Humanitaarinen työ – haaste ammattitaidolle ja -koulutukselle

Palaan vielä hetkeksi alkuun ja omaan tarinaani. Suomeen paluu ja nor-maali arki Punaisen Ristin komennusten ja kehitysyhteistyövuosien jälkeen oli rankkaa ja sisälsi monia muutoksia. Vaihdoin ammattia ja työpaikkaa, aloin opiskella yliopistossa. Monet asiat vaivasivat, oman paikan etsiminen koti-Suomessa oli entistä tärkeämpää, mutta myös vaikeampaa. Osallistuin edelleen Punaisen Ristin koulutustilaisuuksiin ja hämmästelin oman näkökul-mani muuttumista ja sitä, miten kauas olin lähtöpisteestä joutunut etsiessäni paikkaani. Katselin komennuksia ja kehitysyhteistyötä jotenkin ihan kum-mallisesti: epävarmasti ja sisältäpäin, paikallisten ihmisten näkökulmasta.

Hämmentäviä tilanteita oli useita. Vuosia sitten eräs delegaatti oli juuri palannut rankalta komennukselta ja kertoi työstään sotasairaalassa. Paikalli-nen henkilökunta, lääkärit ja sairaanhoitajat, olivat olleet lähes kelvottomia, täysin vastuuntunnottomia, käskyjä oli vaikea vastaanottaa klaanijärjestel-män takia, ja mikä pahinta: yhteisöllisyydestä ei ollut tietoakaan. Syytöksiä oli muitakin, mutta kirjasin muistikirjaani ylös edellä mainitut. Huomasin asettuvani henkilökunnan asemaan, kuten eräs paikallinen ystäväni oli mi-nua neuvonut tuberkuloosiprojektin aikana. Kaikki syytökset ehdollistuivat mielessäni. Mitä vastuuntunnottomuus oli, jos nämä kelvottomat lääkärit ja hoitajat olivat perustaneet sairaalan ja pyytäneet apua kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä? Kasvatustieteen luennoilla oli kerrottu vastuullisuuteen oppimisen vaativan tasa-arvoista ja luottamuksellista ilmapiiriä. Oliko sel-laista sotasairaalassa? Olin itsekin törmännyt tähän vastuukysymykseen ja oppinut kovan kokemuksen kautta, ettei vastuuta voi kantaa ellei sitä anneta tai sallita. Kuitenkin he olivat vastanneet asioista ennenkin ja vastaisivat delegaattien lähdettyäkin, mutta miksei nyt?

Toinen ongelma oli käskytyssuhteet. Olivatko delegaatit käskijän ase-massa, vaikka siellä oli omat johtajat paikalla? Yhteisöllisyyden puute oli mielestäni kummallisin väite, koska kyseisen kulttuurin keskeisin piirre oli juuri yhteisöllisyys. Mitä sitten yhteisöllisyydellä tarkoitettiin, mitä se

oli, mitä heidän ja mitä meidän? Köyhyystutkija Matti Heikkilä oli äsket-täin puhunut televisiossa yhteisöllisyydestä ja sanonut hyvinvointivaltion tuhoavan yhteisöllisyyden ja vastuuntunnon (ks. myös Wilensky 1975, 86 - 119; Heikkilä 1993, 101). Maassa vallitsi raaka sisällissota, mutta voiko kaoottisia olosuhteita verrata hyvinvoivaan Suomeen ja syyttää sitten ihmisiä olosuhteista? Oliko mitään ”normaalia” noissa olosuhteissa?

Toisen kerran kenttäsairaalan ylihoitajana toiminut delegaatti kertoi leik-kausosaston nuorista avustajista, miehistä, jotka oli koulutettu paikallisesti, mutta eivät oppineet tehtäviä. Niihin aikoihin Suomessa sairaanhoitajakoulutus kesti 3,5 - 4,5 vuotta ja perushoitajankin opintoihin kului aikaa kaksi vuotta, mutta sotasairaalan ”pojat” eivät oppineet puolessa vuodessa. Kuitenkin kärpäset puuttuivat leikkaussalista, kuten hän lopuksi huomautti. Eräästä diasta tunnistin remonteeratun tuberkuloosisairaalan henkilökuntineen ja löysin tuttuja kasvoja. Katselin asioita tosiaan sisältäpäin kuten ystäväni oli neuvonut, mutta enkö sittenkään ymmärtänyt tai nähnyt todellisuutta vai lisäsikö tieto omaa tuskaani? Tiesin varmasti, että sotasairaala ei ollut mikä tahansa röttelö, vaan entinen kunnon tuberkuloosisairaala, jossa osaava henkilökunta oli hoitanut potilaita. Mutta mikä meni nyt väärin ja miksi?

