1. Johdanto
1.3 Tutkimusmenetelmät, tutkimushistoria ja teoreettinen viitekehys
Tutkielmani on kvalitatiivinen antiikin kirjallisuuden historian pro gradu -tutkimus, joka keskittyy ensisijaisesti kirjallisten lähteiden analysoimiseen ja tulkintaan. Kirjallisten tekstien tulkinnalla tarkoitetaan Emilio Gabban määritelmän mukaan sitä, että historialliset tekstit reflektoivat aina sitä aikaa ja kulttuuria, jolloin ne on kirjoitettu. Lisäksi ne tuovat myös esille ajalleen spesifisti tyypillisiä poliittisia, ideologisia ja kirjallisia menettelytapoja. Tässä mielessä historian tutkijan onkin tärkeää huomioida se, että teokset ovat kiinni ajalleen tyypillisissä kulttuurillisissa konteksteissa, jotka eivät välttämättä rajoitu vain tietyntyyppisille maantieteellisille alueille.54 Muihin kuin kirjallisiin lähteisiin, kuten reliefeihin, inskriptioihin ja muihin arkeologisiin lähteisiin, viittaan tutkielmassani asiayhteydestä riippumatta vain lyhyesti, ja vain mikäli niiden esille tuominen on ehdottoman tärkeää, selkeyttävää tai muista syistä johtuen hyödyllistä kulloisestakin spesifistä tilanteesta riippuen. Esimerkiksi arkeologiset faktat auttavat hahmottamaan sitä, kuinka laajalla alueella leijonan tiedetään antiikin aikana Välimeren kulttuuripiirissä eläneen. Kirjallisten eläinkuvausten vertaaminen näihin faktoihin antaa puolestaan tietoa roomalaisten tavoista havainnoida ja kuvailla leijonien esiintymisalueita. Samalla on mahdollista saada tietoa roomalaisten käsityksistä kullekin maantieteelliselle alueelle tunnusomaisten leijonien spesifeistä tavoista, piirteistä ja ominaisuuksista valtakunnan eri aikoina.
54Crawford 1983, 1.
Sovellan tutkimuksessanihermeneuttisen analyysinjalähiluvunmetodeja. Lähiluvun metodin merkittävänä varhaisena vaikuttajana toiminut Ivor Armstrong Richards käsittelee kriittisen teorian näkökulmasta kirjoitetuissa teoksissaan Principles of Literary Criticism (1924) ja Practical Criticism (1929) uuskriittisella tavalla tekstikritiikkiä ja tarkkaa tekstuaalista analyysiä. Richards korostaa teoksissaan voimakkaasti sitä, miten kirjailijoiden tekstit ikään kuin tulevat todeksi kirjoituksissa, ja sitä miten kirjoitusten luomat kokemukset välittyvät lukijalle ja mistä niiden merkitykset muodostuvat. Ilmausten ja merkitysten ymmärrys ja hahmottaminen ovat tässä asiassa keskeisiä. Richards käsittelee teoksissaan paljon runojen tulkintaa. Niiden analysoimisessa tekstin kielikuvien, teknisyyden, tiedostamattoman ja tiedostetun konseptien ja runon yleisidean ja merkitysten ymmärtäminen ja hahmottaminen ovat keskeisissä rooleissa kriittisessä lukutavassa.55 Moderneista tutkijoista Jyrki Pöysän määritelmän mukaan lähiluku tarkoittaa ”tavallista huolellisempaa keskittymistä yksittäisiin teksteihin.”56 Pöysä korostaa, että lähiluku tarkoittaa myös tekstien ymmärtämistä nimenomaan kokonaisuutena. Yksittäisten tekstien on siis metodin kannalta jopa hyvä olla riittävän lyhyitä kokonaisuutta muodostettaessa.57 Käsittelen tutkielmassa lukuisia monimerkityksellisiä kaunokirjallisia teoksia, kuten runoutta ja epiikkaa, ja näissä Richardsin ideoiman kriittisen lukutavan merkitys on keskeisessä asemassa. Koska tutkielmani lähteet ovat myös suhteellisen hajanaisia ja niistä täytyy muodostaa kokonaisuuksia usein asiasisältöisesti lyhyiden tekstinpätkien kautta, palvelee lähiluvun metodi kokonaisuutena tätä tutkimusta hyvin.
