Kansallisesti vammaisten oikeuksien normatiivinen ydin on perustuslain 6 §:ssä, jossa ih-misten tunnustetaan olevan yhdenvertaisia. Säännöksen 2 momentissa syrjintä on nimen-omaisesti kielletty vammaisuuden perusteella. Vammaisten lasten yhdenvertaisuuden ja osallisuuden kannalta erityisen merkittävä on PL:n 6 §:n 3 momentti, jonka mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin
103 Vaikka perusoikeuskirja ei voimaan tultuaan ollut vielä vuosiin oikeudellisesti sitova asiakirja vaan, vaan poliittinen julistus, katsottiin perusoikeuskirjan jo tuolloin merkitsevän huomattavaa lisäarvoa perusoikeuksien suojalle EU:ssa. Perusoikeuskirja toi lisäksi esiin sen, mitä EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännöstä oli ollut tulkittavissa jo pidempään. Ks. lisää Ojanen 2002, s. 894. Perusoikeuskirja rakentuu pitkälti Euroopan ihmis-oikeussopimuksen varaan, mutta se sisältää ihmisoikeussopimuksesta poiketen myös TSS-oikeuksia. Ks. Pel-lonpää ym 2018, s. 95; Ojanen 2016, s. 153–154.
104 Perusoikeuskirjan 24 artiklan 1 kohdan mukaisesti lapsella on oikeus hänen hyvinvoinnilleen välttämättö-mään suojeluun ja huolenpitoon, ja hänen on saatava ilmaista vapaasti mielipiteensä. Mielipide on otettava huomioon iän ja kehitystason mukaisesti lasta koskevissa asioissa. Artiklan 2 kohta edelleen velvoittaa otta-maan huomioon ensisijaisesti lapsen edun kaikessa viranomaisten toiminnassa, ja 3 kohta korostaa lapsen oi-keutta molempiin vanhempiinsa.
105 EUVL N:o C 306, 17.12.2007, s. 1–271.
106 Euroopan unionin perusoikeuskirja on siten oikeuslähteenä oikeudellisesti samanarvoinen kuin esimerkiksi perussopimukset, jotka ovat keskeisiä Eurooppaoikeuden primaarinormeja. Primaarinormeilla tarkoitetaan Eu-roopan unionin jäsenvaltioita sitovaa primääristä oikeutta, joka luo perustan sekundääriselle EU-oikeudelle.
Ojanen 2016, s. 38–41; Raitio – Tuominen 2020, s. 72, 313.
107 EU:n perusoikeuskirjaa voidaan kansallisissa oikeudenkäynneissä soveltaa siis vain silloin, kun kyseisessä asiassa sovelletaan puhtaasti kansallisen sääntelyn lisäksi EU-oikeutta. Ks. tarkemmin Kujala, s. 130, 132–
134.
asioihin kehitystään vastaavasti. Perustuslain 6.3 § osoittaa, että perusoikeudet kuuluvat yh-täläisesti lapsille.108 Perustuslaintasoisella säännöksellä on haluttu korostaa, että toisaalta lapsia on kohdeltava aikuisväestöön nähden tasa-arvoisina, mutta myös keskenään yhden-vertaisina.109
Vammaisten hyvinvointioikeuksien pohjana on perustuslain 19 §, jonka nojalla jokaisella on oikeus sosiaaliturvaan. Kansallinen vammaissääntely perustuu pitkälti tähän perustuslain ta-soiseen oikeuteen sosiaaliturvasta, joskin sosiaalisista oikeuksista110 säädetään tarkemmin lailla säännöksen 3 momentin mukaisesti. Perustuslain 19 §:n täsmällinen sisältö määräytyy siten sen kokonaisuuden pohjalta, jonka perusoikeussäännös ja sitä alemman asteiset sää-dökset muodostavat.111 Perusoikeussäännökset luovat siis perustan suomalaiselle sosiaali-huoltojärjestelmälle, joka voidaan yleisesti ottaen jakaa kahteen osa-alueeseen: yleisiin ja erityisiin sosiaalipalveluihin.112 Lähtökohtaisesti vammaisten tarvitsemat palvelut järjeste-tään osana yleistä palvelujärjestelmää, jota yleislakina sääntelee sosiaalihuoltolaki (1301/2014).113 Vasta silloin, kun sosiaalihuoltolain mukaiset yleispalvelut eivät ole sopivia tai riittäviä ja vammainen henkilö täyttää laissa säädetyt edellytykset, tulee soveltaa vam-maispalveluja ja -tukitoimia koskevaa erityislainsäädäntöä.114
108 Vaikka lasta korostetaan autonomisena, itse hänelle kuuluvia perusoikeuksia käyttävänä oikeussubjektina, ei lainsäätäjä ole halunnut kieltää sitä tosiasiaa, että samalla alaikäiset ovat myös erityisen suojelun tarpeessa.
