"Sä et näytä yhtään sossulta!" Sosiaalityöntekijöiden hiljainen pukukoodi

Sosiaalityöntekijöiden hiljainen pukukoodi

Julia Lahtinen (292180) Itä-Suomen Yliopisto

Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden laitos

Sosiaalityö pro gradu -tutkielma Toukokuu 2021

”Maailmassa on liikaa rajoituksia erityisesti naisoletetuille. Ei saa olla homssu, ei liian tyrkky, ei saa näkyä tissiä, ei liikaa meikkiä, ei täysin meikittä, ei saa vaikuttaa kylmältä, ehdottomasti ei saa olla lihava, varsinkaan ei saa olla vanha tai liian nuori.

Jos vaan kaikki olisivat sellaisia kuin ovat.”

– sosiaalityöntekijä

Isot kiitokset ohjaajalleni Kaarina Mönkköselle inhimillisestä, kannustavasta ja lempeästä ohjaamisesta. Lisäksi kiitos tutkimukseen osallistuneille sosiaalityöntekijöille, joiden avulla sain kerättyä rikkaan aineiston. Erityiskiitos rakkaalle Katriinalle hedelmällisistä keskusteluista – niistä, joista innoituksen tähän

työhön sain.

TIIVISTELMÄ Itä-Suomen yliopisto Sosiaalityö

Julia Lahtinen: ”SÄ ET NÄYTÄ YHTÄÄN SOSSULTA!” Sosiaalityöntekijöiden hiljainen pukukoodi

Pro gradu tutkielma, 66 sivua

Ohjaaja: Yliopisto-opettaja Kaarina Mönkkönen Toukokuu 2021

Avainsanat: diskurssianalyysi, ulkonäkö, naiseus, sosiaalityö, sosiaaliset normit (YSA), sosiaalisten representaatioiden teoria

______________________________________________________________

Tämän tutkielman aiheena on sosiaalityöntekijöiden ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvä sanaton ja symbolinen viestintä. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella sosiaalityöntekijöiden kertomana heidän tapaansa pukeutua ja ehostautua töihin, jota nimitetään sosiaalityöntekijöiden ’pukukoodiksi’, sekä pyrkimyksiä, jotka pukeutumista ohjaavat. Tutkielma on laadullinen tutkimus, ja tutkielman aineisto koostuu yhteensä 131 sosiaalityöntekijän tai sosiaalityön opiskelijan kirjoitetusta tekstistä. Aineisto on kerätty sosiaalisen median viestintäpalvelusta Facebookista maaliskuussa 2021.

Tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysiä. Aineisto on analysoitu sisällön- ja diskurssianalyysin keinoin teemoitellen aineistolähtöisesti neljään diskurssiin.

Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä määritellään ulkonäön, yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Ilmiön jäsentämisessä käytetään sosiaalisten representaatioiden teoriaa, jonka avulla osoitetaan, miten ulkonäköön liittyvät asenteet ja mielikuvat rakentuvat sosiaalisesti vuorovaikutuksessa. Tutkielman tieteenfilosofiset lähtökohdat pohjautuvat sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaisesti sosiaalinen todellisuus rakentuu kielellisessä ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkielman tutkimuskysymys on: ”Mitkä pyrkimykset ohjaavat sosiaalityöntekijöiden pukeutumista?”.

Tutkielmassa pukeutuminen käsitetään laajempana kokonaisuutena, johon sisältyy vaatetuksen lisäksi myös muun muassa tyyli ja tapa pukeutua ja ehostautua, hiukset, meikkaaminen, lävistykset ja tatuoinnit. Tutkimustulosten mukaan sosiaalityöntekijöiden pukeutumiseen liittyy runsaasti sanatonta viestintää, ja sosiaalityöntekijät pyrkivät aktiivisesti pukeutumisen avulla vastaamaan sosiaalisesti rakentuneisiin ulkonäkönormeihin ’pukukoodin’ määrittämällä tavalla. Aineiston analyysin myötä tutkielman aineistosta paikantui neljä diskurssia, joiden sisään on jaoteltu seitsemän sosiaalityöntekijöiden pukeutumista ohjaavaa pyrkimystä, joita nimitetään pukeutumispyrkimyksiksi. Diskurssit ovat tasavertaisuuden diskurssi, persoonallisuuden diskurssi, neutraaliuden diskurssi ja ammatillisuuden diskurssi. Pukeutumista ohjaa pyrkimys erilaisten arvojen ilmentämiseen, joita ovat muun muassa helposti lähestyttävyys, tasa-arvoisuus ja tasavertaisuus, työn ja asiakkaiden arvostus sekä viranomaisrooli. Yhtäältä pukeutumisen avulla pyritään tuomaan esiin omaa persoonaa, toisaalta korostamaan neutraaliutta ja huomiota herättämättömyyttä. Pukeutumisen avulla pyritään vahvistamaan ja lisäämään itsevarmuutta ja ammatillista uskottavuutta erityisesti nuoressa iässä. Sosiaalityöntekijä nähdään myös roolimallina, joka oman ulkonäkönsä ja pukeutumisensa avulla näyttää esimerkkiä asiakkaalle, mikä osaltaan ohjaa pukeutumista.

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 4

2 ULKONÄKÖ, YKSILÖ JA YHTEISKUNTA... 7

2.1 Ulkonäköyhteiskunta ... 7

2.2 Sukupuolittuneet ulkonäkönormit yhteiskunnassa ja työelämässä ... 8

2.3 Ulkonäkö resurssina ja vallan välineenä ... 14

2.4 Sosiaalisten representaatioiden teoria ... 16

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT ... 20

3.1 Sosiaalinen konstruktionismi tieteenfilosofisena lähtökohtana ... 20

3.2 Diskurssianalyysi tutkimusmetodina ... 21

3.3 Aineiston keruu ja esittely ... 24

3.4 Aineiston analyysi ... 28

3.5 Tutkimuseettiset kysymykset ja tutkijan positio ... 35

4 SOSIAALITYÖNTEKIJÖIDEN PUKUKOODI... 39

4.1 Vaatteiden monet tehtävät ... 39

4.2 Meikki ja hiukset ulkonäön ehostamisena ... 42

4.3 Korut ja asusteet persoonan ilmentäjinä ... 43

4.4 Tatuoinnit ja lävistykset jäänmurtajina ... 44

4.5 Uskonnolliset ja kulttuuriset tekijät pukeutumisen taustalla ... 44

5 PUKEUTUMISPYRKIMYKSET ... 46

5.1 Tasavertaisuuden diskurssi ... 46

5.2 Persoonallisuuden diskurssi ... 49

5.3 Neutraaliuden diskurssi ... 50

5.4 Ammatillisuuden diskurssi ... 52

6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 56

6.1 Tutkimustulosten yhteenveto ... 56

6.2 Pohdinta ... 59

6.3 Oma tutkimusprosessi ... 61

LÄHTEET ... 64

1 JOHDANTO

Suomalaisessa keskustelussa korostuu usein naisiin kohdistuva luonnollisuuden ja vaatimattomuuden normi ulkonäköön panostamisessa (Åberg 2020, 7): naisilla on hyvin kapeat normit sen suhteen, kuinka paljon ulkonäköä on hyväksyttävää korostaa. Yksilön identiteetti, ulkonäkö ja yhteiskunnallinen asema ovat tiiviissä suhteessa toisiinsa, minkä myötä yksilöt pyrkivät jatkuvasti ja aktiivisesti vastaamaan heille sosiaalisesti asetettuihin ulkonäköodotuksiin. (Kukkonen ym. 2019.) Soveliaana pidetyn ulkonäön normit vaihtelevat sukupuolen, iän, elämäntilanteen ja luokan mukaan, sekä muuttuvat myös ajan ja kulttuurin mukana. 1930–1950 luvuilla naisten ulkonäköihanne oli kurvikas, vaalea ja uhkea Marilyn Monroe, kun taas 1960-luvulle tultaessa huippumalli Twiggy laihana kaunottarena sai aikuisetkin naiset haluamaan näyttää teinitytöltä. Ennen 2000- luvulle siirtymistä lähes anorektista laihuutta pidettiin kauniina ja tavoiteltavana, mutta 2010-luvulla alkunsa saanut fitness-buumi on saanut jalansijaa korostaen kauneusihanteena timmiä vartaloa ja muodokkaita lihaksia laihuuden sijaan.

Yksilön ulkonäkö on samanaikaisesti sekä hyvin henkilökohtaista että hyvin julkista.

Suomen perustuslain (11.6.1999/731) 12 § määrää, että jokaisella on oikeus sananvapauteen. Sananvapaus antaa turvaa erilaisille luovan toiminnan ja itseilmaisun muodoille, ja pukeutumisen ja tyylin nähdään olevan yksi olennainen itseilmaisun muoto.

Ulkonäkö on vahvasti yksilön henkilökohtaista yksityisyyden aluetta, jonka saralla yksilöllä on vapaus toteuttaa itseään haluamallaan tavalla muiden siihen puuttumatta.

Ulkonäkö on kuitenkin jatkuvasti muiden ihmisten katseiden ja arvostelun alaisena, ja se on myös tapa ilmentää ympärillä olijoille itselle tärkeitä arvoja sekä viestiä haluamaansa sanomaa. Vaikka perustuslaki turvaa yksilön vapautta ulkonäöllisen itseilmaisun suhteen, liittyy siihen kuitenkin paljon ääneen lausumattomia rajoituksia ja rajoitteita – erityisesti naisten kohdalla.

Ulkonäköön ja pukeutumiseen on kautta aikojen liitetty erilaisia mielikuvia ja stereotypioita, ja osa niistä on hyvin vahvasti juurtuneita, vaikka ajat muuttuvat. Abertayn yliopistossa Skotlannissa julkaistiin vuonna 2018 tutkimus, joka osoitti naisten ulkonäköön liittyvien stereotypioiden vaikuttavan siihen, miten vakavasti nainen otetaan työelämässä. Tutkimuksen mukaan vahvasti meikatut naiset nähtiin koehenkilöiden mukaan heikompina johtajina kuin naiset, joilla ei ollut meikkiä, sillä heitä pidetään herkemmin pinnallisina. (James, Jenkins & Watkins 2018.) Myös Suomen ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen (2016) kertoo YLE:n haastattelussa yleisen huomion

kiinnittyneen uran alkuvaiheessa Halosen ulkonäköön ja pukeutumistyyliin, eikä hänen mittavaan uraansa politiikassa muun muassa sosiaali- ja terveys- sekä oikeus- ja ulkoasianministerinä tai Halosen oikeustieteelliseen koulutukseen. Ulkonäön ulottuvuus on siis tiiviisti läsnä työelämässä, sillä soveliaalle ja hyväksytylle ulkonäölle on asetettu tarkat raamit – myös sosiaalityössä. Pukeutuminen ei ole ”vain” pukeutumista, vaan siihen sisältyy varsin paljon sanatonta viestintää ja erilaisia merkityksiä.

