Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenä Rooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.-550 jKr.

Tekijä: Miika Remahl Opiskelijanumero: 234705

Tutkielman nimi: Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenä Rooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.–550 jKr.

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yleinen historia Sivumäärä: 119 + 4 liitettä

Aika ja paikka: toukokuu 2018, Joensuu

Pro gradu -tutkielma käsittelee leijonien symbolisia ja käytännöllisiä merkityksiä antiikin Rooman amfiteattereilla tapahtuneissa eläinesityksissä vuosina 200 eKr.–550 jKr.. Tutkimus analysoi syitä leijonien suosioon petoeläiminä roomalaisten areenoiden metsästysesityksissä, ja sitä mikä merkitys leijonilla oli esitysten onnistumisen kannalta. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millainen eläin leijona oli antiikin roomalaisen näkökulmasta, miten leijonien levinneisyys antiikin Välimeren maailmassa vaikutti eläinesitysten järjestämiseen, mitkä olivat roomalaisten leijonametsästyksen kulttuurilliset taustat, ja mitä loppuviimeksi leijonien tuominen areenoille ja niiden kohtaaminen kisatapahtumassa merkitsivät roomalaisille.

Tutkielmani on antiikin kirjallisuuden historian tutkimus, jonka lähdemateriaalit koostuvat pääsääntöisesti Rooman valtakunnan alueella tasavallan ja keisarivallan aikoina eläneiden kirjailijoiden kirjoituksista. Tutkielman lähdekirjallisuus vaihtelee kaunokirjallisuudesta ja runoudesta roomalaisten filosofien ja kirjailijoiden henkilökohtaisiin kirjeisiin, historiateoksiin ja varhaisiin antikvaarisiin ja luonnontieteellisiin teoksiin. Lähdeaineistona toimivat myös yleiset lakikokoelmat ja hallinnolliset julistukset. Laajan aineiston avulla selvitetään leijonien merkityksiä roomalaisten ajattelutavassa, metsästykseen liittyneissä käytännöissä ja taustamerkityksissä, ja osana kisoja ja eläinesityksiä. Tutkielmassa hyödynnetään kvalitatiivisia menetelmiä.

Leijonan symbolinen merkitys roomalaisille oli valtava, ja tämä heijastuu monin tavoin lähdekirjallisuuden kuvauksiin leijonista ja niiden metsästyksistä. Nämä taustamerkitykset heijastuivat myös käytännössä leijonien suureen rooliin areenoiden vetonauloina ja kisoissa metsästäjien kohtaamina vastustajina. Leijonan monimerkityksellisyys näkyy kirjallisten kuvausten monimuotoisuudessa, leijonan samaistamisena ihmiseen hyveellisine ja negatiivisine puolineen, ja siinä millaisena vastustajana leijona nähtiin metsästäjille.

1. Johdanto... 1

1.1 Leijonien mukaantulo roomalaiseenvenatioon...1

1.2 Tutkimuskysymykset...8

1.3 Tutkimusmenetelmät, tutkimushistoria ja teoreettinen viitekehys... 11

1.4 Keskeiset käsitteet... 19

1.5 Lähteet...22

2. Roomalaisten leijoniin liittämät käsitykset, uskomukset ja piirteet...27

2.1 Filosofiset ja varhaiset luonnontieteelliset näkökulmat leijoniin...27

2.2 Leijonakuvaukset kertomakirjallisuudessa ja runoudessa...44

3. Leijonan territoriaalisuuden vaikutuksetvenatioihin...55

3.1 Leijonan levinneisyys ja tuontialueet Rooman valtakunnan aikana... 55

3.2 Leijonien pyydystäminen ja tuominenvenatioihineri puolilta Rooman valtakuntaa, ja niiden hallussapito ja metsästäminen kisojen ulkopuolella...65

