Kulissit laskettuina, naamiot riisuttuina – ”Älä tule paha äiti, tule hyvä äiti”

Suomessa keskeisin hoivan muoto on läheisten antamaa, informaalia, hoivaa (Zechner, 2008, 1). Hoivan tarve vaihtelee suuresti elämän eri vaiheissa. Elämän ensivuosina pieni lapsi tarvitsee lähes jatkuvaa hoi-vaa, huolenpitoa sekä aikuisen läsnäoloa. Monet äidit tekevätkin valinnan olla lapsensa kanssa kotona mahdollisimman pitkään, jos vain perheen taloudellinen tilanne sallii. Tosilla kotiin jääminen on välttä-mätön pakko, koska töitä ei ole tarjolla.

Nousiaisen mukaan (2004) naisella katsotaan olevan ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta äidillisen.

Nousiainen näkee äitiyden myös toimintana, joka kytkeytyy äidin ominaisuuksiin, esimerkiksi rakastava äiti antaa lapselle hellyyttä lohduttamalla lasta (Nousiainen 2004, 62). Tutkimukseen osallistuneiden äi-tien kirjoituksista kuultaa läpi äidin omat mielikuvat siitä, millaisia ominaisuuksia hyvältä äidiltä vaadi-taan ja mitä on hyvä äitiys ja hyvä hoiva. Yleisimmät kirjoitusten käsitykset hyvästä äidistä liitetään äidin antamaan hoivaan. Käsitykset hyvästä äidin hoivasta liitetään lapsen kanssa ”jaksamiseen” ja lapsen nu-kuttamiseen, hellään hoitoon, lapsen tyytyväisenä pitämiseen, imetykseen ja lapsen kanssa leikkimiseen.

Äidit kuitenkin liittävät lapsen kanssa kotona oloon ja äitiyteen myös kodin siisteyden, oman aktiivisuu-den (kerhot, harrastukset) ja ruuanlaiton perheelle. Valvovilla äideillä on erityinen paine saada lapsi nuk-kumaan. Valvova ja itkuinen lapsi saa äidin kyseenalaistamaan omaa hyvää äitiyttä ja ehkä myös nai-seutta. Oletamme pienen vauvan nukkuvan suurimman osan vuorokaudesta ja että viimeistään oman äi-din syli saa vauvan rauhoittumaan. Kun näin ei tapahdu, valvova äiti ajattelee ensin, että ”lapsessa on jotain vikaa”, mutta jos tämä äidin näkemys tyrmätään terveydenhuollossa, valvova äiti ajattelee herkästi, että vika on hänessä. Äiti ei ole riittävän hyvä äiti, jos hän ei jaksa oman lapsen kanssa, joka on vielä ammattilaisten mukaan terve.

”Ärtyisyyttä siitä, ettei osaa hoitaa lastaan paremmin, että tämä nukkuisi paremmin. Omien valintojen kyseenalaistamista…muutaman kerran mietin, että lähden itse pois ja mieheni saa etsiä lapselle uuden äidin joka osaa hoitaa asiat paremmin. ” (V 182)

50

”En olisi kestänyt lapsen itkua. Koin, etten jaksanut lohduttaa, oli keinoton olo. Lapsi ei onneksi itkenyt paljoa, hän vaan valvoi. Sitäkään en olisi jaksanut. Koin itseni huonoksi äidiksi, kun en terveen ja taval-lisen lapsen kanssa jaksanut tavallista arkea.” (V 187)

Joissain kirjoituksissa tule esille myös lapsen imetyksen vahva yhdistäminen hyvään äitiyteen. Epäon-nistuneet yritykset imetyksessä, saada lapsi rauhoittumaan tai nukkumaan sekä oma jaksamattomuus tuo-vat äidin elämään jatkuvaa painetta, epätoivoa ja häpeää.

”Jouduin määrittelemään oman hyvän äitiyden aivan uudestaan, kun en saanut imettää 4-kuista vau-vaani. se oli valtava pettymys minulle. Jouduin tekemään paljon töitä, että pääsisin siitä yli ja pystyin olemaan läsnä lapselleni. Koin epäonnistuneeni pyrkimyksessäni olla täydellinen äiti.” (V 93)

Tilannetta ja avun hakemista estää väsymyksen aiheuttama tilanteelle sokeutuminen, mutta myös äidin leimautumisen pelko, ei vain äitinä, vaan myös ihmiselämän muissa rooleissa: puolisona, potilaana, nai-sena ja työntekijänä. Vaikkakaan Goffmanin leiman käsite ei olekaan enää sama kuin 60-luvulla, niin sen pohjimmainen merkitys on silti sama ja äidit tietävät sen: Leiman saa osakseen ne, jotka eivät ole tai toimi niin kuin valtaosa. Äiti kategorisoidaan viranomaisten toimesta esimerkiksi masentuneeksi äidiksi, psyykkisesti sairaaksi äidiksi tai väsyneeksi äidiksi. Leimautumisen pelko saa puolestaan monet sinnit-telemään ja pitämään oman hyvän äitiyden kulisseja yllä, jolloin apua ei haluta pyytää.

