Leijonan merkityksiä roomalaisilla areenoilla tapahtuneiden metsästysten petoeläimenä ilmensi monin tavoin eläimen valtavan laaja merkitysten kirjo, joka kumpusi roomalaisten
699Ael.NA17.27.
700Ael.NA6.1.
701Stat.Silv.2.5.24- 30. Stephen Newmyer korostaa kohdan vakavuutta ja sen erikoisuutena sitä, kuinka keisari muun yleisön ohella tuntee surua leijonan kuolemasta. Newmyer 1979, 72, 74.
702Newmyer 1979, 15, 19- 20, 72.
703Stat.Silv.2.5.24- 30; Wiedemann 1992, 34- 35.
704Gilhus 2006, 34.
705Futrell 2006, 93; Gilhus 2006, 34; Smith 2014, 229.
706Stat.Theb.11.741- 747.
707Kokonaisuudessaan lainaus menee:“ut lea, quam saevo fetam pressere cubili venantes Numidae, natos erecta superstat, mente sub incerta, torvum ac miserabile frendens; illa quidem turbare globos et frangere morsu tela queat, sed prolis amor crudelia vincit pectora, et a media catulos circumspicit ira.”Stat.Theb.10.414- 419.
kirjoituksista koko valtakunnan tasavallan ja keisarivallan aikoina. Leijonan venatiossa tapahtuneeseen väkivaltaiseen kohteluun liittyvät käytännöt olivat monellakin tapaa seurausta siitä, miten eläin tuli ymmärretyksi yleisluontoisesti niin filosofisten, kaunokirjallisten kuin runoudellisten tekstien kautta. Venatio sinällään oli eräänlainen kulttuurillinen kulminaatio roomalaisten tavasta ajatella väkivallan merkitykset yhteiskunnassa. Metsästyksen urhoollisuuden ihannoinnilla ja leijonan symbolisilla ja käytännöllisillä merkityksellä oli puolestaan ratkaisevan tärkeä rooli tapahtuman onnistumisen kannalta.
Roomalaisten eläimiä kohtaan tuntemaa hyve-eettistä ja filosofista ajatusmaailmaa ohjasi tasavallan ajalla jo 300–luvulla eKr. ennen venation käytännön syntyä platonilais–
aristoteellisen ajatusmaailman hierarkkisuus jumalten, ihmisten ja eläinten välillä.
Aristoteleen mukaan eläimet olivat ymmärryksensä puolesta ja älyllisiltä ominaisuuksiltaan suoraan alempiarvoisia suhteessa ihmisiin, ja osittain olemassa ihmisten tarpeita varten. Nämä käsitykset vaikuttivat erityisesti stoalaisten filosofien ajatusmaailman kehittymiseen Välimeren seudulla n. 100–luvulle eKr. mennessä. Rooman valtakunnan keisariajalle tultaessa tämänkaltainen ajatusmalli oli laajentunut jo yleiseksi käsitykseksi: roomalaiset lait korostivat eläinten ymmärtämättämyyttä ja painottuivat ensisijaisesti eläinten ja näiden omistajien välisiin seikkoihin. Tällaiset universaalit käsitykset vaikuttivat samalla siihen, kuinka spesifisti leijona tuli ymmärretyksi ja kohdelluksi eläimenä.
Symbolisessa mielessä leijona oli kokonaisuudessaan kuitenkin koko Välimeren alueella ja roomalaisten kirjallisuudessa koko tasavallan ja keisarivallan aikoina valtavan monimerkityksellinen eläin. Filosofit kuten Lucretius ja Plutarkhos kyseenalaistivat ainakin jossain määrin stoalaisen näkökulman, jonka mukaan leijonat ja ylipäätään eläimet eivät voisi tuntea älyllisiä ominaisuuksia, tai että nämä olisivat täysin moraalittomia. Monet kyseisiä seikkoja puoltaneetkin filosofit, kuten tasavallan ajalla Aristoteles ja Cicero ja keisariajalla Epiktetos, liittivät yhtä lailla leijoniin myös piirteitä jotka toivat esille eläimen vahvuuden ja hurjuuden, mutta myös leijonan uljaan, hyveellisen ja kunnioitusta herättävän puolen.
