärin 10-15 vuotta (liite 1, taulukko 2 ja 3).
Haastateltavat tavoitettiin omien verkostojeni kautta hyödyntäen LinkedIn- ja Facebook-sovellusta. Lisäksi pyysin haastatteluun mukaan neljä henkilöä, joiden tiesin tehneen ura- tai ammattimuutoksen aiemmin käytyjen yhteisten keskustelujen pohjalta. Tuttujen henkilöiden haastattelut tehtiin maalis-huhtikuussa 2015.
Laitoin edellä mainittuihin sovelluksiin haastattelupyynnön heinäkuun lopussa 2015.
Pyynnössä valotin tutkimukseni taustaa ja tavoitteita (kts. liite 2). Tätä kautta sain yksitoista yhteydenottoa, joista yhdeksän johti haastatteluun. Kolme haastattelua jäi tekemättä aikataulujen sopimattomuuden vuoksi. Lisäksi aineisto oli vaarassa paisua liian isoksi, joten en ottanut haastatteluun mukaan enää henkilöitä, jotka ottivat yhteyttä viimeisen vastauspäivämäärän mentyä umpeen. Yhden haastatteluista päädyin rajaamaan pois aineistosta, koska haastateltava henkilö oli tehnyt normaalin siirtymän työtehtävissä oman organisaationsa sisällä ja kyseessä ei ollut varsinainen uramuutos, mitä tässä tutkimuksessa tarkoitettiin.
Haastattelut tehtiin siis kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen osa maalis-huhtikuussa 2015 ja toinen osa elo-syyskuussa 2015. Tunsin haastateltavista etukäteen neljä henkilöä. Pohdin etukäteen aiheuttaako tämä ongelmia tutkimuksen objektiivisuudelle, mutta käytyäni asiasta keskustelua mm. tutkielmaseminaarissa tulin lopputulemaan, että aihe ei ole sellainen jossa henkilökohtainen suhde haastateltaviin aiheuttaisi ristiriitaa tai eettistä ongelmaa. Toisaalta koin, että henkilökohtainen suhde haastateltavaan auttoi luottamuksellisen keskustelun syntymistä. Alasuutari (1995, 97-98) puhuu tutkijan ja haastateltavan luottamuksellisesta suhteesta ja humanistisesta metodista. Henkilökohtainen suhde tutkittavaan voi siis parhaimmillaan antaa syvällisempää tietoa. Toisaalta tällöin tutkija joutuu myös miettimään omaa suhdettaan subjektiivisuuteen ja objektiivisuuteen. Keskeistä kuitenkin lienee, että tutkija kykenee tunnistamaan oman subjektiivisuutensa, olipa kyseessä sitten ennestään tuttu
39 tai tuntematon haastateltava (Eskola & Suoranta, 1998, 17). Varmistaakseni sen, että en vahingossakaan laita aiempia tietojani tai oletuksiani tutkimusmateriaaliin, pyysin henkilöitä kertomaan tarinansa minulle kuin tuntemattomalle, ilman oletusta, että tiedän jotain etukäteisesti henkilöstä ja hänen historiastaan.
Haastattelut toteutettiin tutkijan kotona (5), haastateltavan kotona (5) ja kahvilassa (3).
Materiaalia kertyi runsaasti. Haastatteluaineistoa tuli noin 15 tuntia. Keskimäärin yksi haastattelu kesti tunnin verran. Aineisto purettiin kirjalliseen muotoon ja litteroitua aineistoa kertyi noin 150 sivua rivivälillä 1.
Johanna Ruusuvuori (2010, 424-4259 toteaa, että litteroinnin tarkkuus määräytyy sen mukaan mikä tutkimusongelma ja metodinen lähestymistapa on. Koska tutkimuksessa keskitytään enemmän muutosprosessin kuvaukseen kuin yksittäisten kokemusten syväanalyysiin, niin en nähnyt tarpeelliseksi myöskään pikkutarkkaa litterointia. Lisäksi jo aineiston runsaus aiheutti omat rajoituksensa litteroinnin tarkkuudelle. Tekstiin on lisätty mm. naurahdukset ja pitkät tauot. Lisäksi tekstiin on lisätty välimerkit luettavuuden parantamiseksi. Kuten Hänninen ( 2008, 129) toteaa, litterointitarkkuutta miettiessä on tutkijan tarkkaan harkittava mikä on tutkittavan ja tutkimuksen kannalta olennaista. Liiallinen editointi voi häivyttää tutkittavan oman äänen ja ajattelun kun puolestaan liian tarkka litterointi voi tehdä tekstistä sekavaa ja häivyttää tutkimuksen punaisen langan.
