Tapahtui takanäyttämöllä -Lapsiin kohdistuvat väkivalta-ajatukset ja -teot

Valvovista äideistä 151/305 ilmoitti, ettei heillä ollut minkäänlaisia väkivaltaisia ajatuksia lastaan tai itseään kohtaan. Kuitenkin noin puolet näistä 151 äidistä kirjoitti miettineensä joskus tai usein lapsen/

perheen hylkäämistä tai kertoi vastauksessaan ymmärtävänsä äitejä, jotka vastaavassa tilanteessa vahin-goittavat itseään tai lastaan. Toiset ilmaisivat katuvansa lapsen hankkimista tai harkinneensa vakavasti lapsen antamista adoptoitavaksi. Noin kolmasosa äideistä, jotka ilmaisivat kirjoituksissaan, ettei heillä ollut vahingoittamisajatuksia, kirjoitti kuitenkin huutaneensa joskus lapselle raivon vallassa.

Useissa kirjoituksissa tulee esiin, että omat ajatukset lasta kohtaan tuntuvat vieläkin niin vääriltä ja pa-hoilta, ettei niistä halua edes kirjoittaa. Mielestäni tämä tuo erittäin hyvin esille sen, ettei nämä lapsen

64

vahingoittamisajatukset ole ”normaalioloissa” tyypillisiä tapoja ajatella useimmille äideille, vaan nimen-omaan univajeen aiheuttama henkinen ja fyysinen olotila ajaa äidin umpikujaan, josta hänen toiminta- ja ajattelutavat muuttuvat. Kirjoitukissa on myös nähtävissä ajatustapa, että äidit pitävät vauvan tai lapsen hoitoa rutiinina, joka on ennenkin tehty muiden arkiaskareiden ja perinteisten kotitöiden ohella. Tilanteen ollessa akuutti monelta unohtuu se tosiasia, ettei kyse ole epäonnistumisesta äitinä vaan valvomisen tuo-masta epätoivosta. Vääristynyt tapa katsoa omaa tilannetta puolestaan ruokkii epäonnistumisen ja häpeän tunnetta.

”Minulla oli paljon todella tummia ajatuksia vauvaa kohtaan. Itseäni kohtaan tunsin vain lannistumista ja epäonnistumisen tunnetta siitä, miksen jaksa, vaikka lapseni on terve ja minulla ei ole lehmiä ja lap-silaumaa hoidettavanani, vain yksi vauva… Ajatukset olivat kuitenkin niin rumia, etten vieläkään halua puhua niistä ääneen. Ymmärrän nyt, miksi osa äideistä ajautuu epätoivoisiin tekoihin. He eivät ole pa-hoja, he ovat vain täysin loppu ja vailla turvaverkon tuomaa tukea.” (V 328)

Monet äidit kuvaavat, että yöaikaan väsyneenä järjettömätkin ajatukset tuntuivat hetkittäin sellaisilta, että ne voisi toteuttaa: ”Lapsen ulos heittäminen tuntui loogiselta yön pitkinä tunteina” (V 30). Noin puolet äideistä, joilla ei ollut vahingoittamisajatuksia, kertoivatkin pelänneensä tekevänsä jotain pahaa lapselleen, vaikka varsinaisia vahingoittamisajatuksia ei ollut, koska väsymys sai aikaan pahimmillaan pelkotiloja, raivontunteita sekä myös hallusinaation tyylisiä oireita. Äideillä oli huoli, että jossain vai-heessa ”päässä napsahtaa” ja äiti toteuttaa ajatukset. Suurin osa kirjoituksissa ilmenneestä lapsiin koh-distuvista vahingoittamisajatuksista on jäänyt ilmeisesti vain ajatuksen tasolle, mutta äitien kirjoitukset tuovat vahvasti esiin, että valvomisen aiheuttama väsymys saa ajattelemaan ja harkitsemaan asioita, jotka eivät muutoin kuulu henkilön normaaliin käyttäytymiseen tai tapaan ajatella.