Tällaiset kuvaukset liittyivät kuitenkin ennen kaikkea ihmisen hyveellisen toiminnan pohdintaan ja sen havainnollistamisen esimerkkeihin.
Roomalaisia kirjailijoita kiinnosti eläinten hyve-eettisen luonteen ohella keisariajan alkupuolelta alkaen enenevässä määrin myös leijoniin ja muihin eläimiin liittyen antikvaarinen ja varhainen luonnontieteellinen tiedon kerääminen. Tällaiseen kirjallisuuteen kuuluivat havainnoivat ja yksityiskohtaiset kertomukset niistä asioista, joita kirjailijat kuten Aelianus, Aulus Gellius ja Plinius vanhempi pitivät leijonissa mielenkiintoisina. Monet näistä käsityksistä liittyivät myös metsästykseen. Tällaiset kirjailijat pohtivat paljon sitä, miten
leijona käyttäytyy. Keskeistä varsinkin keisariajalla eläneiden roomalaisten kirjailijoiden ja oppineiden kirjoituksissa onkin se, kuinka monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti nämä ylipäätään kuvailivat ja pohtivat leijonien luonteenpiirteitä ja käyttäytymistapoja.
Roomalaisten kaunokirjalliset ja runolliset tekstit toivat myös esille leijonan monipuolisen kuvaustavan kirjallisuudessa. Roomalainen epiikkaa piti sisällään runsaasti yksityiskohtaisia kuvauksia, kielikuvia ja vertauskuvia leijonista, jotka ilmensivät eläimen luonnetta ja fyysistä olemusta monella tavalla. Antropomorfisesti eläin inhimillistettiin moniin ihmisen piirteisiin.
Leijonan kuvaaminen liittyi myös tunteisiin kuten vihaan, raivoon ja nälkään, mutta myös käytännöllisiin metsästysvertauksiin, kuten osaksi sotasaalista, jota esimerkiksi eläimen talja kuvasi. Myös eläimen fyysinen ja uhkaava olemus, koko ja näyttävyys tulivat kuvatuiksi lukuisissa epiikan teoksissa. Filosofien kuvausten tavoin myös runous ilmensi ihmisten ja eläinten välistä hierarkkiaa ja suhdetta toisiinsa ja jumaliin, kuten esimerkiksi Ovidius kuvaa Metamorphoses- teoksessa. Sankarillisessa epiikassa puolestaan sankarien vahvuus, rohkeus ja urhoollisuus rinnastuivat leijonan ominaisuuksiin. Leijonavertaukset sisältyivät myös poliittisiin eepoksiin, kuten Lucanuksen Pharsaliaan,jossa leijonat ilmensivät territoriaalisten paikkojen olemusta ja luonnetta ja tapahtumien keskeisiä henkilöitä. Yleisesti ottaen runoja ja kaunokirjallisuutta kirjoittaneiden kirjailijoiden tavat käyttää leijonaa teksteissä eivät olleet tyylillisesti rajoittuneita. Satiiriset kirjoitukset kuten Juvenaliksen Saturae, Statiuksen inhimillisyyttä ja urhoollisuutta leijonassa korostava Silvae ja yleinen roomalaisten tuntema tarina Androcleksesta ja leijonasta ovat esimerkkejä siitä, että mahtipontisen epiikan ohella leijona tuli roomalaisten kirjailijoiden teksteissä kuvatuksi monin eri tyylillisin keinoin.
Leijonan laaja levinneisyys antiikin aikana Välimeren seudulla mahdollisti sen, että roomalaiset kykenivät, vakiinnutettuaan asemansa Pohjois-Afrikassa 200–luvulla eKr. ja myöhemmin Syyria-Palestiinan alueella 100–luvulla eKr. – 100– luvulla jKr. hankkimaan leijonia esteettä venatioita varten. Kirjallisissa kuvauksissa mainittujen leijonien elinpaikkojen runsaus kuvaa sitä, kuinka laajalla alueella leijona kulloinkin eli tai sen uskottiin elävän, kuten antikvaaristen kirjailijoiden tapauksessa ja erityisesti Kreikan kohdalla.