”Toisaalta lapset tarvitsevat vajaavaltaisina ja aikuisväestöä heikompana ryhmänä erityistä suojelua ja huolen-pitoa.” HE 309/1993 vp, s. 45. Sama ilmenee hyvin myös perustuslain 12 §:n 1 momentista, jonka mukaan
”lailla voidaan säätää kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia”. Nieminen on korostanut, ettei lapsen perusoikeuksia voida kuitenkaan rajoittaa tämän suojelutarpeen nimissä miten pitkälle tahansa. Ks. Nieminen 2004, s. 597.
109 Ojanen – Scheinin, Fokus, Perusoikeudet, III Yksittäiset perusoikeudet, 2. Yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto (PL 6 §), kohta lasten oikeus yhdenvertaiseen kohteluun.
110 Perustuslain 19 §:stä voidaan erotella erilaisia sosiaalisia oikeuksia säännöksen momenttien mukaisesti:
oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon (1 mom.), perustoimeentulon turvaan (2 mom.), riittä-vien sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaaminen (3 mom.), väestön terveyden edistäminen (3 mom.) ja perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien tukeminen (3 mom.) sekä asumisen edistäminen (4 mom.). Ks.
Tuori – Kotkas 2016, s. 239–240.
111 PL: 19.3 §:n sääntelyvaraus: julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Sääntelyvarauksen myötä lain-säätäjälle on jätetty oikeuksien sääntelyä koskeva harkintavalta, kuitenkin niin, ettei perustuslaissa ilmaistua perustaa voida heikentää lailla. Toisaalta tällainen sääntelyvaraus luo lainsäätäjälle velvollisuuden antaa pe-rusoikeutta täsmentävää sääntelyä. Ks. sääntelyvarauksista ja muista lakiviittauksista tarkemmin PeVM 25/1994 vp, s. 4–6; Jyränki – Husa 2012, s. 404–405.
112 Arajärvi 2011, s. 3.
113 Räty 2017, s. 20. Uusi sosiaalihuoltolaki tuli vaiheittain voimaan vuonna 2015, ja lain tavoitteena on ennen kaikkea painopisteen siirtäminen erityispalveluista yleispalveluihin sekä ennaltaehkäisevien palveluiden ensi-sijaisuus. Sosiaalihuoltolaki on yleislaki, jolla pyritään edistämään sosiaalihuollon yhdenvertaista saavutetta-vuutta ja saatasaavutetta-vuutta sekä turvaamaan kaikkien ihmisten yhdenvertainen oikeus riittäviin sosiaalipalveluihin vahvistamalla asiakaslähtöisyyttä. Ks. lisää sosiaalihuoltolaista ja sen tavoitteista HE 164/2014 vp, s. 1–2, 80–
81.
114 Heiliö ym. 2006, s. 63.
Erityistä tukea tarvitseville järjestettävät erityiset sosiaalipalvelut perustuvat sosiaalihuolto-lain 14 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan muun muassa vammaisuuden perusteella järjestet-tävistä palveluista ja tukitoimista sekä kehitysvammaisten erityishuollosta tulee huolehtia kunnallisina sosiaalipalveluista sen mukaan kuin niistä erikseen laissa säädetään. Vammai-suuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (jäljempänä vam-maispalvelulaki, 380/1987) 1 §:n tarkoitussäännös ohjaa lain soveltamista: lain tarkoituk-sena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertai-sena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.115
Kehitysvammaisille annettavista palveluista ja erityishuollosta säädellään erikseen kehitys-vammaisten erityishuollosta annetussa laissa (jäljempänä kehitysvammalaki, 519/1977).