”...ajattelin mielessäni, että uskallanko lähteä vauvan kanssa vaunuilla, jos yhtä äkkiä päässä napsahtaa ja vieritän vaunut järveen jne., vaikka tosiasiassa en ikinä pystyisi tekemään tällaista. Pelkäsin vain, että mitä jos mieli tekisi tällaista.” (V 105)

”Olin ajatellut olevani erittäin valmis äidiksi ja ajattelin, ettei mikään väsymys voi nujertaa minua. Vä-syneenä ajattelin, että olen loppuelämäni vankilassa tämän lapsen kanssa ja en tule selviämään siitä.

Ajatuksen ja olotila oli alavireinen, ehkä masentunut… Ajattelin illalla, että nyt seuraavan yön jaksan

65

valvoa ja en hermostu, jos vauva itkee. Se, ettei vauva ei ymmärrä tai osaa säädellä käytöstään aikuisen toivomalla tavalla oli vaikea sietää. Usein aluksi olin rauhallinen, kantelin vauvaa ja hyssyttelin. Jossain vaiheessa alkoi itkettää ja ahdistaa itku ja valvominen. Välillä tuli myös vihan tunteita vauvaa kohtaan.

Joskus, kun vauva itki, tuli tunne, että voisi jotenkin rajummin käsitellä vauva.” (V 137)

Kaltoinkohteluajatukset tuntuvat liittyvän voimakkaimmin yleensä tilanteeseen, jossa lapsi ei antanut äidin nukkua, vaan äiti joutui valvomaan yksin itkevän lapsen kanssa. Ajatukset yön pimeinä tunteina liikkuvat lapsen hiljentämisestä heittämällä lapsi parvekkeelta tai tukkimalla lapsen suu esimerkiksi tyy-nyllä tai kädellä. Myös halu ravistella lasta tai läpsiä lasta tuli kirjoituksista esiin.

”Joskus vauvan itkiessä lakkaamatta pitkiä aikoja tai yöllä kun vauva alkaa itkeä heti, kun pääsen itse sänkyyn tai rauhoittuu hetkeksi ja herää taas, kun itse pääsen maate, on tehnyt mieli vahingoittaa itseä tai lasta, jotta saisin edes hetken nukkua: On tehnyt mieli pudottaa sylistä, ravistaa, huutaa, jättää yk-sin.” (V 247)

”Tiettyyn pisteeseen asti olin ymmärtäväinen ja jaksavainen, mutta jossain kohtaa turhauduin ja her-moistuin. Vihasin lasta jota en osannut auttaa. Myöhemmin selvisi, että hän huusi kipujaan…Välillä halusin lyödä lasta. Välillä pahimman raivon vallitessa mielessäni kävi, että jos vääntäisin tarpeeksi esim. kädestä, niin katkeaisiko luu. Nämä jäivät vain ajatuksen tasolle ja tässä kohtaa mies yleensä riensi valvomaan vuorostaan lapsen kanssa, koska purin turhautumista alkamalla huutaa. ” (V 255)

Äideillä on käytössään erilasia selviytymiskeinoja (coping -keinoja,joita käsitteln myöhemmin), jotka estävät ajatuksen toteuttamisen käytännössä. Monissa teksteissä korostuu kuitenkin tukevan puolison merkitys näissä tilanteissa. Tämä poistaa yksinhuoltajaäideiltä ja sellaisilta äideiltä, joiden isä ei voi työn vuoksi olla tukena tai ei muusta syystä osallistu, yhden yleisimmistä coping-keinoista pois käytöstä.