”Luottamuksellista keskusteluapua…ilman leimaantumista, merkintöjä ja pelkoa siitä, että ajautuu pit-kään taisteluun oikeudestaan olla lapsilleen äiti. Valittava totuus on, että psyykkisen puolen ongelmiin haetusta avusta ja diagnooseista jää leima, mikä haittaa asiointia muiden sairauksien puitteissa sekä työelämässä.” (V 322)

”Vaikka turvaverkko oli suuri, oli tarve pitää kulissit yllä.” (V 75)

Muutamat äidit ovat löytäneet lopulta tilanteeseen mielenkiintoisen ratkaisun, eräänlaisen selviytymis-keinon (coping-keino, jota käsittelen erikseen myöhemmin), jota voisi kutua Goffmanin teatterivertaus-kuvaa lainaten ”kulissien laskemisiksi vapaaehtoisesti muiden edessä”. Äidit itse käyttävät tapahtumasta myös ilmauksia riman/ tason laskeminen, kontrollista luopuminen tai armollisuus itseä kohtaan. Tällä

51

äidit tarkoittavat tilanteen jonkin asteista hyväksymistä, tietyistä itselle tärkeistä asioista luopumista ja oman väsymyksen näyttämistä myös muille. Kun kulissit lasketaan niin sanotusti vapaaehtoisesti, siihen ei liitetä samankaltaista häpeän tunnetta kuin ”kasvojen menetykseen”, joka aiheutuu äidin hallitsemat-tomasta romahtamisesta.

”Tuntui zombilta tai robotilta. Hoidin vauvan parhaani mukaan, rima tosin alennettuna. Ei kylvetty joka ilta, vaikka vauva siitä olisi nauttinut. Kunhan vauva oli ruokittu, sylissä, hellitty, kuivissa vaipoissa ja viihdytetty.” (V 173)

”Yritin keskittyä siihen, ettei vähäinen energia mennyt ainakaan turhanaikaiseen ”kulissien pitämiseen”

tai sellaiseen, mitä tekisin vain siksi että muiden silmissä täytyisi tehdä, esimerkiksi raahautuisin ihmis-ten ilmoille vain vaikuttaakseni aktiiviselta äidiltä.” (V 304)

Berg (2009) tuo esiin hyvän huomion, että äitiyteen liittyvät odotukset rakentuvat myös suhteessa isyy-teen ja sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Samoin Berg kirjoittaa, että hyvään äitiyisyy-teen kohdistuvat odotukset ovat moraalisesti ja yhteiskunnallisesti velvoittavampia kuin hyvään isyyteen kohdistuvat odo-tukset. (Berg 2009, 174.) Monissa äitien kirjoituksissa näkyy selvä maininta kateudesta puolison yöunia kohtaan.

”Kateellinen miehelle, kun se saa nukkua. Teki mieli kirkua, että se heräsi tai heitellä sitä esineillä.” (V 183)

”Välillä ajattelin, että isänkin kuuluisi valvoa tässä ja lohduttaa lastaan…” (V 78)

Äitien kirjoituksissa tulee esiin, että puoliso odottaa, että äiti on se joka hoitaa yöllä ja muutenkin suu-rimmaksi osaksi lapsen. Muutamissa tarinoissa tulee esiin sivulauseessa äidin kuvittelevan puolisolla olevan häntä kohtaan tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, joita hän pyrkii (joskus turhaankin) täyttämään.

”Koin hyvin huonoa omaatuntoa, jos ei kotona oltu siivottu miehen tultua kotiin. Mies ei edes odottanut, että olisin aina siivonnut/tehnyt ruuan valmiiksi.” (V 51)