Millaista ammattitaitoa ja erityisosaamista Punaisen Ristin komennuksilla oikein tarvittiin? Mitkä olivat ydintaitoja ja mikä kulttuurin merkitys dele-gaatin osaamisessa? Oliko olemassa joitakin persoonallisia taitoja tai omi-naisuuksia, jotka auttaisivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa?

Yrityksestä ja tahdosta ei ollut puutetta, sen saattoi nähdä kertojien uupuneista olemuksista. Kerran kysyin vastaavassa tilanteessa, auttaisiko komennuksilla tilanteen ymmärtämisessä antropologi, psykologi tai muu vastaava ja sain vastaukseksi, ettei sellaiseen ole ollut tarvetta. Minusta oli.

Kolmas ärtymystä herättävä havaintoni oli ns. sädekehäsyndrooma, joka tuntui tulevan komennusten mukana. En tuntenut tehneeni mitään sankarillista, mielessäni oli pikemminkin työn vaativuus ja raskaus, omien tietojeni ja taitojeni rajallisuus sekä avuttomuus kulttuurikysymyksissä. Silti olin ”pärjännyt” vaikeissa paikoissa ja rakastin kiihkeästi Punaista Ristiä.

Sitten erästä virkaa hakiessani kokemuksillani ei ollutkaan merkitystä, koska olin ollut liian kauan Afrikassa! Tiedollinen ristiriita oli suuri ja se johti etsimään tietoa.

Nyt tutkimusmatkojeni jälkeen alan vähän ymmärtää. Poikkeusolojen krii-sityöhön ja kehittämistehtäviin vieraaseen kulttuuriin lähtevän sairaanhoitajan ammattitaidon tärkeimmät osaamisalueet ovat transfer-taidot ja taito sijoittaa itsensä kontekstiin. Muut ammattitaidon keskeiset osaamisalueet ovat myös tärkeitä, eikä ilman niitä olisi kahta tärkeintä. Ne luovat mahdollisuuden transferille ja itsensä sijoittamiselle kontekstiin. Siksi tietoperustan tulee olla

laaja, tehtävään sitoutumisen ja motivaation kestävää ja itseluottamuksen vahvaa että ammatillisten rajojen avartaminen ja ylittäminen onnistuisi.

Vaikka reflektiivinen työtapa on sairaanhoitajakoulutuksen tavoitteena (Opinto-opas 2004, 147), siihen tulee delegaattien valmennuksessa kiinnit-tää erityistä huomiota antamalla konkreetteja työkaluja ja standardoimalla reflektion kohteita. Myös palautejärjestelmän ajanmukaistaminen tekee siitä reaaliaikaisen ja tehtävän kannalta tehokkaamman.

Millainen palautejärjestelmän tulisi sitten olla? Kehitysyhteistyötä tutki-neet Kealey ja Protheroe (1995) ehdottavat tuen lisäämistä työkomennuksen aikana. Konkreettisesti se voisi olla ohjauksen, koulutuksen, vertaisarvioinnin ja mentoroinnin kehittämistä. Saaren (2000, 278 - 284) mukaan pelastus-henkilöstön, poliisin, lääkäreiden ja sairaanhoitajien tulisi saada jo perusko-lutuksensa aikana riittävät tiedot traumaattisesta stressistä ja traumaattisten kokemusten vaikutuksista. Monilla työpaikoilla on ollut jo vuosia käytössä työnohjaus, erityisesti psyykkisesti raskaissa tehtävissä. Tämän tutkimuk-sen informanteilla ei ollut vielä palautejärjestelmää, vaikka tarvetta siihen olisi ollut. Sen keskeisenä tehtävänä voisi olla Seibert’in (1996, 251 - 256) suosittelema reaaliaikainen reflektio.

