Tässä tutkielmassa olen tutkinut sosiaalityöntekijöihin kohdistuvia ulkonäkövaatimuksia sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä, diskurssianalyyttisen tutkimuksen menetelmin. Olen etsinyt sosiaalityöntekijöiden kirjoitetusta tekstistä merkityksiä siitä, miten sosiaalityöntekijät pukeutuvat töihin ja miksi: mitkä pyrkimykset ohjaavat pukeutumista? Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin keinoin, ja aineistosta nousi esiin neljä pukeutumista ohjaavaa diskurssia: tasavertaisuuden diskurssi, persoonallisuuden diskurssi, neutraaliuden diskurssi ja ammatillisuuden diskurssi.
Lähtökohtana tutkielmassa on sosiaalisten representaatioiden teorian mukainen mielikuvien ja asenteiden syntymisen prosessi jaetun arkitiedon kautta. Teorian mukaisesti sosiaalityöntekijöiden ”pukukoodi” on rakentunut sosiaalisesti kielellisissä prosesseissa, ja sosiaalityöntekijät jakavat siitä yhteisen ymmärryksen.
Sosiaalityöntekijöillä on siis jaettua arkitietoa ja -ymmärrystä siitä, millainen pukeutuminen töihin on sallittavaa ja suotavaa, ja millainen puolestaan ei. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti sosiaalityöntekijöiden ulkonäköön kohdistuvat vaatimukset ja odotukset ovat myös rakentuneet sosiaalisesti kielellisessä vuorovaikutuksessa.
Sosiaalityöntekijöiden pukeutuminen nähdään olevan hyvin yhdenmukaista.
Sosiaalityöntekijöille on muodostunut niin vahva ”pukukoodi”, että siitä sosiaalityöntekijät jo vitsailevat keskenään. Myös sosiaalityöntekijät tunnistavat sosiaalityöntekijän univormun, johon kuuluu Marimekon raitapaidat ja mekot, sandaalit, puuhelmet, neuletakki, kangaskassi tai neliönmallinen reppu – kaulahuivia unohtamatta.
Sossuviitta, virkaviitta, kotikäyntilaukku ja huostaanottokynä ovat sosiaalityöntekijöiden keskuudessa käytettyjä käsitteitä yhdenmukaisista vaatteista ja asusteista, jotka nousivat esiin kommenteissa. Sosiaalityöntekijä tunnistetaan koulutuksissa, moniammatillisissa kokouksissa sekä jopa taksissa hyvin yhdenmukaisen pukeutumistyylin perusteella. Eräs kommentoija kokee, että hänen otsassaan lukee niin vahvasti ”sossu”, että tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet avautua ongelmistaan. Tämä kummastuttaa mutta myös huvittaa sosiaalityöntekijöitä. Tutkielmaan osallistui sosiaalityöntekijöitä ympäri Suomen kymmenistä eri työtehtävistä ja organisaatioista, eli hajonta ja otanta ovat suuria.
Sosiaalityöntekijöiden pukeutuminen on siis vahvasti yhdenmukaista työpaikan maantieteellisestä sijainnista ja organisaatiosta huolimatta.
Tutkimustulokset osoittivat, että pukeutuminen ja laajemmin ulkonäkö todella nähdään merkittävänä sanattoman ja symbolisen viestinnän tapana, johon kohdistuu monenlaisia tehtäviä ja pyrkimyksiä. Osa vastaajista toi esiin, etteivät he pyri pukeutumisellaan viestimään mitään, mutta suurin osa vastaajista koki pyrkivänsä pukeutumisellaan aktiivisesti viestimään ja ilmentämään tiettyjä arvoja ja merkityksiä. Kommenteista kävi ilmi, että jotkut vastaajat pysähtyivät ensimmäistä kertaa todella pohtimaan mitä pyrkivät pukeutumisellaan viestimään. Eräs vastaaja totesikin:”En ole ennen niinkään miettinyt, mitä yritän viestiä, mutta ainahan sitä yrittää viestiä jotain.” Pukeutumisen avulla ilmennettävät arvot ja merkitykset kohdistuvat asiakkaaseen ja asiakassuhteeseen (esim.
helposti lähestyttävyys), työntekijään itseensä (esim. itsevarmuuden ja ammatillisuuden lisääminen) sekä yleisesti työhön (esim. työn arvostuksen osoittaminen). Tiettyihin vaatteisiin ja pukeutumistyyleihin erityisesti nähdään sisältyväksi huomattava määrä sanattomia merkityksiä ja symboliikkaa, kuten korkokenkiin, villasukkiin ja jakkupukuun.
Sosiaalityöntekijät pyrkivät pukeutumisen ja ulkonäön kautta viestimään ympärillä olijoilleen itselleen tärkeitä arvoja, mutta myös ulkoapäin kohdistuu vaatimuksia näyttää tietynlaiselta ja ilmentää tiettyjä arvoja – työturvallisuuden ja käytännöllisyyden lisäksi.
Arvoja, joita pukeutumisella pyritään viestimään, on monia, ja ne ovat osin päällekkäisiä ja ristiriidassakin keskenään. Yleisimmät arvot ovat helposti lähestyttävyys, tasa-arvoisuus, rauhallisuus, neutraalius sekä horisontaalisuus. Pukeutuminen ja ulkonäkö nähdään myös merkityksellisenä tapana viestiä arvostusta asiakkaita, työkavereita sekä työtehtävää kohtaan, jonka vuoksi työssään sosiaalityöntekijän tulee näyttää siistiltä, asialliselta ja huolitetulta.