4. Leijonat osana roomalaistenvenatioita...76

4.1 Leijonat areenoiden petoeläiminä ja kisojen valtapolitiikan ilmentäjinä...76

4.2 Leijonan kohtaamisen merkitykset roomalaisillevenatioissa...88

5. Johtopäätökset...102

Lähteet ja Kirjallisuus... 107

Liitteet... 118

1. Johdanto

1.1 Leijonien mukaantulo roomalaiseen venatioon

Antiikin roomalaisten harjoittamilla eläinesityksillä (venatio) tarkoitetaan yleisesti yhtä Circus Maximuksella ja vastaavilla esityspaikoilla järjestettyjen kokopäiväisten kisojen (munus legitimum, “aito palvelus”) taisteluvariaatiota, jonka pääosassa olivat ihmisten ja eläinten keskinäiset esitykset ja kamppailut.¹ Näissä metsästysnäytöksissä eläimet tekivät erilaisia temppuja, kamppailivat keskenään tai ihmisiä vastaan, tai niitä vain esiteltiin niiden eksoottisuuden vuoksi.² Pääsääntöisesti eläimiä yksinkertaisesti surmattiin kylmäverisesti kansan viihteeksi, ja myöhemmin ne toimivat itse kuolemantuomioiden täytäntöönpanijoina.³ Roomalaiset harjoittivat venatioita samoissa tapahtumissa joissa gladiaattoritaisteluja, meritaisteluja (naumachiae), kuolemantuomioiden yleisiä täytäntöönpanoja areenoilla ja muuta ohjelmistoa esitettiin.⁴ Tästä huolimatta käytäntö itsessään ei syntynyt kisojen inspiroimana, eikä metsästys myöskään ollut alun perin kisojen ohjelmistossa mukana.

Venatiotuli osaksi taisteluohjelmistoa vasta myöhemmin kisojen skaalan laajetessa.⁵

Näytösten varsinaiset pääesitykset, gladiaattorikamppailut, syntyivät mahdollisesti etruskien harjoittamien hautausseremonioiden kaksinkamppailujen innoittamina, jotka roomalaiset sittemmin omaksuivat.⁶Venatiotovat tätä nuorempi ilmiö: niiden taustalla olivat mahdollisesti Rooman valtakunnan sotilaalliset valloitukset, ja näitä seuranneet sotapäälliköiden järjestämät suuret ja näyttävät voitonmarssit eli triumfit. Niiden aikana roomalaiset esittelivät sotajoukkojaan ja kulloisiltakin vastustajilta saamiaan sotavankeja ja sotasaalista, kuten uusia eksoottisia eläinlajeja.⁷ Tasavallan ajan loppupuolen aikoihin roomalaisten valloitukset

1 Futrell 2000, 24, 29; Hughes 2014, 96. Eläinesityksiä järjestettiin circuksilla aina varhaisen Prinsipaarin (Rooman keisarivallan ajan alkupuolisko, vuodet 27 eKr.–284 jKr.) aikoihin saakka, minkä jälkeen kisat siirtyivät amfiteattereihin. Futrell 2000, 29; Hughes 2014, 96. Roomalaisiin viihdenäyttämöihin lukeutuivat teatteri, laulu- ja musiikkiteatteri (odeion),stadionjacircus.Futrell 2000, 36- 37, 240n116.

2Futrell 2000, 24, 26, 236n72; Kalof et.al.2007, 123; Hughes 2014, 96; Slater 1996, 60.

3Futrell 2000, 28- 29; Hughes 2014, 96; Kalof et.al. 2007, 123; Slater 1996, 60.

4Futrell 2000, 29; Slater 1996, 71- 73.

5Wiedemann 1992, 1- 2, 12, 55- 59.

6 Futrell esittää toisena teoriana samnilaissotien (343–290 eKr.) vaikutusta ja ajankohtaa. Futrell 2006, 4- 6.

Thomas Wiedemann puolestaan uskoo, että kisat olivat alun perin sosiaalinen ja rituaalinen tapahtuma, joilla suuret suvut osoittivat arvovaltansa ja anteliaisuutensa. Tällaiset kisat alkoivat kehittyä etruskien käytäntönä n.