5.3 Aineiston analyysi
Lukiessani litteroituja aineistoja, huomasin pian, että ne etenevät kronologisesti ja niistä on selkeästi löydettävissä tietyt teemat. Yleensä kertomukset noudattivat kaavaa, jossa ensin puhuttiin opinnoista ja sen jälkeen töihin päätymisestä ja työelämässä olemisesta. Tämän jälkeen seurasi kertomus, kuinka työ ja/tai organisaatio alkoi jossain vaiheessa tuntua epätyydyttävältä. Usealla haastatellulla muutosvaihe käynnistyi myös jollain henkilökohtaisen elämän tapahtumalla. Tapahtuma saattoi olla yksilölle itselleen tapahtuva tai sitten se kosketti läheistä ihmistä. Tällaisia tapahtumia olivat mm. avioero tai parisuhteen päättyminen, sairastuminen, irtisanominen, lapsen saaminen tai uhkaava työssäuupuminen. Tapahtumat olivat käännekohtia tarinassa kohti muutosta, mutta ne eivät välttämättä kuitenkaan yksinään aiheuttaneet muutosta. Elämäntapahtumat toimivat eräänlaisina herättteinä. Esimerkiksi
40 sairaus tai läheisen kuolema nostavat pintaan ymmärryksen ajan rajallisuudesta toteuttaa omia suunnitelmia. Samoin lapsen saaminen johdatti haastateltavan ajattelemaan omaa ajankäyttöään suhteessa mahdollisuuteen seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Avioerosta selviäminen puolestaan vahvisti henkilön uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin.
Käännekohta itsessään saattoi olla hyvinkin selkeä, jopa dramaattinen.
“Sitten mä menin kotiin ja olin aika järkyttynyt siitä. Ja mietin sitä yhden illan ja yön. Ja mä odotin sitä mun pomoo töissä, ja se oli ihan kauheeta, kun sen olisi pitänyt tulla aikaisemmin ja se ei tullutkaan, ja mä odotin ja odotin ja mitään muuta tehnytkään koko päivänä. Ja sitten kun se tuli, niin mä sanoin että mä en vaan oikeesti pysty tähän. Että vaikka mulla ei oo mitään hajua, niin mä en vaan pysty tähän.”
Toisaalta osalla haastateltavista käännekohta oli pitkän liukuman tapainen, harkittu siirtymä.
Muutosta oli mietitty pitkään ja se tehtiin hallitusti. Tällöin myös suunnitelma muutoksen epäonnistumisen varalle oli valmiina. Tarinan kulku kohti päämäärää (uramuutosta) ei ollut myöskään lineaarista. Välillä tarina kulki kohti uramuutosta, välillä se pomppasi takaisin kohti vanhaa. Kenneth ja Mary Gergen (1986, 25-28) kuvaavat tätä tarinan päämääränä.
Tarina voi kulkea kohti päämäärää tai siitä poispäin ja tätä kautta myös syntyy tarinan koherenssi ja suunta. Voidaan puhua progressiivisesta ja regressiivisestä tarinan etenemisestä.
Regressiivisessä narratiivissa tarina etenee poispäin tarinan päämäärästä (uramuutoksesta) kun progressiivisessa narratiivissa edetään kohti ratkaisua. Mykkänen (2010, 55) käyttää isyyttä tutkivassa väitöskirjassaan esimerkkinä miehiä, jotka eivät olleet suunnitelleet tai tavoitelleet isyyttä vaikka heidän tarinansa eteni kohti isäksi tuloa. Omassa aineistossa tämä näkyi esimerkiksi tarinoissa, joissa aluksi oltiin menossa kohti muutosta, mutta sitten epäröitiin ja palattiin pari askelta taaksepäin. Tilanteet tai tapahtumat kuitenkin usein etenivät siihen pisteeseen, että loppujen lopuksi henkilö koki, että uramuutos on parhain tai ainoa ratkaisu. Niissä tarinoissa, joissa uramuutos koettiin ainoaksi vaihtoehdoksi, oli yhdistävä tekijä väsyminen ja uhkaava loppuunpalaminen. Tällaisesta esimerkkinä on myös edellä esitetty haastattelulainaus.