Viime vuosina monien raskaiden avustusoperaatioiden jälkeen Punainen Risti onkin kiinnittänyt erityishuomiota psykososiaaliseen tukeen sekä koulutuksessa että kehittämällä erilaisia tukiryhmiä ja psykologipalveluja.

Myös briefing- ja debriefing menetelmiä on kehitetty paremmin vastaamaan delegaattien tarpeisiin. Minkkinen (1999) suosittelee psykologin palvelujen käyttämistä silloin tällöin myös normaalina aikana. Punaisen Ristin tehtävissä ns. normaalia aikaa ei juuri ole, tavallisesti se on rauhallista tai tapahtuma-tonta aikaa ja sellaisenaan poikkeuksellista. Silloinkin se on normaalista elämästä ja työtehtävistä poikkeavaa aikaa. Palvelujen ja palautejärjestel-män kehittäminen ei yksistään riitä eikä kaikki niitä tarvitse tai edes halua käyttää. Tarvitaan myös tietoa traumaattisesta stressistä ja sen hallinnasta ja erilaisista keskinäisen tuen muodoista tehtävän aikana. Delegaattien käyttöön on kehitetty myös kalenterimallinen ohjekirjanen. (Reservin tiedote 3/2000;

ShereHandbook 2000.)

Matkat ”kuran ja kuoleman keskelle” ovat tänä päivänäkin humanitaa-risten avustusjärjestöjen arkea, koska maailma on edelleen taistelujen ja sotien paikka, nyt ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös sotien luonne on muuttunut. Tänään ne ovat useimmiten valtion sisäisiä, pitkäkes-toisia, moniongelmaisia ja useiden aseellisten ryhmittymien sotia, joissa siviiliväestöstä on tullut tietoisesti uhri. (Reservin tiedote 2/2000.) Jotkut avustusoperaatiot ovat olleet myös erityisen raskaita ja vaarallisia (Tsetsenia, Ruanda, Somalia, Sudan). Myös suuret luonnononnettomuudet työllistävät,

kuten tsunami vuoden 2004 lopussa, apua on saatava nopeasti ja laajasti.

Avun tulee olla hyvin suunniteltua, tehokkaasti organisoitua ja yhteistyöhön tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Kriisityön valmiuksia arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös työn-tekijöiden dispositionaalisiin ominaisuuksiin, ammattitaitoon ja osaamisval-miuksiin. Tämä tutkimus kohdistui sairaanhoitajien ammattitaitoon. Kaikki informantit olivat suorittaneet sairaanhoitajan tutkinnon vanhanmuotoisena ennen vuoden 1986 tutkinnonuudistusta. Tutkinnonuudistuksen myötä sai-raanhoitajat erikoistuivat jollekin hoitotyön osa-alueelle jo peruskoulutuksen aikana. Toinen tutkinnon uudistus tapahtui v. 1993, kun koulutus siirtyi ammattikorkeakouluihin. Ammatillisten valmiuksien voi olettaa parantuneen laadullisesti, vaikka tutkimustietoa on vielä vähän. Sairaanhoitajan perus-tutkinnon opetussuunnitelmaan ei kuulu varsinaisia erikoistumisopintoja, vaan 20 opintoviikon syventävät opinnot. (Opinto-opas 2004.) Koulutus on keskittymässä yhä selvemmin hoitotyöhön, ydinosaamiseen ja yleissairaan-hoitajien kouluttamiseen. Se antaa perusvalmiudet toimia usealla hoitotyön alueella, mikä mielestäni on oikea suunta. Koulutus tähtää yleissairaanhoitajien valmistamiseen, kuitenkin työelämässä vaaditaan myös kapeaa erikoisosaa-mista. Huippuyksiköissä tarvittava erikoisosaaminen opitaan työskentelemällä kyseisissä yksiköissä. Tutkinnon jälkeinen erikoistumiskoulutus on lisänä erityisalojen osaamisessa.