500- luvulla eKr, eikä niissä alun perin ollut gladiaattori– tai metsästysnäytöksiä. Gladiaattoritaistelut olivat myöhempi rituaalinen kunnioitus vainajia kohtaan, jotka yhdistyivät muihin näytöksiin ja kasvoivat laajemmiksi valtakunnallisiksi tapahtumiksi. Wiedemann esittää näiden kamppailujen tapahtuneen ensimmäisen kerran Roomassa ensimmäisen puunilaissodan (264–241 eKr.) alkamisen aikoihin, konsuli Junius Brutus Peran hautajaisissa vuonna 264 eKr. Wiedemann 1992, 1- 2, 5- 6.

7Welch 2007, 22- 25; Östenberg 2009, 1- 2, 10- 11, 168- 170, 275.

laajenivat Apenniinien niemimaan ulkopuolelle yhä eksoottisemmille alueille, kuten Pohjois- Afrikkaan, Anatoliaan (Asia Minor) ja Syyriaan nykyisen Syyrian ja Palestiinaan alueille Lähi-Idässä. Karthagoa vastaan käydyn toisen puunilaissodan (218–202 eKr.) myötä sotasaaliiden mukana tuli myös eksoottisia afrikkalaisia eläimiä, mukaan lukien leijonia.⁸ Venation käytännön olemassaolo ajoittuu aikavälille noin 200 eKr.–550 jKr..⁹ Koko tänä aikana petoeläimet ja erityisesti leijonat olivat haluttuja ja näyttäviä vieraita areenoilla.¹⁰ Tämä tulee ilmi kisoissa esiintyneitä eläimiä ja niiden lukumääriä koskevista kirjallisista kuvauksista.¹¹ Merkille pantavaa on myös, että vaikka gladiaattorikamppailut olivat kisojen varsinainen pääesitys, on aina pitkälle keisariajalle saakka ajoitetuista lähteistä eri puolilta Rooman valtakunnan alueita säilynyt verrattain runsaasti metsästystä kuvaavia mosaiikkeja, reliefeitä sekä numismaattisia että muita arkeologisia lähteitä, esimerkiksi hautakiviä ja sarkofageja. Monissa näistä kuvauksista on nähtävissä kamppailut eläintaistelijoiden (venatores) ja leijonien välillä.¹²

Venation käytäntö sinällään pohjautuu tavanomaiseen metsästykseen.¹³ Metsästyskulttuurin roomalaiset omaksuivat monilta osin kreikkalaisten vaikutuksen kautta.¹⁴ Kreikkalaisten metsästykseen liittyvät symboliset ja käytännölliset merkitykset siirtyivät voimakkaasti roomalaiseen kulttuuriin n. 100–luvulla eKr..¹⁵ Erityisesti Magna Graecian (“Suur-Kreikka”, nykyisen Etelä-Italian ja Sisilian alue) aluetta asuttanut kreikkalainen väestö vaikutti metsästyskulttuurin käytäntöjen kehittymiseen nykyisen Italian alueella jo ennen Rooman tasavallan (509–27 eKr.) aikaa.¹⁶ Siitä, mistä roomalaiset saivat vaikutteita areenoilla tapahtuvien eläinesitysten ja metsästyksen käytäntöön, on esitetty useita teorioita. Useiden tutkijoiden mukaan käytäntö olisi syntynyt Pohjois-Afrikassa eläneen kantaväestön kautta Idästä tulleesta vaikutuksesta silloin, kun roomalaisten valloitukset alkoivat laajentua Apenniinien niemimaan ulkopuolelle Pohjois-Afrikan alueelle myöhäistasavallan aikoihin.

Tuolloin roomalaiset alkoivat ensi kerran saada leijonia sotasaaliiksi.¹⁷Toisena mahdollisena teoriana on esitetty, että Välimeren kulttuuripiirin hellenistisen ja muun ylimystön harjoittama metsästystraditio olisi levinnyt ajan mittaan roomalaisten tietoisuuteen 200– ja 100– luvuilla

8Bomgardner 2002, 34- 35; Butcher 2003, 21- 22; Jennison 1937, 46- 47, 51; Östenberg 2009, 168- 169, 275.

9Bomgardner 2002, 220; Östenberg 2009, 169.