Tuontipaikkojen painopisteet Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän seuduilla tukee myös teoriaa siitä, että venatio ja erityisesti siihen kuulunut leijonien metsästys olisi alun alkaenkin saanut juuri näiden alueiden kulttuuripiireistä vaikutteensa, jotka roomalaiset sittemmin siirsivät areenoille.
Pohjois-Afrikan provinsseissa organisoidut venatiot ja ylipäätään metsästyksen kulttuuri olivat erityisen suosittuja kyseisen alueen paikallisväestön keskuudessa, ja Lähi-Idässä leijonien metsästäminen oli jo varhaisissa Mesopotamian korkeakulttuureissa kuninkaallinen aktiviteetti. Kyseiset sijainnit olivat myös paikoilla, joihin roomalaiset kykenivät hallinnollisesti vakiinnuttamaan asemansa. Leijonan laajasta levinneisyydestä huolimatta
eläintä ei tavattu Italian ja Rooman alueella, joten kuljetusmahdollisuudet leijonan tuomiseen näille alueilla kaukaisilta mailta olivat ratkaisevan tärkeitä venationorganisoimisen kannalta.
Erityisen huomionarvoista sekä kulttuurillisesta että käytännön vaikutuksesta venation organisoimiselle tekee juuri Libyan ja African provinssien varhainen siirtyminen Rooman valtakunnan hallintaan myöhäistasavallan aikana 200–luvulla eKr., jolloinvenatio käytäntönä alkoi myös yleistyä ja leijonat tulivat osaksitriumfejajavenatioita.
Leijonien territoriaalisiin kuvauksiin liittyen suurimpien ja hurjimpien leijonien olinpaikat sijaitsivat kirjavasti eri puolilla Välimeren seutua kirjailijan kuvauksesta ja aikakaudesta riippuen. Kyseisillä sijainneilla ei myöskään ollut suoranaisesti yhteyttä siihen, mistä roomalaiset pääasiassa kulloisinakin aikoina toivat leijonia. Huomattavaa on kuitenkin se, että leijonien koko, hurjuus ja niistä kerrotut myyttiset ja faktapohjaiset tarinat korostuvat teemoina valtaosassa eläimen territoriaalisuutta käsitteleviä kirjoituksia. Roomalaisilla kirjailijoilla oli näin ollen kunakin aikakautena hyvin vaihtelevat käsitykset siitä, millä alueilla suurimmat ja hurjimmat leijonat elivät. Käsitykset itsessään saattoivat perustua joko kirjailijoiden henkilökohtaisiin näköhavaintoihin tai näiden muista lähteistä saamiin tietoihin.
Roomalaisten leijoniin kohdistunut metsästyskulttuuri areenoiden ulkopuolella oli luonteeltaan monenkirjavaa. Leijoniin kohdistunut metsästys– ja pyydystystoiminta tähtäisi kuitenkin areenoiden ulkopuolellakin monissa tapauksessa niiden hankintaan kisoja varten.
Venation järjestänyt ylimystön jäsen palkkasi useiden välikäsien kautta metsästäjiä ja muuta ammattiväkeä hankkimaan ja kuljettamaan leijonia kisoja varten. Työ oli ammatillisesti organisoitunutta ja vaarallista, eivätkä leijonat aina päätyneet metsästäjien saaliiksi tai kuljetuksien kautta elävänä perille kisapaikoille. Tekniikoita eläimen pyydystämiseen oli monia, mikä osoitti myös eri kulttuurien omaksumat lukuisat erilaiset tavat metsästää leijonia Välimeren alueella.
Kisojen ulkopuolella leijonia metsästivät niin yläluokka keisaria myöten privilegiona organisoiduilla metsästysretkillä, kuin tavanomainen kansa arkisista ja kollektiivisista syistä.