Kuten tutkielman otsikko antaa osviittaa, olen saanut kuulla, etten ”näytä yhtään sossulta”

– lukuisten muiden ulkonäöstäni tehtyjen olettamusten ohella. Aloinkin pohtimaan, että miksi en? Miltä se ”sossu” sitten näyttää ja miksi?Tästä inspiroituneena syntyi tämä pro gradu -tutkielma, jossa olen kiinnostunut selvittämään miltä sosiaalityöntekijät työelämässä näyttävät, eli mistä niin kutsuttu pukukoodi muodostuu, ja mitkä ovat syyt ja pyrkimykset pukeutumisen taustalla. Tutkielman premissinä toimii näkemys pukeutumisesta ja ulkonäöstä sanattomana ja symbolisena viestintänä. Tutkielman varsinainen tutkimuskysymys on: ”Mitkä pyrkimykset ohjaavat sosiaalityöntekijöiden pukeutumista?”.

Käytän tutkielmassa ulkonäön lisäksi käsitettä ”pukeutuminen”, jonka käsitän tässä tutkielmassa laajemmaksi kokonaisuudeksi, johon sisältyy vaatetuksen lisäksi myös muun muassa tyyli ja tapa pukeutua ja ehostautua, hiukset, meikkaaminen, lävistykset ja tatuoinnit. Tämän tutkielman kiinnostuksen kohteena ei ole sosiaalityöntekijöiden ruumiillisuus, eli ruumiin koko ja muoto. Nimitän sosiaalityöntekijöiden pukeutumista

”pukukoodiksi”, ja ”pukeutumispyrkimyksiksi” syitä ja pyrkimyksiä, jotka sosiaalityöntekijöiden pukeutumista ja ulkonäön ehostamista ohjaavat. Lähtökohtana on sosiaalisen konstruktionismin mukainen ajatus siitä, että sosiaalityöntekijöiden soveliaalle ulkonäölle ja pukeutumiselle asetetut vaatimukset ovat sosiaalisesti rakentuneita ja tuotettuja, ja jotka sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet ja pyrkivät niitä pukeutumiseen liittyvillä valinnoillaan aktiivisesti täyttämään. Lähestyn aihetta sosiaalisen representaatioiden teorian kautta, jonka avulla pyrin osoittamaan, miten asenteet, mielikuvat ja stereotypiat pukeutumista ja ulkonäköä kohtaan rakentuvat sosiaalisesti.

Ulkonäkö nivoutuu ruumiillisuuden tutkimusperinteeseen, ja ruumiillisuutta on tutkittu laajalti myös feministisessä tutkimuksessa. Ulkonäkönormit ja -stereotypiat ovat olleet tutkimusten kohteena visuaalisen kulttuurin tutkimusperinteessä sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa, mutta Suomessa ulkonäköä koskevaa tutkimusta on verrattain niukasti. Ammatin ja ulkonäön välistä suhdetta tutki Marjo Kamila (2012)

väitöskirjassaan, jossa tarkastellaan opettajuutta opettajan soveliaan ulkoasun näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana on, että ulkonäkö ymmärretään sanattomana viestintänä ja symbolisena kommunikaationa, joka on myös premissinä tässä pro gradu - tutkielmassa. Jari Martikainen (2020) tutki väitöskirjassaan myöskin opettajuutta koskevia sosiaalisia representaatioita opettajuuden visuaalisten representaatioiden kautta.

Erica Åberg (2020) puolestaan käsitteli väitöskirjassaan ulkonäköön liittyviä sosiaalisia normeja ja sukupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tutkielman kohteena on sosiaalityöntekijöiden tuottamat kirjoitetut tekstit, ja tutkimusmenetelmänä on käytetty diskurssianalyysiä. Tutkielman aineisto koostuu Facebookissa käydyn keskustelun kommenteista, ja aineisto on analysoitu diskurssianalyysin ja sisällönanalyysin keinoin. Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassa on sosiaalisten representaatioiden teoria. Tutkielman tieteenfilosofiset lähtökohdat pohjautuvat sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus rakentuu sosiaalisessa, eli kielellisessä vuorovaikutuksessa. Näin ollen myös sosiaalityöntekijöihin kohdistuvat ulkonäkövaatimukset nähdään olevan sosiaalisesti rakentuneita.

2 ULKONÄKÖ, YKSILÖ JA YHTEISKUNTA 2.1 Ulkonäköyhteiskunta

Yhteiskuntaa, jossa yksilön arvon määrittäväksi tekijäksi nousee ulkonäkö, kutsutaan ulkonäköyhteiskunnaksi (appearance society). Tällaisessa yhteiskunnassa yksilöä arvostetaan ulkonäön perusteella, ei työntekijänä, kansalaisena tai kuluttajana.

Ulkonäköyhteiskunnassa ulkomuoto kietoutuu tiiviisti yksilön identiteettiin, jonka myötä oma minuus on auttamattomasti sidottu ulkonäköön. Ulkonäköyhteiskunnassa ulkonäkö nähdään myös pääomana,resursseina, joille on markkinat. Ulkonäöllisiä resursseja ovat muun muassa kasvonpiirteet, vartalon koko ja muoto, hiukset, parta, sekä tyyli pukeutua, laittautua ja ehostautua. (Kukkonen ym. 2019, 7–9.) Edellä esitellyt ulkonäölliset resurssit jättävät kuitenkin kertomatta sen, millaiset kasvonpiirteet tai hiukset nähdään yksilölle edullisena ja arvokkaana pääomana. Ominaisuuksien arvoa määrittävät sosiaaliset säännöt, eli normit (emt. 21). Normilla tarkoitetaan yhteiskunnassa vallitsevaa näkemystä siitä, mikä on hyväksyttävää ja luonnollista, ja normit vaihtelevat sosiaalisen kentän ja toimintaympäristön mukaan. Näiden yhteisesti jaettujen normien ulkopuolelle asettuva ulkonäkö nähdään poikkeavana tai epäluonnollisena. (Hämäläinen, Rissanen & Hujanen 2016, 45.) Normien rikkomisesta seuraa usein stigmaa ja stigmatisointia sekä sosiaalista paheksuntaa.

Stigmatisointi on sosiaalipsykologinen ilmiö, jolla viitataan leimaavaan suhtautumistapaan, joka kohdistuu henkilöön tai henkilöryhmiin, jotka poikkeavat muusta ryhmästä tai yhteisöstä negatiiviseksi käsitetyllä tavalla (Kauppinen 2004, 27).

Pukeutumiseen liittyvä stigmatisointi voi ilmentyä jokapäiväisessäkin arjessa huomauttelemalla, ihmettelemällä tai kyseenalaistamalla erilaisia pukeutumisvalintoja.

Juhliin lenkkareissa mennyt saa osakseen huomauttelua alipukeutumisesta, ja arkena ulkonäköönsä panostanut saa ihmettelyä ja kyselyitä siitä, mitä varten on niin

”tälläytynyt”. Tietynlaisen pukeutumistavan kyseenalaistaminen tai ’oikean’

pukeutumistyylin kriteereiden määritteleminen on arkielämässä hyvin yleistä (Kamila 2012, 72). Tulemme siis toistuvasti päivittäisessä arjessa vahvistaneeksi erilaisia

”pukukoodeja”. Meillä jokaisella onkin varmasti omanlaisemme käsitys siitä, mitä on hyväksyttävää pukea päälle erilaisissa tilanteissa, niin arjessa kuin juhlassa.

Suomalaisesta kansasta usein ajatellaan, että suomalaisille ulkonäkö ei ole tärkeää – ulkonäköön panostaminen voidaan nähdä jopa turhamaisena ja koreilevana, joka sotii

suomalaisia hyveitä ja arvoja, kuten nöyryyttä ja vaatimattomuutta vastaan. Sarpilan ja kumppaneiden (2016) toteuttama kysely ”Arkielämä ja ulkonäkö” väittää kuitenkin muuta: ulkonäkö itse asiassa on suomalaisille melko merkityksellinen asia.

Suomalaisessa kulttuurissa ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy tiettyjä, hyvin vahvasti ulkonäköä ja pukeutumista ohjaavia normeja, joista yksi on tavallisuuden normi.

Tavallisuudella ulkonäkönormina tarkoitetaan sitä, ettei yksilö pyri erottautumaan joukosta, vaan ikään kuin sulautumaan massaan, eikä näin ollen herätä juurikaan huomiota ulkomuodollaan. (Åberg 2020, 38.) Kaurapuuropaketissa lähes jo vuosisadan esiintynyt, jo ikoniksi muodostunut ”Elovena-tyttö” edustaakin pitkälti suomalaista kauneusihannetta, johon yhdistyy luonnollisuus ja puhtaus – luonnonkauneus. Vahva, silmiinpistävä meikkaustyyli tai huomiota herättävä pukeutuminen ei siis kuulu suomalaisen naisen kauneusihanteeseen. Päinvastoin: nöyryys ja vaatimattomuus arvoina ilmentyvät vahvasti myös ulkonäön ja pukeutumisen kontekstissa.

Ulkonäön perusteella luoduista ennakko-oletuksista ja stereotypioista on tehty tutkimusta eri tieteenaloilla. Yksi ensimmäisistä ulkonäköön kohdistuvista tutkimuksista on Dionin, Berscheiden ja Walsterin vuonna 1972 toteuttama tutkimus ”What is beautiful is good”.

Tutkimuksessa tutkittiin fyysisesti viehättäviä ja epäviehättäviä naisia ja miehiä, ja tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, ajatellaanko fyysisesti viehättävillä yksilöillä olevan enemmän sosiaalisesti toivottavampia persoonallisuuspiirteitä, elävän parempaa elämää, olevan parempia (competent) puolisoja sekä ammatillisesti menestyvämpiä kuin fyysisesti epäviehättävät. Tutkimuksen tulokset osoittavat tämän todeksi: viehättävinä ja kauniina pidettyjen ihmisen oletettiin olevan onnellisempia, miellyttävämpiä, parempia ja halutumpia puolisoja, etenevän urallaan menestyksekkäämmin ja omistavan enemmän ystäviä sekä sosiaalisemman elämän. Ulkonäön perusteella tehdään siis monenlaisia päätelmiä ja oletuksia sen kantajasta – aina sosiaalisista suhteista työuralla menestymiseen.

