Leijonat areenoiden petoeläiminä ja kisojen valtapolitiikan ilmentäjinä

Roomalainen venatio oli kokonaisuutena lukuisista yksittäisistä elementeistä rakentunut, ja monin tavoin yhteiskunnallisia elementtejä yhteen kerännyt tapahtuma, joka muodostui monipuolisista ja vaihtelevista performansseista eläintaistelijoineen ja useine eksoottisine ja paikallisine eläinlajeineen. Näytös tapahtui usein osana laajempaa spektaakkelia, joka jatkui aamusta iltaan, useita päiviä ja jopa viikkoja, ja joka keräsi hyvin erityyppistä väkeä ympäri Rooman valtakuntaa yhteen, niin paikallista, mutta myös kauempaakin saapunutta väkeä, niin rahvasta, ylimystöä kuin itse keisarinkin ja tämän seurueen.⁴⁸⁴ Venation ajankohta oli 100–

luvulle jKr. Tultaessa vakiintunut olemaan tyypillisesti aamulla, minkä mukaan esitys nimettiinkin (ludus matutinus, “aamun kisat”). Tämän jälkeen esitykset jatkuivat päivällä väliajalla ja kuolemaantuomioiden täytäntöönpanoilla (meridianum spectaculum,

“keskipäivän spektaakkeli”), ja iltapäivästä iltaan gladiaattoriesityksillä.⁴⁸⁵

Spektaakkelien organisoiminen oli puhtaasti roomalaisen yläluokan ja keisarin vastuulla, ja motiivit niiden järjestämiseen vaihtelivat. Oleellisin kisojen organisaatiota määritellyt tekijä oli niiden poliittinen vaikutus, jonka keskiössä oli ylimystön ja keisarin suhteet muuhun kansaan. Yläluokkaan kuuluneet hakivat kisoilla tällöin poliittista etua ja meriittejä tasaisin väliajoin järjestettävillä kisoilla, jolloin näille tarjoutui mahdollisuus hakea suosiota kansan puolelta. Keisarin tehtävänä oli puolestaan viihteen takaaminen kansalaisille. Spektaakkeleja järjestämällä yläluokka pyrki suosion tavoittelun lisäksi myös osoittamaan anteliaisuuttaan

482Leijona myös lähetettiin pyhitettäväksi temppeliin kaupunkiin nimeltäLeontopolis(kreikka: “Λεοντόπολιν”.

“leijonakaupunki”). Philostr.V A5.42.

483Stat.Theb.9.739- 743.

484Futrell 2006, 29; Gilhus 2006, 33.

485Bernet 2002, 167; Dunkle 2008, 25, 81; Gilhus 2006, 32. Keith Hopkins ja Mary Beard kuitenkin

huomauttavat, että kisaproseduuri ei ollut niin systemaattinen kuin usein väitetään. Hopkins & Beard 2011, 70-73.

muuta kansaa kohtaan ja olemaan yhteydessä yleisöön.⁴⁸⁶ Kisoilla oli näin ollen valtavan suuri merkitys yläluokan julkisina velvollisuuksina tavallista kansaa kohtaan, josta roomalaiset käyttivät termiä munus (“palvelus”), johon julkiset uskonnolliset festivaalit ja kisat (ludi) kuuluivat. Venatio puolestaan oli osa ludusta (munus legitimum).⁴⁸⁷ Samalla kuitenkin poliittinen meritoituminen oli järjestäjinä toimivalle yläluokalle äärimmäisen tärkeää.⁴⁸⁸ Tämän vuoksi kisat olivat yläluokan ”lahjoja” kansalle, eräänlainen suopeuden osoitus, jolla yläluokka ei tavoitellut taloudellista hyötyä, vaan rahoitti kisoja julkisin varoin.⁴⁸⁹Samalla kisojen järjestäjä sai teosta armeliaisuutensa ansiosta poliittista huomiota ja vaikutusvaltaa.⁴⁹⁰ Toisaalta liiallinen suosion tavoittelu oli paheksuttua ja järjestelyihin liittynyttä lakia (Lex Tullia) myös rikottiin ajoittain.⁴⁹¹ Georges Ville on täsmentänyt, että kaiken tyyppiset kisat olivat lahjoja, mutta aivan erityisesti niitä olivat gladiaattorikisat.⁴⁹² Kokonaisuutena munera oli eräänlainen rituaali, joka oli monimutkainen osa roomalaisten poliittista kenttää, ja jossa läsnä oleminen auttoi integroimaan hierarkkisesti ja kulttuurillisesti monimuotoista Rooman väestöä ja luomaan kuvaa sen kulttuurillisen ja vallan piirteiden jatkuvuudesta, erityisesti tärkeiden tapahtumien aikoina.⁴⁹³