Teksteissä on jonkin verran kirjoituksia, joissa kuvataan edellä olevan lainauksen kaltaisia tilanteita, jossa äiti alkaa huutaa lapselle, jolloin puoliso tulee tilanteeseen mukaan. Teksteissä ei näy sitä, onko äidit pyytäneet puolisoiltaan tukea jo aiemmin saamatta sitä vai onko niin, että useat isät olettavat niin vahvasti äidin hoivaavan lasta, etteivät puutu tilanteeseen ennekuin äidin käytös on uhkaava lasta koh-taan? On myös mahdollista, että erityisen itkuinen lapsi jää helpommin äidin hoivattavaksi, koska isäkin

66

on keinoton tilanteessa. Toisaalta kirjoituksissa tulee esiin monen valvovan äidin voimakkaat mielialan-vaihtelut ja aggressiivinenkin tapa ilmaista itseään. Muutamissa kirjoituksissa tulee esiin äidin väkival-taiset ajatukset miestä kohtaan, mutta huomionarvoista on, ettei isän fyysistä väkivaltaa tullut esiin yh-dessäkään kirjoituksessa. Kahdessa kirjoituksessa tuli esiin esineellä heittämin jotain aikuista perheen ulkopuolista henkilöä kohtaan. Äitien yleisen aggression ja ärtyneisyyden vuoksi, on myös mahdollista, että joissain perheissä isät arastelevat riidan pelossa puuttua tilanteeseen.

Kirjoituksissa kerrotaan myös tapaturmista, joita kotona valvoneena ja väsyneenä on sattunut äidin kanssa olleelle lapselle, kuten vauvan putoamisia hoitopöydältä ja lasten palovammoja. Äidit kertovat vastauksissaan hyvin monenlaisesta vauvan kaltoinkohtelusta: emotionaalisesta välinpitämättömyydestä, vauvan ravistelusta, läpsäyttelystä, kovakouraisesta käsittelystä sekä vanhempiin lapsiin kohdistuvista fyysisestä kaltoinkohtelusta. Valvoneiden äitien kirjoituksista tulee esiin, että riski lapsen kaltoinkohte-luun kasvaa univajeen ja pitkittyneiden itkukohtausten aikana, vaikka äiti ei hyväksyisikään väkivaltaa tai lapsen fyysistä kurittamista. Äitien kirjoituksista nousee esiin myös vahva syyllisyys siitä, että omasta niin kovin toivotusta lapsesta ajatteli niin kamalia ajatuksia.

” Useasti tuntikausia kestävien koliikki-itkujen aikana tuli ohikiitävä ajatus, että tekisi mieli paiskata lapsi seinään tai lattialle. Joskus suutuksissani käsittelin lasta kovakouraisesti ja vaikka se ei lasta sa-tuttanut, säikytti enemmänkin, niin se säikytti kyllä itsenikin.” (V 18)

”Ärsyyntyminen kasvoi, kun valvomista oli pari yötä takana. Teki mieli lähteä. Laskeskella kymmeneen ja taas kymmeneen. Ei auta. Lapsi jatkaa huutoa ja on epätyytyväinen. Ensimmäisen lapsen kohdalla ajatukset tuntuivat uusilta, pelottavilta. Mitä ihmettä teen väärin? Mikään ei kelpaa. Ajatuksissa liikkuu, että lapsi lentää kohta seinään. Miksi se itkee?” (V 62)

Valvovien äitien teksteistä tulee ilmi, että osa kaltoinkohtelusta on myös toteutunut. Toteutunutta lapsen fyysistä ja /tai emotionaalista kaltoinkohtelua tulee selvästi esille 25 vastauksessa. Joissain kirjoituksissa asiat on ilmaistu siten, ettei voi tietää onko kaltoinkohtelu ollut toteutunutta vai ajatus lapsen vahingoit-tamisesta. Huomiota herättävää oli, myös se, että joissain vastauksissa valvoneet äidit ilmaisivat lyhyesti kaltoin kohdelleensa lasta, mutta eivät avanneet tapaa enemmän. Osassa oli myös ilmaistu, ettei

kirjoit-67

taja halua muistella tilanteita tai puhua niistä. Joissakin teksteissä on avattu enemmän lapseen kohdistu-nutta kaltoinkohtelua. Vauvoihin kohdistuvaa fyysistä vahingoittamista äidit kuvasivat useimmiten vau-van kovakouraisena käsittelynä, jonkin asteisena ravisteluna ja emotionaalisena laiminlyöntinä. Kirjoi-tuksissa ilmennyt emotionaalinen tai psyykkinen kaltoinkohtelu ilmeni yleisemmin kylmyytenä vauvaa kohtaan (vaikeus koskettaa ja ottaa syliin, empatian puute lapsen hätää kohtaan tai viha lasta kohtaan).

