Informantit arvioivat myös kenttätyöntekijän asemaa. Viisi (5/11) piti häntä tasaveroisena itsensä kanssa. Kolmen mielestä hänen asemansa oli alisteinen, jotenkin alempiarvoinen tai ainakin häntä kohdeltiin siten, palvelijana ja tulk-kina. Kaksi informanttia kertoi kenttätyöntekijän yhteiskunnallisen aseman olleen korkeampi kuin heidän. Toinen oli ollut lääkäri ja toinen opettaja.
Informantit käyttivät sanaa counterpart (kollega, virkaveli, Password 1993, 121) useimmin paikallisesta sairaanhoitajasta tai muusta terveydenhuollon
ammattilaisesta kuin kenttätyöntekijästä. Viisas harmaapartainen kenttämies saattoi olla koko operaation onnistumisen kannalta tärkein henkilö tai päin-vastoin aiheuttaa suurta vahinkoa, jos hän ei toiminutkaan järjestön hyväksi.
Kenttätyöntekijän tietoja ja asemaa yhteisössä ei osattu aina hyödyntää, jos hän oli tulkin tai palvelijan roolissa. Palvelijaksi alistaminen tai aseman väärin ymmärtäminen loukkaa ketä tahansa, eikä silloin voida puhua todellisesta kumppanuudesta, tasa-arvosta tai yhteistyöstä.
”Täytyy sanoa, että hänellä oli iso rooli siinä. Ja kyllä mun mielestä joka kerta kun mulla on ollu tämmönen henkilökohtanen työtoveri niin kyllä mää oon hirveen paljon siinä saanu. Että eihän siis millään pysty tunteen paikallisia oloja taikka löytään tavaroita, että vaikka joku nyt sitten pelais omaan pussiinsaki tietyllä lailla, niin se on ai-nut konsti millä siellä pääsee siihen kaikkeen sisälle ja löydät oikeet tavarat oikeista paikoista taikka oikeet henkilöt oikeeseen aikaan ja muuta, että nehän siinä on avainasemassa.... Et vaikka vielä osais paikallista kieltäkin niin et niitä tapoja osaa. Et oikeeseen paikkaan osaa mennä ja istua rauhassa ja keskustella ja juua teetä ja tinkiä ja, et kaikki nää vaikuttaa siihen.” (H5)
Kenttätyöntekijän rooli näyttää olleen keskeinen koko tehtävän onnistumisen kannalta. Hänellä oli avain käytännön järjestelyissä neuvottelijana, suhteiden luojana, tavaroiden hankkijana, yhteisön ja kulttuurin tuntijana. Kielitaidon lisäksi hänellä oli vielä verraton taito: hän tunsi kulttuurin vaatimat käyttäy-tymis- ja keskustelusäännöt, joita käytettiin neuvotteluissa viranomaisten ja muiden paikallisten päättäjien kanssa.
Terveydenhuollon ammattilaisista mainittiin yhteistyökumppaneina ja työtovereina sairaanhoitajat, kyläkätilöt, lääkärit ja lääkintäassistentit (medical assistent) sekä perinteiset parantajat. Klinikoilla ja sairaaloissa paikalliset terveydenhuollon ammattilaiset olivat tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. He kuuluivat sairaalan omaan organisaatioon, tekivät käytännön hoitotyötä yh-dessä sairaanhoitajadelegaatin kanssa, kertoivat tavoista ja perinteistä, olivat yhdyshenkilöinä potilaiden ja delegaattien välillä sekä toimivat tulkkeina.
Lääkintäassistentti oli eräänlainen välskäri, joka työskenteli lääkärin avus-tajana, mutta monilla syrjäisillä paikoilla hän hoiti itsenäisesti potilaita.
H: ”…katsoitko sinä että te olette tasa-arvoisia sairaanhoitaji-na?”I:” Tietenkin, koska hän on omassa maassaan ammattilainen ja hän osaa ja tietää ja hallitsee sen maan kuviot. Välttämättä ei tiedollisesti, taidollisesti ole meidän tasolla, mutta siinähän mun tää voimavarani tietyllä tavalla onkin. Ett mä tiedän ehkä enemmän jostain asiasta ja mä
voin jakaa sen hänelle, kun hän tietää taas siitä omasta kulttuuristaan enemmän, niin hän voi antaa siitä minulle. Elikkä se on tämmönen vuorovaikutussuhde, jossa tietoja, taitoja vaihdetaan.” (H11) Informantit korostivat tasa-arvoa, mutta monen kerronnassa tuli esille ris-tiriitaisuuksia. Omasta asemastaan kertoessaan kukaan ei sanonut olevansa johtaja, mutta sukupuoli oli ongelma silloin, kun oli kyse siitä, kuka määräsi.
Kuitenkin joku määräsi ja oli johtaja. Tasa-arvo, yhteistyö ja kumppanuus olivat hämmentäviä, ristiriitaisia asioita, joiden merkitys käytännössä oli usein epäselvä. Jokainen näki itsensä näiden ihanteiden kautta ja ehkä pyr-kiikin niihin tietoisesti, mutta ympäristön ja toimijan omat kulttuurit olivat keskenään ristiriidassa ja oli vaikea luopua opituista asenteista, mielikuvista ja käsityksistä. (ks. Nurmi & Kontiainen 1995, 65 - 71.) Omaa toimintaa ja itseä koskeva tarkastelu on vaativaa jopa rankkaa, kuten aina, eikä siihen helposti ”sorruta”. Vain kokeneimmat informantit arvioivat kriittisesti itseään ja omaa toimintaansa suhteessa yhteistyökumppaniin.
