Kyselylomakkeessa kysyttiin äidin ajatuksista vahingoittaa itseään tai lastaan. Valvovien äitien vastauk-sista ei siis voi määritellä tarkasti numeraalisesti, kuinka moni varmuudella harkitsi itsenä vahingoitta-mista. Moni äiti on vastannut, että ajatuksia oli, joista osa on toteutunutkin, mutta vastaaja ei ole eritellyt kohdistuiko ajatukset tai teot itseen vai lapseen. Kertomuksia analysoidessa tuli esiin, että 305 äidistä, 56 ilmoitti selvästi, että äidillä oli nimenomaan ajatuksia vahingoittaa itseään. Lisäksi 17 vastaajaa oli vastannut kysymykseen ”Oliko sinulla ajatuksia vahingoittaa itseäsi tai lastasi, kerro niistä?” sillä ta-valla, ettei vastauksesta voinut selvästi päätellä oliko äidin ajatuksena vahingoittaa itseään, lastaan vai molempia.
54
Äitien itsensä vahingoittamiskertomuksissa on havaittavissa kolme pääluokkaa: itsensä fyysinen vahin-goittaminen, itsetuhoiset ajatukset tai itsemurhan suunnittelu sekä laajennetun itsemurhan harkitseminen ja suunnittelu. Itsensä vahingoittamisen ajatukset olivat valvovien äitien kirjoituksissa jaettavissa ala-luokkiin toiminnan päämäärän mukaan: itsensä vahingoittaminen purkaakseen pahaa oloa, itsensä satut-taminen lapsen asemasta sekä itsensä loukkaamisen suunnittelu, jonka tavoite oli päästä lepäämään tai saada apua tilanteeseen. Itsensä vahingoittaminen purkaakseen pahaa oloa tai estääkseen itseä satutta-masta lasta näyttäytyi äitien kirjoitukissa enimmäkseen oman pään lyömisenä johonkin, läimimisenä it-seä poskille, omien hiusten repimisenä tai itsensä raapimisena.
”...olen vahingoittanut itseäni lyömällä päätä seinää ja lattiaan. Joskus olen ollut lapsen kanssa liian kovakourainen.” (V 141)
”Lapsen alkaessa itkeä ennen kuin olin edes ehtinyt vielä nukahtaa, halusin (ja näin teinkin) nipistää tai raapia itseäni poistaakseni ahdistusta, sillä fyysistä kipua oli helpompi sietää. Näissä tilanteissa heräsi joskus halu satuttaa lasta samalla tavalla, jotta tämä hiljenisi. Näin en onneksi koskaan tehnyt, mutta lähellä oli.” (V 177)
Ajatuksissa itsensä suunnitelmallisesta loukkaamisesta päämääränä useimmiten oli, että äiti pääsisi sai-raalaan nukkumaan tai saisi apua kotiin tai että lähipiiri havahtuisi näkemään kuinka väsynyt äiti on.
Tämä tuo esiin hyvin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, että eikö väsymyksen ilmaiseminen lapsen hoi-dosta ole hyväksyttävää vai eikö ääneen sanomiseen reagoida? Valvovien äitien kertomuksista nousee esiin äidin epätoivoinen tarve nukkua, keinolla millä hyvänsä. Monissa kirjoituksissa tuodaan esiin toive sairastumisesta, jolloin sairastumien ikään kuin oikeuttaisi äidin lepäämisen nukkumalla tai ajatus vahin-goittaa itseään jollain tapaa, jotta pääsi sairaalaan nukkumaan. Näissä ajatuksissa on hyvin nähtävissä se ajatus, että äiti olettaa, että hänen on jaksettava, vaikka tilanne olisi kuinka epätoivoinen ja kuormittava.
Monien äitien ajatuksissa lapsen hoitamisesta aiheutuva uupumus ei ole yhteiskunnassamme hyväksyt-tävä syy pyytää apua, vaikka olisi oman jaksamisensa äärirajoilla. Itsemurha-ajatukset olivat puolestaan jaettavissa kahteen ala-luokkaan: todelliseen itsemurhalla suunnitteluun ja ajatuksella leikkimiseen (kuolleena saisi nukkua), joissa äiti ei tulkintani mukaan todella miettinyt itsensä tappamista. Seuraavat kaksi lainausta edustavat jälkimmäistä.