Käännekohdan jälkeen tarinoissa tuli selkeä pohdinta muutoksen jälkeisestä elämästä. Esille tulivat erityisesti itsetuntemukseen,itsemääräämiseen ja vapauteen liittyvät teemat.
41 Näiden kolmen elämän vaiheen perusteella pystyin jokaisesta haastattelusta muodostamaan tiivistelmät, jotka sisälsivät kolme eri tarinaa:1) tarinan elämästä ennen muutoskohtaa, 2) tarinan käännekohdasta ja 3) tarinan elämästä muutoksen jälkeen. Monesti tarinat limittyivät keskenään tai tarinassa palattiin välillä taaksepäin. Selkeiden rajojen luominen eri tarinoiden alku- ja loppukohdille ei tuntunut mielekkäälle. Koin, että olisin tehnyt aineistolle väkivaltaa jos olisin pyrkinyt rajaamaan elämänvaiheet tiukkoihin kategorioihin. Osassa tarinoita itse käännekohta oli hyvin selkeä, kun puolestaan osassa tarinoissa tapahtumat ikään kuin liukuivat tilanteesta toiseen. Tarinatiivistelmien kautta aloin hahmottamaan myös tiettyjä avainsanoja tai kuvauksia. Alla olevassa kuviossa ovat löytämäni avainsanat ja -kuvaukset.
KUVIO 2. Tarinoiden avainsanat.
Huomasin, että tietyt avainsanat toistuvat joissain tarinoissa enemmän ja tätä kautta pystyin myös hahmottamaan ydinteemoja tarinoille. Avainsanat liittyivät joko tilanteen (esimerkiksi perhe-elämän muutos tai vaatimus) tai tunteen kuvaamiseen (esimerkiksi turhautuminen) ja niiden avulla pystyin löytämään eri tarinoille yhteisiä tekijöitä ja nimittäjiä. Tätä kautta myös löysin kolme erilaista tarinatyyppiä: pelastautumistarinat, arvotarinat ja itsenäistymistarinat.
42 Tarinatyyppien löytämisen näkökulmasta olennaisinta oli esittää tarinoille kaksi kysymystä Mykkästä mukaillen (2010, 56):
1. Millaisten tunteiden ja tilanteiden kautta ajaudutaan uramuutokseen?
2. Millaisen juonen haastateltavat muodostavat tästä muutoksesta?
Mykkänen toteaa, että tärkeää ei niinkään ole lopputulos vaan se kuinka siihen päädytään.
Tämän sain huomata myös omassa työssäni. Mielenkiintoisin tarina syntyy matkasta kohti muutosta, ei niinkään matkan päämäärästä.
5.4 Tutkimuksen eettinen pohdinta
Tutkimusmetodina käytetyllä narratiivisuudella on vahva tausta eettisten kysymysten esille ottamisessa ja pohdinnassa. Narratiivisuus voidaan nähdä menetelmänä joka vahvasti ottaa huomioon tutkittavien arvot, moraaliset jäsennykset ja ihmisyyden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että narratiivisuus olisi moraalis-eettisesti automaattisesti korkeammalla tasolla kuin mikään mukaan tutkimusmetodi. Paremminkin ehkä voidaan nähdä, että narratiivisuus ikään kuin edellyttää tutkijaa huomioimaan eettiset lähtökohdat vahvemmin omassa työssään kuin tieteellisen tutkimuksen standardit edellyttäisivät (Hänninen 2008, 123.)
Työssäni olen noudattanut tutkimuseettisen neuvottelukunnan Ihmistieteisiin luettavien tutkimusalojen eettisiä periaatteita (Tutkimuseettisen neuvottelukunnan laatimat eettiset periaatteet.Tutkimuseettisen neuvottelukunnan WWW-sivut
<http://www.tenk.fi/fi/eettinen-ennakkoarviointi-ihmistieteiss%C3%A4/eettiset-periaatteet>.