Perinteiset parantajat mainittiin myös yhteistyökumppaneina. He käyttivät perinteisiä kansanlääkinnän ja traditionaalisen lääketieteen hoitokeinoja, kuten yrttejä ja pihkaa. Parantajien toiminta oli vahvimmillaan psyykkisen tuen ja turvallisuuden sekä mielenterveyden alueella.
”Niitä katottiin vähän karsaammin, mutta tässä loppuvaiheessa meillä oli ihan, varsinkin tämmösissä psyykkisissä ongelmissa, niin me lähetettiin kutsu sinne traditionaalisen lääketieteen keskukseen ja sielt tuli joku ja ne monesti auttoi. Ei tarvittu muuta kuin että he tulee ja heillä oli vahvistavaa yrttiä.” (H6)
Muita yhteistyökumppaneita olivat naiset, arjen asiantuntijat. Kaikissa kult-tuureissa naisten työtä on arki ja perheenemäntinä he ovat vastuussa perheen hyvinvoinnista: lasten hoidosta, ruuasta, vaatteista, terveydestä, hygieniasta ja monesta muusta jokapäiväisestä asiasta.
”...mun on helpompi tehdä töitä naisten kanssa, koska kaikkialla maailmassa naiset ajattelee asioista tietyistä perusasioista samalla tavalla. Mulla on aina joku semmonen nainen, jonka kenties kaikki tuntee tai se on luotettava, Punaisen Puolikuun nainen tai joku sem-monen, joka on arvostettu siinä omassa yhteisössään… Sitten kun sä vertasit niitä vastauksii ja niin ne oli hirveen erilaisia ja minähän tietysti naisena uskoin naisten kertomukset ennen kuin miehen, koska miehethän aina edustaa jotain ”wealth high social classes and so”, mutta naisilla oli se jokapäiväinen elämä: mistä ne saa ruuan sille perheelle.”(H10)
Delegaatin toiminta keskittyi samalla tavalla arkeen: lasten ja perheiden sekä muiden helposti haavoittuvien ryhmien hyvinvointiin. Miehet edustivat yhteisöä ulospäin ja näkyivät julkisella alueella. He olivat yhteydessä avus-tusjärjestöihin, ja tilanteen vakavuuden liioittelu saattoi lisätä materiaalisen avun määrää. Samantapaisesta tilanteesta kertoo seuraava muisto omilta työvuosiltani.
Työskennellessäni Sudanin paimentolaisyhteisöissä tein alueen ruu-anjakelua varten kartoituksen perheiden lukumäärästä ja ruoka-avun tarpeesta. Yhteisön johtajasheikit ilmoittivat perheiden lukumäärän pystytettyjen majojen mukaan, mutta huomasin, ettei kaikissa majoissa ollut tulisijaa lainkaan eli niissä ei asuttu eikä ruokaa laitettu. Niinpä raportoin perheiden lukumäärän tulisijojen perusteella ja liitin mit-tauksiin perustuvan selostuksen lasten ja naisten kunnosta. Ilmeisesti ne olivat luotettavampia mittareita kuin sheikkien ilmoittama majojen lukumäärä. (Tutkijan omat muistiinpanot.)
Yhteisöjen naisilta ei edes kysytty avun tarpeesta, vaikka naisten aluetta oli juuri perheiden ruokatalous. Miesten oletettiin tietävän asia paremmin, mutta tarvittiin toinen nainen (delegaatti) kyselemään ja tarkkailemaan naisten arkea ja perheiden kuntoa.
”Mutta kyllä perheessäkin se on se isoäiti, jolla on se sananvalta loppujen lopuks talon sisällä. Mut siinä että nainen joutuu opet-tamaan miestä, niin siinä tulee varmaan aina semmosta, että siinä täytyy löytää se tie mitä mennään, että ei ookkaan niin yksoikosta, että sanot että tee tuo ja tuo ja tuo. Mutta niin kun monessa asiassa niin se, että oli se nyt kuka hyvänsä ketä opetat, niin jos itse pystyt tekemään sen työn vaikka se ois kuinka likainen homma näytät, että se tehdään tällä tavalla. Jos minä sen teen, niin kyllä sinäkin sen opit.
Ett sekin on semmonen asia joka sitten auttaa.” (H5)
Naisilla, erityisesti isoäideillä, oli perheissä merkittävä rooli. He päättivät kaikista perhettä koskevista asioista. Silti länsimaiset patriarkaaliset yhteis-kunnat olettavat ilman muuta kehitysmaissa miesten olevan kotitalouksien päitä ja naisten alistettuja tai aliarvostettuja, mikä ei pidä paikkaansa. Su-kupuoli on myös länsimaissa neuvoteltu ja kulttuurisesti määritelty suhde.
Määrittelyn kohteena on naisen asema, identiteetti ja rooli yhteisössä, vaikka oikeastaan on kyse miesten ja naisten välisestä suhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. (Julkunen 1992, 145.) Siten naisen arvostuksen, aseman ja tasa-arvon mittaaminen länsimaisilla muuttujilla vääristää todellisuutta.
Kulttuurin antamat merkitykset naisen asemalle, tehtävälle ja arvolle riippuvat yhteisöstä eikä vieraista normeista. (Sajama 1996, 24 - 28.)
Muista yhteistyökumppaneista mainittiin vapaaehtoiset, avunsaajat ja paikallinen yhteisö. Punaisen Ristin perusperiaatteisiin kuuluu vapaaehtoi-suus, siksi avustustyössä oli mukana myös vapaaehtoisia avustajia. Jos kou-lutettuja ammattilaisia ei ollut saatavilla tai heitä ei ollut tarpeeksi, tarvittiin vapaaehtoisia maallikoita kenttäsairaalaan ja pakolaisleirille. Informanttien mukaan suhde heihin oli ohjaava ja opettava. (Kuva 13.)