Ihmiselämään kuuluvat erilaiset roolit. Roolit liitetään yleensä puhekielessä näyttelemiseen tai yksilön ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. Goffman (1959) on tarkastellut tuotannossaan mm. arkielä-män rooleja. Goffmanin näkemyksen mukaan me esitämme itseämme arkielämässä. Hän esittää näke-myksensä teatterivertauskuvan kautta, jossa sosiaalisuus on esilläoloa jossain roolissa toisen havainto-jen ja tulkintohavainto-jen kohteena. Toisten (yleisön) tehtävänä on seurata esitystä, jossa esittäjä pyrkii anta-maan yleisölle haluamansa vaikutelman. Goffmana lähtee ajatuksesta, että ihmiset osaavat suunnitella omaa esitystään ja myöskin arvioida sitä. Goffman puhuu rooleista, joita esitämme oman elämämme
12
näyttämöllä tietoisesti tai joskus myös piilotajunnassamme. Esittämäämme rooliin kuuluu se, millai-sena meidät nähdään ja toisaalta myös se, millaimillai-sena haluamme itsemme nähtävän. Meillä ei ikään kuin olisi pystyvää minuutta vaan minuutemme muuttuisi aina sosiaalisessa kanssakäymisessä tilanteen vaa-timalla tavalla. (Goffman 1971, 27–29.) Goffman ei tarkoita roolin esittämisellä teatraalista näytöstä, vaan ajatus on ennemminkin, että ihmisarvoon kuuluu saada antaa itsestään haluamansa kuva ja tulla kohdelluksi tuon kuvan mukaisesti.
Goffmanin näkemykseen rooleista liittyy olennaisesti myös ”kasvot” ja ”kasvotyö” (face-work). Kun esitämme valitsemaamme roolia, keskeistä on kasvojen säilyttäminen rooliesityksessä. Goffmanin nä-kemyksen mukaan oman roolin eheyden säilyttäminen on tärkeää. Esityksessä on kuitenkin aina läsnä myös yleisö, jonka tulee kunnioittaa esittäjän kasvoja. Hyvin kannetut kasvot tuovat ihmiselle sosiaa-lista varmuutta, kun taas kasvojen menetys aiheuttaa ihmiselle häpeää. Vastaavasti myös nolostumme tai hämmennymme helposti toisten puolesta, jos toinen ”menettää kasvonsa” tai ”kasvot” tulevat uha-tuksi. Goffmanin näkemyksen mukaan yhteisen vuorovaikutuksen keinoin ihmiset voivat hallita aiheu-tuvaa hämmennyksen tunnetta. Keinoja ovat mm. teeskenteleminen, ettei yleisö huomannut hämmen-tävää tapahtumaa tai hämmenhämmen-tävää tilannetta voidaan paikata sillä, että yleisö vakuuttaa henkilölle, ettei tietty käyttäytyminen ole tyypillistä roolin esittäjälle. Tämä omien ja toisten kasvojen suojelu kuu-luu Goffmanin mukaan ihmisten vuorovaikutukseen. (Goffman 2012, 23–64.)
Jokaisen rooliin liittyy meidän omia oletuksiamme, mutta rooleihin voi liittyä oletuksia tai jopa vaati-muksia yleisön puolelta; lääkärin oletamme osaavan parantaa, opettajan opettaa. Myös äitiys on rooli, johon liitämme ja johon liitetään myös itsen ulkopuolelta odotuksia ja oletuksia. Oletamme äidin helposti esimerkiksi hoivaavan ja rakastavan lastaan, vastaavan itkuun, antavan ruokaa ja leikkivän lasten kanssa sekä ottavan syliin. Äitiys on rooli, johon liittyy paljon omia mielikuviamme ja kokemuksiamme. Äi-tiyteen ja naiseuteen ylipäänsä yhdistetään myös yhteiskunnallisia odotuksia ja näistä rooleista käydään keskustelua. Naisten ja erityisesti äitien aggressio tai väkivalta on suhteellisen uusi keskustelunalue.