15.12.2016). Periaatteita on kolme:
1. Tutkittavien itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Omassa tutkimuksessani tämä tarkoitti, että tutkimukseen osallistuvat henkilöt halusivat vapaaehtoisesti kertoa tarinansa ja kokivat myös tarinansa kertomisen mielekkäänä. Neljää haastateltavaa pyysin itse mukaan tutkimukseen, koska tiesin heidän tehneen vapaaehtoisen uramuutoksen. Loput haastateltavista (yhdeksän henkilöä) tulivat Facebook- ja LinkedIn- sovelluksen kautta laitetun haastattelupyynnön kautta. Kaikki haastatteluun osallistuvat saivat kuvauksen siitä, mikä on tutkimuksen tavoite, miksi teen sitä ja
43 mihin sitä käytetään. Kerroin myös tutkimuksen metodologisesta lähestymistavasta ja korostin haastateltavien omaehtoisuutta tarinan kertomisessa. Pyrin siihen, että haastattelussa henkilö itse päättää mitä hän tuo esille tai jättää kertomatta ja pyrin mahdollisimman vähän ohjaamaan haastattelun sisältöä tai suuntaa.
2. Vahingon välttäminen. Halusin tutkimuksessa erityisesti painottaa arvostavaa ja kunnioittavaa suhtautumista haastateltaviin ja heidän tarinoihinsa. Oli varsin yllättävää huomata kuinka avoimesti ja itseään säästelemättä haastateltavat kertoivat tarinansa.
Monilla uramuutokseen liittyi myös isoja yksityiselämän muutoksia kuten avioeroja, läheisten menetyksiä ja omia vakavia sairastumisia. Haastatteluissa pyrin luomaan leppoisan, myötäelävän ja rohkaisevan ilmapiirin ja antamaan aikaa tarinoiden kertomiseen. Pyysin myös haastateltavia ottamaan yhteyttä haastattelun jälkeen, mikäli he haluaisivat lisätä tai korjata jotain haastattelussa esiin tullutta seikkaa.
3. Yksityisyys ja tietosuoja. Kerroin kaikille haastateltaville, että haastattelut ovat luottamuksellisia kuten myös kaikki tutkimusmateriaalit ja ne säilytetään asianmukaisesti ja kolmannet osapuolet eivät pääse aineistoon käsiksi. Lisäksi kerroin, että nauhoitetut haastattelut tullaan hävittämään litteroinnin jälkeen sekä litteroitua materiaalia käyttää ainoastaan tutkija. Kaikki tutkielmassa käytettävät tekstilainaukset käsitellään niin, että niistä ei tunnista henkilöä.
Hännisen mukaan (2008, 126) narratiivisen tutkimuksen tekijät ajattelevat usein, että haastattelutilanne on jopa henkistä hyvinvointia lisäävä tai terapeuttinen kokemus. Toki menetelmää ei voi tulkita näin yksioikoisesti kuten Hänninen huomauttaa, mutta tavallaan tunnistan terapeuttisen elementin tekemieni haastattelujen kautta. Monella on tarve kertoa oma tarinansa. Moni esitti myös toiveen saada tutkielmani luettaviksi kun se valmistuu. Oman tarinan lisäksi myös kohtalotovereiden tarinat kiinnostavat. Yksi haastateltavista totesi, että oman tarinan kertominen myös selkeyttää omia ajatuksia tapahtuneesta sekä tulevasta. Koin, että vuorovaikutustilanteet haastateltavien kanssa perustuivat tasavertaisuuteen ja kunnioitukseen. Tähän luultavasti vaikutti, että koin oman elämäni osalta hyvin vahvasti samoja asioita kuin haastateltavat. Tämä seikka on ollut myös syytä pitää mielessä aineiston analyysissa ja tulkintoja tehdessä.
44
6 Tutkimuksen tulokset
6.1 Kolme tarinaa muutoksesta: pelastautumistarina, arvotarina ja itsenäistymistarina
Aineiston analyysin kautta sain kolme erilaista tarinatyyppiä: pelastautumistarinat, arvotarinat ja itsenäistymistarinat. Kolmestatoista tarinasta neljä oli pelastautumistarinoita, kuusi itsenäistymistarinoita ja kolme arvotarinoita.