2.2 Sukupuolittuneet ulkonäkönormit yhteiskunnassa ja työelämässä

Ulkonäkövaatimukset alkavat jo hyvin varhaisessa iässä, ja ne koskevat erityisesti tyttöjä:

tytöillä on vahvemmat ulkonäkövaatimukset kuin pojilla. Tutkimusten mukaan kauniilta ja sopusuhtaiselta näyttävät pienet lapset saavat enemmän vanhempien ja hoitajien huomiota kuin vähemmän kauniit lapset. Ulkonäkö määrittää siis saatua huomiota jo hyvin pienestä pitäen. (Kauppinen 2004, 23–24.) Tällä on kuitenkin vakavia seurauksia

lapsen kehityksen kannalta. Ulkonäkökeskeinen kulttuuri vaurioittaa lasta jo varhaisessa iässä, ja ulkonäön varaan rakentuva identiteetti on hauras (Saarikko 2004, 19). Kamila (2012, 25) käyttää väitöskirjassaan käsitteitä estetisoituminen ja esteettinen kulttuuri, jolla hän viittaa kauneuden, eleganssin ja tyylikkyyden korostumista sekä esteettisyyttä korostavan tietoisuuden lisääntymistä kulttuurissa.

Naisten pukeutuminen on jatkuvan tarkkailun ja suurennuslasin alla, ja hyvin vahvasti säänneltyä. Erityisesti työelämässä sosiaalialalla ja muissa ihmissuhde- ja palveluammateissa naisten tulee välttää ”provosoivaa” pukeutumista: ei avonaista tai ihonmyötäistä paitaa, lyhyttä hametta tai tiukkoja farkkuja, eikä liikaa meikkiä, kun taas yritys- ja talousmaailmassa tai asianajajien keskuudessa ulkonäköön panostaminen, korkokengät ja kynähameet ovat itsestäänselvyyksiä – elleivät jopa sanattomia vaatimuksia. Tällaisia ulkonäön ja pukeutumisen itseilmaisun rajoituksia ei kuitenkaan kohdistu samalla tavalla miehiin. Työelämässä miehiin kohdistuvat ulkonäkövaatimukset liittyvätkin lähinnä ruumiin hallintaan, kokoon ja pituuteen (Kauppinen 2004, 24), eikä niinkään pukeutumiseen, tyyliin tai ulkonäön ehostukseen. Myös naisiin kohdistuva hoikkuusvaatimus on miehiä tiukempi (Hämäläinen, Rissanen & Hujala 2016, 45).

Työelämä ja ulkonäkö ovat tiiviissä suhteessa toisiinsa, sillä ihminen kiinnittyy tavallisesti osaksi yhteiskuntaa työn kautta (emt. 44), ja ulkonäkö on nyky-yhteiskunnassa merkittävässä asemassa. Nykypäivänä työelämässä kohdistuu työntekijöiden ulkonäköön jatkuvia haasteita ja vaatimuksia (Kulmala 2004, 13), sillä estetisoitunut kulttuuri on estetisoinut myös työn (Kamila 2012, 25). Ulkonäköön ja ruumiillisuuteen liittyvät tekijät, kuten kehon koko tai ulkomuoto, rakentavat mielikuvia työntekijän ahkeruudesta tai osaamisen tasosta (Kulmala 2004, 13). Työntekijän nuorekas ja puoleensavetävä ulkoinen olemus liitetään menestymiseen, dynaamisuuteen ja työhyvinvointiin ulkonäköä painottavassa kulttuurissa, ja lihavuus voi jopa vaikuttaa negatiivisesti tulotason kehittymiseen (Kamila 2012, 26). Tutkimusten mukaan työnantajat palkkaavat eri kokoisista naishakijoista mieluiten hoikan naisen (Sarlio-Lähteenkorva 2004, 31). Tämä on kuitenkin ristiriistaista eikä tarkoitustaan palvelevaa, sillä Kauppisen (2004, 26) mukaan työn tuloksellisuutta ja työhyvinvointia edistää, jos työyhteisöön kuuluu eri näköisiä, eri ikäisiä sekä eri kulttuuritaustan omaavia ihmisiä.

Työelämässä ulkonäkökriteerit ovatkin tiukentuneet, sillä työelämä on visualisoitunut:

työntekijän visuaalinen olemus on noussut entistä suurempaan arvoon. Työntekijän ulkonäkö ja ulkoinen olemus ovat olennaisessa roolissa (ensi)vaikutelman syntymisessä ja rakentumisessa ihmisten välisissä kohtaamisissa, minkä vuoksi työelämän

ulkonäkövaatimukset koskettavat erityisesti naisia, sillä naiset työskentelevät usein ihmissuhdeammatissa, jossa sosiaalisella miellyttävyydellä on tärkeä rooli vuorovaikutuksen kannalta (Kauppinen & Toivanen 2002). Ulkonäön avulla vahvistetaan myös ammatillista uskottavuutta ja lujitetaan työn kannalta merkittäviä sosiaalisia suhteita (Kukkonen ym. 2020, 66), jotka ihmissuhdetyössä ovat olennainen osa työtä.

Visuaalisesta ruumiista on siis tullut osa työntekijän identiteettiä. Ruumiin ja työelämän yhdistymistä kutsutaan työruumiin estetisoitumiseksi (Kamila 2012, 22).

Työelämässä ilmenevät ulkonäkönormit koskevat kaikkia ammatteja – enemmän tai vähemmän. Tietyn alan viralliset tai epäviralliset ulkonäkönormit voivat olla hyvin tarkkaan määriteltyjä, ja ihmiset oppivatkin tulkitsemaan tietynlaisia pukeutumis- ja tyylikoodeja työssään (Kauppinen 2004, 22). Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka työssä ei olisi virallisia ohjeita tai sääntöjä pukeutumisen suhteen vaan vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, työntekijät oppivat työssään sanattoman ”ulkonäkökoodin”, eli korrektin tavan pukeutua töihin, joka ei aiheuta paheksuntaa. Jokaisella työpaikalla on tietynlainen visuaalisuutensa, jonka tulkitseminen ja hyväksi käyttäminen vaatii omanlaistaan visuaalisuuden tajua (Kamila 2012, 25). Ulkomuoto on sanatonta viestintää, ja avulla voidaan pyrkiä ilmentämään erilaisia, työssä tärkeänä pidettyjä arvoja tai ominaisuuksia, kuten esimerkiksi auktoriteettiasemaa ja valtaa, luottamusta, helposti lähestyttävyyttä, luottamusta tai samastuttavuutta. Ulkonäön avulla voidaankin viestiä toivotunlaista arvomaailmaa, asennetta ja ajattelutapaa (emt. 23).

Tässä tutkielmassa työelämä käsitetään sosiaalityön kentäksi, ja tarkastelun kohteena on sosiaalityössä ilmenevät ulkonäkövaatimukset, jotka sosiaalityöntekijät pyrkivät täyttämään. Sosiaalityön kansainvälisen määritelmän (IFSW 2014) mukaan

”sosiaalityössä työskennellään ihmisten ja rakenteiden parissa elämän ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi”. Sosiaalityössä kohdataan usein asiakkaita, jotka kärsivät henkisestä pahoinvoinnista, huono- osaisuudesta, köyhyydestä sekä muista sosiaalisista ongelmista, joita työskentelyn avulla pyritään ehkäisemään ja vähentämään. Sosiaalityöntekijältä vaadittuja ominaisuuksia ovat muun muassa helposti lähestyttävyys, luotettavuus ja tuomitsemattomuus, sekä työn tekemisen edellyttävä, koulutuksen kautta saatu ammattitaito. Työskentelyssä pyritään mahdollisimman tasaiseen vallanjakoon ja horisontaaliseen suhteeseen asiakkaan ja työntekijän välillä. Horisontaalisella suhteella viitataan jaettuun asiantuntijuuteen:

sosiaalityöntekijällä eikä asiakkaalla ole lähtökohtaisesti sellaista asiantuntijuutta, joka ylittäisi toisen osapuolen asiantuntijuuden.

Horisontaalisuus tarkoittaa siis samalle tasolle asettumista vuorovaikutuksessa, jolloin työntekijä ja asiakas asettuvat toisiinsa nähden samanarvoisiin asemiin ja valta jakautuu tasaisesti molemmille osapuolille. Horisontaalisen suhteen vastakohta on vertikaalinen suhde, jossa asiantuntijuus ja siihen liittyvä tieto on ammatillisella osapuolella, eli sosiaalityöntekijällä. Asiakassuhteen horisontaalisuus on työskentelyn tavoite, mutta sen saavuttaminen on haasteellista. Usein sosiaalityöntekijä ja asiakas asettuvat hierarkkisiin ja valta-asetelmiltaan epätasaisiin vastarooleihin, kuten viranomainen–kansalainen, auktoriteetti–vallan kohde, asiantuntijatieto–maallikkokokemus sekä etuoikeutettu–

köyhä. Horisontaalisen suhteen ja tasaisen vallanjaon avulla näitä edellä mainittuja asetelmia työntekijän ja asiakkaan välillä pyritään välttämään. (Juhila 2006, 137–139.) Tässä tutkielmassa olen kiinnostunut tarkastelemaan, miten edellä esitellyt sosiaalityöntekijältä vaaditut ominaisuudet sekä pyrkimys horisontaaliseen suhteeseen ilmenevät sosiaalityöntekijöiden pukeutumisessa ja ulkonäössä.

Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa on toteutettu tutkimuksia naisten ulkonäön ja työelämän välisestä suhteesta. Vuonna 2011 toteutetussa tutkimuksessa koehenkilöille näytettiin kuvia naisista, joilla oli meikkiä joko huomattava määrä (glamorous), kohtuullinen määrä (natural) tai ei ollenkaan. Tutkimus osoitti, että naishenkilöt, joilla oli meikkiä kohtuullisesti, arvioitiin pätevämmiksi, miellyttävämmiksi sekä luotettavammiksi kuin ei-meikatut naiset, kun taas vahvasti meikatut (glamorous) naiset nähtiin epäluotettavina. (Etcoff ym. 2011.) Samanlaiseen tutkimustulokseen päätyivät Sheppard ja Johnson (2019) kahdeksan vuotta myöhemmin: naisten viehättävyys ennusti epäluotettavuutta, mutta miesten kohdalla viehättävyyden ja epäluotettavuuden välillä ei ilmennyt korrelaatiota. Viehättävien naisten epäluotettavuuden nähtiin juontavan juurensa seksuaalisesta epävarmuudesta.