”Kun katseet kohtasivat vauvan kanssa, käänsin katseeni pois. Huomasin lopettaa käytökseni vasta kuin näin vauvan oppineen tekemään minulle samoin… Pinna oli todella kireällä ja huusinkin välillä pienelle vauvalle, että vittu turpa kii!! Ja sen jälkeen sitten tietysti huono omatunto… Vieläkään vaikka vauva aika on takana, en kestä väsyneenä lapsen itkua.” (V 172)

”…valvoessa ja tämän itkiessä huusin vauvalle, että miksi sinä itket, etkö voi olla vaikka tunnin hiljaa ja samalla en nyt sentään ravistanut, mutta kohtelin kovakouraisesti samalla kun tajusin tilanteen ja annoin vauvan isällensä. Juteltiin mieheni kanssa hetki ja hän lähti eri huoneeseen ja minä itkin itseni uneen.”

(V 60)

Lasten laiminlyönnillä tarkoitetaan lapsen puutteellista hoitoa tai huolenpitoa. Puutteellisesta hoidosta on kyse, kun lasten perustarpeista ei huolehdita fyysisesti tai emotionaalisella tasolla. Lasten tärkeimpiä emotionaalisia perustarpeita ovat rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen sekä hyväksynnän ja ar-vostuksen saaminen. Emotionaalisen kaltoinkohtelun rinnakkaiskäsitteenä käytetään joskus termiä psyykkinen pahoinpitely. (Inkilä 2015, 19–20.) On todettu, että pitkällä aikavälillä tarkasteltuna laimin-lyönti on lapselle vähintään yhtä vahingollista kuin lasten fyysinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö (Inkilä 2015, 19 ref. Krug ym. 2005; Gilbert ym. 2009; Paavilainen & Flinck 2013).

Lapsille ja lapsille huutaminen nousivat esiin monissa teksteissä. Varsin monissa teksteissä kuvataan tunteita, ettei äiti kokenut enää rakastavansa omaa lastaan, koska lapsi itkee ja vaikeutta ottaa itkevä lapsi syliin tai lohduttaa lasta. Hyvin monet äidit kuvaavat kirjoituksissaan empatian tunteen lasta kohtaan vähenevän pikkuhiljaa väsymyksen kasvaessa, mikä kasvattaa kaltoinkohtelun riskiä tai tuo tilanteeseen emotionaalisen laiminlyönnin piirteitä. Käytännössä äiti voi huolehtia hyvin lapsen perushoidosta, mutta tapa jolla hän se tekee voi olla hyvinkin vihamieleinen tai äiti voi tilanteessa olla kykenemätön hoivaa-maan lasta siten, että hän olisi läsnä tunnetasolla.

68

” Minua oksetti koko ajan ja olin henkisesti aika sekaisin valvomisesta. Saatoin alkaa rähjäämään vaikka kaupan myyjälle ilman syytä. Toistelin ”mä kuolen kohta” lähes tulkoon koko ajan… En kestänyt lapsen itkua ollenkaan puolen vuoden jälkeen. Huusin lapselleni useita kertoja päivässä: Turpa kiinni! jos lap-seni kolhi itseään, en jaksanut lohduttaa ollenkaan. En pystynyt tunteman empatiaa väsyneenä…kun hän vastusteli pukeutumistilanteissa, olin kovakourainen.” (V 272)

