Vaikutukset käytännön toimintaan Vaikutukset sosiaalisiin suhteisiin Ei jaksanut leikkiä lasten kanssa, ulkoilun
jää-minen vähälle
Sosiaalisen maailman kutistuminen, eristäyty-minen
Tapaturmat kotona, autoillessa Ilmapiirin kiristyminen, riidat Itsestä huolehtimisen jääminen Ongelmat parisuhteessa
Yksinkertaisten tehtävien vaikeutumien Vuorovaikutuksen heikentyminen lasten kanssa Vanhempien lasten asioiden jääminen
taka-alalle Riski lapsen kaltoinkohtelulle kasvaa
Kotitöiden jääminen vähemmälle huomiolle Äiti ei aidosti läsnä (”zombi-äiti, robotti-äiti”)
Tapaamisten unohtelut Työelämästä pois jääminen
Haasteet imetyksessä
49
4.1.2 Kulissit laskettuina, naamiot riisuttuina – ”Älä tule paha äiti, tule hyvä äiti”
Suomessa keskeisin hoivan muoto on läheisten antamaa, informaalia, hoivaa (Zechner, 2008, 1). Hoivan tarve vaihtelee suuresti elämän eri vaiheissa. Elämän ensivuosina pieni lapsi tarvitsee lähes jatkuvaa hoi-vaa, huolenpitoa sekä aikuisen läsnäoloa. Monet äidit tekevätkin valinnan olla lapsensa kanssa kotona mahdollisimman pitkään, jos vain perheen taloudellinen tilanne sallii. Tosilla kotiin jääminen on välttä-mätön pakko, koska töitä ei ole tarjolla.
Nousiaisen mukaan (2004) naisella katsotaan olevan ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta äidillisen.
Nousiainen näkee äitiyden myös toimintana, joka kytkeytyy äidin ominaisuuksiin, esimerkiksi rakastava äiti antaa lapselle hellyyttä lohduttamalla lasta (Nousiainen 2004, 62). Tutkimukseen osallistuneiden äi-tien kirjoituksista kuultaa läpi äidin omat mielikuvat siitä, millaisia ominaisuuksia hyvältä äidiltä vaadi-taan ja mitä on hyvä äitiys ja hyvä hoiva. Yleisimmät kirjoitusten käsitykset hyvästä äidistä liitetään äidin antamaan hoivaan. Käsitykset hyvästä äidin hoivasta liitetään lapsen kanssa ”jaksamiseen” ja lapsen nu-kuttamiseen, hellään hoitoon, lapsen tyytyväisenä pitämiseen, imetykseen ja lapsen kanssa leikkimiseen.
Äidit kuitenkin liittävät lapsen kanssa kotona oloon ja äitiyteen myös kodin siisteyden, oman aktiivisuu-den (kerhot, harrastukset) ja ruuanlaiton perheelle. Valvovilla äideillä on erityinen paine saada lapsi nuk-kumaan. Valvova ja itkuinen lapsi saa äidin kyseenalaistamaan omaa hyvää äitiyttä ja ehkä myös nai-seutta. Oletamme pienen vauvan nukkuvan suurimman osan vuorokaudesta ja että viimeistään oman äi-din syli saa vauvan rauhoittumaan. Kun näin ei tapahdu, valvova äiti ajattelee ensin, että ”lapsessa on jotain vikaa”, mutta jos tämä äidin näkemys tyrmätään terveydenhuollossa, valvova äiti ajattelee herkästi, että vika on hänessä. Äiti ei ole riittävän hyvä äiti, jos hän ei jaksa oman lapsen kanssa, joka on vielä ammattilaisten mukaan terve.