Vielä muutama vuosikymmen sitten, nainen esitettiin keskusteluissa miestä palvelevana kodinhengettä-renä, joka kuuluu kotiin lasten kanssa. Yhteiskuntarakenteiden muutos sen mukanaan tuoma kaupungis-tuminen ja naisten työelämään siirtyminen, on pikkuhiljaa muuttaneet yleistä naiskuvaa. Äitiys roolina ja äitiyteen helposti liitettävä hoitovastuu, eivät aina ole olleet niin selvästi äidille annettuja, kun ne ny-kyään ovat. Katvalan (2001) mukaan vielä 1800-luvulla äitiys tarkoitti lähinnä lapsen synnyttämistä ja
13
hyvää äitiyttä määriteltiin tuolloin enneminkin sen kautta, kykenikö nainen synnyttämään paljon lapsia.
Tuolloin huomio oli ennemminkin naisen roolissa siveellisenä talon emäntänä, kuin varsinaisesti äitinä (Katvala 2001,16 ref Häggman 1994, 134–139). Muutos naisen ja äidin roolissa ajoittuu 1800-luvun lopulle, josta lähtien naiset itse ovat pyrkineet laajentamaan äitiyttään aktiivisesti myös kodin ulkopuo-lelle yhteiskuntaan. 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun äiti edusti kodin keskipistettä ja moraalin vartijaa (Katvala 2001, 17, 18). Myös suhtautuminen äitien työssä käyntiin tai käymättömyyteen ovat vaihdelleet ajansaatossa: Ennen 60-lukua äitien työssäkäyntiä pidettiin huolestuttavana asiana ja ihanne oli kodille ja lapsille omistautuva äiti. Tänä päivänä äitiys nähdään yhtenä vaiheena naisen elämässä ja oletamme äideillä olevan myös äitiydestä irrallinen elämä. (Katvala 2001, 21 ref. Nätkin 1997.) Berg tuo esiin, ettei nykyäitiys ole enää niin vahvasti perinteiden ohjaamaa, mikä mahdollistaa useammanlai-set hyväksytyt äitiyden toteuttamisen muodot ainakin periaatteellisella tasolla. Toisaalta taas lisääntynyt asiantuntijatieto tuo äitiyteen omia haasteita. (Berg 2009, 170.)
Äitimyytillä viitataan yleisesti yhteiskunnallisesti äitiydelle tuotettuihin arvoihin, normeihin ja merki-tyksiin, jotka määrittävät ja ylläpitävät yleistä käsitystä siitä, mikä on hyvä ja oikea äiti (Berg 2008, 22).
Nykyri (1998) nostaa esiin yhteiskunnan luoman äitimyytin, jonka mukaan äidin tehtävä on huolehtia lapsista, olla lempeä ja ei-vihainen. Yhteiskunnan luoman äitimyytin mukaan naisen aggressiivisuus on hyväksyttävää vain tilanteissa, jossa äiti puolustaa lapsiaan. Tämä tekee lasta kohtaan aggressiivisesta äidistä epäinhimillisen ja sairaan ei-naisen. (Lloydin 1995, 18–36 ref. Nykyri 1998, 137.) Nykyrin mu-kaan tilanteet, jolloin äiti raivostuu, järisyttävät kodin järjestyksiä. Nykyri tulkitsee, että nämä hetket, jolloin äiti ei kontrolloikaan omaa vihaansa eikä huolehdi toisten tunteista ja yhteisestä hyvinvoinnista, on tilanteita, jolloin äiti ei käsittele vihaansa siististi eri tilassa tai muuta energiaansa hyödylliseen muo-toon. (Mts. 1998, 139.)