”Pahimpina aikoina halusin vain viedä lapsen pois. En olisi halunnut lasta lähelleni. Tuntui että en edes rakastanut lasta yhtä paljon kuin esikoista joka ei itkenyt koko aikaa. Itkin, kun lapsi itki. Edelleen kun tuo sama lapsi alkaa itkuhuutaa ja kiukutella niin paniikki ja ahdistus iskevät päälleni. Pari kertaa ajat-telin, että elämä olisi helpompaa ilman tuota lasta. Mietin, että läppäisen lasta, jotta se hiljenisi.” (V 103)

Lapsen yhtämittainen itkeminen on suurin haaste, joka paikantuu hoivanantajille, etenkin sellaisten koh-dalla, joilla on rajalliset kyvyt ja tukiverkostot. Vauvan yhtämittainen itkeminen asettaa riskin lapsen laiminlyönnille ja vauvat jotka itkevät paljon, ovat todennäköisemmin riskissä altistua fyysiselle väki-vallalle. (Landgren & Hallström 2011, 318.) Vastaavia tuloksia on nähtävissä myös tässä tutkimuksessa.

Harva äiti kertoo tai on kertonut esimerkiksi neuvolassa täysin avoimesti ajatelleensa vahingoittaa itseään tai lastaan, mutta jos äiti kertoo, ettei jaksa enää hetkeäkään tai jos äiti kertoo kärsineensä pitkittyneestä univajeesta, niin ammattilaisten tulisi reagoida ja tunnistaa riskit. Jos aiheesta puhuttaisiin enemmän esi-merkiksi neuvolassa jo ennen lapsen syntymää pariskunnille ja kartoitettaisiin tukiverkkoja jo ennen uu-pumista, niin ehkä perheet pystyisivät itse reagoimaan myös nopeasti ennen kuin tilanne kärjistyy ja menee liian pitkälle.

Vanhempiin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu ilmeni kertomuksissa yleisemmin tukistamisina, kova-kouraisena kohteluna, huutamisena ja retuuttamisena. Monissa kirjoituksissa joissa kaltoinkohtelua on tapahtunut, tulee esiin, että pienen vauvan itku oli kuitenkin helpompaa kestää päivisin, kun esimerkiksi taaperoikäisen uhma, koska äidit tiedostavat itkun olevan pienen lapsen ainoa tapa kommunikoida. Lä-hes kaikki äidit kuvaavat vahvaa syyllisyyttä ja häpeää lapseensa kiinni käymisestä sekä myös huutami-sesta oman väsymyksen vuoksi.

69

”…vauvalle pystyin olemaan huutamatta, mutta esikoiselle en. Miehen ollessa poissa esikoinen koki tur-vattomuutta, koska mielentilani ailahtelivat ja pinna oli kireällä koko ajan. Hän toivoi, ettei isi olisi iltoja pois ja rukoili iltarukouksessaan, että äiti olisi kiltti. Äiti ei ollut aina kiltti: jos esikoinen ei totellut, huusin tai tartuin kiinni… Lasta nukuttaessa heräsi joskus viha: Miks et nuku!? Nuku jo! Muistan muu-taman kerran heiluttaneeni vaunuja niin kovaa hampaat irvessä, että säikähdin, että lasta sattuu. Joskus olin ihan turta. Hoidin lapsia vain mekaanisesti.” (V 187)

”Kun lapset tappelivat keskenään, eikä sana mennyt perille niin tukistin ja raahasin kädestä kiinni pitäen kiukuttelevan ja rimpuilevan lapsen omaan huoneeseen.” (V 43)

Huomionarvoista on, että vain yhdessä kirjoituksessa äiti oikeutti itselleen lapsen retuuttamisen ja kova-kouraisen käsittelyn, koska lapsi ei totellut. Suuressa osassa kirjoituksia äidit pitävät omaa toimintaa ja lapsen vahingoittamiseen liittyviä ajatuksia vääränä ja epäoikeudenmukaisina. Äidit tuovat esiin ajatuk-siin liittyvän voimakkaan häpeän. Latun (2016) tutkimuksessa taas naiset oikeuttavat lapajatuk-siin kohdistuvaa väkivaltaa kasvatuksellisena keinona (kurittaminen, rankaisemien, ankaruus). Kuitenkin naiset toivat esiin huolta lapsiinsa kohdistamasata väkivallasta ja pelkäsivät kuinka väkivalta vaikuttaa lapsiin myö-hemmin (traumat). Nykyrin tutkimuksessa väkivaltaiset naiset tunsivat häpeää vahingoittaessaan mies-tään ja syyllisyyttä satuttaessaan lastaan. Yleensä äidin raivostuneisiin liikkeisiin liittyi myös katumus.