Metsästystoiminta itsessään ja leijonien metsästämisen traditio areenoiden ulkopuolella tuli omaksutuksi mitä ilmeisimmin hellenististen alueiden, Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan kulttuureista. Suoranainen hyveellisyys aktiiviseen metsästystoimintaan otti puolestaan vaikutteita hellenistisiltä kansoilta aina 300–luvulta eKr. lähtien. Areenakontekstin ulkopuolisessa metsästyskulttuurissa leijona oli ihmisyhteisöjä ja karjaa uhkaava vaarallinen haittaeläin. Tästä johtuen leijonan tappaminen oli legitimoitua ja yhteisön turvallisuuden takaamisen kannalta välttämättömäksi koettua toimintaa. Korkeammat voimat olivat myös osa karjan suojeluun liittyviä arkisia ruraalisia toimintatapoja. Venatiota edelsivätkin
uskonnolliset rituaalit, joihin kuuluivat myös eläinuhritoimitukset. Leijonien metsästäminen oli siis kokonaisvaltaisella tavalla osa Rooman valtakunnan alueella eläneiden ihmisten arkea.
Leijonien luontaiset elinympäristöt sijaitsivat kuitenkin usein valtakunnan rajamailla, kaukana hallinnollisista keskusalueista. Kun venation käytäntö alkoi vakiintua areenoille institutionalisoituneeksi väkivallan viihteeksi 100–luvulla eKr., oli Rooman valtakunnan keskusalueiden kaupunkien väenkin mahdollista nähdä ja kokea leijonien metsästäminen kisoissa turvallisesti paikan päällä viihteenä.
Kisatapahtumien järjestämisessä ja venatioiden koreudessa leijonalla oli merkittävä rooli tapahtumien onnistumisen kannalta. Leijona oli metsästysesityksissä erityisen suosittu ja eksoottinen eläin, joka myös ilmensi kisajärjestäjän onnistumista tapahtuman organisoimisessa. Symbolisessa mielessä leijona esiintyi useissa kulteissa, kuten mithralaisuudessa ja Herkuleen ja Kybelen kulteissa. Leijona esiintyi myös näyttävästi triumfeissa sotasaaliina. Spektaakkelin onnistuminen vaikutti puolestaan kisajärjestäjän poliittisen suosion tavoittelun onnistumiseen, ja tämän kykyyn täyttää kansaa kohtaan sisältynyt velvollisuus julkisten palveluiden takaamisesta kansalle. Tämä oli erityisesti keisarin merkittävä velvollisuus, mikä näkyi suurimpiin kirjattuihin venatioihin ilmoitettujen leijonien lukumäärissä ja niiden kasvussa aina 200–luvulle jKr. saakka. Leijonien esiintyminen ja metsästäminen areenoilla edusti roomalaisille myös symbolisesti valtakunnan ja samalla keisarin voimien kasvua, joka ylitti sotilaalliset vastustajat ja itse luonnon voimat.
Leijonan kohtaaminen taistelutilanteissa ilmensi roomalaisten suhtautumista institutionalisoidun väkivallan käyttöön, ja sen hyveellisinä ja urhoollisina pidettyihin piirteisiin. Leijona oli yksi suosittu ja siten yleinen kohdattava petoeläin, jota vastaan urhoollisesta taistelusta taistelija sai osakseen hyveisiin kuulunutta kunnioitusta ja jopa vapauden. Leijoniin liittynyt suhtautuminen vaarallisina ihmisyhteisöjä uhkaavina eläiminä joilla ei ole ymmärrystä ilmentää myös sitä, että venation käytännön vastustamisesta ei ole säilynyt kovinkaan merkittävästi kirjoituksia, jotka kohdistuvat eläinten oikeuksiin ja eläimiin kohdistuvan väkivallan moralisoimiseen. Kritiikki kisoja kohtaan ilmenikin ensisijaisesti ihmisen näkökulmaa korostavalta kannalta.
Leijonia kohtasivat areenoilla lukuisat erilaiset avustajat, kouluttajat ja taistelijat, joiden yhteiskunnallinen asema vaihteli paljon. Useimmat taistelijat olivat orjia tai tuomittuja henkilöitä, mutta useat metsästäjät olivat tuomittujen lisäksi myös ammattimetsästäjiä.