Roomalaiselle eliitille ja erityisesti keisareille kisat olivat tärkeitä poliittisia tapahtumia, joissa tämän anteliaisuus ja arvo tulivat nähdyksi ja arvioiduksi, mikäli tämä osoitti tai ei osoittanut kansalle suosiota tai kiinnostusta kisoja ja niiden järjestämistä kohtaan.⁴⁹⁴ Keisari Augustuksen myötä poliittinen valta alkoi keskittyä prinsipaarin aikana, eivätkä yksittäiset senaattorit voineet enää kilpailla poliittisesta hegemoniasta kisoja järjestämällä.⁴⁹⁵ Keisari Tiberius (42 eKr.–37 jKr.) puolestaan kielsi venatioiden järjestämisen kokonaan Rooman kaupungissa ja rajoitti yleisesti kisojen kustannuksia.⁴⁹⁶ Kisojen organisoimisesta tulikin niiden koon osalta ajoittain lähes privilegio keisarille, mutta rajoituksiin vaikuttivat myös

486Futrell 2000, 31, 166; Veyne 1990, 1.

487Futrell 2000, 29; Welch 2007, 23; Widemann 1992, 1- 5, 55- 57. Alison Futrell huomauttaa, ettävenation yhdistyttä gladiaattorikisoihin varhaisen Prinsipaatin aikana kisojen aikaisempi nimitysludi meridiani

(“keskipäivän kisa”) vaihtui muotoonmunus legitimum, ks Futrell 2000, 29; Velvollisuudesta myös Kalof et.al.

2007, 117, 121; Slater 1996, 71- 73.

488Hopkins 1983, 9.

489Futrell 2000, 166; Veyne 1990, 5- 7, 10- 11, 202- 204, 208- 209.

490Paul Veyne kuvaa ilmiötä osana laajempaa kollektiivista, julkista ja hyveellistä anteliaisuuden käsitettä (euergesia). Veyne 1990, 10- 11, 202- 204.

491Cic.Sest.133- 135.

492Ville 1981, 72- 78.

493Futrell 2000, 212- 213; Hopkins & Beard 2011, 36, 41. Esimerkiksi Cicero kirjoittaa, että kisat ovat yksi paikoista, joissa Rooman kansa voi ”nykyisessä poliittisessa tilanteessa” (“in eo statu civitas est”) ilmaista julkisesti mielipiteensä parhaiten. Cic.Sest.106. Historioitsija Tacitus (n. 56 – n. 120 jKr.) puolestaan kysyy kuvainnollisesti, kuinka usein roomalaiset keskustelevat muista asioista kuin gladiaattorikisoista. Tac.Dial.29.3.

494Hopkins & Beard 2011, 113; Slater 1996, 84.

495Campbell et.al. 2014, 470; Futrell 2006, 29.

496Cass. Dio 58.1.1; Suet.Tib.34.

politiikan kentän muutokset ja yksittäisten keisarien valinnat, jotka saattoivat myös sallia kisoja enenevässä määrin.⁴⁹⁷

Kisoille oli aina aikansa ja paikkansa, ja niiden järjestämiseen piti aina olla jokin syy. Seneca kirjoittaakin lahjojen antamisen yhteydessä asiasta esimerkinomaisesti, että on typerää lahjoittaa gladiaattoreita tai petoeläimiä sellaiselle henkilölle, joka on juuri järjestänyt kisat.⁴⁹⁸ Syitä sinällään oli monia: poliittisten tekojen ohella sotasaavutukset, uskonnolliset juhlat ja yksityiset kunnian tai muiston osoitukset saattoivat olla syynä tapahtuman organisoimiselle.⁴⁹⁹ Symmachus järjesti myöhäisellä keisariajalla kisat poikansa kunniaksi. Tällöin Symmachus järjesti näyttäviä venatioita, joissa oli myös leijonia.⁵⁰⁰ Toisinaan velvoitteet ja tavoitteet saattoivat mennä myös päällekkäin organisointikysymyksissä.⁵⁰¹

Kunnian ja poliittisen suosion tavoitteleminen ja korkeiden virkojen saaminen oli kuitenkin yläluokalle kallista toimintaa alkaa toteuttamaan, ja siihen piti osoittaa suurta anteliaisuutta, urhoollisuutta taistelukentällä, tai suuria investointeja, joihin esimerkiksi julkiset spektaakkelit lukeutuivat. Erityisen suurista sotasaavutuksista saattoi saada oikeuden järjestää triumfi, mikä oli korkein senaatin myöntämä kunnia.⁵⁰² Leijonat kuuluivat varmuudella triumfien kokonaisuuteen, jotka puolestaan monesti edelsivät kisoja ja venatioita.⁵⁰³ Tässä mielessä leijonat linkittyivät osaksi kisojen koreutta ja valtapoliittista kontekstia jo ennen areenoille astumistaan. Sotasaaliina esiintyessään leijonat myös saivat huomattavan määrän huomiota osakseen ennen varsinaista kisatapahtumaa, eritysesti valtakunnan ytimessä eksoottisina kaukaa tulleina eläiminä.⁵⁰⁴ Keisarit saattoivat tällöinkin hyödyntää leijonien eksoottisuutta omissa tarkoitusperissään: Plinius vanhempi kertoo kenraalin ja poliitikon Marcus Antoniuksen (83–30 eKr.) ratsastaneentriumfissasotavaunulla jota vetivät leijonat.⁵⁰⁵