Hermeneuttisen analyysin metodilla tarkoitetaan puolestaan syvällistä ymmärrystä tutkittavasta aiheesta. Hans-Georg Gadamer korostaa tällä tieteellisen tutkimuksen mallillaan niin kutsutunhermeneuttisen kehänmerkitystä, jonka kolmiosainen malli rakentuu tutkittavan aiheen esitiedosta, sen kokonaisuuden ymmärryksestä aiheen osien kautta, sekä viimeisenä vaiheena siitä, että tutkijaymmärtää omien argumenttiensa ja teorioittensa keskeneräisyyden.
Gadamer korostaa, että ymmärryksessä on kyse enemmästä kuin siitä, että luodaan uusiksi jo olemassa oleva totuus. Tässä suhteessa kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan hermeneuttisessa problematisoinnissa tärkeä asia oivaltaa sikäli, että kielet on mahdollista käsittää sillä tasolla, että niiden kanssa toimiminen keskustelussa ei ole enää vain kääntämistä, vaan ”ymmärrystä” sinällään. Kääntäminen ei tässä suhteessa ole myöskään normaali tapa, jolla ihmiset lähestyvät uutta kieltä, vaan konstruoitu tapa. Kääntämisessä puolestaan tärkeää on se, että prosessin myötä konteksti sanojen takaa hahmottuu toiselle kuulijalle. Tässä mielessä kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan hermeneuttisen analyysin
55Richards 1924; 1929.
56Pöysä 2015, 7.
57Pöysä 2015, 28- 29.
keskiössä.58 Tutkielmassa vastaan tulevien muinaiskielillä esitettyjen käsitteiden oikea ymmärtäminen onkin keskeisellä tavalla olennaista, jotta niitä on mahdollista analysoida objektiivisesti ja oikeiden asiasisältöjen ja merkitysten konteksteissa.
Tutkimushistoria
Roomalaisia areenoiden taisteluihin liittyvä tutkimus on ollut melko vähäistä ennen 1900–
lukua. Tämä näkyy myös tutkimushistorian painopisteen muutoksissa, sillä varhainen tutkimushistoria ei pääsääntöisesti käsitellyt eläinesityksiä omana kokonaisuutenaan, vaan enemmänkin osana laajempaa roomalaisten areenakisojen tarkastelua, erityisesti osana gladiaattorikamppailuja. Vastaavista syistä myös leijonien käyttö venatiossa on pääsääntöisesti ollut perinteisessä tutkimustraditiossa temaattisesti joko osa eläimiä tai roomalaisia kisoja käsittelevää tutkimusta. Roomalaisten kisojen ohella myös eläimiin kohdistunut tutkimustraditio on ollut suhteellisen pienimuotoista ennen 2000–lukua.59
Varhainen merkittävä areenakisoja koskeva tulkinta löytyy Edward Gibbonin Rooman historian kuvauksestaThe History of the Decline and Fall of the Roman Empire(1776–1788), jossa Gibbon kuvailee ajoittain lyhyesti gladiaattorikisoja ja metsästyksiä. Gibbon kuvailee käytäntöjä lähinnä sivistymättömiksi ja epäinhimillisiksi eikä kiinnitä niihin teoksessaan kovinkaan suurta huomiota.60
Varsinaisen kisoihin liittyvän tutkimustradition varhaiset vaiheet ajoittuvat 1800–luvun jälkipuoliskolle, jolloin erityisesti ranskan- ja saksankielisissä antiikin tutkimuksissa siirryttiin temaattisesti vahvemmin areenakontekstin puolelle. Näistä varhaisista aihepiiriä käsitelleistä teoksista keskeisimpiin lukeutuvat Ludwig Friedländerin Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms in der Zeit von August bis zum Ausgang der Antonine(1862–1871), ja Charles Victor Darembergin ja Edmond Saglion artikkelitDictionnaire des Antiquités (1873–
1919)– kirjasarjassa. Teoksia yhdistää niiden vahva analyyttinen ja monipuolinen ote areenakisoista. Lisäksi kumpikin tutkimus käsittelee areenametsästykset omina konsepteinaan erotuksena gladiaattorikisoista. Tämä näkyy erityisesti Darembergin ja Saglion julkaisussa,
58Gadamer 1960.
59Harden 2013, 3 - 4.