”Ärtyisyyttä siitä, ettei osaa hoitaa lastaan paremmin, että tämä nukkuisi paremmin. Omien valintojen kyseenalaistamista…muutaman kerran mietin, että lähden itse pois ja mieheni saa etsiä lapselle uuden äidin joka osaa hoitaa asiat paremmin. ” (V 182)
50
”En olisi kestänyt lapsen itkua. Koin, etten jaksanut lohduttaa, oli keinoton olo. Lapsi ei onneksi itkenyt paljoa, hän vaan valvoi. Sitäkään en olisi jaksanut. Koin itseni huonoksi äidiksi, kun en terveen ja taval-lisen lapsen kanssa jaksanut tavallista arkea.” (V 187)
Joissain kirjoituksissa tule esille myös lapsen imetyksen vahva yhdistäminen hyvään äitiyteen. Epäon-nistuneet yritykset imetyksessä, saada lapsi rauhoittumaan tai nukkumaan sekä oma jaksamattomuus tuo-vat äidin elämään jatkuvaa painetta, epätoivoa ja häpeää.
”Jouduin määrittelemään oman hyvän äitiyden aivan uudestaan, kun en saanut imettää 4-kuista vau-vaani. se oli valtava pettymys minulle. Jouduin tekemään paljon töitä, että pääsisin siitä yli ja pystyin olemaan läsnä lapselleni. Koin epäonnistuneeni pyrkimyksessäni olla täydellinen äiti.” (V 93)
Tilannetta ja avun hakemista estää väsymyksen aiheuttama tilanteelle sokeutuminen, mutta myös äidin leimautumisen pelko, ei vain äitinä, vaan myös ihmiselämän muissa rooleissa: puolisona, potilaana, nai-sena ja työntekijänä. Vaikkakaan Goffmanin leiman käsite ei olekaan enää sama kuin 60-luvulla, niin sen pohjimmainen merkitys on silti sama ja äidit tietävät sen: Leiman saa osakseen ne, jotka eivät ole tai toimi niin kuin valtaosa. Äiti kategorisoidaan viranomaisten toimesta esimerkiksi masentuneeksi äidiksi, psyykkisesti sairaaksi äidiksi tai väsyneeksi äidiksi. Leimautumisen pelko saa puolestaan monet sinnit-telemään ja pitämään oman hyvän äitiyden kulisseja yllä, jolloin apua ei haluta pyytää.
”Luottamuksellista keskusteluapua…ilman leimaantumista, merkintöjä ja pelkoa siitä, että ajautuu pit-kään taisteluun oikeudestaan olla lapsilleen äiti. Valittava totuus on, että psyykkisen puolen ongelmiin haetusta avusta ja diagnooseista jää leima, mikä haittaa asiointia muiden sairauksien puitteissa sekä työelämässä.” (V 322)
”Vaikka turvaverkko oli suuri, oli tarve pitää kulissit yllä.” (V 75)
Muutamat äidit ovat löytäneet lopulta tilanteeseen mielenkiintoisen ratkaisun, eräänlaisen selviytymis-keinon (coping-keino, jota käsittelen erikseen myöhemmin), jota voisi kutua Goffmanin teatterivertaus-kuvaa lainaten ”kulissien laskemisiksi vapaaehtoisesti muiden edessä”. Äidit itse käyttävät tapahtumasta myös ilmauksia riman/ tason laskeminen, kontrollista luopuminen tai armollisuus itseä kohtaan. Tällä
51
äidit tarkoittavat tilanteen jonkin asteista hyväksymistä, tietyistä itselle tärkeistä asioista luopumista ja oman väsymyksen näyttämistä myös muille. Kun kulissit lasketaan niin sanotusti vapaaehtoisesti, siihen ei liitetä samankaltaista häpeän tunnetta kuin ”kasvojen menetykseen”, joka aiheutuu äidin hallitsemat-tomasta romahtamisesta.