Keskustelu naisen asemasta, vihantunteista ja äitimyytistä on tärkeää. Äitien henkinen väsymys ja kyl-lästyminen lasten hoitoon sekä lasta kohtaan tunnetut negatiiviset tunteet ovat edelleen äitiyden tabuja aiheita (Berg 2009, 171). Toisaalta on myös hyvä pohtia, pyritäänkö äitimyytistä puhumalla ja sitä pur-kamalla, osin myös oikeuttamaan äidin raivon purkaukset? Puhe äitimyytistä tuo esiin naisen asemaa, mutta herättää myös samalla ajatuksen, että aivan kuin raivo ja viha olisivat ennen olleet vain miesten oikeus ja keskustelulla siitä tulisi myös naisten oikeus. Väkivallan ja pelottavan aggression näkeminen tai kokeminen ovat kuitenkin aina pahasta jollekulle, vaikka kaikki muut toimisivatkin niin. Äidin, niin
14
kuin isänkin, tehtävä on huolehtia lapsestaan, olla lempeä ja pyrkiä olemaan ei-vihainen. Edellä oleva ei kuulu vain johonkin epätodelliseen ja myyttiseen äitihahmoon, vaan se on osa hyvää vanhemmuutta sekä aikuisen ihmisen velvollisuus lasta kohtaan. Joskus on kuitenkin olosuhteiden aiheuttamia tilanteita, jol-loin emme pysty jostain syystä kontrolloimaan omia tunteitamme ja emme pysy roolissa, jota odotamme itseltämme tai jota meiltä odotetaan. Synnytyksen jälkeinen masennus tai univajeen aiheuttama uupumus ovat esimerkkejä tällaisesta tilanteesta. Mainitsen tässä molemmat, koska vaikuttaa siltä, että selvä jako joko masennukseen tai valvomisen aiheuttamaan oireistoon, ei ole ehkä niin selvä mitä oletamme.
Ylilehto (2005), joka on väitöskirjassaan tutkinut synnytyksen jälkeistä masennusta, toteaa osuvasti:
”masentuneisuus tunnetilana ja kokemuksena voi olla asiankuuluva reaktio olosuhteisiin” (Mts., 137).
Ylilehto päätyy tutkimuksessaan siihen, ettei synnytyksen jälkeinen masennus ole yksi yhtenäinen ryhmä vaan on olemassa alaryhmiä, joihin kuuluu erilasia naisia elämänmuutostilanteessa, jota lapsen saaminen luonnollisesti on (Mts., 146). Tiedämme, että masennus ja alakuloisuus ovat myös normaaleita tunneti-loja ja -reaktioita elämässämme oleviin tapahtumiin ja olosuhteisiin. Ylilehto haastaakin miettimään, mihin tietoihin perustamme normaalioireilun ja sairautena pidettävän oireilun rajan. Hän toteaa vielä, että ”vaikka häiriöiden jako herkistymiseen, masennukseen ja psykoosiin näyttää selkeältä ja toimivalta, on raja ilmeisen liukuva”. (Mts., 146.) Tähän liukuvuuteen viitataan myös Lewisin, Fosterin ja Jonesin (2016) sekä Sloanin (2011) näkemyksessä.
Lewisin, Fosterin ja Jonesin (2016) tuoreessa artikkelissa tuodaan esiin viitteitä, että unenriisto synny-tyksen aikana tai sen läheisyydessä olisi sittenkin yksi laukaiseva tekijä synnysynny-tyksen jälkeisessä psykoo-sissa. Huolimatta eri tekijöiden tutkimisesta (hormonaaliset ja geneettiset tekijät) synnytyksen jälkeisen psykoosin tarkka taudinsyy ja synnytyksen toiminen laukaisevana tekijänä on vieläkin epäselvä. Naisilla, joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, on korostunut riski sairastua synnytyksen jälkeiseen psykoosiin.
Yksi selitys tälle on, että synnytyksen jälkeinen psykoosi olisikin kaksisuuntaisen mielialahäiriön ilmen-tymä, jossa laukaiseva tekijä on synnytys. (Mts., 409–411.)