55
”Puolison ymmärtämättömyys väsymyksen määrästä häiritsi, jolloin harkitsin itseni vahingoittamista esim kaatumalla tai palovamman hankkimisella, jotta hän ymmärtäisi vihdoin, kuinka huonosti voin. ” (V 109)
”Olin väsymyksestä niin epätoivoinen, että usein mietin, että voisin hypätä parvekkeelta alas tai vahin-goittaa itseäni jotenkin, että pääsisin sairaalaan nukkumaan. Tai mietin että olisi ihana olla kuollut, kun ei tarvitsisi jaksaa mitään.” (V 285)
Toiset äidit taas suunnittelivat ja miettivät itsemurhaa usein ja harkitsivat sitä vakavasti, koska uupumus ja tilanteen toivottomuus tuntuivat jo ylivoimaisilta. Valvovista äideistä 43 kirjoitti selvästi miettineensä nimenomaan itsenä surmaamaista, koska valvomisen tuoma epätoivo ja oireet kävivät lopulta sietämät-tömiksi kestää. Monissa kirjoituksissa näkyy äidin huoli omien lastensa pärjäämisestä, jos äiti päätyy vahingoittamaan itseään jollain tapaa. Toisaalta äidin rakkaus lapsiin on kantava voima, joka auttaa äitiä jaksamaan ja sinnittelemään, vaikka olo on epätoivoinen. Toisaalta taas mietin, onko ajatuksella ”kuinka lapsi pärjää ilman äitiä” yhteys laajennettuun itsemurhiin (joita käsittelen myöhemmin erillisessä kappa-leessa): Eli äiti ei jaksa enää itse, mutta kokee tekevänsä liian suurta vääryyttä lapsilleen, jos jättäisi lapset kasvamaan ilman äitiä? Tämän vuoksi äidin väsyneessä ja vääristyneessä mielessä olisi loogista ns. ottaa lapset mukaan, jos hän ei itse jaksa enää elää.
”Ikinä en ole lapsia halunnut vahingoittaa. Eikä ole ajatus siitä käynyt mielessä. Olen itse miettinyt, että haluaisin vaa ajaa yksin autolla sillan kaiteesta läpi järveen eikä ketään edes huomasi, että olen kadon-nut…Monet yöt porannu silmät päästä ja ajatellut vaan et lapsien takia kokoa itsesi. Elän päivä kerral-laan.” (V 160)
” On ollut usein ajatukseni vahingoittaa itseäni. Olen ajatellut käveleväni junan alle, googlettanut kuinka lapset pärjäävät ilman äitiänsä.” (V 318)
Itsemurha on ollut aina tietynlainen tabu. Etenkin äidin itsemurha on jotain, mikä usein puhuttaa ja kum-mastuttaa. Itsemurha herättää aina läheisille kysymyksiä miksi, mutta erityisesti pienten lasten äidin it-semurha saa monet pohtimaan taustalla vaikuttavia syitä. Kontekstista ja tieteenalasta riippuen on itse-murhista erilasia teorioita ja näkökulmia. Emilie Durkheimin (1858-1917) itsemurhateoria (Le suicide)
56
on yksi monista itsemurhateorioista. Durkheim jakaa teoksessaan itsemurhat altruistiseen, egoistiseen, fatalistiseen ja anomiseen itsemurhaan. Durkheimin teoria perustuu integraatioon ja regulaatioon, joka näkyy ihmisen suhteessa yhteisöön, normeihin ja sääntöihin. Altruistinen itsemurha tehdään yhteisön puolesta, kun taas egoistinen itsemurha aiheutuu tilanteessa, jossa ihminen on vain itsensä varassa yhtei-söllisen tuen puuttuessa, joka Durkheimin mukaan on ihmiselämän perimmäinen tarkoitus. Fatalistien itsemurha on Durkheimin mukaan seurausta liiasta regulaatiosta: Ihmiseltä puuttuu valinnan vapaus eikä ihminen kestä yhteisöä joka supistaa hänen itsemääräämisoikeuttaan. (Durkheim 1985, 31–45.)
Irmeli Järventie (1993) on käynyt väitöskirjassaan läpi erilaisia itsemurhateorioita ja hän nostaa esille, että teorioissa käsitellään itsemurhaa tekona. Järventie myös kritisoi muun muassa Durkheimin yksin-kertaistavaa tapaa puhua itsemurhasta tekona. (Järventie 1993, 27, 186.) Järventien ajatus on, että itse-murha on prosessi, jossa itseitse-murhaa suunnittelevan mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kutistu-vat lopulta olemattomiin, jättäen lopulta jäljelle ainoan pakotien, kuoleman. Kun ihmisen toiminnalliset mahdollisuuden jostain syystä rajoittuvat, ihminen käyttää omia selviytymiskeinojaan muuttaakseen maailmaansa tai ihminen käyttää sisäistä transformaatiotaan, siis omaa ihminen-maailma suhdettaan.
