Pukeutuminen on tapa viestiä asiakkaalle tasa-arvoisuutta, horisontaalisuutta, rauhallisuutta sekä helposti lähestyttävyyttä. Viranomaistyylinen pukeutuminen jakkupukuun nähdään jäykäksi, viralliseksi ja hierarkkista asemaa korostavaksi, ja korkokenkien kopina mielletään pelottavaksi ja pahaenteiseksi. Jakkupuku nähdään erityisesti ”punaisena vaatteena”, jota tulee ehdottomasti välttää sosiaalityöntekijänä.
Vahvimmissa näkemyksissä jopa jakkupukua käyttäviä ”jakkupukuihmisiä” ei nähdä sopivaksi töihin lastensuojeluun. Jakkupuvun käyttämiseen liittyy siis paljon sanatonta viestintää, jota ei nähdä sopivaksi sosiaalityön kontekstiin. Tähän kietoutuu tiiviisti myös vallan ulottuvuus: näkemyksissä on valta määritellä mitkä vaatteet ovat sallittuja lastensuojelun sosiaalityöntekijälle ja mitkä eivät, kuten jakkupuvut. Sosiaalisten representaatioiden teorian mukaisesti sosiaalityöntekijät jakavat yhteisen, sosiaalisesti jaetun merkitysmaailman, jonka mukaisesti jakkupukua ja korkokenkiä käyttävä rikkoo sosiaalityöntekijöiden kirjoittamattomia pukeutumissääntöjä.
”En ole jakkupukuihminen, enkä siis sellaisia töissä käytä. Jos olisin jakkupukuihminen, en ehkä olisi lasussa töissä.”
”Tärkeää mulle on myös, että en näytä ”jakkupuku-sossulta”- -”
Yksi suosittu tapa osoittaa asiakkaalle helposti lähestyttävyyttä ja tasa-arvoisuutta sekä häivyttää valta-asetelmaa on villasukkien käyttäminen. Myös rennot ja mukavat vaatteet nähdään tapana viestiä rentoa tunnelmaa, ja nuorten keskuudessa, kuten kouluympäristössä, nuorekkaiden vaatteiden avulla pyritään viestimään tasa-arvoisuutta, helposti lähestyttävyyttä ja ikään kuin samalle tasolle asettumista nuoren kanssa.
Ulkonäön avulla voidaan vahvistaa merkityksellisiä sosiaalisia suhteita myös työssä (Kukkonen ym. 2020, 66).
”- - villasukkia käyttävä ihminen ei voi olla pelottava.”
”- - itse kuulun myös tähän ryhmään sossuja, jotka aattelee, että ei pukeutumisella halua korostaa eroja valta-asetelmissa ja toisaalta ajattelen olevani nuorille helpommin
lähestyttävä.”
Pyrkimys valta-asetelman häivyttämiseen
Tasa-arvoisuutta ja horisontaalisuutta pyritään osoittamaan ja valta-asetelmaa häivyttämään ”piilottelemalla” sosiaalityöntekijän varallisuutta. Valta-asetelman nähdään erityisesti olevan sidottuna varallisuuteen. Omaan tulotasoon ei siis suhtauduta neutraalisti ”näkyy jos näkyy” -asenteella, vaan sitä pyritään tietoisesti piilottelemaan ja ikään kuin salaamaan. Jaetun näkemyksen mukaan kalliiden vaatteiden tai laukkujen, jotka ovat jonkin tunnetun brändin tuottamia, käyttäminen ei ole sopivaa työssä, jossa asiakkaat ovat pienituloisia ja vähävaraisia, jonka vuoksi omaan pukeutumiseen ei kehdata käyttää paljoa rahaa. Sosiaalityö nähdään professiona ja toimintaympäristönä, jossa arvostetaan luonnollisuutta, eikä statuksen osoittamista vaatteilla, sillä se koetaan pinnallisena. Eräs kommentoija kertoi, että sosiaalityön johtamisen on opetettu, ettei sosiaalityöntekijä pukeutumisellaan korosta autoritääristä asemaansa suhteessa asiakkaaseen, eli pyrkimys valta-asetelman häivyttämiseen pukeutumisen avulla juontaa juurensa jo sosiaalityön opinnoista. Asiakassuhteen horisontaalisuus ja tasainen vallanjako asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välillä ovat olennaisia työskentelyn tavoitteita sosiaalityössä (Juhila 2006, 137), ja siihen pyritään aktiivisesti myös pukeutumisen avulla.
”Ehkä tällä alalla aika paljon arvostetaan luonnollisuutta ja sitä ettei ”koreilla vaatteilla”. Ehkä sellainen koetaan liian pinnalliseksi.”