497Keisareista esimerkiksi Caligulan aikana kisojen organisoiminen helpottui poliittisten ja taloudellisten syiden vuoksi, kun taas Claudiuksen aikana gladiaattorikisojen järjestäminen hankaloitui koska tämä pitiquestorien (roomalainen virkamies) järjestämiä kisoja korruptoituneina. Keisari Neron aikana gladiaattorikisojen lisäksi myösvenationja muiden kisatyyppien järjestäminen kiellettiinmagistratus– japrocurator– statusten virkamiehille. Bomgardner 2002, 212; Futrell 2006, 31- 33, 48; Tac.Ann.13.5, 13.31.

498Sen.Ben.1.12.3.

499Futrell 2006, 1- 2, 11, 18- 21, 29- 30.

500Symm.Ep.2.76, 4.60.

501Esimerkiksi Marcus Fulvius Nobilior järjesti vuonna 169triumfinja kymmenpäiväiset kisat sotasaavutuksena heti sen jälkeen kun kaksipäiväiset uskonnolliset kisat (ludi Taurii) oltiin järjestetty. Livius 39.22.1- 2.

502Mustakallio 2008, 86.

503Östenberg 2009, 169- 170; Campbell et.al. 2014, 497.

504Östenberg 2009, 168- 170, 275.

505 Plinius myös mainitsee Marcuksen olleen ensimmäinen joka niin teki, vihjaten näin että joku muukin olisi saattanut tehdä niin. Plin.HN8.21.55.

Leijonien hankinnan kustannukset ja leijonien lukumäärät venatioissa

Keisarin ja varakkaan ylimystön anteliaisuutta, julkista velvollisuutta ja kunniallisuutta venation järjestämisen yhteydessä ilmensi se taloudellinen tosiseikka, että petoeläinten hankinta, omistaminen ja tuominen kisoja varten olivat erittäin kallista toimintaa, ja sikälikin mahdollista vain yhteiskunnan varakkaimmalle eliitille.⁵⁰⁶ Eläimet korkeista hinnoista juuri leijona on erityisen hyvä esimerkki. Tämä tulee hyvin ilmi keisari Diocletianuksen (244–311 jKr.) 300–luvun alussa teetättämästä hintaediktistä, joka määritteli inflaation aiheuttaman olosuhteiden pakon vuoksi maksimihinnat kullekin valtakunnan hyödykkeelle.

Huomionarvoisesti leijonien hinnat olivat kyseisen ediktin korkeimmat, 100 000–150 000 denaaria yksilöltä.⁵⁰⁷

Korkeista kustannusvaatimuksista huolimatta yläluokka käytti välillä hyvinkin suuria summia eläinten hankintaan. Keisari Augustus ilmoittaa kaikkien järjestämiensä metsästysnäytösten, lahjoitusten ja muiden julkisten palvelustensa kustannusten summien olevan ”liian suuria arvioitavaksi” (innumerabilis).⁵⁰⁸ Symmachus puolestaan käytti kokonaisen omaisuuden kisoihin, joilla tämä juhlisti poikansa pääsyä preettorin virkakaudella työskentelyn alkamiseen:

eläimiin lukeutui antilooppeja, karhuja, leopardeja ja leijonia, ja summaksi tuli yli 2000 paunaa kultaa, eli noin 9 miljoonaa sestertiusta.⁵⁰⁹Eläimistä perittiin useimmissa tapauksissa myös 2,5 prosentin tuontiverot.⁵¹⁰

Leijonan korkeaan hintaan vaikuttivat eläimen elinalueista johtuvan haastavan saatavuuden ohella valtakunnan kulloinenkin taloudellinen tilanne ja kunkin aikakauden politiikan

506Bomgardner 2002, 211- 212; Toynbee 2013, 20. Yleisellä tasolla tuloerot olivat Rooman valtakunnan aikoihin erittäin suuria, ks. Goldsworthy 2009, 39- 40, 44- 45.

507Bomgardner 2002, 211; Goldsworthy 2009, 169- 170; Lauffer, 1971, 193. Denaari= oman aikansa yleinen rahayksikkö, jossa ediktin hyödykkeiden hinnat on ilmoitettu, ks. Bomgardner 2002, 257n54; Goldsworthy 2009, 170. Adrian Goldsworthy täsmentää, että ediktin toimivuutta kuvaavan ainoan kirjallisen lähteen mukaan

hintasäätely ei toiminut, vaan kauppiaat alkoivat pian velottaa huomattavasti korkeampia hintoja hyödykkeistä.