Selviytymiskeinoja vaihdellaan tukalassa tilanteessa ja usein muutos tapahtuukin ja ns. loukku purkaan-tuu. (Järventie 1993, 198.) Valvovien äitien käyttämiä selviytymiskeinoja (coping-keinoja) käyn läpi erillisessä luvussa tarkemmin läpi. Järventie näkee, että itsemurhiin johtanut olemassa oleva loukku ei pääse purkaantumaan vaan loukku ahtautuu entisestään.
Järventie jakaa itsemurha prosessin neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen-maailma suhde on kokonaan ehjä. Jos jotain persoonallisesti tärkeää on menetetty (työ, harrastus, parisuhde), sitä pyritään hakemaan takaisin tai kompensoimaan jollain muulla. Apua voidaan hakea esim. sosiaali- ja terveydenhuollosta. Muutos voi tapahtua ja loukku purkaantuu, jos näin ei käy, prosessi etenee toiseen vaiheeseen, jossa ihminen-maailma suhde murtuu.
Ihminen alkaa hylkäämään maailmaansa koska siinä on liian tuskaista tai mahdotonta elää. Järventie tulkitsee, että ihminen kääntää selkänsä maailmalle ja ainoaksi mahdolliseksi toiminnaksi jää ihminen itse, erityisesti sisäinen psyykkinen toiminta: tunteet, ajatukset, unelmat. Käytännöllinen toiminta alkaa vähetä, kun ihminen eristäytyy maailmasta. Sosiaalinen eristäytyminen muuttuu sisäiseksi. Lopulta ih-miset alkavat tuottaa elämästään tulkintaa, jonka mukaan he itse ovat syyllisiä ongelmiinsa, tuskaansa ja
57
ahdistukseensa. Avun hakemisesta luovutaan tässä vaiheessa, kenties satunnaisesti ihminen kertoo lou-kustaan jollekulle läheiselle ja loukku voi lähteä purkaantumaan. Jos näin ei käy, prosessi etenee kol-manteen vaiheeseen. (Järventie 1993, 198–199.)
Järventien mukaan kolmannessa vaiheessa ihminen kääntää selkänsä itselle. Ihmiset luopuvat subjektii-viteetistaan ja objektoivat elämänsä jonkin ulkopuolisen ihmistä korkeamman voiman käsiin (Jumala, kohtalo tai sosiaaliset voimat): logiikka on siinä, että jos on olemassa jokin ulkopuolinen voima, jolla on päätösvalta, niin silloin on myös toivoa paremmasta. Käytännössä mahdollisuudet loukun purkamiseen ovat entisestään rajautuneet. Järventie näkee, että keinoja on vielä olemassa, mutta ne jäävät kyseisessä vaiheessa olevan ihmisen ulkopuolelle ja jonkun muun on toimittava, jotta loukku pääsee purkaantu-maan. Jos ulkopuolista toimijaa ei tule, prosessi etenee neljänteen vaiheeseen. (Järventie 1993, 198–199.) Neljännessä vaiheessa toiminnalla ei ole enää kohteita, toiminnot ovat laantuneet. Ihminen odottaa pas-siivisesti, tämä odottaminen voi kestää hyvinkin kauan. Järventie tulkitsee kuitenkin odottamisen passii-viseksi selviytymiskeinoksi. Muutos voi vielä tapahtua odottamisen aikana, mutta muutos on edelleen riippuvainen muiden ihmisten toiminnoista. Odottaminen muodostuu ajan kanssa tuskalliseksi, jos mi-tään ei tapahdu. Tällöin ihmisen sisäiselle näyttämölle ilmaantuu yksi asia, joka täyttää näyttämön. Elä-män lopettaminen on viimeinen mahdollisuus loukusta pois pääsemiselle, koska eläElä-män jatkamisen lou-kussa ei ole haluttu vaihtoehto. (Järventie 1993, 198–199.)