Taistelijoiden varustuksissa ja venatioiden esitystavoissa esiintyi tasavallan ja keisarivallan aikoihin useita variaatioita, ja taistelut saivat myös ympärilleen mytologisia konteksteja.
Esitysten teemoissa ja konteksteissa tarusankarit kuten Herkules ja tämän uroteot, erityisesti
Nemean leijonan surmaaminen, olivat mytologisia asioita joihin leijonien kohtaaminen, taistelijoiden suoritukset ja kisojen onnistuminen tulivat verratuiksi.
Myös leijonat esiintyivät areenoilla monin eri tavoin. Eläimen ulkonäköä kohennettiin kisoja varten, ja leijonat esittivät taidokkaita temoppuja. Vastustajana leijona oli hurja, urhoollinen ja vaarallinen. Monet kirjailijat kuvasivat leijonan kohtaamiseen liittyvää rohkeutta ja sitä, että metsästystilanne on vaaroja halveksuvaa toimintaa, ja että metsästäjillekin leijonan kohtaaminen on pelottava kokemus. Kuvaukset siitä, millainen leijona on taisteluissa ja metsästystilanteissa vastustajana tuovat esille eräitä merkittävimmistä eläimen vahvuutta, urhoollisuutta ja suoranaista hyveellisyyttä kuvaavista kommenteista. Leijona on näissä kuvauksissa usein raivoisa ja lannistumaton taistelija, joka pystyy yksinkin uhmaamaan suurta joukkoa metsästäjiä. Kuitenkin kirjailijat kuten Plinius vanhempi ja Statius kuvaavat myös leijonan hyveellistä puolta ja sitä, että eläin suojelee hurjuudella ja rakkaudella myös jälkikasvuaan.
Kokonaisuutena leijona ilmensi lukuisia symbolisia ja käytännöllisiä merkityksiä roomalaisen venation kisakäytäntöihin liittyen. Leijonan hurjuudella ja ylväällä olemuksella oli näin ollen ratkaisevan tärkeä rooli tapahtuman onnistumisen kannalta. Leijona ilmensi taistelijoille ja taistelijana roomalaisille eläintä, johon suhtauduttiin vaarallisena, raivokkaana ja kesyttämättömänä petona, mutta myös kunnioitusta herättävänä, voimakkaana, lujana ja uljaana eläimenä, joka oli myös kykenevä inhimillisyyden, älykkyyden ja hyveellisyyden kaltaisiin ominaisuuksiin. Erityisesti leijonan luonteenpiirteestä rohkeus oli tällainen omainaisuus, jota kirjailijat arvostivat hyveenä myös eläintaistelijoissa. Näin ollen kuvaukset leijonasta urheana taistelevana osapuolena olivat linjassa myös sen suhteen, miten hyveellisesti areenalla toiminut eläintaistelija tuli määritellyksi roomalaisten näkökulmasta.
Lähteet ja Kirjallisuus Painetut lähteet
Lähdekirjallisuus
Aelianus:;De natura animalium Aelianus:;Epistulae
Aelianus:;Varia Historia
Anthologia Palatina Apuleius:;Metamorphoses Aristoteles:;Ethica Nicomachea Aristoteles:;Historia animalium Aristoteles:;Physiognomonica Athenaios:;Deipnosophistae
Augustinus:;De civitate Dei contra paganos
Aulus Gellius:; Noctes Atticae (Gellius, Aulus & Marshall, Peter K. 1991. A. Gellii Noctes Atticae : T. 1, Libri I- X. Oxford University Press, New York. Reprint [Alkuperäisteos 1968].).
(Gellius, Aulus & Marshall, Peter K. 1990. A. Gellii Noctes Atticae : T. 1I, Libri XI- XX.
Oxford University Press, New York. Reissued [Alkuperäisteos 1968].).