Valuuttojen arvoja on kuitenkin vaikea arvioida, koska valuuttojen hinnoista ja jalometallien arvoista on harvoin säilynyt pitkällä tähtäimellä tarkkoja arvioita. Goldsworthy 2009, 141, 144- 45, 169- 70. Toisaalta tällöin leijonien kuten muidenkin hyödykkeiden hinnat olisivat saattaneet olla vieläkin korkeampia.

Huomionarvoisesti jaetulla sijalla yhtä kalliina esineenä on ainoastaan purppuraksi värjätty silkkivaatekappale, jonka hinta oli myös 150 000 denaaria. Lauffer 1971, 167. Muista petoeläimistä esimerkiksi leopardit maksoivat 70 000–100 000 denaaria ja karhut 20 000–25 000 denaaria. Kasvinsyöjien hinnat olivat lajista riippuen

esimerkiksi 5000 denaaria (strutsit), 4000–6000 denaaria (villisiat) tai 2000–3000 denaaria (peurat). Leifer 1971, 193; myös. Meijer 2004, 127- 128.

508Res GestaeSummary.4.

509Hopkins & Beard 2011, 53; Phot.Bibl.80, pp. 185f; Sestertius= yleinen roomalainen rahayksikkö, ks.

Bomgardner 2002, 257n54. Vertailun vuoksi alemmillakin virkamiehillä tuli olla noin 100 000 sestertiuksen verran omaisuutta, senaattorien kohdalla vaadittu määrä oli näihin nähden kymmenkertainen. Ritarisäätyisen kansalaisenkin omaisuuden tuli olla ainakin 400 000 sestertiusta. Goldsworthy 2009, 38- 40.

510Hughes 2014, 98.

vaikutukset. Nämä seikat taas vaikuttivat kisojen kokonaiskustannuksiin, joihin keisaritkin ajoittain puuttuivat. Keith Hopkins täsmentää, että osa keisareista kuten esimerkiksi Augustus ja Theodosius (347–395) yrittivät hillitä senaattorien järjestämien kisojen kustannuksia, mutta kisojen suosion tuoma paine esti tämän.⁵¹¹ Toisinaan eläinten hankintaan liittyneet haasteet saattoivat olla kulttuurisidonnaisia: esimerkiksi juutalaisilla oli 100– 200– luvuilla jKr. laki joka kielsi näitä myymästä leijonia ei–juutalaiselle väestölle.⁵¹² Kaikesta huolimatta Diocletianuksen aikana vallinnut laaja valuutan inflaatio ja alueelliset tuloerot esimerkiksi kaupankäynnistä vaikuttivat kuitenkin paikallisella provinsiaalisella tavalla kisojen järjestämisen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan provinssit kukoistivat 200–

luvulla, joskin Afrikan provinsseissa oli myös suurta paikallista vaihtelua niin asutuksen kuin näiden varallisuudenkin suhteen, siinä missä Palestiinan alueella vuosisadan puolivälin (235–

284 jKr.) talouskriisi vaikutti selkeästi.⁵¹³ Taloudellisten ja poliittisten syiden ohella regionaalisuus vaikutti leijonien saatavuuteen yksiselitteisesti myös sikäli, että Diocletianuksen aikoihin leijonakannat olivat metsästys– ja pyydystystoiminnan vuoksi jo merkittävästi vähentyneet Välimeren piirissä, ja siten eläimestä oli jo tullut aiempaa harvinaisempi.⁵¹⁴ Keith Hopkins huomauttaa, että venatiot olivat kalliita esimerkiksi gladiaattorikisoihin verrattuna myös siinä suhteessa, että gladiaattoreista osa selvisi seuraaviin taisteluihin, kun taas eläimet kuolivat lähes aina, jolloin seuraavat venatiot piti järjestää tyhjästä.⁵¹⁵

Leijonien hankkimisen ongelmallisuudesta huolimatta leijona linkittyy venation poliittiseen arvoon sikälikin, että petoeläinten lukumäärällinen läsnäolo korostuu monissa kirjoituksissa.

Leijonien lukumäärien ja ylipäätään kisojen skaalan kasvu korostuu historiankirjoittajien teksteissä aina tasavallan murroskaudesta pitkälle keisariaikaan. Vielä vuonna 94 eKr. Sulla sai 100 urosleijonaa Mauretanian kuningas Bocchukselta kisoja varten.⁵¹⁶ Cassius Dio mainitsee Pompeiuksen kisoissa olleen 500 leijonaa, Plinius vanhempi puolestaan kertoo leijonia olleen 600, joista uroksia (“iubati”, “harjallisia”) oli 315.⁵¹⁷Caesarin kisoissa Plinius mainitsee olleen 400 leijonaa.⁵¹⁸Varhaisella keisariajalla Claudiuksen kisoissa Dio mainitsee

511Hopkins 1983, 8- 9.