Äitien kirjoituksissa on näkyvissä erittäin hyvin Järventien ajatus itsemurhan prosessimaisuudesta, tilan-teessa jossa valvonut äiti kokee olevansa täysin kyvytön vaikuttamaan omaan elämäänsä. Pitkittynyt univaje ja sen tuomat oireet ovat monien mielestä ylivoimaisia kestää. Monet äidit kuvaavat elämää val-voneena äitinä jatkuvaksi selviytymistaisteluksi, joka kuluttaa loppuun. Kirjoituksissa, joissa äiti puhuu itsetuhostaan, on nähtävissä eräänlainen uupumisen ja itsetuhon prosessi, joka alkaa yleensä aika nope-asti vauvan syntymän jälkeen. Vauvan uniongelmat ovat tarinoiden perusteella olleet näkyvissä aika pian vauvan syntymän jälkeen. Alussa äidit kuvaavat hormoneiden auttaneen pitkissä valvomisissa ja univa-jeessa, mutta muutaman kuukauden jälkeen voimat alkavat ehtyä. Yön pimeinä tunteina valvoessaan lapsen kanssa äidit kokevat huolen ja rakkauden lisäksi yksinäisyyttä, epätoivoa ja ahdistusta. Seuraavat lainaukset on otettu kertomuksista, jossa äiti on miettinyt itsemurhaa saadakseen tilanteen loppumaan.
58
”Tuntuu että olen aivan yksin, eikä tämä lopu ikinä… Olisiko lapsen parempi olla, jos minua ei olisi? Ja hetkenä jolloin en saanut lasta nukkumaan, ajattelin, että kohta lyön, jos et ole hiljaa tai jätän lapsen yksin itkemään… Ja hetken päätä se tunne on ohi, kun ajattelen, miten kauheita ajatukseni olivatkaan.
Ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja äidiksi. ” (V 17)
”Vituttaa, ärsyttää. Vituttaa ja ärsyttää se, että vituttaa ja ärsyttää. Syyllisyyttä ja huolta… Pitkien päivien ja öiden jälkeen, kun yksin valvoi, mietti parvekkeelta hyppäämistä kun lapsi oli isällään.” (V 11)
Univajeen pitkittyessä huoli alkaa vaihtua raivoksi, katkeruudeksi ja kateudeksi muiden unesta ja jaksa-misesta. Lapsen itku alkaa aiheuttaa monenlaisia tunteita, jotka vaihtelevat huolesta, raivosta epätoivon kautta paniikkiin. Äiti kokee epäonnistuneensa äitinä, kun ei saa lastaan nukkumaan:
”Turhautumista, enkö vain osaa saada lasta nukkumaan? Epätoivoa, saanko itse ikinä nukuttua tar-peeksi. Pelkoa, että kohta se taas herää. Lohduttomuutta, en jaksa enää… Joskus tuntui siltä, että jos vain lopettaisi itse olemasta. ” (V 24)
”Riittämättömyyttä, vihaa, henkistä voimattomuutta, ahdistusta. Pahoinvointia, kun lapsi ei rauhoitu tai rauhoittui vain hetkeksi ja itse olin ihan loppu. Kyllä. Itsemurhaa tuli mietittyä oikein rankkojen öiden jälkeen. Tuntui ettei jaksa ja koin olevani huono äiti, kun en saa lastani nukkumaan. Koin olevani huono äiti, kun en saa lastani nukkumaan normaalisti” (V 41)
Painetta ja huonommuudentunnetta tilanteessa lisää entisestään sotkuinen koti, kasaantuvat pyykkivuo-ret, kun äiti ei jaksa enää valvotun yön jälkeen mitään ylimääräisistä. Kerhot ei kiinnosta tai niihin ei ole voimia lähteä. Aikaa ja voimia huolehtia omasta ruokailusta, hygieniasta tai ulkonäöstä ei ole. Paha olo ja ärtyneisyys aiheuttavat konflikteja ihmissuhteisiin, mikä lisää yksinäisyyden ja epäonnistumisen tun-netta. Ennen arkiaskareet hoitaneesta iloisestakin naisesta, tulee väsynyt äiti, joka ei jaksa tehdä mitään ylimääräistä. Arki on selviytymistä tunnista toiseen. Väsymys ja myöskin häpeä omasta tilanteesta ai-heuttaa sosiaalisen kontaktien vähenemistä. Samalla sosiaalinen maailma ja myöskin vaihtoehdot toi-minnalle ja avunsaannille kapenevat koko ajan. Tämä aiheuttaa lopulta myös Järventien mainitsemaa
59
maailmalle selkänsä kääntämistä ja eristäytymistä omaan mieleen. Ihminen ei enää hallitse tunteitaan ja käytöstään samoin kuten aiemmin.