10Bomgardner 2002, 34- 35, 214- 215; Futrell 2000, 26- 27.

11Bomgardner 2002, 34- 35, 214- 215.

12Aymard 1951, Planche XXXI; Dunkle 2008, 80; Hughes 2014, 96; Meijer 2004, 136- 137; Toynbee 2013, 65- 69, 78- 79; Wiedemann 1992, 14- 18, 23- 25, 57- 58.

13Gilhus 2006, 32.

14Harden 2013, 167- 168, 181.

15Kyle 1998, 188- 189.

16Kyle 1998, 188.

17Bomgardner 2002, 34- 35; Ville 1981, 53.

eKr., ja sittemmin laajentunut omaksi käytännökseen näiden harjoittamana.¹⁸ Tutkijoiden mukaan käytäntöä ja siihen kuulunutta leijonien metsästämistä harjoittivat alun perin Välimeren itä- ja kaakkoisosissa muun muassa Mesopotamian alueen (Assyria, Babylonia, Persia) ja Egyptin kuninkaat ja muu ylimystö urheiluna, joka sitemmin levisi antiikin aikana myöhäistasavallan aikaan mennessä roomalaisten yleiseiksi käytännöksi.¹⁹ Donald Hughes korostaa, että useissa varhaisissa kulttuureissa kuninkaat ja keisarit varasivat itselleen metsästysmaita. Näin tekivät myös roomalaiset ja kreikkalaiset ruhtinaat, ja näiden harjoittamissa metsästyksissä leijona oli erityinen ja kuninkaallinen saalis.²⁰

Edellä mainittuja teorioita yhdistää se oleellinen seikka, että kummassakin selitysmallissa venatiossa on oletusarvoisesti ollut kyse tavanomaisesta metsästyksestä, joka olisi kuitenkin ollut jo yhteydessä Rooman tasavallan aikana Välimeren seudulla harjoitettuihin sota- ja urheiluaktiviteetteihin. Kyseiset aktiviteetit olisivat sittemmin institutionalisoituneet areenoille viihteeksi ja kasvaneet hiljalleen valtaviksi spektaakkeliksi.

Toisaalta on esitetty, että venatio olisi ollut yksinkertaisesti roomalaisen Välimeren valtapoliittisen hegemonian nousun tuloksena syntynyt käytäntö. Alison Futrellin mukaan eksoottiset eläimet alun perin vain tuotiin näytille kisoihin. Ajan mittaan roomalaiset olisivat sitemmin laittaneet eläimet taistelemaan keskenään ja ihmisiä vastaan, kun pelkkä eläinten esiintymisen ja näkemisen tuoma jännitys väheni.²¹

Eläinesitysten synnyn alkuperää on lähestytty myös uskonnollista alkuperää olevien seremonioiden sekä rituaalien että niihin kuuluneiden esitysten selitysmallien kautta.

Esimerkiksi Alison Futrell on esittänyt metsästyksen olleen tällöin muinaisuskonnolliseen alkuperään pohjautuva käytäntö, jossa muihin kuin uhrauksiin perustuvat rituaalit olisivat olleet keskeisiä, ja että eläimet olisivat olleet näissä aktiivisesti osallisina. Uhraamisen sijaan eläimet kuten härät ja ketut olisivat olleet aktiivisesti osallisina itse seremoniaan. Tällaisia kisoja olivat ainakin ludi Ceralia, ludi Floralia ja ludi Taurei. Näihin tapahtumiin liittyivät käytännöt erityyppisten eläinten, kuten jänisten, jalohirvien ja mahdollisesti härkienkin metsästämisestä.²²

18Kreikassa tällaisen metsästystradition kehittyminen on havaittavissa ainakin Pronssikaudelta alkaen, jolloin kreikkalaisen ylimystön uskotaan metsästäneen monien muiden eläinten lisäksi myös leijonia. Asian puolesta puhuvat leijonista löydetyt arkeologiset luujäännökset Kreikan alueelta. Roomalainen metsästystraditio ei puolestaan poikennut merkittävässä määrin kreikkalaisesta, ja otti lisäksi vaikutteita Lähi-Idästä ja Pohjois- Afrikasta. Anderson 1985, 83- 88; Campbell et.al. 2014, 206- 209, 211- 212; Kyle 1998, 188- 189.