512Mishnah Avodah Zarah1,7.

513Bomgardner 2002, 210; Goldsworthy 2009, 141- 144; Weiss 2014, 210, 333n59- 334n59.

514Hughes 2014, 102- 103.

515Hopkins 1983, 9- 10; Kirjoittajien kuvausten perusteella uskotaan yleisesti että eläimet useimmiten kuolivat, mutta poikkeuksiakin saattoi esiintyä: esimerkiksi Martialis kertoo sarvikuonosta, joka mahdollisesti oli sama kisoista toiseen. Mart.Spect.11 (9), ks. myös Hopkins & Beard 2011, 96- 97.

516Sen.De Brevitate Vitae13.6; Plin.HN8.20.53.

517Cassius Dion mukaan Pompeiuksen kisoissa oli 500 leijonaa viidessä päivässä. Cass. Dio 39.38.1- 2; Plin.HN 8.20.53.

518Plin.HN8.20.53.

puolestaan olleen kolmesataa ”Libyan petoa” (“Λιβυκὰ θηρία”).⁵¹⁹ Kaikkein suurimmat ja näyttävimmät kisat olivat kuitenkin keisarien järjestämiä.⁵²⁰Suurimpiin määriin lukeutuneissa keisari Trajanuksen Daakian sodan voiton kunniaksi järjestämissä kisoissa Dio väittää olleen yli 11 000 eläintä.⁵²¹ Eläinten lukumääristä ilmenee ajoittain myös vaihtelevia tietoja:

historioitsija Suetonius (69–130 jKr.) kertoo Tituksen kisoissa olleen avauspäivänä 5000 eläintä, Dio puolestaan arvioi eläimiä kuolleen kaiken kaikkiaan 9000.⁵²² Näissä kisoissa esiintyneiden leijonien lukumääriä ei ole erikseen ilmoitettu.

Ilmoitettujen eläinten lukumäärät ovat joka tapauksessa poikkeuksellisen suuria, joskin ne saattavat selittyä osittain kirjailijoiden poliittisella tavalla kuvata venatioita. Cassius Dio mainitseekin Caesarin ja Pompeiuksen kisojen kuvaustensa yhteydessä hyvin poikkeuksellisesti, että eläinten lukumäärien ilmoittaminen on hyvin haastavaa ja tuskin totuudenmukaistakaan, koska lukuja paisutetaan usein rehvastelun vuoksi.⁵²³ Myöhemmällä keisariajalla eläinten määrät olivat keisarien järjestämissä kisoissa huomattavasti vähäisempiä.

Dio kuvaa keisari Septimius Severuksen (145–211 jKr.) kymmenennen hallintovuotensa kunniaksi järjestämissä kisoissa olleen 700 eläintä, joiden joukossa oli myös leijonia (“λέοντες”) ja naarasleijonia (“λέαιναι”).⁵²⁴ Keisareiden järjestäminä venatio mainitaan viimeisen kerran kirjallisissa lähteissä tapahtuneen Probuksen (232–282 jKr.) aikana circuksella tämän triumfin päätteeksi vuonna 281. Näissä kisoissa esiintyi sata “harjallista”

(urospuolista) leijonaa (“iubatos leones”), ja sata naaraspuolista leijonaa.⁵²⁵

Leijonien poliittinen merkitys kisojen kokonaisarvon kannalta ilmenee kenties parhaiten keisari Augustuksen Res Gestaesta, jossa sekä venatioiden että niissä esiintyneiden eläinten lukumäärät on ilmoitettu. Augustus kertoo järjestäneensä omalla, poikiensa tai pojanpoikiensa nimiin yhteensä 26 kisaa circuksella, forumilla, tai amfiteatterilla. Näissä kisoissa tapahtuneissa venatioissaAugustus kertoo surmauttaneensa yhteensä noin 3500 afrikkalaista eläintä (“Venationes bestiarum Africanarum”).⁵²⁶ Eläimiä koskevien lukumäärien tarkkuudesta on luonnollisestikin mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta selonteosta ilmenee silti muutamia huomionarvoisia yksityiskohtia. Ensiksikin Gestae viittaa petoihin

519Cass. Dio 60.7.3.

520Hopkins 1983, 9.

521Cass. Dio 68.15. Kisojen Daakian sodan voiton taustasta ks. Kalof et.al. 2007, 117.

522Suet.Tit.7.3; Cass. Dio 66.25.1.

523Cass. Dio 43.22.3- 4.

524Cass. Dio 77.1.