Lähtökohtaisesti kehitysvammaisetkin kuuluvat kuitenkin vammaispalvelulain soveltamis-alaan, sillä vammaispalvelulaissa ei ole poissuljettu kehitysvammaa sellaisena syynä, johon vammaisen henkilön vamma tai sairaus perustuu.116 Säädöksien keskinäistä soveltamista oh-jaa vammaispalvelulain 4 §:n 1 momentin virke, jonka mukaan kehitysvammalain 1 §:ssä tarkoitetulle henkilölle järjestetään hänen tarvitsemansa palvelut ja tukitoimet ensisijaisesti vammaispalvelulain nojalla ”siltä osin kuin ne ovat hänen palveluntarpeeseensa nähden riit-täviä ja sopivia sekä muutoinkin hänen etunsa mukaisia”.
Toisaalta vammaispalvelulakia sovellettaessa oleellista on huomioida lain toissijaisuus suh-teessa sosiaalihuoltolakiin. Vammaispalvelulain 4 §:n 1 momentissa on nimenomaisesti sää-detty siitä, että vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestetään, jos vam-mainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai tukitoimia muun lain nojalla.
Erityislainsäädännön mukaisiin palveluihin on siten oikeutettu vasta, kun vammainen hen-kilö ylittää tietyn palvelutarpeen. Vammaispalvelulain säännös ilmentää niin kutsuttua yleis-ten sosiaalipalveluiden ensisijaisuuden periaatetta, jonka mukaan erityislakien mukaiset pal-velut ovat toissijaisia yleisiin sosiaalipalveluihin nähden.117
115 Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetussa asetuksessa (759/1987) täs-mennetään vammaispalvelulaissa säädettyjen etuuksia sisältöä ja tasoa sekä niiden saamisedellytyksiä. Tuori – Kotkas 2016, s. 330–331; Heiliö ym. 2006, s. 350–351.
116 Tuori – Kotkas 2016, s. 335.
117 Tuori ja Kotkas ovat määritelleet yleisten sosiaalipalveluiden ensisijaisuuden yhdeksi sosiaalihuollon oi-keusperiaatteista. Ks. lisää näistä periaatteista Tuori – Kotkas 2016, s. 195–205. Vrt. Arajärvi, joka viittaa
Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ja etuudet jaotellaan kahteen eri ryhmään. Ensim-mäisen ryhmän muodostavat niin kutsutut määrärahasidonnaiset etuudet, jotka kuuluvat kunnan yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin. Toiseen ryhmään taas kuuluvat niin sanotut subjektiiviset oikeudet. Oikeuden subjektiivisella luonteella tarkoitetaan, että jokainen sää-detyt edellytykset täyttävä on oikeutettu samaan etuuteen tai palveluun.118 Subjektiiviset oi-keudet kuuluvat vastaavasti kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, eikä etuuden tai palvelun saamisen edellytyksiä voida sitoa määrärahoihin, vaan kunnalla on velvollisuus varata riittävät määrärahat niiden järjestämiseksi.119 Määrärahasidonnaisiin ja subjektiivisiin oikeuksiin kuuluvien etuuksien välinen ero voidaan pelkistää vammaisuuden ja vaikeavam-maisuuden erottamiseksi: vammaispalvelulain nykykielen mukaan subjektiiviset oikeudet on taattu vain vaikeavammaisille henkilöille.120
Merkittävänä ongelmana on jo pitkään koettu vammaispalvelujen myöntämiskäytäntöjen suuret vaihtelevuudet eri kunnissa, jolloin alueellinen yhdenvertaisuus ei toteudu.121 Erityi-sesti vammaisten lasten sosiaaliturvan- ja palvelujen kokonaisuutta on pidetty epäselvänä.122 On hyvä huomioida, että vammaispalvelut ovat vain yksi osa vammaisten lasten peruspal-veluiden kokonaisuutta. Lasten ja heidän perheidensä palvelukokonaisuus muodostuu
sosi-yleislainsäädännön mukaisten palvelujen ensisijaisuuteen normaalisuusperiaatteella. Ks. Arajärvi 2011, s.
419; Narikka on huomauttanut, että vammaispalvelulain toissijaisuudesta huolimatta tukitoimia tai palveluja voidaan kuitenkin järjestää, jos muun lain nojalla myönnettävän etuuden tai palvelun saaminen viivästyy. So-siaalihuoltolain mukaisten yleisten sosiaalipalvelujen ensisijaisuus ei myöskään saa päätöksentekotilanteissa johtaa siihen, että yleisten ja tasoltaan heikompien sosiaalipalveluiden piiriin ohjataan selvästi erityisen tuen tarpeessa olevia henkilöitä Ks. Heiliö ym. 2006, s. 40, 350.