”Tuntui zombilta tai robotilta. Hoidin vauvan parhaani mukaan, rima tosin alennettuna. Ei kylvetty joka ilta, vaikka vauva siitä olisi nauttinut. Kunhan vauva oli ruokittu, sylissä, hellitty, kuivissa vaipoissa ja viihdytetty.” (V 173)
”Yritin keskittyä siihen, ettei vähäinen energia mennyt ainakaan turhanaikaiseen ”kulissien pitämiseen”
tai sellaiseen, mitä tekisin vain siksi että muiden silmissä täytyisi tehdä, esimerkiksi raahautuisin ihmis-ten ilmoille vain vaikuttaakseni aktiiviselta äidiltä.” (V 304)
Berg (2009) tuo esiin hyvän huomion, että äitiyteen liittyvät odotukset rakentuvat myös suhteessa isyy-teen ja sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Samoin Berg kirjoittaa, että hyvään äitiyisyy-teen kohdistuvat odotukset ovat moraalisesti ja yhteiskunnallisesti velvoittavampia kuin hyvään isyyteen kohdistuvat odo-tukset. (Berg 2009, 174.) Monissa äitien kirjoituksissa näkyy selvä maininta kateudesta puolison yöunia kohtaan.
”Kateellinen miehelle, kun se saa nukkua. Teki mieli kirkua, että se heräsi tai heitellä sitä esineillä.” (V 183)
”Välillä ajattelin, että isänkin kuuluisi valvoa tässä ja lohduttaa lastaan…” (V 78)
Äitien kirjoituksissa tulee esiin, että puoliso odottaa, että äiti on se joka hoitaa yöllä ja muutenkin suu-rimmaksi osaksi lapsen. Muutamissa tarinoissa tulee esiin sivulauseessa äidin kuvittelevan puolisolla olevan häntä kohtaan tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, joita hän pyrkii (joskus turhaankin) täyttämään.
”Koin hyvin huonoa omaatuntoa, jos ei kotona oltu siivottu miehen tultua kotiin. Mies ei edes odottanut, että olisin aina siivonnut/tehnyt ruuan valmiiksi.” (V 51)
52
Rautio (2016) tuo väitöskirjassaan esiin, että kuten äitiin ja äitiyteen, myös isiin ja isyyteen liitetään erilaisia odotuksia. Raution tutkimuksessa tuodaan esiin ns. uuden isyyden malli, joka ilmenee erilaissa vanhemmuuskäytännöissä ja yleisissä puhetavoissa. Uuden mallin mukaan isät ottavat nykyään osaa vanhemmuuteen aiempaa enemmän. (Rautio 2016, 130.) Tämä näkökulma tulee valvovien äitien kirjoi-tukissa vain hyvin ohuesti esiin. Voisi jopa sanoa, että isien asema näyttäytyy muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes päinvastaisena. Huomattavan monessa kirjoituksessa äidit puhuvat parisuhtees-taan ja monesta vastuksesta on selvästi havaittavissa, että äidin elämässä on ollut kumppani tilanteen ollessa akuutti. Muutamissa kirjoituksissa vanhempien parisuhde on kärjistynyt ja joissain kirjoitukissa hajonnut pian lapsen syntymän jälkeen. Silmiinpistävää on, että varsin harvassa tarinassa äidit kirjoittavat kertomustaan me-muodossa tai kuvasivat vanhempien yhteisiä ponnisteluja. Useissa kirjoituksissa kyllä mainitaan mies tukijana äidille tilanteissa, jossa äidiltä meinasi palaa pinna tai kuvataan puolisoa ihmi-senä, joka mahdollisti joskus äidin lepohetket tai teki kenties ruokaa. Kuitenkin vain muutama yksittäi-nen tarina kertoo siitä, kuinka puolisot yhdessä selvisivät haasteellisesta tilanteesta vanhempina. Valta-osa tarinoista on enimmäkseen kertomuksia äitien henkilökohtaisesta selviytymistaistelusta, jossa äiti kokee olevansa hyvin yksin. Muutamissa kirjoituksissa äidit pohtivat myös laajemmin isän roolia sekä oikeutta olla osallistumatta lapsen hoivaan. Joissain kirjoituksissa nousee myös esiin epätasa-arvo palk-katyön ja kotona tapahtuman palkattoman hoivatyön välillä, jossa hoivaaja on useimmiten nainen.
