Suomalaisena yhteistä kertomusta luomassa

Ihminen syntyy johonkin kulttuuriin, joka muovaa minuutta, arvoja, asen-teita, tietoja, toimintamalleja, maailmankuvaa ja elämäntapaa. Se säätelee elämän valintoja ja mahdollisuuksia. Kulttuurin välittämä ja vahvistama identiteetti, sukupuolirooli ja yhteisöllisyys opitaan suhteissa toisiin ihmisiin.

(Allahwerdi 1991, 16.) Oma etninen identiteetti, suomalaisuus, oli mukana myös avustustyössä vieraassa kulttuurissa. Se myös rajoitti näkökulmaa ja vähensi objektiivisuutta. Vaikka oma kulttuuri koettiin tärkeänä, sen piti pysyä taka-alalla.

”Jostakinhan sitä on lähdetty. Ettet sä irrottaudu kokonaan entisestä elämästäs. Et se on siellä olemassa ja jotenkin niin kyllähän sitä omia tapojansa noudattaa edelleenkin oli missä hyvänsä maassa. Mutta Kuva 14. Kenttäsairaalan monikansallinen lääkintätiimi

ehkä ei niin korostetusti, et se on ehkä sillain enempi taustalla. Mun mielestä se liittyy siihen, minkälainen maailmankuva on ittellä niin.

Jos maailmankuva on sellanen, että länsimaalainen, yleensä tää länsimaalainen elämäntapa on ainoo oikee ja hyväksyttävä, niin tottakai on vaikeeta silloin ehkä.” (H5)

Kahden informantin mukaan avustustyöntekijöiden todelliset asenteet tulivat esille illalla työn jälkeen, kun oltiin omassa yhteisössä, väsyneinä ja ilman paikallisia ihmisiä. Arki oli rankkaa, työtä oli paljon ja stressi kova. Tilanne koettiin vaativana, koska tulosta piti syntyä. Käyttäytymisessä oltiin puolustus-asemissa ulkoista tai sisäistä uhkaa vastaan. Oma kulttuuri nähtiin pelkästään hyvänä, vieras pahana ja huonona. Kulttuurin kohtaamisprosessissa puhutaan kulttuurisokista tai reaktiovaiheesta. (vrt. Raunio 1988; Kealey 1990, 1992;

Hall 1992; Rantonen 1994; Vesterinen 1999; Kupiainen 2003.)

M: ”No korostuuko se sitten oma kulttuuri vielä siellä? Onko se sitten ylikorostunut?”

H: ”On, hirveen harvahan sanoo Afrikassa, suomalaiset ihmiset, joiden kanssa mä oon ollu tekemisissä joka on erittäin pieni määrä, sanoo sitä että se afrikkalainen kulttuuri on hirveen mielenkiintoinen ja että siellä ois kiva elää ja että siellä on paljon semmosta ihmistä lähellä, mitä se on mun mielestä. Harvahan siellä arvostaa afrikka-laisia. Nehän on kehitysmaan raukkoja, pieniä tyhmiä, jotka ei osaa hoitaa itseensä. Niin, sekin on vähän silleen, että kun sä teet sitä työtäs, ethän sä kauheesti kuuntele mitä se toinen ihminen puhuu, vaan sä puuhastelet sitä omaa hommaas ja yrität saada selville mitä se potilas sulle sanoo tai asiakas tai kuka se nyt onkaan. Mutta illalla kun sä tuut sinne missä sä asut niin kyllähän se monta kertaa juttu on sitä, että miten hyvin meillä menee ja näillä ei oo kertakaikkiaan äly päässä eikä ne osaa hoitaa itteensä ja vesikin on noin likaista ja ne saa melkein mitä ne ansaitteekin mitäs ovat niin tyhmiä käyttäen aivan...”

M: ”Siis ne paikalliset ihmiset?”

H: ”Että ne olisivat tyhmiä. Ne ihmiset jotka on niin sanoneet, ovat käyttäneet sanaa tyhmä.” (H10)

Ilmeisesti tässä oli kyse juuri reaktiovaiheesta. Informantti ei lukenut itseään tähän joukkoon, mutta kylläkin muita suomalaisia. Vieraassa kulttuurissa työskenneltäessä kulttuurista johtuvia ongelmia ja vaikeuksia pidetään usein jonkinlaisina heikkouksina, vaikeasti hyväksyttävinä tai jopa häpeällisinä, mutta tutkimusten mukaan prosessin läpikäyminen on välttämätöntä teh-tävässä onnistumisen ja tehokkuuden kannalta. (Raunio 1988; Hawes &

Kealey 1979; Kealey 1990; 1992; Kealey & Proteroe. 1995.)

