2.3.1 Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukset
Eurooppalaisesta näkökulmasta merkittävänä ihmisoikeussopimuksena voidaan pitää vuonna 1950 solmittua, Euroopan neuvoston87 alaista yleissopimusta ihmisoikeuksien ja pe-rusvapauksien suojaamisesta lisäpöytäkirjoineen eli Euroopan ihmisoikeussopimusta88 (jäl-jempänä EIS, SopS 18–19/1990). Sopimuksessa on määritelty ihmisoikeussuojan eurooppa-lainen vähimmäistaso, ja sopimuksessa asetettujen velvoitteiden on tulkittu olevan
ehdotto-85 CRC/C/GC/9, kohta 5.
86 Ks. CRC/C/FIN/CO/4, kohdat 24–29.
87 Euroopan neuvosto on Euroopan unionista erillinen alueellinen järjestö, eikä siis osa Euroopan unionia. Sitä ei tule sekoittaa Eurooppa-neuvostoon tai Euroopan unionin neuvostoon, jotka ovat Euroopan unionin toimie-limiä. Ks. Ojanen 2016, s. 5–6.
88 The Convention for the Protection of Human Rights and Fundamental Freedoms.
mia: kaikilta sopimuksen ratifioineilta valtioilta edellytetään sopimuksen kattamien oikeuk-sien välitöntä turvaamista.89 Sopimuksessa turvattujen ihmisoikeuksien toteutumista valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin.90 Suomessa sopimus hyväksyttiin ja saatettiin kansalli-sesti voimaan vuonna 1990.
Euroopan ihmisoikeussopimuksessa vammaisten oikeudet kytkeytyvät sopimuksen 14 artik-lan sisältämään syrjintäkieltoon.91 EIS:n 14 artiklassa ilmaistu syrjintäkielto on rajoitettu so-veltamisalaltaan koskemaan vain muualla sopimuksessa turvattujen oikeuksien nauttimista ilman syrjintää, eikä kyse siis ole yleisestä, kaiken sääntelyn kattavasta syrjintäkiellosta. Tä-män ongelmalliseksi koetun, rajoitetun soveltamisalan korjaamiseksi solmittiin kahdestoista lisäpöytäkirja (SopS 8–9/2005), joka astui Suomessa voimaan vuonna 2005.92 Sopimuksen 12. lisäpöytäkirjassa yleistä syrjinnän kieltoa laajennettiin koskemaan kaikkien lailla tun-nustettujen oikeuksien nauttimista.93
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan tai 12. lisäpöytäkirjan 1 artiklan94 sisältämissä kiellettyjen syrjintäperusteiden luetteloissa ei ole nimenomaisesti mainittu vammaisuutta tai sairautta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (jäljempänä EIT) on kuitenkin linjannut
oi-89 Sopimusvelvoitteiden ehdottomuutta ja tiukuutta ilmaisee EIS:n 1 artikla, jonka mukaan korkeat sopimus-puolet takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tämän yleissopimuksen I osassa määritellyt oikeudet ja vapaudet. Ks. Pellonpää 2005, s. 13.
90 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin aloitti kokopäiväisen toimintansa vuonna 1998, kun sopimuksen turvaa-mien ihmisoikeuksien kansainvälinen valvonta uudistettiin sopimuksen 11 pöytäkirjalla ja yksilövalitusmenet-telystä tuli kaikkia sopimuksen ratifioineita valtioita pakottava. Yksilövalitusmenettely perustuu EIS:n 34 ar-tiklaan, jonka mukaan yksityishenkilöllä, kansalaisjärjestöllä tai ryhmällä on mahdollisuus valittaa tuomiois-tuimelle väitetyistä oikeudenloukkauksista. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 33 artiklan mahdollistaa myös niin kutsutun valtiovalitusmenettelyn ja valtiovalitusten käsittelemisen Euroopan ihmisoikeustuomioistui-messa. Käytännössä yksilövalitusmenettely on kuitenkin muodostunut huomattavasti merkittävämmäksi kuin valtiovalitusmahdollisuus. Ks. lisää Pellonpää ym. 2018, s. 186–196.
91 EIS:n 14 artiklan mukaan ” tässä yleissopimuksessa tunnustetuista oikeuksista ja vapauksista nauttiminen taataan ilman minkäänlaista sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mieli-piteisiin, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuu-teen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.”
92 Pellonpää 2005, s. 530.
93 EIS:n 14 artiklan, 12. lisäpöytäkirjalla laajennetun syrjinnän kiellon on todettu edelleen olevan suppeammin muotoiltu kuin esimerkiksi perustuslain 6 §:n tai KP-sopimuksen 26 artiklan, joissa syrjinnän kiellon ohelle on nostettu yleinen yhdenvertaisuusperiaate. Pellonpää ym. 2018, s. 996, 1033–1034.