”Miksi isät nukkuvat paremmin kuin äidit? Miksi lapsen nukuttaminen on äidin vastuulla tai miksi äiti kärsii siitä enemmän? Johtuuko se siitä, että isät ovat vauva-aikaan yleisimmin töissä, kun äidit ja per-heissä ajatellaan, että parempi antaa isän nukkua? Aivan kuin töissä käyminen olisi tärkeämpää kuin lapsen kasvattaminen ja hoivaaminen kotona. Olisin kaivannut kaikkien muidenkin läheisten ja yhteis-kunnan ymmärrystä. Että valvomista ja univajetta ei vähäteltäisi.” (V 101)
”Suihkussa käynti ja roskien vienti oli minulle sitä ”omaa aikaa”, ja podin syyllisyyttä siitä että huoleh-din ”itsekkäästi” omasta hygieniasta”, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä… Samaan aikaan olin ka-teellinen miehelleni, joka tuntui lomailevan kodissamme samaan aikaan kun olisin antanut vaikka hen-keni jotta olisin hyvä äiti.” (V 170)
Hoivan antaminen on työtä. Kuitenkin elämän ja työn välinen ajallinen erottelu on joskus hankalaa.
Hoivatyöhön liitetään usein rutiineita ja epämiellyttäviä tehtäviä. Jos äiti hoitaa lastaan kotona, niin onko
53
hän silloin töissä vai nauttiiko hän vapaa-ajastaan? Monesti ihannoimme kuvaa, jossa pullantuoksuinen onnellinen kotiäiti hoitaa paria lastaan ja perheen koiraa kotona omakotitalossa miehen käydessä työssä tuoden elannon perheeseen. Kuitenkin näkyvää arvostusta yhteiskunnassa tästä asetelmasta nauttii usein vain se tuottava osapuoli, joka käy töissä. Teoksessa Hoivaajien kapina, todetaan, että hoiva on aliarvos-tettua ja siitä tulee kotiäidin, alistetun naisen leima (2009, 233). Tutkimukseen vastanneiden äitien kir-joitusten perusteella jäin kuitenkin miettimään, että kuka ei arvosta kotona tehtävää hoivaa? Valvovien äitien kirjoituksissa on muutama vastaaja, joka kirjoitti lähteneensä mahdollisimman nopeasti töihin ”le-päämään”, koska korona olo oli ylivoimaisen raskasta. Useimmat äidit taas kirjoittivat, etteivät voineet edes kuvitella hakevansa töitä, koska olo oli niin uupunut. Kirjoituksista tulee kaikin puolin vaikutelma, että suurin osa äideistä kuitenkin arvostaa oman lapsen hoitamista ja hoivaamista. Useimmat kirjoittivat toivoneensa lastaan ja halusivat hoivata lasta kotona itsenäisesti, kukaan ei toivonut hoitovastuun täyttä siirtämistä toisille, vaan pientä apua arkeen ja mahdollisuutta levätä. Onko hoivan arvostuksen ongelma pohjimmiltaan rakenteellinen? Elämme nykyään yhteiskunnassa, joka korostaa pitkälle tuottavuutta ja tehokkuutta. Yhteiskunnassa kiinnitetään huomioita sukupuolten välisiin työllistymistilastoihinkin, joissa pyritään samankaltaisuuteen tasa-arvon vuoksi. Berg (2008) tiivistää, että Suomalaisessa tutki-muksessa on kiinnitetty huomiota juuri tähän, äidit eivät itse välttämättä tavoittele tasa-arvoa tai jaettua vanhemmuutta, vaan puoltavat kotiäitiyttä, jonka perusteluina äideillä on kehityspsykologinen ja kiinty-myssuhdeteoreettinen tieto (2008, 33).