Cassius Dio:;Historia Romana Cicero:;De natura deorum
Cicero:;De finibus bonorum et malorum Cicero:;De officiis
Cicero:;Epistulae ad Atticum Cicero:;Epistulae ad familiares Cicero:;Epistulae ad Quintum fratrem Cicero:;Pro Milone
Cicero:;Pro Murena Cicero:;Pro Sestio
Claudianus:;De consulatu Stilichonis
Codex Theodosianus (Theodosius II & Kreuger, P. & Meyer, Paul M. & Mommsen, Theodor 1905. Theodosiani libri XVI cum Constitutionibus Sirmondianis et Leges novellae ad Theodosianum pertinentes : Vol. 1, ps. 1-2, Prolegomena; Textus cum apparatu. Berolini, Weidmann.)
Corpus Iuris Civilis: Digesta(Kr ger, Paul & Mommsen, Theodor & Watson,Alan 1985.The Digest of Justinian. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA.)
Diodoros Sisilialainen:;Bibliotheca historica Dion Khrysostomos:;Orationes
Epiktetos:;Diatribai Fotios:;Bibliotheca
Fronto:;Epistulae ad Marcum Caesarem Grattius:;Cynegetica
Herodianos:;Historia de Imperio post Marcum Herodotus:;Historiai
Homeros:;Ilias Homeros:;Odysseia
Josephus:;Antiquitates Judaicae Juvenalis:;Saturae
Ksenofon:;Cynegeticus Ksenofon:;Cyropaedia
Livius:;Ab Urbe Condita Libri Lucanus:;De Bello Civili/Pharsalia Lucretius:;De rerum natura
Marcus Aurelius:;Imperator Ad Se Ipsum Martialis:;Epigrammata
Martialis:;Liber spectaculorum
Mishnah Avodah Zarah (Juutalaisten tekstien Sefaria- verkkosivusto.
<https://www.sefaria.org/Mishnah_Avodah_Zarah?lang=bi>. 16.5.2018.) Oppianus:;Cynegetica
Oppianus:;Halieutica Ovidius:;Fasti
Ovidius:;Halieutica Ovidius:;Metamorphoses Oxyrhynchus Papyri
Pausanias:;Hellados Periegesis Petronius:;Satyricon
Philostratus:;Vita Apollonii
Photius:; Bibliotheca Codices 80, pp. 185f (Blockley, Roger C. (Käänt.) & Eunapius Sardianus & Malchus & Olympiodorus & Priscus 1983. The Fragmentary Classicising Historians of the Later Roman Empire : Eunapius, Olympiodorus, Priscus and Malchus. 2, Text, Translation and Historiographical Notes. Francis Cairns, Liverpool.)
Plinius vanhempi:;Naturalis historia
Plutarkhos:;Moralia: De sollertia animalium; Praecepta gerendae reipublicae Res Gestae Divi Augusti
Sallustius:;Bellum Iugurthinum
Scriptores Historiae Augustae: Avidius Cassius; Commodus; Hadrian; Heliogabalus;
Maximus et Balbinus; Probus
Seneca nuorempi:; Dialogi: De Beneficiis; De Brevitate Vitae; De Ira; De Tranquillitate Animi
Seneca nuorempi:;Epistulae Morales ad Lucilium
Seneca nuorempi:;Phaedra (Seneca, L. Annaeus, minor & Thomann, Theodor (Käänt.) 1961.
Seneca Sämtliche Tragödien: Lateinisch und Deutsch. Band. 1, Hercules furens, Trojanerinnen, Medea, Phaedra, Octavia. Artemis, Z rich.)
Silius Italicus:;Punica Statius:;Silvae
Statius:;Thebais Strabo:;Geographica Suetonius:;Divus Claudius Suetonius:;Divus Titus Suetonius:;Nero Suetonius:;Tiberius
Symmachus:; Epistulae (Symmachus, Q. Aurelius & Callu, Jean-Pierre (Käänt.) 1972.
Symmaque Lettres Tome: 1, (Livres I - II). Les Belles Lettres, Paris.
(Symmachus, Q. Aurelius & Callu, Jean-Pierre (Käänt.) 1982. Symmaque Lettres Tome: 2, (Livres III - V). Les Belles Lettres, Paris.
Tacitus:;Annales
Tacitus:;Dialogus de oratoribus
Tertullianus:; De Spectaculis (Tertullianus, Q.Septimius Florens & Turcan, Marie (Käänt.) 1986.Les Spectacles (De spectaculis). Éditions du Cerf, Paris.)