”Ylimääräisiä kotitöitä ei tehty vain välttämättömät lapseen kohdistuvat kotityöt hoidettiin. Kaikki muu sai olla ja odottaa sopivampaa hetkeä… Mun kaikki aivon liikkuvat osat oli sidottu lapseen ja mies ja muu maailma sai mennä menojaan. Sanoinkin joskus, että lapsen jaksan hoitaa, jos muuhun ei tarvii puuttua… Mulla katos muisti… Useamman kerran hella jäi päälle, kun tein ruokaa ja unohdin että oon tekemässä ruokaa. (V 131)
”Riidat, päänsärky, mustelmat ja muut vahingot, kun koordinaatiokyky ei enää toimi. Epäsiisteys, asioita unohtuu. Kotoa ei jaksa lähteä, eristyneisyys. Vihaa, epätoivoa, väsymystä, kellon katsomista tauotta, ajatuksena vain seuraava kymmenen minuutin pätkä. Varmasti on vaikeuttanut lapsen kanssa tunnesiteen syntymistä...” (V 166)
Monet äidit kertoivat kirjoituksissaan puhuneen väsymyksestä tai lapsen runsaasta itkuisuudesta neuvo-lassa tai lääkärissä, mutta huomattavan moni äiti koki, ettei heitä otettu vakavasti eikä apua tarjottu. Tässä on näkyvissä yhtymäkohtia Goffmanin (2012) ajatuksiin kasvojen säilyttämisestä. Äidit kertovat tilan-teestaan jollain tapaa ja odottavat sekä toivovat yleisön (läheisten, neuvolan terveydenhoitaja, lääkäri) reagoivan tarjoamalla apua siten, että äiti voi säilyttää kasvonsa hyvänä äitinä, tulematta leimatuksi. Kun vastapuoli vähätteli tilannetta tai ei tarjonnut apua, tämä toi äideille tunteen, että tilanteeseen ei ole tu-lossa muutosta vaan väsymys ja lapsen itku jatkuvat loputtomiin.
”Kerroin neuvolassa itkuisesta vauvasta… ei tuntunut kiinnostavan, joten siitä lähtien ”kaikki oli ihan hyvin…” (V 98)
”Itkuisuus, toivottomuus, itsetuhoiset ajatukset… Yöunet sai laskea minuuteissa, sitä vähäteltiin joka suunnalta ”koska vauvat nyt heräilee”. Kuukausia 15 min -3 tunnin pätkittäisillä yöunilla, eikä ketään kiinnostanut.” (V 166)
Koska apua ei ole saatavilla, prosessi siirtyy eteenpäin toiseen vaiheeseen. Synkät ja kielletyt ajatukset itseä sekä usein toivottua ja odotettua lasta kohtaan herättävät syyllisyyttä ja häpeää, mikä vie äidin yhä syvemmälle ahdistukseen.
60
”Pelkoa seuraavasta yöstä, katumuksen tunnetta lapsen hankkimisesta, huolta siitä, onko tämä normaa-lia. Syyllisyyttä, toivottomuutta. Minulle tuli olo, että olen tulossa hulluksi ja aloin pelkäämään, että tulee se piste, että haluaisin vahingoittaa lastani. Sen jälkeen tuli itsetuhoiset ajatukset tyyliin, ennemmin minä kuin lapseni.” (V 197)
”Aluksi olin lohduttava, mutta kun yö huuto kesti yli vuoden, olin vaan niin poikki, että tekisi mieli heittää lapsi seinään. Välillä on pakko jättää lapset huutamaan ja karata vessaan rauhoittumaan. On tullut ajatuksia satuttaa lasta ja itseä.” (V 264)
Valvoneena ja univajeesta kärsivänä äiti ei enää ajattele rationaalisesti, eikä äiti itse välttämättä näe olo-tilalla enää yhteyttä lapsen nukkumiseen. Hän ei lopulta enää ymmärrä, että oireet johtuvat osin valvo-misesta ja toisaalta valvominen on voinut myös laukaista erilaisia mielenterveysongelmia. Ihminen on jo oman mielensä loukussa. Lopulta väsymys on niin ylivoimaista, että itsensä tappaminen alkaa tuntua ainoalta vaihtoehdolta, koska elämän jatkaminen tuntuu liian raskaalta.