52

Rautio (2016) tuo väitöskirjassaan esiin, että kuten äitiin ja äitiyteen, myös isiin ja isyyteen liitetään erilaisia odotuksia. Raution tutkimuksessa tuodaan esiin ns. uuden isyyden malli, joka ilmenee erilaissa vanhemmuuskäytännöissä ja yleisissä puhetavoissa. Uuden mallin mukaan isät ottavat nykyään osaa vanhemmuuteen aiempaa enemmän. (Rautio 2016, 130.) Tämä näkökulma tulee valvovien äitien kirjoi-tukissa vain hyvin ohuesti esiin. Voisi jopa sanoa, että isien asema näyttäytyy muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes päinvastaisena. Huomattavan monessa kirjoituksessa äidit puhuvat parisuhtees-taan ja monesta vastuksesta on selvästi havaittavissa, että äidin elämässä on ollut kumppani tilanteen ollessa akuutti. Muutamissa kirjoituksissa vanhempien parisuhde on kärjistynyt ja joissain kirjoitukissa hajonnut pian lapsen syntymän jälkeen. Silmiinpistävää on, että varsin harvassa tarinassa äidit kirjoittavat kertomustaan me-muodossa tai kuvasivat vanhempien yhteisiä ponnisteluja. Useissa kirjoituksissa kyllä mainitaan mies tukijana äidille tilanteissa, jossa äidiltä meinasi palaa pinna tai kuvataan puolisoa ihmi-senä, joka mahdollisti joskus äidin lepohetket tai teki kenties ruokaa. Kuitenkin vain muutama yksittäi-nen tarina kertoo siitä, kuinka puolisot yhdessä selvisivät haasteellisesta tilanteesta vanhempina. Valta-osa tarinoista on enimmäkseen kertomuksia äitien henkilökohtaisesta selviytymistaistelusta, jossa äiti kokee olevansa hyvin yksin. Muutamissa kirjoituksissa äidit pohtivat myös laajemmin isän roolia sekä oikeutta olla osallistumatta lapsen hoivaan. Joissain kirjoituksissa nousee myös esiin epätasa-arvo palk-katyön ja kotona tapahtuman palkattoman hoivatyön välillä, jossa hoivaaja on useimmiten nainen.

”Miksi isät nukkuvat paremmin kuin äidit? Miksi lapsen nukuttaminen on äidin vastuulla tai miksi äiti kärsii siitä enemmän? Johtuuko se siitä, että isät ovat vauva-aikaan yleisimmin töissä, kun äidit ja per-heissä ajatellaan, että parempi antaa isän nukkua? Aivan kuin töissä käyminen olisi tärkeämpää kuin lapsen kasvattaminen ja hoivaaminen kotona. Olisin kaivannut kaikkien muidenkin läheisten ja yhteis-kunnan ymmärrystä. Että valvomista ja univajetta ei vähäteltäisi.” (V 101)

”Suihkussa käynti ja roskien vienti oli minulle sitä ”omaa aikaa”, ja podin syyllisyyttä siitä että huoleh-din ”itsekkäästi” omasta hygieniasta”, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä… Samaan aikaan olin ka-teellinen miehelleni, joka tuntui lomailevan kodissamme samaan aikaan kun olisin antanut vaikka hen-keni jotta olisin hyvä äiti.” (V 170)

Hoivan antaminen on työtä. Kuitenkin elämän ja työn välinen ajallinen erottelu on joskus hankalaa.

Hoivatyöhön liitetään usein rutiineita ja epämiellyttäviä tehtäviä. Jos äiti hoitaa lastaan kotona, niin onko

53

hän silloin töissä vai nauttiiko hän vapaa-ajastaan? Monesti ihannoimme kuvaa, jossa pullantuoksuinen onnellinen kotiäiti hoitaa paria lastaan ja perheen koiraa kotona omakotitalossa miehen käydessä työssä tuoden elannon perheeseen. Kuitenkin näkyvää arvostusta yhteiskunnassa tästä asetelmasta nauttii usein vain se tuottava osapuoli, joka käy töissä. Teoksessa Hoivaajien kapina, todetaan, että hoiva on aliarvos-tettua ja siitä tulee kotiäidin, alistetun naisen leima (2009, 233). Tutkimukseen vastanneiden äitien kir-joitusten perusteella jäin kuitenkin miettimään, että kuka ei arvosta kotona tehtävää hoivaa? Valvovien äitien kirjoituksissa on muutama vastaaja, joka kirjoitti lähteneensä mahdollisimman nopeasti töihin ”le-päämään”, koska korona olo oli ylivoimaisen raskasta. Useimmat äidit taas kirjoittivat, etteivät voineet edes kuvitella hakevansa töitä, koska olo oli niin uupunut. Kirjoituksista tulee kaikin puolin vaikutelma, että suurin osa äideistä kuitenkin arvostaa oman lapsen hoitamista ja hoivaamista. Useimmat kirjoittivat toivoneensa lastaan ja halusivat hoivata lasta kotona itsenäisesti, kukaan ei toivonut hoitovastuun täyttä siirtämistä toisille, vaan pientä apua arkeen ja mahdollisuutta levätä. Onko hoivan arvostuksen ongelma pohjimmiltaan rakenteellinen? Elämme nykyään yhteiskunnassa, joka korostaa pitkälle tuottavuutta ja tehokkuutta. Yhteiskunnassa kiinnitetään huomioita sukupuolten välisiin työllistymistilastoihinkin, joissa pyritään samankaltaisuuteen tasa-arvon vuoksi. Berg (2008) tiivistää, että Suomalaisessa tutki-muksessa on kiinnitetty huomiota juuri tähän, äidit eivät itse välttämättä tavoittele tasa-arvoa tai jaettua vanhemmuutta, vaan puoltavat kotiäitiyttä, jonka perusteluina äideillä on kehityspsykologinen ja kiinty-myssuhdeteoreettinen tieto (2008, 33).