Tutkielman johdannossa esitelty Jamesin, Jenkinsin ja Watkinsin (2018) tutkimus johtajuudesta osoitti, että vahvasti meikatut naiset nähtiin koehenkilöiden mukaan heikompina johtajina kuin meikittömät naiset, sillä vahvasti meikkiä käyttävät mielletään herkästi pinnallisiksi. Asiantuntija- ja johtotehtävissä pätevyyteen liitetään maskuliiniseksi miellettyjä ominaisuuksia, kuten rationaalisuus, määrätietoisuus sekä vakaus. Feminiinisiksi miellettyjä ominaisuuksia taas ovat seksikkyys, tunteellisuus, pehmeys ja epäitsenäisyys, ja ne nähdään lähtökohtaisesti negatiivisina, vaikka niistä todellisuudessa voi olla hyötyä asiantuntija- tai johtotehtävissä. (Kukkonen ym. 2020, 70.) Naisten kohdalla ulkonäköön panostamisen ja laittautumisen nähdään siis kielivän

pinnallisuudesta, turhamaisuudesta ja yksinkertaisuudesta, jotka eivät ole toivottuja ominaisuuksia johtajalle.

Ulkonäköön liitettävistä asenteista ja mielikuvista on tutkimustietoa, mutta myös ”eletyn elämän” kokemuksia. Tarja Halonen kertoo YLE:n haastattelussa (2016) kokemistaan asenteista Suomen ensimmäisenä naispresidenttinä. Halonen kertoo presidentin uran alkuvaiheessa saaneensa osakseen arvostelua ja spekulointia koskien ulkomuotoaan – erityisesti Halosen käyttämä käsilaukku valtiovierailulla Ruotsissa aiheutti kohun.

Naistenlehdet kirjoittivat Halosen pukeutumistyylistä ja ilmaisivat huolensa siitä, onko Halosen käsilaukku oikean kokoinen ja onko hänellä oikeanlaiset neuvojat vaatteissa.

Huomio ei kiinnittynyt Halosen pitkään uraan politiikan parissa, ministeripesteihin tai juristin koulutukseen, vaan ulkonäköön. Erityisesti johtotehtävissä työskentelevien naisten ulkonäkö on tarkan suurennuslasin alaisena, ja usein myös ulkonäön perusteella tehdään johtopäätöksiä persoonasta. Halonen kertoo kohdanneensa monenlaisia olettamuksia, jotka ovat tehty hänen ulkomuotonsa perusteella. Halonen on muun muassa kuullut olevansa ruma, kommunistinen, lesbo, au-äiti ja paljon muuta. Halonen toteaakin napakasti: ”Nainen ei ole koskaan sopivan kaunis. Eikä sopivan voimakas.”

Helsingin Sanomat (2014) puolestaan haastatteli Mensan jäsentä Säde Kankaretta.

Kankare on pin up-malli, joka poseeraa blogissaan pin up-tyylisissä kuvissa, jonka lisäksi hän on myös niin älykäs, ettei Mensan perustaulukko riitä sen mittaamiseen. Uutisen otsikko on: ”Mitä seksikkäämmin pukeudun, sitä tyhmempänä minua pidetään”.

Kankareen älykkyyden määrää ei moni suostu uskomaan, jonka vuoksi Kankare on joutunut pohtimaan, millaisia mielikuvia älykkäistä ihmisistä luodaan. Kankare kertoo kokeneensa, ettei häntä omana itsenään – joka nauraa, hassuttelee ja panostaa ulkonäköönsä – otettaisi vakavasti tai pidettäisi älykkäänä, sillä vakiintunut käsitys älykkäästä ihmisestä tuntuu olevan varsin kapea. Kankare haluaisi keskustella politiikasta, fysiikasta ja filosofiasta, mutta myös vaatteista ja meikeistä. Kankare toteaa, että elokuvissa fiksut naiset kuvataan tylsästi pukeutuvina, silmälasipäisinä ja brunetteina, ja ”älyköstä” ihmisille tulee usein mieleen keski-ikäinen tai vanhempi mies, kun taas ”pinnallisesta” tulee mieleen nuori nainen. Sanalle ”bimbo” ei ole edes miesvastinetta: se kuvastaa vain naisia.

Naiset kokevat työelämässä ulkonäköön ja ikääntymiseen perustuvaa syrjintää miehiä enemmän. Marjo Jyrkinen ja Linda McKie (2012) tutkivat naisjohtajien kokemuksia ikäsyrjinnästä iän ja sukupuolen näkökulmasta. Jyrkinen ja McKie lähestyivät aihetta elämäkerrallisella lähestymistavalla vertaamalla naisjohtajien kokemuksia ikäsyrjinnästä

Suomessa sekä Iso-Britanniassa. Tutkimuksen kohteena oli naisjohtajien kokeman ikäsyrjinnän (ageism) lisäksi ulkonäköön perustuva syrjintä ja ennakkoluulot (lookism).

Tutkimus toteutettiin kahdessa EU-maassa, Suomessa ja Skotlannissa, ja molempien maiden tutkimustulokset olivat hyvin samansuuntaiset, vaikka mailla on hyvin erilaiset hyvinvointijärjestelmät, kulttuurit ja lainsäädännöt. Tutkimus osoitti, että miehet ja naiset kokevat iän, ikääntymisen ja ikäsyrjinnän eri tavoilla organisaatiossa ja johtotehtävissä.

Naiset kokevat enemmän ikään perustuvaa syrjintää kuin miehet, ja naisten itseilmaisu ja kehot ovat alttiita sukupuolittuneelle ikäsyrjinnälle jo työuran alkuvaiheesta saakka.

Näyttääkin siltä, että pätevyyden ja asiantuntijuuden määrittyminen ulkonäön kautta on universaali ilmiö.

Sukupuoleen ja ikään perustuva syrjintä luo haasteita naisjohtajien uralle. Johtajilla oletetaan olevan iän tuomaa kokemusta ja tietämystä, mutta tietämys nähdään usein kuuluvaksi vanhemmille miehille. Miehet eivät kärsi ikääntymisestä ja ikääntyneestä ulkonäöstä vaan hyötyvät siitä, toisin kuin naiset. Naiset tulkitaan ’vanhoiksi’ suhteellisen nuorena, noin 40-vuotiaana, jonka jälkeen heidän tietämystään ja ammattitaitoa ei pidetä yhtä arvokkaana kuin miespuolisten ja nuorempien kollegoiden, sillä patriarkaalinen arvojärjestelmä pyrkii sulkemaan pois ”vanhat ihmiset”, jos he ovat naisia. Ikääntyessään naisjohtajien uraan kohdistuu kolminkertainen vaara, joka johtuu sukupuolesta, iästä ja ulkonäöstä, kun taas miesten sosiaalinen asema voi jopa parantua ikääntymisen myötä.

Tutkimuksen yksi tärkeimmistä havainnoista kuitenkin oli, että vanhemmat, noin 40–50- vuotiaat naisjohtajat voivat tarjota yrityksille ja organisaatioille merkityksellistä henkistä pääomaa. (Jyrkinen & McKie 2012.)

Vaikka naisten nuoruutta ja ’nuorta lahjakkuutta’ arvostetaan, on sillä myös kääntöpuolensa. Moni edellä mainittuun tutkimukseen osallistunut nainen kertoi joutuneensa taistelemaan, jotta heidän mielipiteensä otetaan huomioon, erityisesti nuoressa iässä. Nuoria naisia ei siis välttämättä arvosteta ja pidetä riittävän uskottavina, pätevinä ja asiantuntevina nuoresta iästä johtuen, sillä työelämässä arvostetut piirteet, kuten itsenäisyys, rohkeus ja itsetunto, vahvistuvat myös iän myötä (Hämäläinen, Rissanen & Hujala 2016, 48). Naisjohtajien nuoreen ikään nähdään kuuluvaksi myös riski ja ”uhka” mahdollisesta raskaaksi tulemisesta ja perheen perustamisesta, mikä aiheuttaa tyypillisesti pitkiä työpoissaoloja perhevapaan muodossa. Ikä- ja ulkonäkösyrjintä koskee siis sekä nuoria että vanhoja naisjohtajia. Hämäläisen, Rissasen ja Hujalan (emt. 52) tutkimuksen mukaan johtavassa asemassa olevat naiset kokivat ammattiryhmittäin

vertailtuna ulkonäön tärkeimpänä, sekä olivat myös tyytymättömämpiä ulkonäköönsä kuin naiset muissa asemissa. Onkin hyvin vaikeaa olla oikean ikäinen naisena, etenkin työelämässä.

2.3 Ulkonäkö resurssina ja vallan välineenä

Kukkonen ja kumppanit (2019, 14–15) peilaavat teoksessaan Ulkonäköyhteiskunta ulkonäöllistä pääomaa Pierre Bourdieun yhteiskuntateoriaan pääoman eri tyypeistä.

Ulkonäköön liittyvä pääoma nähdään ruumiillisena kulttuurisena pääomana, jonka hankkiminen ja saavuttaminen yksilön näkökulmasta on haasteellista ja pitkän prosessin tulos. Bourdieun ajatusten mukaan ruumis on paikka, jossa eri pääomat – taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset – kasautuvat, ja ruumiin kautta yksilön yhteiskunnallinen asema tulee näkyväksi. Eri pääomatyypit, myös ulkonäöllinen pääoma, jakautuvat eriarvoisesti yhteiskunnan jäsenten kesken aiheuttaen yhteiskunnallista eriarvoisuutta (emt. 9).

Resurssien eriarvoisuus sotii vahvasti Suomen tasa-arvoihanteita ja -tavoitteita vastaan:

Suomi on kansainvälisesti arvoituna yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, ja hallituksen tasa-arvo-ohjelman tavoitteena on nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi kansainvälisesti tarkasteltuna (STM, 2020). Suomi mielletään meritokraattiseksi yhteiskunnaksi, jossa menestyminen tapahtuu pelkästään yksilön ansioiden, kuten ahkeruuden, pätevyyden ja osaamisen ansiosta – muut ominaisuudet, kuten sosioekonominen asema, sukupuoli, ikä tai ulkonäkö eivät vaikuta lainkaan yhteiskunnassa etenemiseen ja ylenemiseen. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa, sillä ulkonäön resurssina nähdään vaikuttavan yksilön elämän kulkuun ja menestymiseen vahvastikin.

Valtaan liittyy olennaisesti subjektiposition käsite. Subjektiposition avulla asemoidaan itseä ja muita luomalla erilaisia positioita, eli asemia. Subjektipositio antaa toimijoille erilaisia identiteettejä, jotka määrittelevät toimijan toiminnan mahdollisuuksia ja rajoituksia, sekä oikeuksia ja velvollisuuksia tietyn position edustajana. (Saaranen- Kauppinen & Puusniekka 2006.) Position saanut voi hyväksyä, kiistää tai pyrkiä muuttamaan saamaansa positiota. Subjektipositio eroaa roolin käsitteestä niin, että subjektipositio on asema, joka määrittelee position kohteen minuutta keskusteluun osallistujien mielessä (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 2010, 226.) Subjektipositio

kuvaa ja määrittää yksilön asemaa, jonka vuoksi sen voidaan nähdä olevan jossain määrin statuksen lähikäsite.