Keskeisimmät syyt muutoksen hakemiseen ja sen tekemiseen löytyivät ydintarinoista. Vaikka erilaiset tarinatyypit olivat jopa helposti löydettävissä, niin tarinoilla oli myös hyvin paljon yhteisiä tekijöitä ja yhtymiskohtia. Yhteiset tekijät liittyivät ennen kaikkea elämäntilanteisiin ennen muutosta ja muutoksen jälkeen.
Kaikki haastateltavat kokivat menestyneensä työelämässä hyvin. Alkuun he olivat työstään innostuneita ja kokivat monia onnistumisia. Toisaalta monilla haastatelluilla oli kokemus, että he olivat ajautuneet tiettyyn ammattiin, työpaikkaan ja asemaan ikään kuin huomaamatta tai ulkopuolisten odotusten paineessa. Erityisesti tämä korostui itsenäistymistarinoissa. Tietyllä tapaa ajautumisessa näkyi nykyihmisen kokemus vieraantumisesta. Jaeggi (2014, 5-6) kuvaa vieraantumista tilanteeksi, jossa ihminen tuntee että asiat eivät ole sillä tavoin kuin niiden pitäisi olla. Monella haastatellulla oli juuri tämä tunne ennen muutoksen tai muutoksen tarpeen konkretisoitumista. Samaten vieraantumisen tunteet liittyivät usein työpaikkaan liittyviin tekijöihin, kuten esimerkiksi kokemukseen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta (palkkaus, mahdottomuus vaikuttaa työn sisältöön, pakkotahtisuus). Kokemukset olivat hyvin samanlaisia kuin Nairin ja Vohrin (2010) tutkimuksessa, jossa intialaiset IT-asiantuntijat
45 kokivat vieraantumisen tunteita pakkotahtisessa ja yksitoikkoisessa työssä. Haastatelluille oli tullut hyvin vahvasti tunne, että he eivät päässeet täysin hyödyntämään omaa asiantuntijuuttaan tai sitä ei juurikaan arvostettu.
“Eli koko ajan tuli signaalia, että on tärkee ja pitää olla tällainen henkilö, tuo taloudellista säästöä. Mutta koko ajan pidettiin kynttilää ikäänkuin vakan alla, että se ei vain tietäisi siitä.”
Norman K. Denzin (1989, 83) käyttää termiä tihentyvä kuvaus (thick description), kun ihminen kertoo jotain kokemustaan suurella intensiteetillä, tarkkuudella ja emootiolla.
Tällaista tihentyvää kuvailua alkoi tulla esille, kun haastattelussa alettiin edetä kohti tarinan käännekohtaa. Tällöin myös tarinoiden yksilöllisyys ja erilaisuus alkoi tulla selkeämmin esille. Mielenkiintoista oli, että käännekohdan jälkeen aineistosta löytyi jälleen yhdistäviä tekijöitä, jotka liittyivät siihen millä tavoin haastateltavat kokivat tämänhetkisen elämänsä ja tulevaisuuden näkymät.
Esille tuli hyvin vahva tarve itsenäisyyteen, vapauteen päättää omasta ajankäytöstä ja mahdollisuus tehdä asioita omien reunaehtojen mukaan. Erityisesti itsenäistymistarinoissa tämä näkyi vahvasti. Kaikki kokivat tämän hetkisen elämäntilanteensa positiivisena ja tyydyttävänä vaikka moni totesi omien tulojen pudonneen ja työtilanteen vaihtelevan. Tämä tuli esille varsinkin tarinoissa, joissa henkilö oli lähtenyt yrittäjäksi (kymmenen haastateltua).
”Ja onhan se semmosta, että en mä kauheen kauas uskalla aatella, että mistähän töitä tulee ja muita. Mutta jotenkin semmoiseen olotilaan on jotenkin tottunut, en tiedä mitä ensi kuussa tapahtuu, mutta niitä tulee ja saa taas laskuja maksuun ja muuta. Mutta en mä kuitenkaan oo sitä kuukausipalkkaa ikinä kaivannut.”