4.2 Äidin fantasia unesta vs. ikiuni
Kyselylomakkeessa kysyttiin äidin ajatuksista vahingoittaa itseään tai lastaan. Valvovien äitien vastauk-sista ei siis voi määritellä tarkasti numeraalisesti, kuinka moni varmuudella harkitsi itsenä vahingoitta-mista. Moni äiti on vastannut, että ajatuksia oli, joista osa on toteutunutkin, mutta vastaaja ei ole eritellyt kohdistuiko ajatukset tai teot itseen vai lapseen. Kertomuksia analysoidessa tuli esiin, että 305 äidistä, 56 ilmoitti selvästi, että äidillä oli nimenomaan ajatuksia vahingoittaa itseään. Lisäksi 17 vastaajaa oli vastannut kysymykseen ”Oliko sinulla ajatuksia vahingoittaa itseäsi tai lastasi, kerro niistä?” sillä ta-valla, ettei vastauksesta voinut selvästi päätellä oliko äidin ajatuksena vahingoittaa itseään, lastaan vai molempia.
54
Äitien itsensä vahingoittamiskertomuksissa on havaittavissa kolme pääluokkaa: itsensä fyysinen vahin-goittaminen, itsetuhoiset ajatukset tai itsemurhan suunnittelu sekä laajennetun itsemurhan harkitseminen ja suunnittelu. Itsensä vahingoittamisen ajatukset olivat valvovien äitien kirjoituksissa jaettavissa ala-luokkiin toiminnan päämäärän mukaan: itsensä vahingoittaminen purkaakseen pahaa oloa, itsensä satut-taminen lapsen asemasta sekä itsensä loukkaamisen suunnittelu, jonka tavoite oli päästä lepäämään tai saada apua tilanteeseen. Itsensä vahingoittaminen purkaakseen pahaa oloa tai estääkseen itseä satutta-masta lasta näyttäytyi äitien kirjoitukissa enimmäkseen oman pään lyömisenä johonkin, läimimisenä it-seä poskille, omien hiusten repimisenä tai itsensä raapimisena.
”...olen vahingoittanut itseäni lyömällä päätä seinää ja lattiaan. Joskus olen ollut lapsen kanssa liian kovakourainen.” (V 141)
”Lapsen alkaessa itkeä ennen kuin olin edes ehtinyt vielä nukahtaa, halusin (ja näin teinkin) nipistää tai raapia itseäni poistaakseni ahdistusta, sillä fyysistä kipua oli helpompi sietää. Näissä tilanteissa heräsi joskus halu satuttaa lasta samalla tavalla, jotta tämä hiljenisi. Näin en onneksi koskaan tehnyt, mutta lähellä oli.” (V 177)
Ajatuksissa itsensä suunnitelmallisesta loukkaamisesta päämääränä useimmiten oli, että äiti pääsisi sai-raalaan nukkumaan tai saisi apua kotiin tai että lähipiiri havahtuisi näkemään kuinka väsynyt äiti on.
Tämä tuo esiin hyvin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, että eikö väsymyksen ilmaiseminen lapsen hoi-dosta ole hyväksyttävää vai eikö ääneen sanomiseen reagoida? Valvovien äitien kertomuksista nousee esiin äidin epätoivoinen tarve nukkua, keinolla millä hyvänsä. Monissa kirjoituksissa tuodaan esiin toive sairastumisesta, jolloin sairastumien ikään kuin oikeuttaisi äidin lepäämisen nukkumalla tai ajatus vahin-goittaa itseään jollain tapaa, jotta pääsi sairaalaan nukkumaan. Näissä ajatuksissa on hyvin nähtävissä se ajatus, että äiti olettaa, että hänen on jaksettava, vaikka tilanne olisi kuinka epätoivoinen ja kuormittava.
Monien äitien ajatuksissa lapsen hoitamisesta aiheutuva uupumus ei ole yhteiskunnassamme hyväksyt-tävä syy pyytää apua, vaikka olisi oman jaksamisensa äärirajoilla. Itsemurha-ajatukset olivat puolestaan jaettavissa kahteen ala-luokkaan: todelliseen itsemurhalla suunnitteluun ja ajatuksella leikkimiseen (kuolleena saisi nukkua), joissa äiti ei tulkintani mukaan todella miettinyt itsensä tappamista. Seuraavat kaksi lainausta edustavat jälkimmäistä.