Subjektipositiot vaihtelevat tilanteen, osallistujien sekä aiheen mukaan. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän asema voi olla asiakastilanteessa viranomainen tai auktoriteetti, taukotilaan mennessä kollega, sekä esimiehen kohdatessaanalainen. Työpäivän jälkeen sosiaalityöntekijän asema voi olla vanhempi taipuoliso. Positiosta riippuen yksilöllä on position oikeuttama määrä valtaa käytettävissään. Auktoriteetin asemassa sosiaalityöntekijällä on käytössään huomattava määrä julkista valtaa, kun taas esimieheen verrattuna sosiaalityöntekijän vallankäyttömahdollisuudet ovat huomattavasti pienemmät. Asiakas on myös tiedollisesti heikommassa asemassa kuin sosiaalityöntekijä.

Ulkonäkö, status ja valta kytkeytyvät tiiviisti toisiinsa. Ulkonäköä onkin kutsuttu statuskarakteeriksi, joka viestii ympärille olijoille kantajansa asemasta yhteiskunnallisessa hierarkiassa (Kukkonen ym. 2019, 13). Yhteiskuntaluokka ja sosioekonominen asema tehdään siis näkyväksi muille oman ulkonäön ja pukeutumisen avulla, kuten esimerkiksi hintavien merkkivaatteiden, asusteiden tai korujen kautta. Myös omaan asemaan liittyvä valta ja vallan käytön mahdollisuus ilmenevät pukeutumisessa:

miespuoliset johtajat käyttävät usein töissä pukua ja kauluspaitaa, naispuoliset taas korkokenkiä ja jakkupukua. Tutkielman aineiston eräässä kommentissa sosiaalityöntekijä kertoi haluavansa puolestaan häivyttää valta-asemaansa, ja pyrkivänsä tähän käyttämällä töissä villasukkia. Ulkonäkö ja pukeutuminen nähdään sanattomana viestintänä ja symbolisena kommunikaationa, jolla yksilö viestii ympärillä olijoilleen haluamaansa viestiä.

Michel Foucault (1998) teoksessaanSeksuaalisuuden historia käsittelee tiedon ja vallan suhdetta ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen modernin länsimaisen yhteiskunnan kontekstissa. Pierre Bourdieun lisäksi Michel Foucault näkee vallan ja ruumiin olevan tiiviissä yhteydessä toisiinsa: ruumis nähdään olevan vallan suurennuslasin alla. Foucault näkee ihmisyksilöt sosiaalisina olentoina, jotka ovat riippuvaisia muiden hyväksynnästä, mikä puolestaan on luonut ihmisille vertailuun perustuvan tavan elää. Ihmisinä jatkuvasti tarkkailemme muita ja olemme tarkkailun alaisina, jonka myötä elämme ruumiin ja katseen kulttuurissa, sillä olemme jatkuvasti nähtävillä. Vertaileminen itseä muihin ja muita itseemme on arkipäiväinen tapahtuma. Ruumiillisuuden symboliset säännöt luovat sosiaalisten merkitysten verkoston, jonka myötä ruumiiseen latautuu voimakkaita symbolisia merkityksiä.

Foucault käyttää käsitettä (diskursiivinen) biovalta, jolla hän viittaa ruumiiseen kohdistuviin tekniikoihin ja toimenpiteisiin: biovallan avulla on mahdollista hallita ja ohjata ihmisruumiita yhteiskunnan määrittämään muotoon, sillä biovalta määrittää sen, mikä on normaalia. Vallan avulla pyritään muokkaamaan, vaikuttamaan ja hallitsemaan ihmisruumista tekemällä niistä kuuliaisia ja tuottavia. Ruumista hallitaan ja ohjaillaan sääntöjen, luokittelujen, hyväksynnän ja hylkäämisen avulla. Ruumiin tuotteliaisuus, hyödyllisuus ja kuuliaisuus perustuu Foucaultin (1980) ajatuksille Jeremy Bethamin kehittämästä vankilatyypistä nimeltä Panopticon. Panopticon-vankilassa vankisellit ovat vankilatornin ympärillä pyöreässä muodostelmassa niin, että vangit ovat koko ajan vartijoiden tarkkailun ja valvovan silmän alaisena, mutta vangit eivät näe vartijoita. Tästä syystä vankien on toimittava koko ajan kuuliaisesti ja tehokkaasti – ikään kuin heitä tarkkailtaisiin koko ajan. Tätä periaatetta Foucault nimittää Panopticoniksi. Nykyistä modernia yhteiskuntaa on nimitetty Panopticon-yhteiskunnaksi, jonka pyrkimyksenä on tuottaa ja lisätä yksilön hyödyllisiä voimia, ja hyvää elämää märitellessään tunkeutuu myös yksilöiden yksityiselämän alueelle (Saari 2006).

2.4 Sosiaalisten representaatioiden teoria

Ulkonäön ja -asun perusteella tehdään aktiivisesti päätelmiä ja tulkintoja ulkoasun kantajasta. Visuaalinen ärsyke herättää ihmismielessä automaattisesti tiettyjä mielikuvia ja assosiaatioita, jotka ovat lähtökohtaisesti kulttuurisesti ja sosiaalisesti opittuja.

Tarkastelen tätä mielikuvien sekä asenteiden syntymisen ja muodostumisen prosessia sosiaalisten representaatioiden teorian kautta. Sosiaalisten representaatioiden teoria perustuu Sergei Moscovicin¹ (1961) ajatuksille. Sosiaalisten representaatioiden teoria on yksi sosiaalipsykologian merkittävimmistä teorioista, ja se on tuonut yhteen suuren määrän tutkijoita ja ammatinharjoittajia maailmanlaajuisesti. Tutkijoiden mukaan teorian avulla on mahdollista ymmärtää ja selittää yksilöiden ja ryhmien tapoja kehittää ja muuttaa sosiaalista todellisuuttaan sekä olla vuorovaikutuksessa sen kanssa. (Rateau ym.

2012, 477.)

1 Moscovici, Sergei. 1961. La psychanalyse, son image et son public. Pariisi: Presses Universitaires de France.

Teoriassa tarkastelun kohteena on ihmisten yhdessä muodostama sekä jakama arkiymmärrys tietyistä ajankohtaisista, uusista tai merkityksellisistä aiheista, sekä niiden ymmärrettäväksi tekemisen prosessi. Joudumme ihmisinä toistuvasti päivittäin tekemään päätöksiä, kertomaan mielipiteitämme ja perustelemaan tekemisiämme. Jotta voimme ymmärtää ympäristöämme, meidän täytyy yksinkertaistaa sitä tekemällä siitä ennustettavampi ja tutumpi. Toisin sanoin, meidän täytyy rekonstruoida ympäristöämme ja todellisuuttamme, eli rakentaa niille uusia, omanlaisiamme merkityksiä. Yksilön todellisuus rakentuu suurelta osin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ympäröivien ihmisten kanssa, eli omaan ymmärrykseemme ja näkemykseemme ympäristöstä vaikuttaa olennaisesti sosiaaliset ryhmät ja yhteisöt, joihin kuulumme ja joiden kanssa olemme vuorovaikutuksessa. Ryhmillä ja yhteisöillä nähdään olevan yhteinen, jaettu arvo- ja merkitysmaailma, jonka ryhmän ja yhteisön jäsenet omaksuvat, ja ne ovatkin sosiaalisten representaatioiden teorian keskiössä. (Rateau ym. 2012, 477–478.)

Sosiaalisella representaatiolla tarkoitetaan arvojen, ideoiden ja käytäntöjen systeemejä, jotka luovat järjestystä. Sosiaalisten representaatioiden teoria perustuu näkemykseen yksilön ja yhteiskunnan yhteenkietoutuneisuudesta, ja teorian keskiössä on kieli ja kommunikaatio. Sosiaaliset representaatiot nähdään koostuvan kolmesta osatekijästä:

tiedosta, asenteesta sekä mielikuvasta liittyen tiettyyn kohteeseen. Tiedolla viitataan yleensä tiettyyn ilmiöön liittyvään arkitietoon tai -ymmärrykseen, jonka jakaa tietyn ryhmän tai yhteisön jäsenet. He jakavat siis yhteisen merkitysmaailman, joka on sosiaalisesti rakentunut. Tämä arkitieto, sen muodostuminen ja sisältö on tyypillisesti sosiaalisten representaatioiden tutkimuksen kohteena. Tutkimuksessa huomio kiinnitetään sosiaalisen kontekstin, ryhmäjäsenyyksien sekä yhteisön historian vaikutukseen arkiymmärryksen syntymisessä. Sosiaalisten representaatioiden teorian oletuksena on, että eri sosiaaliset ryhmittymät muodostavat samasta kohteesta erilaisia sosiaalisia representaatioita. Teoria painottaa erityisesti luonnollisia ryhmittymiä taksonomisten, kuten yhteiskuntaluokan tai kansallisuuden perusteella muodostuneiden ryhmien sijasta. (Sakki ym. 2014, 317–319.)

Sosiaalisen representaation lähikäsite on asenne. Asenteen nähdään sisältyvän aina sosiaaliseen representaatioon, mutta niiden erona on sosiaalisen representaation suhde mielikuvallisuuteen. Sosiaalinen representaatio nähdään myös laajempana käsitteenä kuin asenne. (Emt. 318.) Asenteella viitataan kokonaisvaltaiseen suhtautumistapaan tiettyyn kohteeseen, ja se on lähtökohtaisesti myönteinen tai kielteinen. Asenteet nähdään sosiaalisesti rakentuneina ilmiöinä, eli opittuina, mutta niiden syntymiseen vaikuttaa

myös tuttuuden ja omistamisen ulottuvuudet. Mitä tutumpi jokin kohde on, sitä todennäköisemmin asenne sitä kohtaan on myönteinen, kun taas kohteen tuntemattomuus ja ”vieraus” ennakoi asenteen kielteisyyttä. Sama pätee omistamiseen: yksilön asenne on todennäköisemmin myönteinen kuin kielteinen omistamaansa kohteeseen. Tästä esimerkkinä on yleinen taipumus kokea oman nimen kirjaimet miellyttävämpinä kirjaimina kuin ne, jotka eivät kuulu omaan nimeen. Ihmisellä on siis taipumus kokea miellyttävinä ne asiat, jotka ovat hänelle tuttuja, ja jotka hän omistaa. (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 2010, 188–190.)