60Gibbon 1776- 1788.
joka käsittelee huomattavan pitkällä ja yksityiskohtaisella otteella areenakisoja, venatiota ja roomalaisten metsästystraditiota.61
Laajempi kiinnostus gladiaattoreiden ja muiden areenoiden taistelijoiden tutkimiseen heräsi vasta 1900–luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samoihin aikoihin tutkimustraditiossa siirryttiin käsittelemään enemmän myös antiikin ajan eläimiä ja metsästystä. Huomionarvoista on se, että traditiot alkoivat hiljalleen kytkeytyä yhteen siten, että metsästystä alettiin käsitellä antiikintutkimuksessa sekä omana ilmiönään, että osana kisoja ja eläimiä koskevaa tutkimusta.
Varhaisista tutkimuksista keskeisenä on Otto Kellerin puhtaasti eläinaiheinen kirjasarja Die Antike Tierwelt 1. ja 2. (1909; 1913), joista ensimmäinen osa käsittelee leijonia ja muita maaeläimiä.62 Kellerin tutkimus käsitteli jo varhain laajasti leijonia ja metsästyksen kulttuurillista ja yhteiskunnallista puolta niin antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kuin useiden muidenkin varhaisten korkeakulttuurien maailmankuvassa. Myöhemmin George Jennison käsitteli vastaavaan tyyliin roomalaisten eläinkulttuuria teoksessaan Animals for Show and Pleasure in Ancient Rome(1937). Jennisonin tutkimus käsitteli jo varhain kattavasti venationalkuperää ja siinä käytettyjä eläimiä, ja kisojen poliittista puolta.63Samoihin aikoihin ilmestyi myös useita generalistisia yleisteoksia ja korkeatasoisia areenoita käsitteleviä tutkimuksia, erityisesti ranskan- ja saksankielellä.64
Vasta 1900–luvun puolivälistä eteenpäin areenametsästyksiä koskeva tutkimus alkoi lisääntyä merkittävästi. Tämän jälkeen aiheen tiimoilta on ilmestynyt joitakin erittäin merkittäviä tutkimuksia. Näistä keskeisimpiin lukeutuu ranskalaisen Jacques Aymardin väitöskirja Essais sur les chasses romaines (1951). Aymardin tutkimus käsittelee laajasti pääteemoiltaan myös roomalaisten areenoiden ulkopuolista metsästystä, mikä tekee siitä merkittävän yleistutkimuksen aiheesta. Tämän jälkeen areenoiden ulkopuolella tapahtuneen metsästyksen merkittävyys areenametsästysten kehittymisen kannalta alkoi hiljalleen korostua myöhemmissä tutkimuksissa. Vastaavanlaista kokonaisvaltaista tutkimuksellista otetta metsästyskuvauksista painottaa, joskin suppeampana ja vähemmän venation käytäntöä koroestaen, J.K. Anderson teoksessaan Hunting in the Ancient World (1985).
Areenametsästysten käsitteleminen osana roomalaisia kisoja yleisesti on kasvanut tasaisesti 1980–luvulta alkaen 2000–luvulle saakka. Erityisen huomionarvoisiin esityksiin tältä
61Darember & Saglio 1873–1919; Friedländer 1862–71.
62Keller 1909; 1913.
63Jennison 1937.
64Tältä ajalta on syytä mainita K. Schneiderin artikkeli “Gladiatores” teoksessaRealencyclopädie,
Supplementband III (1918), joka keskittyy nimensäkin mukaisesti yksinomaan gladiaattoreihin. Schneider 1918.
Muita huomionarvoisia tutkimuksia tältä ajalta ovat esimerkiksi Jérôme CarcopinonDaily Life in Ancient Rome:
The People and the City at the Height of the Empire(1939) ja Robert LouisinLes gladiateurs dans l'Orient grec (1940), joskin Carcopinon julkaisu on lähinnä yleisteos, eikä käsittele gladiaattori– tai eläintaistelujen teemoja muuten kuin aihepiiriä esittelemällä. Carcopino 1939; Louis 1940.
aikaväliltä lukeutuvat esimerkiksi Georges Villen La gladiature en Occident. Des origines à la mort de Domitien (1981), Keith Hopkinsin Death and Renewal: Sociological Studies in Roman History 2 (1983), Thomas Wiedemannin Emperors and Gladiators (1992), D.L.