55
”Puolison ymmärtämättömyys väsymyksen määrästä häiritsi, jolloin harkitsin itseni vahingoittamista esim kaatumalla tai palovamman hankkimisella, jotta hän ymmärtäisi vihdoin, kuinka huonosti voin. ” (V 109)
”Olin väsymyksestä niin epätoivoinen, että usein mietin, että voisin hypätä parvekkeelta alas tai vahin-goittaa itseäni jotenkin, että pääsisin sairaalaan nukkumaan. Tai mietin että olisi ihana olla kuollut, kun ei tarvitsisi jaksaa mitään.” (V 285)
Toiset äidit taas suunnittelivat ja miettivät itsemurhaa usein ja harkitsivat sitä vakavasti, koska uupumus ja tilanteen toivottomuus tuntuivat jo ylivoimaisilta. Valvovista äideistä 43 kirjoitti selvästi miettineensä nimenomaan itsenä surmaamaista, koska valvomisen tuoma epätoivo ja oireet kävivät lopulta sietämät-tömiksi kestää. Monissa kirjoituksissa näkyy äidin huoli omien lastensa pärjäämisestä, jos äiti päätyy vahingoittamaan itseään jollain tapaa. Toisaalta äidin rakkaus lapsiin on kantava voima, joka auttaa äitiä jaksamaan ja sinnittelemään, vaikka olo on epätoivoinen. Toisaalta taas mietin, onko ajatuksella ”kuinka lapsi pärjää ilman äitiä” yhteys laajennettuun itsemurhiin (joita käsittelen myöhemmin erillisessä kappa-leessa): Eli äiti ei jaksa enää itse, mutta kokee tekevänsä liian suurta vääryyttä lapsilleen, jos jättäisi lapset kasvamaan ilman äitiä? Tämän vuoksi äidin väsyneessä ja vääristyneessä mielessä olisi loogista ns. ottaa lapset mukaan, jos hän ei itse jaksa enää elää.
”Ikinä en ole lapsia halunnut vahingoittaa. Eikä ole ajatus siitä käynyt mielessä. Olen itse miettinyt, että haluaisin vaa ajaa yksin autolla sillan kaiteesta läpi järveen eikä ketään edes huomasi, että olen kadon-nut…Monet yöt porannu silmät päästä ja ajatellut vaan et lapsien takia kokoa itsesi. Elän päivä kerral-laan.” (V 160)
” On ollut usein ajatukseni vahingoittaa itseäni. Olen ajatellut käveleväni junan alle, googlettanut kuinka lapset pärjäävät ilman äitiänsä.” (V 318)
Itsemurha on ollut aina tietynlainen tabu. Etenkin äidin itsemurha on jotain, mikä usein puhuttaa ja kum-mastuttaa. Itsemurha herättää aina läheisille kysymyksiä miksi, mutta erityisesti pienten lasten äidin it-semurha saa monet pohtimaan taustalla vaikuttavia syitä. Kontekstista ja tieteenalasta riippuen on itse-murhista erilasia teorioita ja näkökulmia. Emilie Durkheimin (1858-1917) itsemurhateoria (Le suicide)
56
on yksi monista itsemurhateorioista. Durkheim jakaa teoksessaan itsemurhat altruistiseen, egoistiseen, fatalistiseen ja anomiseen itsemurhaan. Durkheimin teoria perustuu integraatioon ja regulaatioon, joka näkyy ihmisen suhteessa yhteisöön, normeihin ja sääntöihin. Altruistinen itsemurha tehdään yhteisön puolesta, kun taas egoistinen itsemurha aiheutuu tilanteessa, jossa ihminen on vain itsensä varassa yhtei-söllisen tuen puuttuessa, joka Durkheimin mukaan on ihmiselämän perimmäinen tarkoitus. Fatalistien itsemurha on Durkheimin mukaan seurausta liiasta regulaatiosta: Ihmiseltä puuttuu valinnan vapaus eikä ihminen kestä yhteisöä joka supistaa hänen itsemääräämisoikeuttaan. (Durkheim 1985, 31–45.)