Tarinoista tuli myös hyvin esille kyky sietää epävarmuutta. Raha mainittiin, mutta sen merkitys tuntui olevan haastateltaville toissijaista. Tärkeämpää oli vapaus ja kyky päättää omasta elämästään. Seuraavissa kappaleissa käyn tarkemmin läpi löytämiäni kolmea tarinatyyppiä. Kaikkien haastateltujen nimet on muutettu ja esimerkiksi ammattia koskevat tunnistetiedot on poistettu tekstilainauksista. Olen käyttänyt tekstissä kolmea pistettä (...) mikäli käytetystä lainauksesta on jätetty jotain kokonaisuuden kannalta epäolennaista pois.
46 6.2 Pelastautumistarina
“Ja jotenkin elämässä on silleen, että jos ei itse tajua, niin niitä näytetään ja sitten näytetään vähän enemmän ja jos ei sittenkään tajua, niin näytetään isolla kädellä. Sittenhän sä oot tyhmä, jos sä et lue sitä peliä.”
Emma, 34 v. yrittäjä
Pelastautumistarinoihin luokiteltavia kertomuksia aineistosta löytyi neljä kappaletta ja niille kaikille yhteinen piirre oli uhkaava työssäuupuminen. Kaikki haastateltavat kuitenkin kokivat tehneensä muutoksen ennen vakavampaa sairastumista, vaikka kaksi haastateltavista koki olleensa hyvin väsyneitä työelämään ennen irtiottoa.
Pelastautumistarinoille oli ominaista, että muista tarinatyypeistä poiketen haastateltavat eivät yhtä vahvasti kokeneet ajautuneensa tietylle alalla tai asemaan kuin arvo- ja itsenäistymistarinoiden haastateltavat. Pelastautumistarinoiden haastatellut olivat erityisesti uransa alussa vahvasti motivoituneita ja innostuneita työstään. Kaikille yhdistävä tekijä oli kokemus omasta onnistumisesta työelämässä ja siitä saatu tyydytys. Esille tuli myös vahva pärjäämisen eetos, joka liittyi omaan persoonaan ja ympäröiviin odotuksiin. Kaikki haastatellut kokivat oleenssa kunnianhimoisia ja heillä oli korkeat standardit sekä omalle että muiden työlle. Yksikään haastateltavista ei halunnut päästään käsistään edes keskinkertaisia työn tuloksia huonoista puhumattakaan.
“Se oli varmaan sitte se kohta, et toisaalta se oli taas kivaa ku se oli uutta, et koko ajan jotenki se, että työssä tulee jotain uutta ja se, että mulle annettiin tämmösiä tehtäviä, niin se oli mun mielestä sitä kannustavaa ja tavallaan mä koin, että mua arvostetaan, niinku et mä rupeen tekemään. No mä olin aina tottunu tekemään kaikki asiat niinku pitää ja niinku sanotaan, ja tavallaan kärsin aina siitä jos joku jäi vähän silleen puolitiehen, eikä ne sit voinu jäädä, koska sit piti vaan viilata niin kauan…”
Kaikille tarinoille yhdistävä tekijä oli myös huomattava työpaine, joka jatkui jatkumistaan.
Kaikki haastatellut kokivat olleensa jatkuvassa työ- ja aikataulupaineessa. Työmäärä yhdistettynä mahdottomiin aikatauluihin sekä omiin korkeisiin vaatimuksiin työn laadusta aiheutti haastetuille jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
47
“Ja sitten alkaa tulla itselle semmonen tosi huono olo, että ai niin tämä homma on levällään...Sitten oli tämmöstä monta pientä erinäistä projektia. Alkoi vaan olla, että mitään ei voi tehdä kunnolla. Alkoi hävettää, että joku iso työ on siellä kolme vuotta ja se vaan roikkuu ja roikkuu, ja aina kun joku soittaa, niin sanoo, että ne työn alla. Niin alkaa, että miten niin, teillä on kestänyt monta vuotta, eikä vieläkään kasassa. Alkaa tulla sellainen, ei jumalauta, jotain tehtävä.”
Jatkuva työpaineen alla eläminen oli jo yksinään raskasta, mutta ehkä vielä vahvemmin haastateltavat kokivat pettymykseksi omien organisaatioiden kyvyttömyyden puuttua työn määrään, tuen puutteen sekä epäoikeudenmukaisen kohtelun. Kaikki haastateltavat kokivat jossain määrin, että organisaatiot ikään kuin implisiittisesti kertoivat huonolla työn organisoinnilla, johtamisella ja palkitsemisella, että sinua ja sinun työtäsi ei arvosteta.