Bomgardnerin The Story of the Roman Amphitheatre (2000), Alison Futrellin Blood in the Arena: The Spectacle of Roman Power (2000) &The Roman Games(2006), Donald G. Kylen Spectacles of Death in Ancient Rome (1998) & Sport and Spectacle in the Ancient World (2007) ja Roger DunklenGladiators: Violence and Spectacle in Ancient Rome(2008).65 Perinteisten areenoiden käsittelyteemojen, kuten valtakunnan poliittisen historian yleiskuvauksen ja metsästyksen tutkimuksen lisäksi myös eläinesitysten ja eläinkulttuurin tutkimus monipuolistui 1900–luvun jälkipuoliskolla. Tällöin ilmaantuneesta tutkimuksesta erinomaisena esimerkkinä on Jocelyn Toynbeen Animals in Roman Life and Art(1973) jossa analysoidaan kokonaisvaltaisesti eläinten merkityksiä roomalaisten kulttuurillisissa teemoissa.
Tutkimuksissaan Toynbee ottaa huomioon niin kirjalliset kuin muunkin tyyppiset lähdemateriaalit, esimerkiksi arkeologisen esineistön jossa kuvataan eläimiä.66 Tutkimuksen kannalta keskeisinäkin pidettävinä elementteinä tutkimuskenttä laajeni hiljalleen käsittelemään tarkemmin metsästyksen lisäksi antiikin luontoa ja ekologiaa koskevia teemoja.
Tämä on havaittavissa erityisesti 1990–luvun kirjallisuudesta eteenpäin. Erityisen keskeisenä teoksena on syytä mainita Donald Hughesin teos Environmental Problems of the Greeks and Roman: Ecology in the Ancient Mediterranean (1994), joka useiden vastaavantyyppisten tutkimusten ohella lisäsi luonnontieteellistä ja territoriaalista painotusta roomalaisten metsästyskulttuurin tutkimuksessa.67
Metsästyksen ja ekologian tutkimusnäkökulmien ohella kenties huomattavin tutkimustraditiota koskenut muutos liittyy eläimiä koskevan moraalifilosofian tutkimukseen.
Uudemmassa Välimeren piirin kulttuurialueetta koskevan eläintutkimuksen painopiste on ollut spesifisti eläinten oikeuksia, kulttuurillisia merkityksiä ja näiden yhteiskunnallisia rooleja korostava. Tämäntyyppisen tutkimuksen painopiste on yleistynyt merkittävästi 2000–
ja 2010–luvuilla. Erityisen merkittävinä teoksena on syytä mainita Ingvild Sælid Gilhusin Animals, Gods and Humans: Changing attitudes to animals in Greek, Roman and early
65Bomgardner 2002; Dunkle 2008; Futrell 2000, 2006; Hopkins 1983; Kyle 1998, 2007; Ville 1981, Wiedemann 1992.
66Toynbee 1973. Generalistisempina esityksinä areenakisojen aiheesta tältä ajalta on syytä mainita Michael Grantin Gladiators- The Bloody Truth (1967) ja J.P.V.D Balsdonin Life & Leisure in Ancient Rome (1969).
67Hughes 1994. Tähän yhteyteen on myös syytä mainita Hughesin aikaisempi teosEcology in the Ancient Civilizations(1975), joka oli eräänlainen varhainen pelinavaus aiheeseen. Hughes 1975. Ennen Hughesia luonnontieteellistä näkökulmaa antiikin ihmisen elämäntapoihin on kreikkalaisia painottavasta näkökulmasta käsitellyt tarkemmin Robert Sallares teoksessaanEcology of the Ancient Greek World(1991). Sallares 1991.
Christian ideas (2006), joka käsittelee monipuolisesti roomalaisia, kreikkalaisia ja kristillisiä eläinkäsityksiä, ottaen huomioon myösvenationja metsästyksen ja leijonat yleisellä tasolla.68 Metsästyksen ja myöhemmin ekologiaa koskeneen kirjallisuuden eräs merkitys pitkällä tähtäimellä oli, että eläimet ja niiden kulttuurillisen merkityksen tutkiminen alkoivat saada lisää sijaa metsästyksen tutkimusaiheiden käsittelyssä. Kokonaisvaltaisesti voidaankin todeta, että aihepiirin marginaalisuuden vuoksi leijonat osana roomalaisia areenakäytäntöjä on suhteutettu osaksi muuta eläintutkimusta, jonka kautta aiheesta on mahdollista ammentaa näkemyksiä tutkimuksen tekemistä ajatellen.