Irmeli Järventie (1993) on käynyt väitöskirjassaan läpi erilaisia itsemurhateorioita ja hän nostaa esille, että teorioissa käsitellään itsemurhaa tekona. Järventie myös kritisoi muun muassa Durkheimin yksin-kertaistavaa tapaa puhua itsemurhasta tekona. (Järventie 1993, 27, 186.) Järventien ajatus on, että itse-murha on prosessi, jossa itseitse-murhaa suunnittelevan mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kutistu-vat lopulta olemattomiin, jättäen lopulta jäljelle ainoan pakotien, kuoleman. Kun ihmisen toiminnalliset mahdollisuuden jostain syystä rajoittuvat, ihminen käyttää omia selviytymiskeinojaan muuttaakseen maailmaansa tai ihminen käyttää sisäistä transformaatiotaan, siis omaa ihminen-maailma suhdettaan.
Selviytymiskeinoja vaihdellaan tukalassa tilanteessa ja usein muutos tapahtuukin ja ns. loukku purkaan-tuu. (Järventie 1993, 198.) Valvovien äitien käyttämiä selviytymiskeinoja (coping-keinoja) käyn läpi erillisessä luvussa tarkemmin läpi. Järventie näkee, että itsemurhiin johtanut olemassa oleva loukku ei pääse purkaantumaan vaan loukku ahtautuu entisestään.
Järventie jakaa itsemurha prosessin neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen-maailma suhde on kokonaan ehjä. Jos jotain persoonallisesti tärkeää on menetetty (työ, harrastus, parisuhde), sitä pyritään hakemaan takaisin tai kompensoimaan jollain muulla. Apua voidaan hakea esim. sosiaali- ja terveydenhuollosta. Muutos voi tapahtua ja loukku purkaantuu, jos näin ei käy, prosessi etenee toiseen vaiheeseen, jossa ihminen-maailma suhde murtuu.
Ihminen alkaa hylkäämään maailmaansa koska siinä on liian tuskaista tai mahdotonta elää. Järventie tulkitsee, että ihminen kääntää selkänsä maailmalle ja ainoaksi mahdolliseksi toiminnaksi jää ihminen itse, erityisesti sisäinen psyykkinen toiminta: tunteet, ajatukset, unelmat. Käytännöllinen toiminta alkaa vähetä, kun ihminen eristäytyy maailmasta. Sosiaalinen eristäytyminen muuttuu sisäiseksi. Lopulta ih-miset alkavat tuottaa elämästään tulkintaa, jonka mukaan he itse ovat syyllisiä ongelmiinsa, tuskaansa ja
57
ahdistukseensa. Avun hakemisesta luovutaan tässä vaiheessa, kenties satunnaisesti ihminen kertoo lou-kustaan jollekulle läheiselle ja loukku voi lähteä purkaantumaan. Jos näin ei käy, prosessi etenee kol-manteen vaiheeseen. (Järventie 1993, 198–199.)
Järventien mukaan kolmannessa vaiheessa ihminen kääntää selkänsä itselle. Ihmiset luopuvat subjektii-viteetistaan ja objektoivat elämänsä jonkin ulkopuolisen ihmistä korkeamman voiman käsiin (Jumala, kohtalo tai sosiaaliset voimat): logiikka on siinä, että jos on olemassa jokin ulkopuolinen voima, jolla on päätösvalta, niin silloin on myös toivoa paremmasta. Käytännössä mahdollisuudet loukun purkamiseen ovat entisestään rajautuneet. Järventie näkee, että keinoja on vielä olemassa, mutta ne jäävät kyseisessä vaiheessa olevan ihmisen ulkopuolelle ja jonkun muun on toimittava, jotta loukku pääsee purkaantu-maan. Jos ulkopuolista toimijaa ei tule, prosessi etenee neljänteen vaiheeseen. (Järventie 1993, 198–199.) Neljännessä vaiheessa toiminnalla ei ole enää kohteita, toiminnot ovat laantuneet. Ihminen odottaa pas-siivisesti, tämä odottaminen voi kestää hyvinkin kauan. Järventie tulkitsee kuitenkin odottamisen passii-viseksi selviytymiskeinoksi. Muutos voi vielä tapahtua odottamisen aikana, mutta muutos on edelleen riippuvainen muiden ihmisten toiminnoista. Odottaminen muodostuu ajan kanssa tuskalliseksi, jos mi-tään ei tapahdu. Tällöin ihmisen sisäiselle näyttämölle ilmaantuu yksi asia, joka täyttää näyttämön. Elä-män lopettaminen on viimeinen mahdollisuus loukusta pois pääsemiselle, koska eläElä-män jatkamisen lou-kussa ei ole haluttu vaihtoehto. (Järventie 1993, 198–199.)