”...jos nyt ajaisin ulos tieltä tai törmäisin kallioon… Se olisi vain pieni käden liike. Niin helppoa se olisi ja sitten se olisi ohi omalta kohdalta.” (V 131)
”…oli vaikea keskittyä ja ajatella, kun oli niin väsynyt. Kun ei jaksanut lähteä kerhoon ihmisten il-moille… Tuntui ettei se vaihe lopu koskaan. Ärsytti, miksi vauva kiusaa minua niin, etten saa nukkua.
Hätäännyin itsekin lapsen itkusta ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi, kun en osannut auttaa.
Lopulta vauvan ollessa 10 kk olin todella uupunut. Halusin päästä pois, inhosin itseäni ja sitä miten huono äiti olin. Halusin vahingoittaa itseäni… Olimme molemmat niin väsyneitä, olin ottanut saamiani rauhoittavia lääkkeitä useamman kämmenelleni ja olisin halunnut ne syödä. Oli niin kamalan paha olla.” (V 192)
Tässä vaiheessa valvova äiti elää Järventien kuvaamaa passiivisen odottamisen vaihetta. Äidillä itsellään ei ole enää omia keinoja päästä loukusta pois. Monet itsemurhaa harkinneet äidit kuvaavat eläneensä kuin vankilassa. Monilla loukun oli avannut lapsen itkuisuuden helpottaminen, kun lapsen sairaus oli
61
diagnosoitu tai jos joku ulkopuolinen oli puuttunut lopulta tilanteeseen äidin yritettyä itsemurhaa tai puo-lison puutuutua väsymyksen aiheuttamiin oireisiin hakemalla tilanteeseen ulkopuolista apua. Valitetta-vasti muutamalla anonyymilla kirjoittajalla tilanne on edelleen kesken, he ovat vielä oman mielensä lou-kussa. Heidän kohdallaan voimme kaikki vain elämänkatsomuksestamme riippuen toivoa tai rukoilla, että tilanne helpottaa tai joku ulkopuolinen taho huomaa tilanteen, ennekuin passiivinen odottaminen käy valvovalle äidille liian tuskaiseksi.
4.3 Lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun vaikutukset
Kysyttäessä äitein ajatuksista vahingoittaa itseään tai lastaan 151/305 vastaajaa ilmaisi, ettei heillä ole ollut vahingoittamisajatuksia itseään tai lasta kohtaan. Näistä 151 äidistä kuitenkin 53 kirjoitti, vastauk-seensa joko ymmärtävänsä äitejä, jotka tekevät jotain epätoivoista tai kertoivat itse pelänneensä milloin heille tulisi väkävaltaisia ajatuksia tai äiti kirjoitti ajatelleensa hylkäävänsä lapsen/ perheensä tai kirjoitti ettei muista onko heillä ollut tällaisia ajatuksia. Vastanneista äideistä 81 ilmaisi selvästi, että heillä oli ajatuksia vahingoittaa lastaan jollain tavalla. Osassa kirjoituksissa äidit kirjoittavat ajatuksen myös eden-neen teon tasolle, vaikka tätä ei erikseen kysytty. Kirjoituksista loput on vastattu siten, ettei niistä voi päätellä onko äiti ajatellut vahingoittaa itseään, lastaan vai molempia. Näissä vastaukissa kysymykseen on vastattu yksisanaisesti, esimerkiksi, että ”sellaisia ajatuksia kyllä oli.”
Lähes kaikissa kirjoituksissa, joissa ei ole kuitenkaan varsinaisia lapsen tai itsen vahingoittamisajatuksia, näkyy tilanteen tuoma epätoivo ja se, kuinka lähellä tilanteet, joissa itsehillintä on pettämäisillään, ovat olleet. Huomioitavaa on, että äiti on saattanut vastata vahingoittamiskysymykseen kielteisesti (ettei va-hingoittamisajatuksia ollut tai laittanut viivan vastauskohtaan), mutta kuvannut kuitenkin lomakkeen toi-seen kohtaan laptoi-seen kohdistuvaa fyysistäkin väkivaltaa tai vahvojakin lapsen surmaamisajatuksia.
Tämä voi osin johtua siitä, että negatiiviset ajatukset lasta kohtaan ovat edelleen tabu kulttuurisamme tai muisto tapahtumasta on liian kipeä tai häpeällinen, että asiaa on vaikea ilmaista edes kirjoitettuna, kun sitä suoraan kysytään. On myös huomioitava, että kaikki eivät miellä käsitettä ”vahingoittaa” samalla tavalla.