Kahdessa pelastautumistarinassa tuli esille myös kokemus epäoikeudenmukaisesta palkkauksesta sekä mahdottomuudesta edetä uralla. Kaiken kaikkiaan kuitenkin rahalliset ja statukseen liittyvät seikat jäivät tarinoissa toissijaiseksi. Keskeisiksi sen sijaan nousivat kokemukset arvostuksen puutteesta (jota toki myös palkitseminen indikoi), kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja kyvyttömyys vaikuttaa omaan työn sisältöön ja -määrään.
Työssäuupumista on tutkittu monesta näkökulmasta Suomessa ( Peipponen 2015, Rikala 2013, Toppinen-Tanner 2011). Salla Toppinen-Tanner (2011, 6) nostaa esille työn ja työyhteisön piirteitä, jotka johtavat työssäuupumisen. Nämä tekijät ovat työn arvostuksen puute, aikapaine ja työroolin epäselvyys sekä työyhteisön ristiriidat. Nämä kaikki piirteet oli löydettävissä neljästä pelaustautumistarinan kertomuksesta.
Pelastautumistarinoiden käännekohdat saivat alkunsa joko henkilökohtaisen elämän muutoksesta (kolme tarinaa) tai sitten haastateltava tuli siihen lopputulemaan, että lähteminen on ainoa vaihtoehto oman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Puolessa tarinoista päätös elämänmuutoksesta tapahtui hyvin nopeasti. Tosin prosessi oli alkanut jo aikaisemmin, mutta itse päätös muutoksesta tehtiin nopeasti. Näissä tarinoissa haastateltavat tunsivat olevansa äärirajoilla ja työuupumuksen kynnyksellä. Hitaammin ja jossain määrin hallitummin muutoksen tehneet haastateltavat olivat jo pidempään pohtineet muutosta ja todenneet sen välttämättömäksi. Muutosten taustalla oli mm. lähiomaisen menehtyminen vaikeaan sairauteen, mahdottomuus sovittaa työtä ja lapsiperheen elämää sekä perheenjäsenen vakava sairastuminen. Yhdessä tarinoissa syy muutokseen oli ainoastaan
48 työstä ja organisaatiosta johtuva. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tarinoiden ydin oli, että työ vei kaiken ajan, energian ja jaksamisen. Ongelma kotona tai yksityiselämässä vain kallisti lopullisesti kupin nurin.
Kaikille haastelluille yhteinen tekijä oli vahva itsetuntemus, joka ilmeni kykynä analysoida oma tilannetta sekä itsenäisesti että muiden kanssa. Toppinen-Tanner (2011, 6) määrittelee työuupumuksen ilmiöksi, jossa yhdistyy kolme erilaista ulottuvuutta: ekshaustio eli uupuminen, kyynistyminen ja alentunut ammatillinen itsetunto. Pelastautumistarinoissa tuli esille erityisesti väsyminen joka oli sekä fyysistä ja henkistä sekä kyynistymistä organisaatioon ja sen toimintatapoihin. Sen sijaan oman ammattitaidon väheksyminen ei tullut esille. Haasteltavat vaikeasta tilanteesta huolimatta uskoivat omiin mahdollisuuksiinsa ja ammattiosaamiseensa. Tämä onkin mielenkiintoinen havainto. Onko ammatillisen itsetunnon menettäminen kaikkein vakavin uhka työssäuupumiselle? Näyttääkin siltä, että usko omaan ammattitaitoon ja kyky tehdä irtiotto, ovat yhdistävä tekijä näille tarinoille.
Irtioton jälkeen haastatellut kokivat tunteita helpotuksesta epävarmuuteen. Kuitenkin kaikki haastatellut kokivat ratkaisun olleen oikean ja ainoan mahdollisen. Paluu entiseen työhön ei enää missään tapauksessa tuntunut mahdolliselta vaikka välillä haastateltavat olivat kokeneet epävarmuuden tunteita.
“ On se pelko hävinnyt, joo. Että sen hyppäyksen teki. Ja nyt se on sitten tehty. Nyt vaan pitää
“ On se pelko hävinnyt, joo. Että sen hyppäyksen teki. Ja nyt se on sitten tehty. Nyt vaan pitää