Varro:;De re rustica Vergilius:;Aeneis Vergilius:;Eclogues
Tutkimuskirjallisuus
Ahl, Frederick 1993. “Form Empowered: Lucan’s Pharsalia.” Teoksessa Roman Epic, toim.
A.J. Boyle, Routledge, London, New York, 125- 142.
Anderson, J.K.1985. Hunting in the Ancient World. University of California Press, Berkeley, Los Angeles, London.
Anderson, William S. 1993. “Form Changed: Ovid’s Metamorphoses.” Teoksessa Roman Epic, toim. A.J. Boyle, Routledge, London, New York, 108- 124.
Auguet, Roland 1994. Cruelty and Civilization: The Roman Games. Routledge, London and New York. Hardback reprinted edition [Alkuperäisteos 1972].
Aymard, Jacques 1951. Essai sur les chasses romaines des origines à la fin du siècle des Antonins : Cynegetica. Paris.
Balsdon, J.P.V.D. 1969.Life and Leisure in Ancient Rome. The Bodley Head, London, Sydney, Toronto.
Bartley, Adam Nicholas 2003. Stories from the Mountains, Stories from the Sea: The Digressions and Similes of Oppian’s Halieutica and the Cynegetica. Vandenhoeck & Ruprecht, Göttingen.
Bartosiewicz, László 2009. “A Lion’s Share of Attention: Archaeozoology and the Historical Record.” TeoksessaActa Archaeologica Academiae Scientiarum Hungaricae, Volume 60, Issue 1, June 2009. Institute of Archaeological Sciences, Eötvös Loránd University Múzeum, Budapest, 275- 289. Viitattu versio: julkaistu artikkelimuodossa researchgate- sivustolla, 24.6.2015, 1- 15.
<https://www.researchgate.net/publication/250007417_A_lion's_share_of_attention_Archaeo zoology_and_the_historical_record>. 16.5.2018.
Beagon, Mary 1992. Roman Nature: The Thought of Pliny the Elder. Oxford, Clarendon Press, New York.
Beard, Mary & North, John & Price, Simon 1998.Religions of Rome Volume 2: A Sourcebook.
Cambridge University Press, Cambridge.
Bernet, Anne 2002.Les Gladiateurs. Perrin, Paris.
Bodson, Liliane 2014. “Zoological Knowledge in Ancient Greece and Rome.” TeoksessaThe Oxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press, Oxford, 556- 578.
Bomgardner, D.L. 2002. The Story of the Roman Amphitheatre. Routledge, London and New York. First published in paperback 2002 [Alkuperäisteos 2000].
Bona, Isabella 1991.Natura Terrestrium (Plin. nat. hist. VIII). D.AR.FI.CL.ET., Genova.
Boyle, A.J. 1993. “The Canonic Text: Virgil’s Aeneid.” Teoksessa Roman Epic, toim. A.J.
Boyle, Routledge, London, New York, 79- 107.
Butcher, Kevin 2003.Roman Syria and the Near East. The British Museum Press, London.
Castrén, Paavo & Frösén, Jaakko 1982. Johdatus Antiikintutkimukseen. Helsingin yliopisto, Helsinki. Lisäpainos [Alkuperäisteos 1980].
Carcopino, Jérôme 1991. Daily Life in Ancient Rome: The People and the City at the Height of the Empire. Penguin Books, London, Reprinted in Penguin Books [Alkuperäisteos 1939:
La vie Quotidienne à Rome à l’Apogée de l’Empire].
Coleman, K.M. 1996. “Ptolemy Philadelphus and the Roman Amphitheater.” Teoksessa Roman Theater and Society: E. Togo Salmon Papers 1, toim. William J. Slater, Ann Arbor:
University of Michigan Press, Michigan, 49- 68.
- Coleman, K. M. 1990. “Fatal Charades: Roman Executions Staged as Mythological Enactments.” Teoksessa The Journal of Roman Studies, Vol. 80 (1990), Society for the Promotion of Roman Studies, London, 44- 73. Viitattu versio: julkaistu jstor- sivustolla.