525Probuksen järjestämät kisat on kokonaisuudessaan kuvattu hyvin loisteliaiksi, joskin niissä näkyy jo eläimien osalta kasvinsyöjien merkittävä lukumäärä suhteessa lihansyöjiin. Strutseja (1000 kpl), uroshirviä (1000 kpl), villisikoja (1000 kpl), gaselleja, vuorikauriita, lampaita ja muita kasvinsyöjiä, kun taas leijonia (100 kpl kesytettyä, 100 kpl naaraita), leopardeja (100kpl Libyasta tuotua, 100kpl Syyriasta tuotua) ja karhuja (300 kpl) oli huomattavasti vähemmän. Toynbee 2013, 19; SHAProb.19.2- 7.

526Res Gestae4.22.

spesifisti afrikkalaisina, ja tarkalleen ottaen sanamuodolla bestiarum, joka viittaa lihansyöjiin (bestia, “peto/eläin”).⁵²⁷Tämä rajaa jo itsessään vaihtoehtoja sille, mitä lajeja kyseiset eläimet voisivat olla. Toisekseen myös sanaAfricanaeviittasi usein yleisnimitykseen, kun roomalaiset puhuivat erittelemättä sekä leijonista että panttereista, näiden luontaisten esiintymispaikkojen mukaan.⁵²⁸Tällöin kirjoitus viittaisi melko todennäköisesti leijoniin ja yleisesti afrikkalaisiin petoeläimiin. Mutta vaikka lajit sinällään eivät Gestaesta selviäisikään, antaa kuvaus silti ymmärtää että nimenomaan petoeläimillä, ja eritoten afrikkalaisilla sellaisilla, oli jokin erityislaatuinen arvo muihin lajeihin nähden, koska ne ovat ylipäätään listattuna Augustuksen saavutuksissa.

Augustuksen kisoissa esiintyneiden petoeläinten lukumäärä on kyseenalaisesta luotettavuudestaan huolimatta sikälikin tärkeä huomioida, että leijonien lukumäärästä venatiota kohden on Gestaen perusteella mahdollista saada jonkinlainen arvio, koska Augustuksen kisojen lukumäärät on ilmoitettu. Arvio on samalla varsin realistinen. Augustus hallitsi 40 vuoden mittaisen ajanjakson vuosien 27 eKr.–14 jKr. välillä, jolloin tämän toimesta järjestetyt 26 kisaa tarkoittaisivat alle yhtä kisaa kutakin tämän hallintovuottaan kohden, ja näistä kisoista kaikki eivät välttämättä edes pitäneet sisällään venatiota. Kuolleiden petojen lukumääräksi ilmoitettu 3500 afrikkalaista petoeläintä tarkoittaisi keskimäärin 135 eläintä kisaa kohden, mikäli jokaisessa kisassa olisi mukana venatio. Eläimiä on todennäköisesti siis ollut keskimäärin muutamia satoja per kisat, mikä vastaisi Caesarin ja Pompeiuksen järjestämien kisojen skaalaa. Nämäkin luvut ovat parhaimmillaan paisuteltuja. Tähän yhtälöön pitää suhteuttaa senkin, kuinka vähän suuria ja näyttäviä venatioita oli käytännössä mahdollista järjestää kisojen kokonaiskustannusten, leijonien ja muiden petoeläinten hintatason, ja logististen haasteiden vuoksi. Kovin suuria venatioteivät siis joka kerta voineet olla, vaan kisojen skaala pysyi keskimäärin keisarien järjestämiä kisoja pienempinä.⁵²⁹

Kisoissa esiintyneiden leijonien lukumäärät ovat viitteellisiä senkin vuoksi, että areenakuvauksissa esiintyneiden leijonien lukumäärät kuvastavat vain kisapaikoille selvinneitä eläimiä. Roomalaisten on kuitenkin täytynyt metsästää eläimiä enemmän jo sen vuoksi, että eläinten pyydystyksestä ja kuljetuksesta seurannut kuolleisuus oli hyvin suurta.

527Res Gestae4.22. Käsitteet eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Kasvinsyöjät saattoivat olla esimerkiksi

“bestiae herbanae”ja petoeläimet puolestaan“ferae dentatae”. ks. Toynbee 2013, 19- 20.

528 ks. Toynbee 2013, 17, 20.

529Bomgardner 2002, 211- 214; Kalof et.al. 2007, 117. Paisuttelusta Campbell et.al. 2014, 466.Gestaenluvuista ja niiden keskiarvosta Bomgardner 2002, 215; Dunkle 2008, 87; Futrell 2006, 34.