Äitien kirjoituksissa on näkyvissä erittäin hyvin Järventien ajatus itsemurhan prosessimaisuudesta, tilan-teessa jossa valvonut äiti kokee olevansa täysin kyvytön vaikuttamaan omaan elämäänsä. Pitkittynyt univaje ja sen tuomat oireet ovat monien mielestä ylivoimaisia kestää. Monet äidit kuvaavat elämää val-voneena äitinä jatkuvaksi selviytymistaisteluksi, joka kuluttaa loppuun. Kirjoituksissa, joissa äiti puhuu itsetuhostaan, on nähtävissä eräänlainen uupumisen ja itsetuhon prosessi, joka alkaa yleensä aika nope-asti vauvan syntymän jälkeen. Vauvan uniongelmat ovat tarinoiden perusteella olleet näkyvissä aika pian vauvan syntymän jälkeen. Alussa äidit kuvaavat hormoneiden auttaneen pitkissä valvomisissa ja univa-jeessa, mutta muutaman kuukauden jälkeen voimat alkavat ehtyä. Yön pimeinä tunteina valvoessaan lapsen kanssa äidit kokevat huolen ja rakkauden lisäksi yksinäisyyttä, epätoivoa ja ahdistusta. Seuraavat lainaukset on otettu kertomuksista, jossa äiti on miettinyt itsemurhaa saadakseen tilanteen loppumaan.
58
”Tuntuu että olen aivan yksin, eikä tämä lopu ikinä… Olisiko lapsen parempi olla, jos minua ei olisi? Ja hetkenä jolloin en saanut lasta nukkumaan, ajattelin, että kohta lyön, jos et ole hiljaa tai jätän lapsen yksin itkemään… Ja hetken päätä se tunne on ohi, kun ajattelen, miten kauheita ajatukseni olivatkaan.
Ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja äidiksi. ” (V 17)
”Vituttaa, ärsyttää. Vituttaa ja ärsyttää se, että vituttaa ja ärsyttää. Syyllisyyttä ja huolta… Pitkien päivien ja öiden jälkeen, kun yksin valvoi, mietti parvekkeelta hyppäämistä kun lapsi oli isällään.” (V 11)
Univajeen pitkittyessä huoli alkaa vaihtua raivoksi, katkeruudeksi ja kateudeksi muiden unesta ja jaksa-misesta. Lapsen itku alkaa aiheuttaa monenlaisia tunteita, jotka vaihtelevat huolesta, raivosta epätoivon kautta paniikkiin. Äiti kokee epäonnistuneensa äitinä, kun ei saa lastaan nukkumaan:
”Turhautumista, enkö vain osaa saada lasta nukkumaan? Epätoivoa, saanko itse ikinä nukuttua tar-peeksi. Pelkoa, että kohta se taas herää. Lohduttomuutta, en jaksa enää… Joskus tuntui siltä, että jos vain lopettaisi itse olemasta. ” (V 24)
”Riittämättömyyttä, vihaa, henkistä voimattomuutta, ahdistusta. Pahoinvointia, kun lapsi ei rauhoitu tai
”Riittämättömyyttä, vihaa, henkistä voimattomuutta, ahdistusta. Pahoinvointia, kun lapsi ei rauhoitu tai