Sosiaalisiin representaatioihin, asenteisiin ja kohteen tuttuuteen liittyy tiiviisti ankkuroinnin, objektivoinnin ja naturalisoinnin prosessit. Ankkuroinnilla viitataan tuntemattomien ja outojen kohteiden luokitteluun niin, että nämä ennestään tuntemattomat kohteet rinnastetaan jo tuttuihin kategorioihin. (Emt. 187.) Objektivoinnilla tarkoitetaan abstraktin kohteen mieltämistä konkreettiseksi, ja käsitteiden mieltämistä mielikuviksi. Neutralisoinnilla puolestaan viitataan prosessiin, jossa aiemmin tuntemattomasta käsitteestä tulee vakiintunut osa yksilön sosiaalista todellisuutta. Merkityksettömistä asioista tulee siis merkityksellisiä ja vieraista asioista tuttuja, kun tuntematon kohde käsitteellistetään uudelleen aiemman, jo olemassa olevan ymmärryksen pohjalta ankkuroinnin, objektivoinnin ja neutralisoinnin prosessien kautta.

(Sakki ym. 2014, 318.)

Sosiaaliset representaatiot linkittyvät tiiviisti sosiaalisiin kognitioihin, arvoihin ja asenteisiin. Sosiaaliset representaatiot voidaan määritellä myös sosiaalisten kognitioiden, arvojen ja asenteiden järjestelmiksi, jotka luovat järjestyksen, jonka avulla yksilöt voivat toimia aineellisessa maailmassaan ja hallita sitä. Ne myös helpottavat yksilöiden välistä viestintää tarjoamalla koodin, jonka avulla yksilöt voivat nimetä ja luokitella maailmaansa ja historiaansa. Sosiaaliset representaatiot tarjoavat tulkintamallin, jonka avulla on mahdollista tulkita sosiaalista ja aineellista ympäristöä. (Helkama, Myllyniemi

& Liebkind 2010, 185.)

Sakki ja kumppanit (2014, 320) esittelevät Moscovicin (1984) ajatuksia teorian edellytyksistä tutkimuskentällä. Moscovici ehdottaa, että tutkimusaineistossa tulisi hyödyntää runsaammin tavallisten ihmistä välistä keskustelua. Keskustelu tulisi ottaa tutkimuksen keskiöön, sillä ihmisten välisen keskustelun avulla on mahdollista tutkia erilaisia mielikuvia tietystä aiheesta tai ilmiöstä, sekä saada esille ja kuuluviin moninaisia ääniä. Sosiaalisten representaatioiden teoria sopiikin mainiosti tämän tutkielman teoriaksi, sillä tutkielman aineistona on käytetty samaan sosiaaliseen ryhmään kuuluvien

henkilöiden välistä internet-keskustelua. Tavoitteenani on sosiaalisten representaatioiden teorian avulla tarkastella yhteisesti rakentunutta ja jaettua ymmärrystä sosiaalityöntekijöiden keskuudessa soveliaasta ulkonäöstä ja pukeutumisesta työssä;

millainen on sosiaalityöntekijöiden ymmärrys sosiaalityöntekijöiden ”pukukoodista” ja mihin se perustuu?

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT

3.1 Sosiaalinen konstruktionismi tieteenfilosofisena lähtökohtana

Diskurssianalyysin perustana on sosiaalinen konstruktionismi, johon tämän tutkielman tieteenfilosofiset lähtökohdat pohjautuvat. Sosiaalinen konstruktionismin mukaisesti todellisuus nähdään rakentuvan sosiaalisesti, jonka myötä sosiaalityöntekijöiden ulkonäkövaatimukset nähdään myös olevan sosiaalisesti rakentuneita. Ne eivät siis synny tyhjiössä, vaan ne ovat tuotettu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Sosiaalisen konstruktionismin perusajatuksena on näkemys siitä, että todellisuus rakentuu sosiaalisesti puheen, kielen ja merkitysten avulla. Kielenkäytön avulla tapahtuu eri kohteiden merkityksellistämistä, eli konstruoimista. Merkitysten nähdään muodostuvan suhteessa toisiinsa, jonka myötä rakentuu erilaisia merkityssysteemejä, jotka jaetaan sosiaalisesti. Merkityksiä voi tarkastella niiden samankaltaisuuksia tai eroavaisuuksia painottaen. Arkielämässä tehdään jatkuvasti erotteluita ja luokitteluja merkitysten välillä:

lehtori ja professori, opiskelija ja oppilas, helsinkiläinen ja savolainen… (Jokinen, Juhila

& Suoninen 2016, 26–27.) Jotta näitä erotteluita eri merkitysten välillä voidaan tehdä, täytyy merkityksellä olla sisältö ja määritelmä, joihin voidaan osoittaa vastakohta. Täytyy siis tietää millaisia asioita esimerkiksi ”naisellisuus” käsittää ja olla esimerkkejä niistä, jotta voidaan osoittaa vastakohtia, eli asioita tai käyttäytymistapoja, joita ei nähdä naisellisina. (Alasuutari 2001, 111.)

Merkityserojen lisäksi havainnoidaan dikotomioita, eli vastakkainasetteluita, joista esimerkkinä tyypilliset vastinparit mies ja nainen, hyvätuloinen ja huono-osainen, ylempi ja alempi sosiaaliluokka. Nämä merkityserot ja dikotomiat ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneita ja myös ajan mittaan juurtuneita tapoja jäsentää sosiaalista todellisuutta. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 26–27.) Yksilöt voivat vuorovaikutuksessa tietoisesti tai tiedostamatta uusintaa näitä edellä mainittuja juurtuneita tapoja jäsentää todellisuutta. Suoninen (2016, 237) antaa esimerkiksi vaaleansiniset ja -punaiset vauvojen vaatteet. Yksilö saattaa automaattisesti ostaa poikavauvalleen vaaleansinisen potkupuvun vaaleanpunaisen sijasta, sillä opitussa ja yhteisesti jaetussa merkitysmaailmassa sininen väri ”kuuluu” poikavauvalle ja vaaleanpunainen taas puolestaan tytölle. Näin voimme päätyä uusintamaan esimerkiksi sukupuolijärjestelmää jokapäiväisillä arkisilla valinnoilla – mahdollisesti

tiedostamattomasti. Sosiaalisen konstruktionismin sisältämä ajatus sosiaalisesta rakentumisesta on myös vapauttava: negatiivisetkaan merkitykset eivät ole kiinteitä ja pysyviä vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen, vaan ne ovat muuttuvia. Ne syntyvät historiallisten tapahtumien, yhteiskunnallisten voimien sekä ideologioiden tuotteena, jonka myötä ne uusiutuvat ja muuttuvat ajan ja kulttuurin muutoksen mukana. (Hacking 2009, 14.)

Bergenin ja Luckmannin (1994, 48–49) mukaan kieli on ihmisyhteisön tärkein merkkijärjestelmä. Keholliset merkitykset, kuten murahteleminen tai nyrkin heristäminen, eivät ole kieltä, vaikka niillä selkeitä ja ymmärrettäviä merkityksiä onkin.

Jokapäiväinen elämä perustuu kuitenkin pitkälti ympäröivien ihmisten kanssa jakamaan kieleen, minkä vuoksi kielen ymmärtäminen on välttämätöntä arkielämän todellisuuden ymmärtämiseksi. Kielen avulla ollaan vuorovaikutuksessa toisen kanssa, ja kieli kuultuna ja ääneen tuotettuna puheena tekee yksilön subjektiivisuudesta ”todellisemman” sekä hänelle itselleen että keskustelukumppanilleen. Kieli yhdistää jokapäiväisen arkielämän todellisuuden eri alueet, jotka kytkeytyvät yhdeksi kokonaisuudeksi.

Yksilöiden asemoiminen yhteiskunnassa tapahtuu myös kielen kautta. Kieli rakentaa merkityskenttiä, jotka järjestyvät sanaston ja kieliopin avulla. Kielen avulla säilyy sekä kertyy merkityksellistä historiallista ja omaelämäkerrallista kokemusta, jota voidaan välittää sukupolvelta toiselle, jonka myötä rakentuu jaettu yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tietovaranto. Sosiaalinen tietovaranto sisältää tietoa yksilön asemasta ja siihen liittyvistä rajoituksista, esimerkiksi huono-osaiseksi määritelty henkilö ja heikon tulotason aiheuttamat rajoitukset. Jaettu tietovaranto mahdollistaa yksilöiden paikantamisen yhteiskunnassa. Tietovarannon täytyykin olla jaettu, sillä toisessa yhteiskunnassa huono-osaisuuden kriteerit voivat poiketa täysin länsimaisesta kriteeristöstä, minkä vuoksi yksilöiden asemoiminen vaatii jaettua tietoa ja ymmärrystä, joka rakentuu kielen kautta. (Emt. 51–52.) Tämän ajatuksen mukaisesti tässä tutkielmassa sosiaalityöntekijöiden nähdään olevan tietoisia asemastaan ja siihen liittyvistä rajoituksista pukeutumisen ja ulkonäön suhteen.

3.2 Diskurssianalyysi tutkimusmetodina

Tämä tutkielma on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, jonka pääasiallisena tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysiä. Diskurssianalyysi valikoitui tämän tutkielman metodiksi siksi, koska diskurssianalyysi kohdistuu kirjoitettuun, puhuttuun tai

merkein viestitettyyn kielen käyttöön, joita kutsutaan diskursseiksi. Erilaiset diskurssit ovat siis diskursiivisen analyysin kohteena. Diskurssianalyysi pohjautuu sosiaalisen konstruktionismin sisältämään näkemykseen siitä, että kielenkäyttö, eli diskurssit, sekä heijastaa, tuottaa, rakentaa, järjestää, uusintaa ja muuttaa sitä sosiaalista todellisuutta, jossa elämme. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 26.) Diskurssianalyysin pääasiallisena tavoitteena on ymmärtää mitä kielellä tehdään, sekä millaiseen sosiaaliseen toimintaan se liitetään. Diskurssianalyysin toisena tavoitteena on yhdistää kielen säännönmukaisuuksia sosiaalisen toiminnan ja kontekstin säännönmukaisuuksiin. (Pälli & Lillqvist 2016, 375.) Diskurssianalyysi ei ole pelkästään yksittäinen tutkimusmetodi, vaan se nähdään laajempana tutkimusorientaationa, jonka avulla voidaan tutkia sosiaalista toimintaa sekä sosiaalisen todellisuuden ilmiöitä kielenkäytön kautta (emt. 375). Diskurssianalyysiä on hyödynnetty useilla tieteenaloilla, kuten antropologiassa, lingvistiikassa, semiotiikassa, kirjallisuudentutkimuksessa, sosiologiassa, sosiaalipsykologiassa ja psykologiassa.