Tämä piti ottaa huomioon myös kisoja järjestettäessä.⁵³⁰Alastair Harden argumentoikin, että eksoottisia eläimiä saatettiin kenties tarhata juuri tästä syystä.⁵³¹

Leijonien esiintymismääriin kisoissa vaikutti oleellisesti se, kuinka pitkään kisat keskimäärin kestivät, ja kuinka usein roomalaiset niitä järjestivät. Tällöin on mahdollista arvioida myös sitä, paljonko eläimiä saattoi kuolla yhtenä päivänä. Kisojen kestot vaihtelivat paljon niiden taustamerkityksistä johtuen. Tasavallan ajalla Marcus Fulvius Nobiliorin kisat vuonna 169 eKr. Kestivät 10 päivää, ja näitä edelsivät kaksipäiväiset uskonnolliset kisat.⁵³² Keisariajalla kisojen pituudet olivat usein samoissa lukemissa. Esimerkiksi Cassius Dio kuvailee Commoduksen järjestämistä kisoista tarkasti yhdet jotka kestivät 14 päivää.⁵³³ Severuksen hallintoaikansa vuosipäivän kunniaksi järjestämiensä kisojen Dio kertoo puolestaan kestäneen seitsemän päivää, joissa tämä ilmoittaa eläimiä olleen mukana sata kertaa seitsemän kisapäivien mukaan.⁵³⁴ Poikkeuksellisen pitkiäkin spekteekkeleja kuitenkin oli. Keisari Trajanuksen kisoissa juhlistettiin tämän voittoa Daakiaa vastaan käydyssä sodassa kaiken kaikkiaan 123 päivää.⁵³⁵ Colosseumin avajaisia juhlistettiin keisari Tituksen toimesta sadan päivän ajan.⁵³⁶

Spektaakkelien kestojen ja erityisesti lukumäärien luotettavuuden arvioimisen ongelmana on kuitenkin niiden lähdeviitteellisten näyttöjen puute, eli useinkaan kisojen lukumääristä ei ole kovin tarkkaa tietoa saatavilla. Ajoittaisia viittauksia kisojen lukumääriin toki on. Esimerkiksi vuonna 354 jKr. kaivertaja Furius Dionysius Philocatuksen kalenterin mukaan roomalaisesta 176 juhlapäivästä 64 olisivat olleet kilpa- ajoja, 102 teatterinäytöksiä ja ainoastaan 10 päivää gladiaattorikisoja ja venatioita varten.⁵³⁷ Uskonnollisissa ja julkisissa kalentereissa oli yleisellä tasolla erikseen määritelty valtakunnan eri aikoina päivät festivaalien, kisojen ja rituaalien järjestämiseen.⁵³⁸ Tämä viittaisikin siihen, että ainakaan säännöllisesti toistuvina tapahtumina kisat olivat lähinnä satunnaisia. Muutoin kisojen lukumääriin vaikuttivat merkittävästi myös yksittäisten senaattorien toimet ja valtakunnan politiikan muutokset yleisellä tasolla.

530Hughes 2014, 98; Meijer 2004, 130- 132.

531Harden 2013, 133.

532Livius 39.22.1.

533Cass. Dio 73.20.1.

534Cass. Dio 77.1.3- 5.

535Cass. Dio 68.14- 15.

536Cass. Dio 66.25.4.

537Hopkins & Beard 2011, 54; Wiedemann 1992, 12.

538Futrell 2006, 2- 3, 14, 29- 30, 190.

Leijonien symboliset merkitykset venatioissa osana kisojen politiikkaa

Leijonien ilmaantuminen kisaohjelmistoon ei kuitenkaan tapahtunut täysin varauksetta, vaan senaatti kielsi aluksi afrikkalaisten eläinten (Africanae) tuomisen Italiaan, niiden esiintymisen kisaohjelmistossa ja niiden omistamisen vuonna 170 eKr. Näihin aikoihin leijonat tulivat Karthagon valtauksen jälkeen saataville Pohjois-Afrikasta.⁵³⁹ Alison Futrell esittää, että mahdollisena syynä saattoi olla senaatin pelko Karthagon vaikutusvallasta, jota eläinten käyttäminen julkisissa spektaakkeleissa olisi saattanut aiheuttaa, tai pelko siitä että osa kisoja järjestäneistä kansaa kiihottaneista järjestäjistä (editor) olisi saattanut saada liikaa vaikutusvaltaa.⁵⁴⁰Roomalaisen lain kielto leijoniin ja Nobiliorin vuonna 169 eKr. järjestämien kisojen ristiriita suhteessa kyseiseen lakiin antaa viitteitä joko leijonien tai muiden tuotujen eläinten suuresta suosiosta. Leijonien suosion puolesta puhuu sekin, että Nobiliorin kisat vuonna 169 eKr. olivat Liviuksen mukaan suuri menestys kisoissa nähdyn vaihtelun vuoksi.⁵⁴¹ Mary Beagon esittää, että osasyynä kieltoon saattoi olla myös se, että venatio oli käytäntönä vanha ja omasi uskonnolliset taustat, eikä niissä alun perin esiintynyt petoeläimiä, ja senaatti olisi mahdollisesti halunnut myös estää tämän.⁵⁴²