Punaisen Ristin tehtävissä erikoisosaaminen muodostuu ammatin ydin-taidoista. Ongelmaksi voi nousta ammatin ytimen säilyminen ja kehittymi-nen huipputaidoiksi. Kriisityön erikoisosaamikehittymi-nen on ollut humanitaaristen järjestöjen vastuulla, koska kyseessä on kapea erikoisosaamisen alue ja järjestöt vastaavat lähettämiensä delegaattien tehtävään valmentamisesta, sopivuudesta ja pätevyydestä. Suomen Punainen Risti teki v. 2001 kyselyn henkilöreservin jäsenille osaamisalueista. Vastaajia pyydettiin merkitsemään kaikki osaamisalueensa ja sen jälkeen nimeämään kolme tärkeintä, joihin he katsoivat ensisijaisesti kuuluvansa ammatillisen taustansa, kokemuksensa ja koulutuksensa puolesta. Vastausprosentti oli matala (29), eikä tulos ole siten yleistettävissä. Kuitenkin siitä voi päätellä ammatillisen osaamisen olevan tärkeintä reserviläisten osaamisalueissa, toissijaisena osaamisalueena oli ka-tastrofivalmius. Punainen Risti käyttää tuloksia koulutuksen kohdentamiseen ja suunnitteluun. (Reservin tiedote 1/2002.) Punainen Risti on aktiivisesti kehittänyt omaa koulutusohjelmaansa omien tarpeidensa mukaisesti. Olisiko tarvetta myös virallisen koulutusjärjestelmän, kuten ammattikorkeakoulujen, paneutua omissa koulutusohjelmissaan poikkeusolojen erityistaitoihin?

Kautta linjan aineistossa korostui tahdon merkitys: halu auttaa oli kes-keinen motivaatio, tahto tehdä kaikkea eteen tulevaa ja oppia, jos ei osaa,

oli selkeä asenne tehtävään, rohkeus vastata ammattitaidolla kontekstin vaatimuksiin eli tahto selviytyä vaikeassa tehtävässä. Sekä Bereiter (1995) että Soini (1999) korostavat niiden merkitystä transferin onnistumisessa.

Tahto ei yksin riitä, mutta se aktivoi taidon. Tahdon merkitys korostui myös itsensä sijoittamisessa kulttuuriin suhteessa toimintaympäristöön, työtove-reihin ja avunsaajiin.

Vuoden 2004 lopussa tapahtunut suuri Aasian luonnononnettomuus testasi taas kerran pelastusjärjestöjen toimintavalmiutta ja yhteistyötä. Kansain-välinen Punainen Risti oli paikalla ensimmäisten joukossa. Globalisaation mukana kaukaiset sodat, aseelliset selkkaukset, pakolaisuus ja suuret luon-nononnettomuudet koskettavat jollakin tavalla jokaista meistä ja tulevat lähelle arkea. Ihmisoikeudet, Geneven sopimukset, humanitaarinen oikeus ja sodan oikeussäännöt ovat edelleen voimassa, vaikka avun perille meno kohtaa uusia, ennen tuntemattomia esteitä. Puolueettomien avustusjärjestöjen ongelmaksi on tullut turvallisuus eikä apua saada perille siviiliuhreille, koska taistelevat osapuolet estävät sen tai sallivat vain omilla ehdoillaan. (Apua...

2004.) Siten myös humanitaarinen apu uhkaa militarisoitua, politisoitu ja pahimmillaan ehdollistua. Sen seurauksena puolueettomuus katoaa ja avus-tusjärjestöjen asema ja työ vaikeutuvat, kuten tapahtui Irakin sodan aikana syksyllä 2004 (Suomen Punainen Risti: Ajankohtaista). Samalla kilpailu resursseista ja näkyvyydestä avustusjärjestöjen kesken kovenee. Punaisen Ristin rooli on ollut merkittävä kansainvälisessä humanitaarisessa työssä, erityisesti lääkinnällisen avun alueella, jossa Suomi on ollut mukana laajalla rintamalla. Suomen vahvuutena on ollut hyvin koulutettu, vapaaehtoinen henkilöreservi, jota järjestö jatkuvasti kouluttaa. (Hytönen 2002, 110 - 111.) Sairaanhoitajan asiantuntijuudella ja eettisellä osaamisella on annettavaa humanitaaristen järjestöjen työntekijöinä. Vapaaehtoisjärjestöjen merkitys kasvaa taisteltaessa resursseista.