Alhon (1980) tutkimus kehitysyhteistyön asiantuntijoiden koetusta tyyty-väisyydestä tehtävässä onnistumisessa ei tuonut esille stressikokemuksia (tai tutkija ei halunnut nostaa niitä esille). Samanlainen tulos tuli myös Tjoflåtin (1996) tutkimuksessa hyvin valmentautuneista ja motivoituneista norjalaisista sairaanhoitajista kriisitehtävissä. Vain harvalla oli ollut stressikokemuksia tai niistä ei haluttu kertoa.

Omassa tutkielmassani (Riikonen 1994) tuli esille kulttuurin kohtaa-mattomuus tai välinpitämättömyys kulttuurikysymyksistä. Punaisen Ris-tin henkilöreservin jäsenten lyhyt valmentautumisaika rajoitti paikka- ja kulttuurikohtaista valmentautumista. Tiedot kulttuurista olivat pakostakin vähäisiä, pinnallisia ja hyvin yleisellä tasolla, vaikka lisää tietoa saatiin tehtävän aikana.

H: ”Mitä sitten tarkoitit, kun sanoit että suomalaisilla pitää se Maamme-laulu soida? Ne joita olet tavannut, pitääkö ne sitä Suo-mee korkeella, mutta ne toiset ei pidä esimerkiksi englantilaiset, norjalaiset?”

I: ”Ei mun mielestä, se on varmaankin sitä, että niitten omassa kult-tuurissa on toisten kulttuurien edustajia. Nehän on siirtomaavaltoja, englantilaiset ja alankomaalaiset ja ranskalaiset ja, no sveitsiläisil-lä on kans muuten silsveitsiläisil-lä lailla, mutta... Niin no sveitsisveitsiläisil-läisethän on sveitsiläisiä. Ne ihmiset, joiden kanssa mä olen ollu töissä, jotka ei oo edes pohjoismaalaisia, no norjalaisten kanssa mä oon ollu pari kertaa silleen että mä oon ollu norjalaisessa tiimissä mukana tai niitä on ollu siellä jossain pusikossa rymistelly. Ne kaikki muut hyväksyy toisen näkösen, toisen värisen, toisesta kulttuurista, toista uskontoa edustavan ihmisen paljon helpommin kuin me.” (H10)

Suomalaisuus kansakuntana, kulttuurina ja erikoislaatuna suhteessa muihin kansoihin ja vieraisiin kulttuurivaikutteisiin sisältää vanhastaan uhkaa ja puolustusta. Omaa erikoislaatua ja erillisyyttä muista korostetaan jatkuvalla oman erikoislaadun tai paremmuuden vakuuttelulla sekä itselle että muille.

(Anttonen 1997, 52 - 66.)

Mielikuvat suomalaisista eristäytyvinä, sulkeutuneina ja huonosti muita sietävinä elivät myös tässä aineistossa suomalaisten itsensä kertomina.

Kielteinen omakuva muista maista tulevien delegaattien rinnalla näyttää melko selvältä. Englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset ovat vanhoja siirtomaaisäntiä, tottuneet muualta tuleviin ihmisiin ja hyväksyvät helpommin erilaisuutta kuin suomalaiset, jotka näkivät sen negatiivisena poikkeamana.

Kuitenkin muiden näkemys suomalaisuudesta saattaa olla täysin päinvas-tainen, positiivinen. Laine-Sveibyn (1991) mukaan ruotsalaiset pitävät suomalaisten vahvimpana ominaisuutena vahvaa kansallista itsetuntoa. Sen

lisäksi suomalaisia kuvataan myös vakavina, karuina ja vähäpuheisina, mikä koetaan sekä positiivisena että negatiivisena. Soiko ”Maamme-laulut” tätä vahvaa itsetuntoa vai päinvastoin?

Viime vuosien muotikäsite kulttuurirelativismi on eräänlainen korvike tai peite kulttuurirasismille ja etnosentrismille: siedetään pakosta, kun ei muuta voida, mutta verhotaan se järkevältä kuulostaviin käsitteisiin kult-tuurirelativismista. Kulttuuriin lähestymistapana seikkailu voi olla yksi tapa välttää kulttuurin kohtaamista ja joutumista vastakkain omien asenteidensa ja stereotypioidensa kanssa. (Latvala 1995; vrt. Hall 1992, 283, 296 - 306.) Arjen tasolla kulttuurirelativismin tulisi liittyä oman tietopohjan arviointiin ja suhteellistumiseen. Lähtökohtaisesti omat tavat ja arvot eivät ole absoluuttisia tai automaattisia totuuksia eikä siten ylivertaisia muihin verrattuina. Siksi tulisi olla varovainen yleistämisessä. (Kupiainen 2003, 253.)