118 Subjektiivisen oikeuden on tulkittu olevan suojattu esimerkiksi taloudellisilta intresseiltä tai viranomaisen mielivallalta; oikeuden suhteen ei ole harkinnanvaraa. Subjektiivisen oikeuden myöntämiseen on liitetty vah-vasti oikeusharkinnan käyttäminen, jolloin viranomainen ei pysty itsenäisesti päättämään esimerkiksi velvoit-teen sisällöstä tai toteuttamisesta. Mikäli subjektiivisen oikeuden saamisehtoja haluttaisiin muuttaa, tulisi muu-tos toteuttaa sääntelyn kautta. Ks. lisää subjektiivisen oikeuden käsitteestä Huhtanen 1993, s. 23–25; Toisaalta oikeuden subjektiivinen luonne luo julkiselle vallalle velvoitteen, jonka toteuttamista yksilöllä on mahdollisuus vaatia viime kädessä tuomioistuimen päätöksellä. Ks. Lång 1993, s. 83–84.
119 Vammaisen henkilön subjektiivista oikeutta tiettyyn palveluun tai etuuteen ilmaisee vammaispalvelulain säännöksissä käytetty käskymuoto ”on järjestettävä” sekä ”on korvattava”. Tuori – Kotkas 2016, s. 299, 330;
Mäenpää 2018, s. 268–269; Heiliö ym. 2006, s. 97. Vammaispalvelulain esitöissä kunnan erityisen järjestä-misvelvollisuuden piiriin kuuluvien palveluiden, eli toisin sanoen subjektiivisena oikeutena turvattujen palve-lujen, todetaan olevan välttämättömiä vaikeavammaisen henkilön itsenäisen suoriutumisen kannalta. Ks. HE 219/1986 vp, s. 5.
120 Könkkölä 2016, s. 13.
121 Ks. esim. suhteellisen tuore vammaisfoorumin kysely, jossa vastaajat nostivat esiin puutteet alueellisen yhdenvertaisuuden toteutumisessa. Vammaisfoorumi ry 2019a, s. 7.
122 Ks. esim. Heiliö ym. 2006, s. 352–365, jossa käsitelty kunnan järjestämisvastuuseen liittyviä oikeustapauk-sia.
aalipalveluiden lisäksi muun muassa terveys- ja opetusalojen palveluista, ja lapsen tuen tar-peisiin voidaan vastata esimerkiksi neuvolapalveluilla ja oppilashuollolla.123 Koulumaail-massa oppilashuollon tavoitteena on edistää jokaisen oppilaan oppimista ja hyvinvointia (op-pilas- ja opiskelijahuoltolaki, 1287/2013, 2 §).
Kansallisen vammaislainsäädännön uudistamistyö on ollut käynnissä jo useamman hallitus-kauden ajan. Voimassa olevat vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki oli tarkoitus yhdis-tää yhdeksi yhtenäiseksi vammaisten henkilöiden sosiaalihuollon erityispalveluja koske-vaksi laiksi, joka turvaisi eri vammaisryhmien yhdenvertaiset palvelut tarveperusteisesti.
Lainsäädännön uudistamistarve kumpuaa kahden eri vammaispalveluja koskevan lain sovel-tamiseen liittyvistä haasteista ja sääntelyn epäyhtenäisyydestä; erilliset lait luovat ongelmia vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta.124 Uudella säädök-sellä toteutettaisiin YK:n vammaissopimuksen määräyksiä, jotka on erityisesti huomioitu kyseisen lakiehdotuksen valmistelussa. Esityksessä on myös nostettu esiin vammaisten las-ten edun turvaamisen merkitys. Uuden lain mukaislas-ten palvelujen tavoitteena olisi vahvistaa niin lapsen oikeuksien sopimuksessa ja vammaissopimuksessa kuin perustuslaissa säännel-tyjä oikeuksia. Esityksen mukaan vammaisen lapsen osallistumista perusopetukseen voitai-siin tukea nykyistä paremmin silloin, kun ensisijaiset palvelut eivät olisi riittäviä ottaen huo-mioon lapsen toimintarajoitteet.125 Uuden vammaispalvelulain oli tarkoitus tulla voimaan 1.1.2021, mutta esitys raukesi eduskuntakauden päättyessä.126