Nykyrin mukaan monet äidit yrittivät selittää lapselle raivostumisen jälkeen tilannetta, jos lapsi oli riit-tävän vanha ymmärtämään. Osa myönsi lapselle oman kohtuuttomuuden ja osa taas perusteli oman vi-hastumisensa oikeutusta. (Mts., 1998, 144–145.) Vihastumisen oikeutuksen selittäminen lapselle luo kui-tenkin voimakasta syyllisyyden taakkaa lapselle omasta käytöksestään ja vaikuttaa hyvin negatiivisesti lapsen itsetuntoon.

Kirjoituksissa on havaittavissa, että väsyneenä toiminta lapsen ja arjen pyörittämisen kanssa ei ole joh-donmukaista, mikä voi osaltaan joissain tapauksissa vaikuttaa äidin ja lapsen välisen kiintymyssuhteen muodostumiseen heikentävästi, koska äidin toiminta ei välttämättä väsymyksen vuoksi ole johdonmu-kaista. Useat äidit kuvaavat kirjoituksissaan käytöstään valvoneena äitinä robottimaisena tai zombimai-sena toimintana. Monet äidit kuvaavatkin valvomisesta aiheutuvan univajeen aiheuttavan ärtymystä,

ag-70

gressiota, mielialanvaihteluilta sekä lasta kohtaan epäloogista käytöstä sekä tunteettomuutta ja kyl-myyttä, joka vuorottelee hellyyden osittamisen kanssa. Monissa tarinoissa, joissa on ollut väkivaltaisia ajatuksia, tulee esiin lapsen hellä käsittely, jota toisella kertaa varjostaa välinpitämättömyys ja viha.

”Vaikka pitäisi olla hoivaava äiti, välissä väsymys oli niin syvää, ettei voinut ajatella muuta kuin, että saisi nukkua. Välillä lasta piti lähellään ja helli, välissä oma väsymys purkautui huutona, niin kuin pieni nyt nukkuisi kun karjut ”Ole hiljaa” – joskus niin kauan että naapuri hakkasi seinään… Yhtenä viimei-sistä öistä, ennekuin pääsimme kunnon sairaalaan (joka muutti elämämme täysin), menin lapselta pii-loon sohvalle nukkumaan. Ajattelin, että en kuule, nyt en jaksa kuulla. Että jos mua ei tästä löydetä, niin saan nukkua edes vähän. ” (V 223)

Toisaalta taas lähes kaikki äidit kuvaavat kirjoituksissaan tunteneensa myös suurta rakkautta, hellyyttä ja huolta lasta kohtaan. Noin kuudesosassa kirjoituksissa tulee esiin, että lapsella on lopulta diagnosoitu jokin sairaus, joka on selittänyt itkuisuutta. Useimmiten sairaus on ollut refluksitauti tai ruoka-ainealler-gia. Äidit tuovat esiin, että itkuisuutta olisi ollut helpompi ymmärtää, jos olisi ollut tieto, että lapsi on sairas ja toisaalta olisi osannut hoitaa lasta paremmin, jos diagnoosi olisi saatu ajoissa ja äitien epäilykset olisi otettu vakavasti. Kirjoituksissa, joissa puhutaan lapsen saaneen lopulta diagnoosin, joka on selittä-nyt itkuisuutta, niin keskimäärin diagnoosi on saatu vasta lapsen ollessa 5 kk – 2 vuotta. Tämä on pitkä aika elää ja selvitä arkirutiineista kuormittavassa poikkeustilanteessa äidille, lapselle ja koko perheelle.