Synnytyksenjälkeiseen psykoosiin voi kuitenkin sairastua, vaikka ei olisi kaksisuuntaista mielialahäi-riötä. Lewisn, Fosterin ja Jonesin (2016) mukaan toinen mahdollisuus on, että synnytyksen jälkeisen psykoosin laukaisee samat tekijät kun (ei-synnytyksenjälkeisen) manian. Manian yleisin syy on unen ja
15
elimistön sisäisen vuorokausirytmin riistäminen, unenriisto. Siksi on mahdollista, että äidin unen (vuo-rokausirytmin) riisto lapsen syntymän lähellä, synnytyksen jälkeen tai synnytyksen aikana, lisää riskiä synnytyksenjälkeiseen psykoosiin. (Mts., 409–411.) Samansuuntaisia ajatuksia esittää myös Eileen Sloan (2011) yksittäisessä tapausraportissaan, joka käsittelee unenriistoa ja synnytyksen jälkeistä mie-lenterveyttä. Artikkeli korostaa synnytyksen jälkeistä levon merkitystä äidille sairaalassa, etenkin jos synnytys on kestänyt kauan. (Mts., 506–511.) Joillakin naisilla unenriisto, joka aiheutuu lapsen hoidosta synnytyksen jälkeisinä lähikuukausina, voi vaikuttaa merkittävällä tavalla äidin henkiseen hyvinvointiin (Sloan 2011 ref. Dennis & Ross 2005).
Goffmanin teoriaan peilaten, valvova (tai masentunut) äiti ei univajeen vuoksi enää pystyisi säätelemään roolejaan ja esittämään itseä haluamassaan valossa. Piilevät piirteet, jotka on niin sanotusti tarkoitettu vain itselle, ”näyttämön takahuoneen yksinäisyydessä” näytettäväksi, tulevat julkiseksi ja kaikkien tie-toon. Tämä aiheuttaa häpeää ja vetäytymistä takahuoneeseen eli eristäytymistä. Valvonut univajeesta kärsivä äiti ei kykene enää pitämään yllä ”pullantuoksuinen äiti” -roolia vaan hän on alavireinen, itkuinen ja väsynyt. Hän ei jaksa tehdä asioita, joita muut äidit tekevät. Äiti ei jaksa enää olla sellainen äiti, kun hän haluaisi. Tämä ketju puolestaan laukaisee pettymyksen tunteen ja ahdistusta siitä, ettei täytä itselleen asettamia odotuksia ja kokemus epäonnistumisesta kasvaa. Tätä näkökulmaa tukee myös Langrenin ja Hallströmin tutkimus (2011), jossa vanhemmat tunsivat voimakasta pettymystä ja häpeää, kun eivät enää väsymyksen vuoksi pystyneet käyttäytymään lastaan kohtaan, kuinka olisivat halunneet käyttäytyä (Mts., 319–321).
Rikalan (2013) väitöskirjassa tarkastellaan työssä uupuneiden naisten masennusta. Yhtenä keskeisenä löydöksenä tutkimuksessa on masennusdiagnoosiin liittyvien ristiriitojen käsittely, joka näyttäytyy tut-kimuksen naisilla yhtä merkittävänä kärsimyksen lähteenä kuin masennuksen taustalla olleet kiire ja työ-paineet. (Mts., 6-7.) Haastateltavat pohtivat työuupumuksen ja masennuksen välistä eroa käsitteen tasolla ja kokemuksen tasolla. Suurimmalla osalla haastatelluista oli diagnosoitu masennus, mutta suhtautumi-nen diagnoosiin vaihteli. Osa kritisoi saamaansa masennusdiagnoosia ja osa, joilla ei ollut masennus-diagnoosia, mielsivät olevansa masentuneita. Yksi keskeinen tutkimuksen tulos liittyy työuupumuksen ja masennuksen rajanvetoon. Monissa tapauksissa kyse ei naisten kohdalla alun alkaen ollut kyse masen-nuksesta. (Mts., 129–130.)
16
Tutkimuksessaan Rikala (2013) on paikantanut naisten sairastamispuheesta masennuskäsitystä ”oikeana sairautena”, masennus ”normaalina reaktiona” ja masennus ”luonteen heikkoutena” (Mts.,134). Tutki-muksen analyysissä toistuu löydös, jonka mukaan masennusdiagnoosin saaminen on hyvin ristiriitainen tilanne: toisaalta lääketieteellisen selitys helpottaa syyllisyyttä ja toisaalta mielenterveysongelman diag-noosi tuo häpeää. Usein myös masennusdiagdiag-noosi oli ristiriidassa uupuneiden naisten muodostamia kä-sityksiä vastaan, koska uupuneet naiset hahmottivat tilanteen (masennuksen) seuraukseksi työn olosuh-teiden huonontumisesta. Masennusdiagnoosiin Rikalan tutkimuksessa liitettiin ristiriitaisten tunolosuh-teiden käsittely ja ”sosiaalinen kipu”, joiden nähtiin lopulta aiheuttavan siinä määrin kärsimystä kuin itse diag-noosin takana ollut työuupumus oli aiheuttanut. (Mts., 146.)