Diskurssianalyysi on siis hyvin monimuotoinen, ja siitä on erilaisia määritelmiä, painotuksia ja soveltamistapoja eri tieteenaloilla. Tästä syystä diskurssianalyysiä ei tulisikaan luonnehtia selkärajaiseksi tutkimusmenetelmäksi, vaan pikemminkin väljäksi teoreettiseksi viitekehykseksi. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 25.) Pällin ja Lillqvistin (2016, 375–376) mukaan diskurssianalyysi olisi kuitenkin aiheellista käsittää omana metodisena otteenaan, sillä se on hyvin vakiintunut monilla tieteenaloilla, ja sillä on yhteisiä peruspilareita, kuten näkemys siitä, että kielenkäyttö sekä heijastaa että rakentaa sosiaalista todellisuutta.

Diskurssianalyysi soveltuu laadulliseen tutkimukseen, jossa tavoitteena on kerätä tietoa jonkin ilmiön tai asian yhteiskunnallisesta tai kulttuurisesta ymmärryksestä, sekä kielen roolista kyseisen ymmärryksen rakentajana. Diskurssianalyysin kiinnostuksena kohteena on nimenomaan kulttuuriset merkitykset, jotka rakentavat yhteisesti jaetun sosiaalisen todellisuuden (Jokinen & Juhila 2016, 267). Tämän tutkielman kohteena olevat sosiaalityöntekijöiden ulkonäölle ja pukeutumiselle antamat merkitykset voidaan siis nähdä rakentuneen kulttuurisesti ja sosiaalisesti puhutun ja kirjoitetun kielenkäytön kautta, ja olevan yhteisesti jaettuja. Olennaista diskurssianalyysissä on näkemys siitä, että kulttuuriset merkitykset eivät ole abstrakteja merkitysmaailmoja, vaan ne rakentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja keskinäisessä toiminnassa, kuten keskusteluissa, puheissa, kirjoituksissa ja muussa symbolisessa toiminnassa (emt. 267).

Diskurssianalyysissä on keskeistä merkitykset ja niiden tilanteisuus: merkitykset rakentuvat tilanteisesti käyttöyhteyksissään. Merkitykset tuotetaan toisaalta sosiaalisessa

vuorovaikutuksessa tai tekstuaalisissa prosesseissa ”tässä-ja-nyt”, mutta merkitysten syntymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaa olennaisesti myös kunkin aikakauden diskursiivinen ilmasto, laajemmat kulttuuriset merkitykset sekä kielelliset käytännöt.

Tätä merkitysten rakentumiseen liittyvää kahtiajakoisuutta kutsutaan tilanteisuudeksi ja kulttuuriseksi jatkumoksi. Kulttuurinen jatkumo tarkoittaa, että merkityksellistäminen on kulttuurissa jatkuvasti käynnissä oleva, päättymätön prosessi. Kulttuurisen jatkumon mukaisesti mikään diskurssianalyyttinen tutkimus ei siis ala tyhjiöstä, eikä se myöskään päätä mitään. (Jokinen & Juhila 2016, 268–270.) Tutkielman aineistona toimivat, Facebook-ryhmässä käydyt keskustelut ulkonäölle ja pukeutumiselle annetuista merkityksistä perustuvat siis niihin tapoihin puhua asiasta, jotka ovat kulttuurisesti ja sosiaalisesti annettuja ja määräytyneitä: ne eivät syntyneet tyhjiössä.

Diskurssianalyysi voidaan nähdä saaneen alkunsa Zellig Harrisin (1952) artikkelista

”Discourse analysis”, joka julkaistiin Language-lehdessä. Artikkelissaan Harris ehdotti puheen ja kirjoituksen kielellisiä rakenneyksiköitä tutkivalle metodille nimeksi diskurssianalyysi. Nykyisen, etenkin yhteiskuntatieteellisen näkemyksen mukaan diskurssi on tulkinnallinen ja abstrakti käsite, mutta alun perin diskurssilla on viitattu olemassa olevaan kielelliseen kokonaisuuteen. Diskurssianalyysillä ja diskurssi- käsitteellä on kuitenkin hyvin moninaiset historialliset juuret: ne ovat saaneet vaikutteita erityisesti filosofiasta, yhteiskuntatieteistä, lingvistiikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta.

Myös keskustelunanalyysin syntyminen on vaikuttanut olennaisesti diskurssianalyysin kehittymiseen ja muotoutumiseen, ja ne ovatkin hyvin tiiviisti toisiinsa kietoutuneita.

1970-luvulla diskurssianalyysi alkoi hiljalleen saada jalansijaa omana nimikkeenään.

(Pälli & Lillqvist 2016, 377–379.)

Diskurssianalyysillä, keskustelunanalyysillä sekä myös etnografialla on monia samoja yhtymäkohtia, mutta diskurssianalyysi eroaa etnografiasta siten, että aineistojen ei tarvitse syntyä tutkijan aktiivisen panoksen tai läsnäolon kautta, kuten havainnoimalla tai haastattelemalla. Diskurssianalyyttisen tutkimuksen aineistot ovat lähtökohtaisesti jo olemassa tutkijasta riippumatta. Tyypillisiä aineistoja ovat tekstiaineistot, kuten erilaiset dokumentit, asiakirjat, lehdet ja elämäkerrat, nettikeskustelut, TV- ja radio-ohjelmat sekä ääni- ja videonauhoitukset. Edellä mainittuja aineistoja voi esiintyä myös etnografisessa tutkimuksessa, mutta silloin niitä analysoidaan osana tutkittavaa kokonaisuutta, kun taas diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa niitä tarkastellaan täysin omassa kontekstissaan.

(Jokinen 2016, 255–258.)

Diskurssintutkimuksen erilaisia suuntauksia voidaan erotella sen perusteella, millaisista ilmiöistä ne haluavat tuottaa informaatiota. Kriittinen diskurssianalyysi kiinnittää huomionsa yhteiskunnallisesti tärkeisiin ilmiöihin, kuten yhteiskunnallista epätasa-arvoa synnyttäviin ja ylläpitäviin ideologioihin ja valta-asetelmiin. Keskiössä kriittisessä diskurssianalyysissä on siis yhteiskunnallis–sosiaaliset ilmiöt, ja pyrkimys päästä yhteiskunnallisesti merkittävien kysymysten äärelle. Diskursiivinen psykologia taas keskittää huomionsa sosiaalipsykologisiin ilmiöihin, kuten psykologisten tilojen ja tunteiden tuottamiseen teksteissä ja puheissa. Analyysin kohteena voi olla julkiset, institutionaaliset tai arkipäiväiset keskustelut ja tekstit, joissa käytetään psykologisoivia kuvauksia, termejä tai yleisesti ”psykologisointia”. (Pälli & Lillqvist 2016, 387–388.) Diskurssianalyysin kenttä on varsin laaja, ja tutkimuksen kohteena voivat olla hyvin monet asiat ja ilmiöt. Myös analyysin metodiset ohjenuorat ovat löyhät, eli diskurssianalyysille ei ole yhtä oikeaa tapaa. Olennaista on tutkijan mielikuvituksellisuus, jotta hän voi osoittaa yhteyksiä kielenkäytön rakenteiden ja sosiaalisen toiminnan välillä.

(Emt. 406–407.)

Diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa sosiaalisen todellisuuden lisäksi myös tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde nähdään luonteeltaan konstruktiivisena. Tutkija kuvaa sosiaalista todellisuutta ja sen rakentumista tutkimustulostensa kautta, mutta samalla myös itse samanaikaisesti luo ja tuottaa sitä. Tästä syystä myös tutkijan tuottamaan tuotokseen tulee suhtautua refleksiivisesti, eikä tarkastella sitä puhtaasti tosiasioiden raportoimisena. (Suoninen 2016, 253.)

3.3 Aineiston keruu ja esittely

Tutkielmani kohteena on sosiaalityöntekijöiden tuottamat kertomukset siitä, miten he pukeutuvat töihin, ja mitkä pyrkimykset pukeutumista ohjaavat. Tutkielman aineisto koostuu kirjoitetusta tekstistä, ja se kerätty sosiaalisen median viestipalvelusta Facebookista. Aineisto koostuu suljetussa, sosiaalityöntekijöille tarkoitetussa ryhmässä käydystä keskustelusta, kahdesta yksityisviestistä ja neljästä sähköpostista.

Aineisto on kerätty kokonaisuudessaan sosiaalisesta mediasta. Sosiaalinen media nähdään paikkana, jossa käyttäjät voivat luoda, ladata ja jakaa omia sisältöjä, jakaa henkilökohtaisia tietoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Sosiaalisen median käyttäjät ovat aktiivisia toimijoita ja tuottajia, ja heidän välisensä viestintä

sosiaalisen median alustoilla nähdään vuorovaikutuksellisena toimintana. Sosiaalisessa mediassa yhdistyy nykyteknologia, käyttäjien välinen vuorovaikutus sekä käyttäjien tuottamat sisällöt. Toiminta sosiaalisessa mediassa on julkista tai puolijulkista: käyttäjät voivat itse valita ja rajata yleisöä, jotka näkevät heidän jakamansa tai tuottamansa sisällön. (Valli & Perkkilä 2015, 116.)

Sosiaalinen media luo uudenlaisia mahdollisuuksia tutkimukselle: sosiaalinen media voi toimia tutkimuksen välineenä, lähteenä tai paikkana. Kun tutkimuksen aineisto kerätään esimerkiksi sosiaalisen median keskustelupalstalta, kuten tässä tutkielmassa, sosiaalinen media toimii tällöin tutkimuksen välineenä. Sosiaalinen media onkin otollinen väylä kerätä tutkielman aineisto, sillä sosiaalinen media sisältää runsaasti materiaalia lähes mistä tahansa aiheesta tai ilmiöstä, ja samasta aihepiiristä kiinnostuneet ihmiset löytävät toisensa erilaisilla keskustelupalstoilla ja -sivustoilla. Sosiaalinen media tarjoaa erilaisia ja monipuolisia viestinnän tapoja ja muotoja, ja se onkin hiljalleen syrjäyttämässä sanomalehtien yleisönosaston kirjoitukset. Internetin ja sosiaalisen median saatavuuden, helppouden ja vaivattomuuden myötä nykypäivänä ihmiset saavat äänensä kuuluviin sosiaalisen median kautta. (Emt. 116–118.)