”- -mulle on kommentoitu (erään professorin toimesta) sekä kihlasormuksen timanteista että autosta. Kummatki liian kalliista ilmeisesti, kysyi onko ne musta sopivat
sosiaalityöntekijälle- -”
Erityisesti toimeentulotukeen liittyvässä sekä maahanmuuttajatyössä kalliit vaatteet ja laukut nähdään korneina ja ”hassuina”, sillä niiden arvo voi olla enemmän kuin asiakkaan kuukauden toimeentulotuen määrä. Merkkien ja kalliiden vaatteiden käyttäminen nähdään luotaantyöntävänä sekä kuilun asettamisena asiakkaisiin, eikä pienituloisille asiakkaille haluta näyttää sosiaalityöntekijän käyttävän rahaa kalliisiin vaatteisiin.
Vaatteiden ja asusteiden lisäksi pohdintaa herättää kalliilla autolla ajaminen sosiaalityöntekijänä: saako niin tehdä?
”Tuntuisi hassulta puhua vaikka toimeentulotuen perusosan riittävyydestä, jos itsellä olisi vaikka perusosan hintainen mekko.”
”Jos omistaisin kalliita merkkivaatteita niin en pukeutuisi niihin. Koen sen jotenkin kuilun asettamisena suhteessa asiakkaisin.”
”Mä olen siis miettinyt, miltä vaikuttaa, jos sosiaalityöntekijä kaartaa pihalle jollain Porchella.”
Muutama kommentoija kyseenalaistaa merkkivaatteiden välttelemisen työssä, sillä sosiaalityöntekijöiden suosimat brändit, kuten Uhana, Nosh ja Marimekko, ovat kotimaista ja laadukasta tuotantoa, ja näin ollen hintavia. Merkityksellistä ei siis todellisuudessa olekaan vaatteen tai laukun arvo euroina, vaan se, näyttääkö se kalliilta ja tunnistaako asiakas brändin. Marimekon ja Noshin käyttäminen on siis hyväksyttävämpää kuin Michael Korsin, koska oletuksena on, että asiakkaat tunnistavat sen ja tietävät sen olevan kallis merkki. Toisin sanoen, kalliita merkkivaatteita saa käyttää, mikäli asiakas ei tunnista niitä. Kommenteissa tuotiin esiin, että asiakkaat eivät tykkää tai arvosta sosiaalityöntekijää, joka näyttää kuuluvansa taloudellisesti ylempään keskiluokkaan esimerkiksi jakkupukua käyttämällä, mikä tekee kohtaavista keskusteluista liian jäykkiä.
”Läppäriä kuljetan ylihintaisessa merkkilaukussa, jota en kuitenkaan kehtaa ottaa mukaan kotikäynnille vaan sitä varten töissä on varakassina Marimekon unikko -kangaskassi. Se olalla tunnen itseni enemmän sossuksi, kuin Michael Korsin kanssa.”
”- - vaikka joku Suomessa valmistettu kalliimpi vaate ei välttämättä automaattisesti näytä asiakkaan silmään kalliilta, vaan se edellyttää sitä, että asiakas tunnistaa
merkin-Kyseenalaistamista saa osakseen myös pyrkimys oman tulotason piilotteluun ja salailemiseen, mitä perustellaan sosiaalityöntekijöiden palkkojen julkisuudella. Myös eräs kommentoija tuo esiin, ettei ole ikinä kuullut, että kukaan olisi yhdistänyt hankalimpia asiakastilanteista vaatetukseensa, ja täten kyseenalaistaa kalliiden vaatteiden vaikuttavan negatiivisesti työn tekemiseen ja asiakassuhteisiin. Eräs kommentoija heittää ilmoille ajatuksen pukeutumisen sovittamisesta asiakkaan mukaan: asetammeko silloin itsemme asiakkaan yläpuolelle ja ajattelemme itse asiassa asiakkaan puolesta? Toinen kommentoija myös pohtii, miksi sosiaalityössä pukeudutaan arkisiin ja ei-kalliisiin vaatteisiin, jotta ei korosteta omaa asemaa suhteessa asiakkaaseen, mutta asianajajat ja kiinteistövälittäjät pyrkivät juuri tyylikkäällä pukeutumisella osoittamaan arvostustaan asiakkaita kohtaan.
”Ei se ole mikään salaisuus, että tienaan enemmän kuin monet asiakkaat.”
”Sossujen palkat on kaikkien tiedossa.”
”En ole myöskään kuullut, että hankalimpia asiakastilanteita olisi kukaan yhdistänyt vaatetukseensa.”