Sosiaaliseen kipuun voidaan kytkeä Goffmanin näkemykset sosiaalisen stigman (”häpeä” leima) sosiaa-lisista ja psyykkisistä vaikutuksia. Goffman on jaotellut leimat kolmeen tyyppiin: Leima, joka on riippu-vainen ihmisen fyysisitä ominaisuuksista, toinen on leima, jonka Goffman liittää luonteenpiirteisiin sekä kolmantena leima, joka liittyy etniseen taustaan, uskontoon tai kansallisuuteen (Goffman 1963, 14-16).
On kuitenkin muistettava, että Goffmanin tapa jakaa leimat kolmeen luokkaan liittyy 60-luvun ihmiskä-sitykseen ja perustuu sen ajan tietämykseen, eikä jakotapa ole sovellettavissa nykykäsityksiin. Sosiaali-sella stigmalla Goffman tarkoittaa merkkiä, josta muodostetun kuvan seurauksena henkilön sosiaalinen hyväksyttävyys ja status muiden silmissä laskevat. Goffman liittää stigman myös jostain syystä tapahtu-vaksi halveksunnaksi ja häpeäksi. (Goffman 1963, 3–5.)
Käykö näin myös valvovan äidin omissa ajatuksissa? Asetavatko äiditkin lopulta itse itselleen eräänlai-sia kategorisoivia stigmoja, kuten ”olen väsynyt äiti” tai ”masentunut äiti ”ja sitä kautta ”huono äiti”, mikä johtaa lopulta siihen, että äidit alkavat nähdä itsensä vain hyvin kapeasta näkökulmasta ja negatii-visessa roolissa, mikä lisää entisestään valvomisesta johtuvaa henkistä ahdistusta ja epäonnistumisen tunnetta? Myös sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastyössä tapahtuvan kategorisoinnin voi toisaalta kat-soa olevan verrattavissa negatiivisesti eräänlaiseen stigmaan, vaikkakin se postitiisesti tulkittuna kuuluu ammattilaisten tapaan tehdä töitä ja hahmottaa erinäisiä ihmisryhmiä, jotta palveluiden koordinointi olisi nopeampaa. Kategorisointi, kuten ”väsynyt äiti”, ”valvova äiti” tai ”masentunut äiti”, kytkeytyy sosiaali- ja terveysalalla esimerkiksi siihen, mitkä toimenpiteet nähdään asiakastyön päätöksenteossa relevanteiksi asiakkaan kannalta. Nikander kirjoittaa ”Voidaksemme jäsentää ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä, jaamme näkemäämme ja kokemaamme luokkiin ja kategorioihin” (Nikander 2003, 282). Kategorisointia tapahtuu myös asiakastyössä eri sektoreilla. Nikanderin mukaan jäsenyyskategorisointi-analyysin (JKA)
17
avulla voidaan tarkastella esimerkiksi sitä, mitkä asiakastapausta kuvaavat kategoriat kulloinkin nouse-vat asiakastyössä olennaisimmiksi päätöksenteon kannalta. (Nikander 2003, 282–283.) Työn ohella ta-pahtuva kategorisointi epäilemättä helpottaa ja nopeuttaa käytännön työn tekemistä, mutta joskus voimme kohtalokkaasti kategorisoida ihmiset kuten ”valvovan äidin” lokeroon, johon he eivät kuulu.
Silloin toimenpiteet eivät myöskään ole oikeat ja tarkoituksenmukaiset, mikä jättää apua tarvitsevan il-man oikeanlaista apua ja tarkoituksenmukaisia palveluita.