94 12. lisäpöytäkirjan 1 artiklan 1 kappale kuuluu seuraavasti: laissa tunnustetuista oikeuksista nauttiminen taataan ilman minkäänlaista sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mieli-piteisiin, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuu-teen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.
keuskäytännössään, että vammaisuus kuuluu 14 artiklan mukaisiin ”muihin syrjintäperustei-siin”.95 Euroopan ihmisoikeussopimus ei myöskään sisällä nimenomaista mainintaa lasten oikeuksista, mutta sopimuksen sisältämät oikeudet kuuluvat yhtälailla sekä lapsille että ai-kuisille.96 Lisäksi EIT on oikeuskäytännössään viitannut YK:n lapsen oikeuksien sopimuk-seen ja todennut sopimuksen sisältävän ne standardit, joihin valtioiden on pyrittävä lasten oikeuksia toteutettaessa.97
Euroopan neuvoston jäsenmaiden kesken on laadittu myös toinen laajalti ratifioitu ihmisoi-keussopimus. Alun perin vuonna 1965 kansainvälisesti voimaan tullut Euroopan sosiaalinen peruskirja (European Social Charter) on sittemmin uudistettu, ja uudistettu Euroopan sosi-aalinen peruskirja (SopS 80/2002) tuli Suomessa voimaan vuonna 2002.98 Peruskirjan 15 artiklassa säädetään vammaisten oikeuksista, ja 15 artiklan mukaisesti lähtökohtana on vam-maisten henkilöiden oikeus itsenäisyyteen, yhteiskuntaan sopeutumiseen ja yhteiskunnalli-seen elämään osallistumiyhteiskunnalli-seen iästä tai vamman luonteesta riippumatta. Artiklan 1 kohdassa painotetaan vammaisten henkilöiden oikeutta koulutukseen osallistumiseen yhdenvertaisesti muiden kanssa.99
2.3.2 Euroopan Unionin sääntely
Edellä kuvatut ihmisoikeussopimukset muodostavat perustan eurooppalaiselle ihmisoikeus-järjestelmälle.100 Kaikkinaisen syrjinnän vastainen politiikka on 2000-luvun alusta alkaen ollut kantavana periaatteena Euroopan unionin toiminnassa, ja ihmis- ja perusoikeuksien vahvan suojaamisen EU:ssa sinetöi vuonna 2000 julkaistu Euroopan Unionin perusoikeus-kirja101.102 Oikeuskirjallisuudessa perusoikeuskirjan on todettu kokoavan yksien kansien vä-liin unionissa jo voimassa olleet perusoikeudet, mikä tekee siitä poikkeuksellisen kattavan
95 Ks. esim. Glor -tapaus, jossa tuomioistuin linjasi ensimmäistä kertaa, että syrjintä vammaisuuden perusteella on EIS:n 14 artiklan nojalla kiellettyä syrjintää. Ratkaisussaan EIT korosti, ettei 14 artiklan kiellettyjen syrjin-täperusteiden lista ole tyhjentävä, ja kansallisilla viranomaisilla on velvollisuus huomioida kulloisenkin ta-pauksen yksilölliset olosuhteet sekä punnita eri intressejä keskenään. Glor. v. Sveitsi (2009), kohdat 79–80, 96–98; Hirvelä – Heikkilä 2017, s. 1210. Ks. lisää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja sen tehtävistä esim. s. 17–21.
96 Hakalehto 2018, s. 18; Toivonen 2017, s. 2.
97 Ks. Sahin v. Saksa (2003), esim. kohdat 39–41, 64.
98 Ks. esim. Heiliö ym. 2006, s. 53.
99 Ks. tarkemmin peruskirjan 15 artiklan määräyksistä ja tulkinnasta Mikkola 2010, s. 554–560.
100 Euroopan unionin oikeudessa lähtökohtana on kuitenkin ollut kattavamman ja tiukemman suojan luominen perusoikeuksille verrattuna Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimesta johdettavaan.
Ojanen 2016, s. 168.
101 EUVL C 326, 26.10.2012, s. 391–407.
102 Raitio – Tuominen 2020, s. 321–322.
asiakirjan.103 Perusoikeuskirjassa mainitaan vammaiset henkilöt nimenomaisesti kahdessa eri artiklassa. Kaikkinainen vammaisuuteen perustuva syrjintä on kielletty perusoikeuskirjan 21 artiklassa, ja vammaisten henkilöiden oikeus osallisuuteen sekä itsenäisen elämän edis-tämiseen on kirjattu 26 artiklaan. Unionin perusoikeuskirja sisältää myös yksinomaan lapsen oikeuksia koskevan 24 artiklan, jonka sisältö vastaa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteita.104
Lissabonin sopimuksen105 (SopS 66–67/2009) myötä perusoikeuskirjasta tuli vuonna 2009 oikeudellisesti sitova asiakirja, eli asiakirjaa on tulkittava EU:n sitovana primaarioikeu-tena.106 Perusoikeuskirjan sovellettavuutta kansallisissa tuomioistuimissa rajoittaa kuitenkin se, että lähtökohtaisesti sen säännökset koskevat vain EU:n toimielimiä niiden soveltaessa EU-oikeutta. Kansallisesti perusoikeuskirjan määräykset sitovat vain silloin, kun Suomessa sovelletaan unionin oikeutta. Siten esimerkiksi yksittäisellä vammaisella kansalaisella ei pääsääntöisesti ole mahdollisuutta suoraan vedota EU:n perusoikeuskirjaan sisältyviin pe-rusoikeuksiin.107