Teoreettinen viitekehys
Areenametsästyksen tarkastelu asettuu neljän pääasiallisen tutkimuksellisen tulokulman kentälle. Keskeisenä tulokulmana on ollut kokonaisanalyysi siitä, miksi kisoja järjestettiin ja mitkä asiat selittivät venatioiden järjestämistä. Tällöin areenametsästystä on lähestytty pääasiassa roomalaisten uskonnollis-mytologisena käytäntönä, yläluokan valtapoliittisena elementtinä ja kisoihin liittyvistä kulttuurillisista ja roomalaista arvomaailmaa koskevista näkökulmista käsin.69 Areenametsästyksiä on myös käsitelty eläinten moraalifilosofiaa koskevissa tutkimuksissa osana laajempaa roomalaisten eläimiin kohdistuneisiin moraalisiin näkökulmiin liittyvää tarkastelua.70 Kirjallisuuden tutkimuksessa tärkeänä tulokulmana on puolestaan ollut eläinten ja metsästyksen intertekstuaalisen käytön tarkasteleminen.71Lukuisat tutkijat ovat puolestaan analysoineet venation käytäntöä roomalaisen rahvaan ja yläluokan traditionaalisen metsästyksen näkökulmista käsin.72 Tällöin osa tutkijoista on myös ottanut kantaa siihen, voidaanko traditionaalisella metsästyksellä ja areenoilla tapahtuneilla eläinkamppailuilla ylipäätään puhua samasta ilmiöstä, vai olivatko ne erillisiä roomalaisten tiedostamia konsepteja.73
Useissa tutkimuksissa on tuotu huomionarvoisesti esille kisoissa hyödynnetty mytologian tematiikka, jonka todennäköisenä tarkoituksena oli tuoda vaihtelua ja mielenkiintoa taisteluihin ja rangaistuksiin. Mytologia tulee ilmi suoraan kisojen ohjelmistosta ja
68Gilhus 2006.
69Yläluokan harrastuksena: J. K Anderson 1985; Uskonnollisena käytäntönä: Futrell 2000; Yläluokan valtapolitiikan ilmentäjänä: Futrell 2006; Roomalaisten arvomaailmaa koskien: Wiedemann 1992.
70Gilhus 2006.
71Esimerkiksi Jones 2007.
72Esimerkiksi Aymard 1951; J. K Anderson 1985, Campbell et.al 2014.
73Esimerkiksi Donald G. Kyle painottaa teoksessaanSport and Spectacle in the Ancient World(2007) kisojen ja niiden taustatekijöiden erottamattomuutta. Kyle 2007.
roomalaisten arvioidessa menestyksekkäiden venatorien suorituksia. Tällaisen teorian on tuonut kenties näkyvimmin esille Kahtleen M. Coleman artikkelillaan “Fatal Charades:
Roman Executions Staged as Mythological Enactments” (The Journal of Roman Studies, Vol.
80, 1990).74 Leijona kytkeytyi tällä tavalla esityksiin erilaisten kulttien ja myyttien kautta, mikä viittaa siihen että eläimen kohtaamisella ja surmaamisella areenalla oli tässä mielessä tietynlaista kulttuurillista erityisarvoa.75
Tutkimustraditiossa on korostunut myös analyysi siitä, mikä oli roomalaisten kisojen funktio itsessään, ja mikävenation rooli tässä asiassa oli. Esimerkiksi moderneista tutkijoista Thomas Wiedemann tarkastelee venatioita roomalaisen eliitin valtapoliittisen arvon määrittelijöinä.76 Metsästyksen aiheen osalta tutkijat ovat käsitelleet valtaa sekä kisojen poliittisena merkityksenä että roomalaisten vallankäytöstä suhteessa eläimiin ja luontoon. Lukuisat tutkijat ovat myös esittäneet eläinten surmaamisen olleen roomalaisille eräänlainen sivistyksellinen voitto luonnosta.77Moderni areenakisoja javenatioitakoskeva arvopohjainen ilmaisu ja tarkastelu on lähtenyt siitä, mitä roomalaiset itse ymmärsivät väkivallan käsitteellä.