19Anderson 1985, 83- 88; Kalof et.al. 2007, 6- 7, 55- 57; Slater 1996, 83; Wiedemann 1992, 62- 66.

20Hughes 2014, 94- 95.

21Futrell 2000, 26.

22Futrell 2000, 24- 26. Vastaavan teorian ovat esittäneet useat muutkin tutkijat, muun muassa D.L Bomgardner, George Jennison ja Georges Ville. ks. Bomgardner 2002, 34; Jennison 1937, 42; Ville 1981, 53- 54.

Kokonaisuutena kaikkia teorioita yhdistää enemmän tai vähemmän ajatus roomalaisten metsästykseen liittyvien uskomuksellisten ja käytännönläheisten tapojen uusista kohtaamisesta ja tapojen muuttumisesta Välimeren ja Lähi-Idän kulttuuripiirien vaikutusvallan alueilla. Lisäksi yhtenä kantavana ajatuksena teorioissa on myös Rooman valtakunnan ekspansoituminen ja sen vaikutukset kisastruktuuriin.

Rooman valtakunnan laajetessa petoeläimet tulivat yhä runsaimmissa määrin roomalaisten saataville, jolloin myösvenatioidenskaala kasvoi. Kisoista oli valtakunnan kasvamisen myötä mahdollista tehdä suurempia ja näyttävämpiä, ja tämä tarkoitti myös sitä, että petoeläinten lukumäärät ja kirjo olivat paikoin hyvinkin suuria. Erityisesti keisariajalle tultaessa ja valtakunnan laajetessa areenalla esiintyneiden petoeläinten lukumäärät saattoivat kivuta kymmenistä satoihin ja joissain tapauksissa jopa tuhansiin.²³ Eläinten lukumääristä ja eksoottisuudesta tulikin yksi esitysten koreuden mittari.²⁴ Areenalle kulloinkin tuotujen eläinten lajit vaihtelivat paljon. Leijonien lisäksi kisoihin tuotuihin eläimiin lukeutuivat muun muassa apinat, hylkeet, härät, karhut, kirahvit, krokotiilit, leopardit, norsut, sarvikuonot, strutsit, tiikerit, virtahevot ja lukuisat muut eksoottiset eläinlajit.²⁵ Tästä huolimatta ei pidä olettaa että jokainen venatio olisi ollut häikäisevän suuri spektaakkeli: kuten gladiaattoritaisteluitakin, myös eläinesityksiä järjestettiin pienemmilläkin areenoilla ja myös ihmisyhteisöjen ja kaupunkien keskellä olevilla toreilla tai julkisilla kokoontumispaikoilla eli forumeilla.²⁶ Kamppailut eivät myöskään noudattaneet aina samaa kaavaa. Esityksissä saatettiin nähdä mytologiaan ja uskonnollisiin riitteihin liittyneitä elementtejä, jotka yhdistyivät osaksi venatioita ja kuolemantuomioita.²⁷ Yleisesti ottaen venatio käytäntönä laajentui ja monipuolistui Rooman valtakunnan laajenemisen myötä.

Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset leijonien esiintymisestä roomalaisessa triumfissa ja areenoilla ovat peräisin myöhäistasavallan aikana eläneen historioitsija Liviuksen (noin 59 eKr.–17 jKr.) mukaan konsuli Marcus Fulvius Nobiliorin järjestämistä kisoista vuonna 186 eKr. (“venatio data leonum et pantherarum”). Pian tämän jälkeen leijonat alkoivat tulla osaksi kisojen ohjelmistoa.²⁸ Noin 100–luvulle eKr. tultaessa metsästyksen käytäntö oli jo

23Bomgardner 2002, 214- 215; Toynbee 2013, 21- 22.

24Bomgardner 2002, 215; Toynbee 2013, 21.

25Gilhus 2006, 32; Toynbee 2013, 18- 19.