<https://www.jstor.org/stable/300280?seq=1#page_scan_tab_contents>. 16.5.2018.
Crawford, Michael 1983. “Introduction.” Teoksessa Sources for Ancient History, toim.
Michael Crawford, Cambridge University Press, Cambridge, New York, Melbourne, ix- xi.
Dunkle, Roger 2008.Gladiators: Violence and Spectacle in Ancient Rome. Pearson Longman.
Edmondson, J.C. 1996. “Dynamic Arenas: Gladiatorial Presentations in the City of Rome and the Construction of Roman Society during the Early Empire.” Teoksessa Roman Theater and Society: E. Togo Salmon Papers 1, toim. William J. Slater, Ann Arbor: University of Michigan Press, Michigan, 69- 112.
Ekroth, Gunnel 2014. “Animal Sacrifice in Antiquity.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press, Oxford, 324- 354.
Fitzgerald, William 2007. Martial: The World of the Epigram. University of Chicago Press, Chicago and London.
Fox, Robin Lane 1996. “Ancient Hunting: from Homer to Polybios.” Teoksessa Human Landscapes in Classical Antiquity: Environment and Culture, toim. Graham Shipley & J.B.
Salmon, Routledge, London, New York, 119- 153.
Fratantuono, Lee. 2015. A Reading of Lucretius’ De Rerum Natura. Lexington Books, Lanham, Boulder, New York, London.
Friedländer, Ludwig 1934. Sittengeschichte Roms. Phaidon, Wien. [Alkuperäisteos 1862-1871: Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms in der Zeit von August bis zum Ausgang der Antonine].
Futrell, Alison 2006. The Roman Games: A Sourcebook. Blackwell Publishing, Malden, Oxford, Carlton.
Futrell, Alison 2000.Blood in the Arena: The Spectacle of Roman Power. University of Texas Press, Austin.
Gabba, Emilio 1983. “Literature.” Teoksessa Sources for Ancient History, toim. Michael Crawford, Cambridge University Press, Cambridge, New York, Melbourne, 1- 79.
Gadamer, Hans- Georg 2004. Truth and Method. Käännös Joel Weinsheimer ja Donald G.
Marshall. London, Continuum, 2nd revised edition [Alkuperäisteos 1960: Wahrheit und Methode].
Gale, Monica R. 2000. Virgil on the Nature of Things: The Georgics, Lucretius and the Didactic Tradition. Cambridge University Press, Cambridge.
Gibbon, Edward. 1994.The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. I, toim.
David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (I. 1776; II. 1781) Osat I- II. 1776- 1788].
- Gibbon, Edward. 1994. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. II, toim. David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (III. 1781;
IV. 1788) Osat III- IV. 1776- 1788].
- Gibbon, Edward. 1994. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. III, toim. David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (V. 1788; VI.
1788) Osat V- VI. 1776- 1788].
Gilhus, Ingvild Sælid 2006. Animals, Gods and Humans: Changing attitudes to animals in Greek, Roman and early Christian ideas. Routledge, London and New York.
Goldsworthy, Adrian 2009. The Fall of the West: The Slow Death of the Roman Superpower.
Weidenfeld & Nicolson, London.
Grant, Michael 2000. Gladiators: The Bloody Truth. Penguin Books, London. Reprinted in Penguin Books [Alkuperäisteos 1967].
Gunderson, Erik 2009.Nox Philologiae: Aulus Gellius and the Fantasy of the Roman Library.
University of Wisconsin Press, Madison, London.
Haas, Sarah K. & Hayssen, Virginia & Krausman, Paul R. 2005.Panthera Leo. Mammalian Species No. 762, 1- 11, 3 figs. Julkaistu 15.7.2005, American Society of Mammalogists.
Oxford Academic Journals- verkkosivu.
<https://academic.oup.com/mspecies/article/doi/10.2307/3504539/2600831>. 16.5.2018.
<https://academic.oup.com/mspecies/article/doi/10.2307/3504539/2600831>. 16.5.2018.