Sosiaalityöntekijä nähdään viranomaisena ja roolimallina, joka näyttää asiakkaille esimerkkiä – tietoisesti tai tiedostamatta. Yhtäältä sosiaalityöntekijä viestii asiakkaille, joilla on mahdollisesti puutteita ja haasteita elämänhallinnassa, omalla esimerkillään miten näyttää siistiltä ja asialliselta, toisaalta sosiaalityöntekijä taas omalla esimerkillään vaatii asiakasta näyttämään yhtä huolitellulta ja ”laitetulta”. Sosiaalityöntekijä nähdään myös viranomaisroolinsa kautta, jota tulee myös viestittää pukeutumisen ja ulkonäön kautta. Homssuista ja epäsiistiä sosiaalityöntekijää ei tällöin nähdä vakavasti otettavana asiantuntijana ja viranomaisena. Oikealla tavalla puettu ruumis on osoitus kantajansa pätevyydestä ja kyvystä pitää yllä kuria ja haluttua järjestystä (Kamila 2012, 131).
Pukeutuminen ja ulkonäkö siis selvästi vaikuttavat sosiaalityöntekijän ammatillisuuteen, uskottavuuteen ja asiantuntijuuteen sosiaaliviranomaisena.
Oman persoonan esiin tuominen pukeutumisen kautta työssä on hyvin kaksijakoinen asia.
Osa puoltaa tätä vahvasti, koska sillä tavalla asiakas saa kokemuksen, että on tekemisissä
”oikean ihmisen” kanssa, eikä pelkästään sosiaaliviranomaisen. Lisäksi se viestittää asiakkaalle suvaitsevaisuutta, ja antaa hänelle ikään kuin luvan olla myös oma itsensä sosiaalityöntekijän seurassa. Persoonan esiin tuomisen vastakkaisena näkemyksenä on pyrkimys neutraaliuteen pukeutumisessa, jotta huomio ei keskity työntekijään vaan asiakkaaseen ja asiakkaan asioihin, eli sosiaalityöntekijän ei toivota herättävän huomiota pukeutumisellaan ja ulkonäöllään. Oman persoonan häivyttäminen nähtiin myös henkisenä ja fyysisenä suojauskeinona: sen avulla pyritään välttämään asiakkaan provosoimista, sekä vedetään raja yksityis- ja työelämän välille. Vaatteilla, esimerkiksi kerrospukeutumalla tai peittävillä vaatteilla, voidaan myös konkreettisesti suojautua siltä, ettei hankalat asiakastapaukset mene ”ihon alle”. Tämä kielii vahvasti sosiaalityön luonteen henkisestä vaativuudesta, raskaudesta ja kuormittavuudesta.
Valta-asetelman häivyttäminen ulkonäön ja pukeutumisen kautta nousi esiin hyvin vahvasti aineistossa, ja se onkin yksi merkittävimmistä sosiaalityöntekijöiden pukeutumista ohjaavista pyrkimyksistä. Sosiaalityön asiakkaat ovat usein pienituloisia, jonka vuoksi sosiaalityöntekijät pyrkivät aktiivisesti ikään kuin peittelemään omaa tulotasoaan ja häivyttämään taloudellista kontrastia suhteessa asiakkaaseen. Kalliiden merkkivaatteiden tai -laukkujen, korkokenkien tai jakkujen ei nähdä kuuluvan sosiaalityöntekijän pukeutumiseen, sillä niiden nähdään kasvattavan kuilua pienituloiseen asiakkaaseen ja tekevän sosiaalityöntekijästä luotaantyöntävän ja jäykän.
Oman varallisuuden esiin tuominen vaatteiden ja asusteiden myötä koetaan kornina ja koreiluna, jota ei nähdä kuuluvaksi sosiaalityön professioon, vaan suomalaisessa kulttuurissa arvostetut nöyryyden ja vaatimattomuuden hyveet korostuvat tässä kontekstissa. Vaarana voikin olla sosiaalityöntekijöiden pyrkimys liialliseen samaistuminen asiakkaaseen ja asiakkaan tilanteeseen.
Pukeutumista määrittää myös vahvasti nuoreen ikään ja työkokemuksen niukkuuteen yhdistyvä epävarmuus. Ulkonäön nähdään määrittävän ammatillisuutta ja uskottavuutta, erityisesti nuorelta näyttäminen sekä lyhyt pituus lisäävät epävarmuutta. Tätä epävarmuutta sosiaalityöntekijät pyrkivät paikkaamaan pukeutumalla asiallisesti, siististi ja asiantuntevasti, ja näyttämään vanhemmalta esimerkiksi värjäämällä hiukset tummemmaksi. Rennot vaatteet, kuten hupparit ja reikäiset farkut vähentävät
uskottavuutta, joten niitä nuoret sosiaalityöntekijät eivät suosi. Korkokenkiä puolestaan käytetään keinona lisätä omaa varmuutta ja uskottavuutta tuomalla pari senttiä lisää pituutta. Lyhyt pituus nähdäänkin ammatillisuutta ja uskottavuutta vähentävänä tekijänä.
Myöhemmässä vaiheessa oman uskottavuuden ja ammatillisuuden korostamiselle ei ole enää tarvetta, kun ikä- ja työvuosia on kertynyt, jolloin hupparit ja reikäfarkut ovat oivia työvaatteita, sillä pukeutumisella pyritään viestimään erityisesti helposti lähestyttävyyttä ja nuorekkuutta. Työkokemuksen lisäksi siis iän tuoman elämänkokemuksen nähdään vaikuttavan olennaisesti sosiaalityöntekijöiden kokemukseen omasta uskottavuudesta, ja pukeutumista ohjaavat pyrkimykset muuttuvat ajan kuluessa. Pieni osa vastaajista kuitenkin koki, ettei ulkonäkö vaikuta ammatillisuuteen ja uskottavuuteen lainkaan, eikä täten ohjaa pukeutumista.