Tutkielmani aineistona toimiva keskustelu on käyty suljetussa ryhmässä, jonka jäseniksi pääsevät vain sosiaalityöntekijät sekä sosiaalityöntekijäopiskelijat. Pohdin erilaisia aineistonkeruutapoja, kuten sähköpostikyselyä ja teemahaastattelua, mutta päädyin keräämään aineiston Facebookin ryhmästä useastakin syystä. Ryhmässä on 3,7 tuhatta jäsentä, joten sitä kautta tavoitin kerralla nopeasti ja tehokkaasti suuren määrän sosiaalityöntekijöitä. Facebook on hyvin yleinen ja suosittu sosiaalisen median kanava, joten oletuksenani oli, että ryhmän jäsenet käyttävät sitä kohtuullisen aktiivisesti.

Facebook-keskusteluun osallistuminen kommentilla myös on nopea ja helppo tapa vastata, eikä se vaadi kohtuuttomasti aikaa. Sosiaalityöntekijöiden työmäärä on usein suuri, eikä mihinkään ylimääräiseen, kuten sähköpostikyselyihin vastaamiseen tai haastatteluun osallistumiseen ole välttämättä aikaa tai jaksamista muun työn ohessa.

Uskon siis, että Facebook oli varmin tapa saada yhteys sosiaalityöntekijöihin sekä saada mahdollisimman paljon vastauksia. Myös tutkijalle aineiston kerääminen sosiaalisen median kautta on suhteellisen helppo ja nopea tapa, eikä vie niin paljon aikaa, kuin esimerkiksi haastatteleminen litterointiprosessineen, koska aineisto on jo valmiiksi litteroidussa muodossa.

Valitsin kerätä aineiston julkisen keskustelun avulla. Tämä on perusteltua, koska tutkielman aihe ei ole arka eikä sensitiivinen, tutkimuksen kohteena ei ole haavoittuvat

ryhmät, tutkimustulokset eivät voi leimata yksilöitä tai ryhmiä, tutkimukseen ei liity turvallisuusuhkia, eikä tutkittaville voi aiheutua tutkimuksesta henkistä haittaa. Uskon, että Facebook-keskusteluun kommentoiminen oli tutkittaville miellyttävä sosiaalinen kokemus. Vastaajat näkivät muiden vastaukset, joista voivat mahdollisesti inspiroitua pohtimaan asiaa monelta eri kantilta ja saada vertailupohjaa omille näkemyksille. Moni kommentoikin keskusteluun, että on hyvin mielenkiintoista lukea muiden – tuttujen ja tuntemattomien kollegoiden – näkemyksiä aiheesta, sekä moni kommentoi myös aiheen olevan erittäin hyvä ja mielenkiintoinen.

Keskustelu oli hyvin aktiivista ja kommentteja kerääntyi nopeasti suuri määrä.

Keskustelussa vastaajat kertoivat omia kokemuksiaan, vertailivat vastauksiaan, muistelivat yhdessä hauskoja pukeutumiseen liittyviä tilanteita työelämässä ja vitsailivat aiheesta. Keskusteluun sisältyi siis paljon huumoria, mutta myös toisten näkemysten kyseenalaistamista, lisätiedon pyytämistä ja vastakkaisten näkökulmien esittämistä.

Keskustelussa ilmenneiden näkemysten moninaisuus, monipuolisuus ja ristikkäisyys osoittivat, että aiheesta on hyvin erilaisia ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä.

Keskustelussa tuli siis ilmi paljon sellaisia näkökulmia, joita en ollut osannut etukäteen odottaa, eli eri näkemysten ja motiivien runsaus jopa yllätti minut tutkijana. Jälkikäteen asiaa pohdittuani, koen aineiston keräämisen sosiaalisen median, tarkemmin Facebookin, avulla erittäin hyväksi ideaksi, ja aineiston keruun kokonaisuudessaan oikein onnistuneeksi.

Kirjoitin ryhmään keskustelunaloituksen, jossa esittelin itseni ja kerroin tekeväni pro gradu -tutkielmaa kyseisestä aiheesta. Pohdin keskustelunaloituksen kysymyksenasettelua pitkään. Tutkimuskysymyksenä ”miltä sosiaalityöntekijän pitää näyttää ja miksi?” on hieman huomiota herättävä tai provosoiva, joka voisi mahdollisesti saada keskustelun niin sanotusti ”väärille raiteille” ja huomion kiinnittymään epäolennaiseen, joten päätin valita lempeämmän ja neutraalimman lähestymistavan.

Tutkielmassani olen kiinnostunut sosiaalityöntekijöiden omista kokemuksista ja näkemyksistä, joten päätin kysyä:Miten sinä pukeudut töihin? Miksi? Pyritkö viestimään pukeutumisella jotain? Tällä kysymyksenasettelulla pyrin saamaan vastaajat kirjoittamaan mahdollisimman omakohtaisia ja autenttisia kokemuksia ja näkemyksiä, eikä niinkään vastaamaan yleisellä tasolla siihen, millaisia he ajattelevat sosiaalityöntekijöiden ulkonäkövaatimuksien olevan yhteiskunnallisella tasolla.

Ohjeistin keskusteluun osallistuvia kommenttien kirjoittamisessa kertomalla keskustelunaloituksessa, että tässä tutkielmassa pukeutuminen käsitetään laajempana

kokonaisuutena, johon sisältyy vaatetuksen lisäksi myös muun muassa tyyli ja tapa pukeutua ja ehostautua, hiukset, meikkaaminen, lävistykset ja tatuoinnit. Pyrin tuomaan selkeästi ilmi käyttäväni keskustelua tutkielmani aineistona ja varmistamaan kommentoijien halukkuuden osallistua tutkimukseen kirjoittamalla aloitukseen ”mikäli kommentoit, annat luvan käyttää kommenttiasi tutkimuksessa”. Annoin mahdollisuuden osallistua tutkimukseen myös lähettämällä minulle yksityisviestin tai sähköpostin, mikäli julkisen kommentin kirjoittaminen ei tunnu mieluisalta. Painotin, että kommentit ja viestit käsitellään anonyymisti.

Aluksi keskusteluun tulleet kommentit käsittelivät lähestulkoon pelkästään vastaajien työssä käyttämiä vaatteita, eikä kommenteissa käsitelty motiiveja pukeutumisen ja ulkonäön taustalla (eli miksi vastaajat pukeutuvat juuri kyseisellä tavalla), jotka ovat ensisijaisesti tutkielman kiinnostuksen kohteena. Jouduin kerran ohjaamaan keskustelua kirjoittamalla kommentin, jossa korostin olevani kiinnostunut erityisesti symboliikasta ja sanattomasta viestinnästä pukeutumisen taustalla. Muuten keskustelu eteni omalla painollaan, eikä minun tarvinnut sitä ohjata tai rajata. Vuorokauden kuluttua keskustelunaloituksen julkaisemisesta keskusteluun oli kirjoitettu n. 200 kommenttia.

Seuraavan kolmen vuorokauden kuluessa keskusteluun oli tullut vielä noin 20 kommenttia lisää, sekä olin saanut yllä mainitut yksityis- ja sähköpostiviestit. Päätin tämän olevan riittävä määrä aineistoa, ja kirjoitin keskusteluun kommentin, jossa kerroin saaneeni kerättyä aineiston ja kiitin vastaajia osallistumisesta.

Aineiston esittely

Keskusteluun osallistuneet ovat sosiaalityöntekijöitä tai sosiaalityöntekijäopiskelijoita.

Keskustelussa on yhteensä 226 kommenttia ja kommentoijia yhteensä 131, joista 7 on miesoletettuja ja loput 124 naisoletettuja. Keskustelun kommenttien lisäksi sain kaksi yksityisviestiä ja neljä sähköpostiviestiä, joiden kirjoittajat ovat kaikki naisia. Lisäksi eräs ryhmän jäsen oli kirjoittanut ajatuksiaan kyseisestä aiheesta ryhmässä käytyyn keskusteluun vuonna 2019, ja antoi minulle luvan käyttää hänen kommenttejaan tutkielmassani. Keskustelun kommenttien, yksityisviestien ja sähköpostien myötä tutkimukseen osallistuneiden kokonaismäärä on 137, josta 5,1 % on miesoletettuja ja 94,9

% on naisoletettuja. Vastaajien ikäjakaumasta ei ole tietoa.

Kerätty aineisto on laaja, monipuolinen ja rikas – sekä tutkittavien määrän että sisällön puolesta. Keskustelunaloituksessa en pyytänyt osallistujia mainitsemaan työtehtävää tai

-nimikettä, sillä ne eivät ole tutkimuksen kannalta relevantteja, mutta monet vastaajat sisällyttivät ne kommenttiinsa, ja aineiston rikkauden ja moninaisuuden osoittamiseksi merkitsin ne ylös. Keskusteluun osallistuneista neljä mainitsi työskentelevänsä johtavina sosiaalityöntekijöinä sekä kaksi kertoi olevansa eläkkeellä. Muut kommentoijat mainitsivat työskentelevänsä sosiaalityöntekijänä, ”rivityöntekijänä”, tai eivät maininneet nimikettään lainkaan. Keskusteluun osallistuneet toivat esiin työskentelevänsä alla esitellyissä työtehtävissä ja toimintaympäristöissä:

· lastensuojelu, lapsiperhepalvelut

· lastenvalvoja

· sosiaali- ja kriisipäivystys

· vastaanottokeskus, maahanmuuttajapalvelut, pakolaistyö

· perheneuvola

· koulukuraattori

· terveyssosiaalityö à lastenpsykiatria, aikuispsykiatria, mielenhäiriöosasto, vuodeosasto, perusterveydenhuolto, terveyssosiaalityön kehittämistehtävä

· gerontologinen sosiaalityö

· vammaissosiaalityö

· mielenterveys- ja päihdetyö

· aikuissosiaalityö, nuorten sosiaalityö

· asumissosiaalinen työ

· turvakoti

· kriminaalihuolto, vankila

· lehtori

· sosiaalitoimi

· aluehallintovirasto AVI

3.4 Aineiston analyysi

Diskurssianalyysin keinoin tarkastelen erilaisia merkitysten tuottamisen tapoja etsimällä vastauksia kysymykseen ”miten sanotaan?”. Tämän lisäksi olen kiinnostunut itse merkityksistä, jolloin pyrin sisällönanalyysin keinoin vastaamaan kysymykseen ”mitä sanotaan?”. Sisällönanalyysin tavoitteena on luoda tutkittavasta ilmiöstä sanallinen, tiivis ja selkeä kuvaus. Sisällönanalyysin avulla voidaan analysoida systemaattisesti ja objektiivisesti lähes kaikenlaisia dokumentteja ja kirjallisessa muodossa olevaa materiaalia. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 103.) Sisällönanalyysiä voidaan diskurssianalyysin tavoin käyttää kaikessa laadullisessa tutkimuksessa, ja se myös voidaan käsittää yksittäisen metodin lisäksi myös laajemmaksi orientaatioksi ja teoreettiseksi kehykseksi.