Pääsääntöisesti moraalidiskurssit roomalaisten areenakäytäntöjen kohdalla ovat myös muuttuneet ajan saatossa objektiivisemmiksi ja vähemmän arvolatautuneimmiksi suhteessa aikaisempaan tutkimustraditioon.78 Moderneissa tutkimuksissa korostuukin pääsääntöisesti roomalaisen maailman erilaisuus suhteessa nykymaailmaan ja se, etteivät nykyaikaiset moraalidiskurssit sovi lähtökohdiksi tarkastella antiikin maailman moraalikäsityksiä tai väkivallan viihdekäyttöä.79Leijonien kohtaaminen venatiossa ja institutionalisoitu väkivallan käyttö linkitti eläimen areenakulttuuriin, joka puolestaan yhdistyi metsästykseen. Näin ollen roomalaisten kisoihin liittyvä moraalidiskurssi on kysymyksenä äärimmäisen oleellinen, koska sen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, miten roomalaiset venatiota väkivallan ilmiönä lähestyivät.
Moraalifilosofian tarkastelusta on tullut erityisesti 2010–luvulla keskeisen lähestymistapa antiikin ihmisten eläinsuhteiden näkökulmiin ja merkityksiin. Samaan aikaan eläinten oikeudet yhdessä ihmisen suhteen tarkastelussa luontoon ja ekologiaan nähden ovat voimistuneet tutkimusteemoina vahvasti 1990–luvulta alkaen. Tällöin eläimiä ja
74 Coleman 1990; Vastaavanlaisia havaintoja ovat myöhemmin esittäneet myös muun muassa Fik Meijer teoksessaanThe Gladiators: History’s Most Deadly Sport(2003) ja Roger Dunkle. Meijer 2003; Dunkle 2008.
75Gilhus 2006.
76Wiedemann 1992.
77Esimerkiksi Beagon 1992; Dunkle 2008; Gilhus 2006.
78Welch 2007, 1- 4; Merkittävänä varhaisena arvolatauneena tutkimushistorian esimerkkinä korostuu jo Edward Gibbonin tulkinta gladiaattorikisoista ja metsästysesityksistä sivistymättöminä näytöksinä, Gibbon 1776–1788.
Vielä 1970– luvulla Jocelyn Toynbee kuvaili eläintaisteluja sadistisiksi, rinnastaen ne barbarismiin ja holokaustiin. Toybee 1973.
79Meijer 2003; Wiedemann 1992.
areenametsästyksiä koskevia tutkimuksia on koottu esimerkiksi eläimiä koskevien moraalifilosofisten kokonaisteemojen käsittelyn avulla. Erinomaisina esimerkkeinä tällaisista kokoavista teoksista ovat esimerkiksi Linda Kalofin editoima A Cultural History of Animals in Antiquity (2007), Mark Beckin editoima Companion to Plutarch (2014) ja Gordon Lisa Campbellin editoima The Oxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life(2014), jotka ovat koonneet yksiin kansiin laajalti aihepiiriä koskevia artikkeleita antiikin eläimiin liittyvän tutkimuskentän ympäriltä. Keskeistä tällaisen tutkimuksen tekemisessä on myös, että kokoavat yksittäisten filosofien ympäristöä ja ihmisen ja eläinten välisiä suhteita analysoivat tutkimukset ovat nousseet esille.80 Yksittäisten filosofien eläinajatusten käsittelytematiikkaa on hyödynnetty myös areenakäytäntöjen analyyseissä, mutta pääasiassa kyse on tällöin tutkimuksesta siitä, mitkä olivat filosofien ajatukset eläimistä sinällään. Tällaisia julkaisuja on paljon esimerkiksi yhdysvaltalaisella Stephen D. Newmyerillä.81 Muita merkittäviä eläinaiheisia antiikin tutkimuksia ovat esimerkiksi Alastair Hardenin Animals in the Classical World (2013) ja Steven D. Smithin Man and Animal in Severan Rome: The Literary Imagination of Claudius Aelianus (2014). Suomalaisista tutkijoista Tua Korhonen on tutkinut paljon antiikin eläimiin liittyneitä moraalifilosofian ja kirjallisuuden tematiikan aiheita.