Eksoottisten eläinten tuomisen kiellon taustalla saattoi myös piillä ajatus siitä, että eläinesitysten avulla oli mahdollista antaa hurmoksellisia kokemuksia yleisölle ja saada siten poliittista valtaa. Plinius vanhempi kirjoitti eläimiä koskevaan vaikutusvaltaan liittyen hienostuneen karthagolaisen Hanno– nimisen miehen tapauksesta, jossa tämä ensimmäisenä ihmisenä uskalsi kesyttää leijonan, ja eläimen hallintaa ja esittelyä seurannut kansansuosio ja hurmos johti virkasyytteeseen, koska tätä pidettiin läpeensä ovelana ja siten julmana ja vaarallisena ihmisenä.⁵⁴³

539Bomgardner 2002, 34- 35; Futrell 2000, 28; Hughes 2014, 96; Plin.HN8.24.64; Welch 2007, 24.

540Futrell nostaa Pliniuksen kuvauksesta esille sen tulkinnallisen ongelman, että ei ole täysin selvää, viittaako Plinius vuoteen 170 eKr, vai vasta toisen tribuuni Gnaeus Aufidiuksen aikoihin vuoteen 114 eKr. Ongelmana on, että laki leijonien ja muiden isojen kissaeläinten tuomisesta olisi määrätty senaatin toimesta vuonna 170 eKr., vaikka jo vuonna 169 eKr. niitä käytettiin Nobiliorin kisoissa runsaassa määrin. Futrellin mukaan kyse olisi siis mahdollisesta poikkeuslain asettamisesta kisojen järjestämiselle, koska viihde itsessään oli jo niin suosittua ettei sitä kannattanut rajoittaa. Futrell 2000, 28, 237n80.

541Livius 39.22.1- 2.

542Beagon 1992, 148- 149.

543Perusteena syytteelle oli Pliniuksen mukaan se, että Hannon kaltainen läpeensä ovela ja sitä myöten julma mies saattoi suostutella väkijoukon mihin vain. Plin.HN8.21.55. ks. Beagon 1992, 154- 156. Hyvin

samantyylisen kertomuksen eri eläimistä kertoivat myöhemmin keisariajalla myös Plutarkhos ja Aelianus.

Plutarkhoksen mukaan Hannolla oli leijona joka kantoi tämän tavaroita armeijassa, minkä vuoksi tätä syytettiin tyrannismista. Plut.Prae. ger. reip.799 d- e. Aelianuksen versiossa Hanno nähtiin ylimielisenä. Ael.VH14.30.

Stephen D. Smith pitää todennäköisenä että Plinius, Aelianus ja Plutarkhos kertovat kaikki samasta henkilöstä, ks. Smith 2014, 226.

Eläimiin liittyvien yleisten kertomusten ohella roomalaiset liittivät myös metsästykseen vahvasti useita korkeampien voimien vaikutuksia. Kultit ja uskonnolliset taustavaikutukset muokkasivatkin jo ennen tasavallan aikaa keskeisesti niitä käsityksiä ja symboliikkaa, joita metsästämiseen ja leijoniin roomalaisten mielestä liittyi. Venatiota edelsivätkin uskonnolliset rituaalit ja tapahtumat, joihin kuuluivat eläinuhrit.⁵⁴⁴ Leijonat eivät kuuluneet osaksi roomalaisten uhritoimituksia muutoin kuin symbolisesti, vaikka eläimiä surmautettiinkin areenoilla suuressa mittakaavassa. Kulttien ja jumaluskon osalta leijona liittyy epäsuorasti Herkuleksen henkilökultin ihannointiin.⁵⁴⁵ Leijonat liittyvät symbolisina tunnuksina myös Magna Materin ja Mithralaisuuden kultteihin. Materin kultissa roomalaiset järjestivät myös

Eläimiin liittyvien yleisten kertomusten ohella roomalaiset liittivät myös metsästykseen vahvasti useita korkeampien voimien vaikutuksia. Kultit ja uskonnolliset taustavaikutukset muokkasivatkin jo ennen tasavallan aikaa keskeisesti niitä käsityksiä ja symboliikkaa, joita metsästämiseen ja leijoniin roomalaisten mielestä liittyi. Venatiota edelsivätkin uskonnolliset rituaalit ja tapahtumat, joihin kuuluivat eläinuhrit.⁵⁴⁴ Leijonat eivät kuuluneet osaksi roomalaisten uhritoimituksia muutoin kuin symbolisesti, vaikka eläimiä surmautettiinkin areenoilla suuressa mittakaavassa. Kulttien ja jumaluskon osalta leijona liittyy epäsuorasti Herkuleksen henkilökultin ihannointiin.⁵⁴⁵ Leijonat liittyvät symbolisina tunnuksina myös Magna Materin ja Mithralaisuuden kultteihin. Materin kultissa roomalaiset järjestivät myös

In document Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenä Rooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.-550 jKr. (sivua 79-91)