Hieman aihetta sivuten Katariina Mustakallio on puolestaan käsitellyt yleisemmällä tasolla roomalaisten hyveitä ja ihmisten ja jumaloppien välisiä ajatuksia ja yhteyksiä.82
Kirjallisuuden tutkimuksessa keskeistä on ollut eläinvertausten (englanniksi Animal simile) määrittely ja tutkiminen, eli se miten intertekstuaalisessa mielessä eläimiä on käytetty antiikin tutkimuksen teksteissä. Tässä asiassa juuri leijona on erittäin monimerkityksinen eläin, ja siihen liittyviä tulkintoja on paljon. Tällaisia intertekstuaalisia teemoja käsitteleviin tutkimuksiin lukeutuvat esimerkiksi Lee Fratantuonon, Peter Jonesin, Joseph B. Solodowin ja Peter Tooheyn julkaisut.83 Kirjallisuuden intertekstuaaliset tutkimukset sinällään liittyvät tutkimusaiheeseeni osittain epäsuorasti, koska leijonan määritelmä sinällään ei ole suoranainen osa venatioita koskevaa tutkimustraditiota vaan osa eläin- ja kirjallisuustutkimusta, joka on hahmottunut osaksi spesifiä leijonaa koskevaa tutkimusaihetta, jota tämä tutkielma käsittelee. Tästä huolimatta leijonan määritelmä itsessään on äärimmäisen keskeinen osa tutkimusta. Vastaavilla teoksilla hahmotellaan leijonien lisäksi myös useita tutkielman kannalta keskeisiä ydinteemoja, kuten metsästystä, jumaluutta ja niitä koskevia
80Beckin teos on esimerkki siitä, miten spesifi antiikin filosofeja koskeva tutkimus auttaa tuomaan esille näkemyksiä muihin tutkimusaiheisiin näiden ajatusten ja argumenttien analysoimisen kautta. Beckin teos lähestyy antiikin eläinten tutkimusaihetta osittain ja epäsuorasti spesifin filosofin tiettyjä filosofisia diskursseja, näkemyksiä ja niiden merkityksiä tarkastellen. Beck et.al. 2014; Campbell et.al. 2014; Kalof et.al. 2007.
81Esimerkiksi Campbell et.al. 2014; Newmyer 2011. ks myös Harden 2013.
82Ks. Korhonen 2014; Korhonen et.al. 2015; Korhonen & Ruonakoski 2017; Mustakallio 2008.
83Fratantuono 2015; Jones 2007; Solodow 1988; Toohey 1992.
teemoja. Lisäksi ne analysoivat kielellisiä viittauksia, kielen käyttöä ja hyveitä, ja ylipäätään sitä, mitkä asiat kirjailijat kokivat leijonissa kirjoittamisen arvoisiksi fiktiivisissä teoksissaan.
Asetun tutkimuksessani sille kannalle, että roomalaisten metsästyskulttuurin ilmiötä areenoilla ja niiden ulkopuolella ei voi yksiselitteisesti erottaa toisistaan, vaan ne liittyivät ilmiöinä vahvasti toisiinsa. Huomioin tällöin myös perinteisen roomalaisen yläluokan ja rahvaan väestön metsästyksen merkitykset analysoidesssani venation käytännön merkityksiä roomalaisessa arvomaailmassa ja laajempana yhteiskunnallisena ja kulttuurillisena ilmiönä.
Lähden siitä, että mytologian, korkeampien voimien ja hyveiden kaltaisten tiedostettujen ajatusmaailmaa määritelleiden voimien merkitys oli oleellinen sen kannalta, kuinka leijona ja metsästys käsitteinä ilmenivät roomalaisille ja mikä käsitteiden yhteismerkitys areenoilla roomalaisille oli. Roomalaisten hyve-eettisten arvojen, moraalifilosofian ja kirjallisuuden intertekstuaalisen tarkastelun arvon positioin tärkeiksi tutkimuksen kannalta, koska niiden avulla on mahdollista selvittää, mitä roomalaiset ajattelivat eläimistä ja venationkäytännöstä sinällään. Otan myös huomioon territoriaalisen näkökulman leijonien luonnetta ja venation käytännön organisaatiota koskien, joita edellä mainitut näkökulmat yleisluontoisesti auttavat hahmottamaan.