26Eläinten arvaamattoman luonteen vuoksi etenkin suuretvenatiotolivat paljon haasteellisempia järjestää forumeillasuhteessa gladiaattorikamppailuihin. Hopkins & Beard 2011, 52; Futrell 2006, 56, 67; Kalof et.al.

2007, 117; Toynbee 2013, 19- 20.

27Hopkins & Beard 2011, 70- 73; Coleman 1990; Gilhus 2006, 34- 35.

28Aymard 1951, 74; Welch 2007, 23- 25; Livius 39.22.1- 2; Gilhus 2006, 31. Toisaalta kyseisissä kisoissa esiintyneet leijonat saattoivat olla mahdollisesti vain näytillätriumfissa.ks. Ville 1981, 53; Östenberg 2009, 169- 170.

vakiintunut areenoille.²⁹ Erityisen suosittuja venatiot olivat Pohjois-Afrikan provinsseissa.³⁰ Noin 200–luvulta jKr. eteenpäin kisojen ohjelmistossa alkoi puolestaan tapahtua näkyvä muutos, kun petoeläimet vaihtuivat vähitellen kasvinsyöjiin. Peurat, strutsit, villihevoset ja muut kasvinsyöjät korvasivat vähitellen leijonien, karhujen ja tiikerien kaltaiset petoeläimet, jotka alkoivat myös olla yhä useammin kesytettyjä.³¹ Tästä huolimatta leijonia esiintyi edelleen metsästysesityksissä, vaikka niiden, aivan kuten venatioidenkin, määrät kääntyivät hiljalleen laskuun noin 300–luvulta eteenpäin.³²Rooman jakauduttua hallinnollisesti Itäiseen ja Läntiseen Roomaan 400–luvun lopussa venatio säilyi ajoittaisena käytäntönä erityisesti Syyria-Palestiinan alueella. Kokonaisuudessaan metsästys säilyi areenoiden käytäntönä aina 500–luvulle saakka, jolloin muutamia amfiteattereita oli yhä toiminnassa, mutta vuosisadan puoliväliin tultaessa käytäntö alkoi lopullisesti hävitä.³³ Roomassa Colosseumilla viimeinen tunnettu venatiotapahtui ostrogoottien kuninkaan Theoderikin (454–526) aikana vuonna 523, Konstantinopolissa puolestaan vuonna 536.³⁴

Venation organisoiminen oli kokonaisuudessaan valtaisa prosessi, joka oli lukuisten yksittäisten työvaiheiden ja tekijöiden yhteistulosta. J.C. Edmondson korostaa, että roomalainen yläluokka oli monellakin tapaa vastuussa kisojen järjestämisestä ja petoeläinten hankkimisesta niitä varten, ja nämä myös jakoivat esityskokemuksen muun kansan kanssa.³⁵ Petoeläinten saatavuuteen vaikuttivat eläinten luontaisten elinalueiden lisäksi ylimysten varallisuus, valtakunnan yleinen taloudellinen tilanne, valtakunnalliset ediktit ja vastaavat säädökset, ja kisoja järjestäneiden ylimysten henkilökohtaiset kontaktit eri puolille valtakuntaa.³⁶ Suurimman haasteen muodosti eläinten pyydystäminen ja kuljettaminen kulloiseenkin kisakaupunkiin pitkien matkojen takaa.³⁷Eläinten saavuttua perille niistä täytyi puolestaan pitää huolta kunnes kisat koittivat.³⁸ Ajan myötä venatioiden kuluttavuus näkyi myös leijonien ja lukuisten muiden eläinten kantojen vähenemisessä Välimeren seudulla.

Tämä puolestaan vaikutti eläinten hintoihin ja sitä myöten venatioiden taloudellisiin kustannuksiin, tehden niiden organisoimisesta ajan myötä yhä haastavampaa rikkaimmillekin

29Kathleen M. Coleman korostaa, että petoeläinten ja erilaisten eläinlajien lukumäärät ja kirjo kasvoivat n. 100- luvulle eKr. tultaessa ja siitä eteenpäin tasavallan ajan loppupuolelle. Slater 1996, 60- 61.

30Bomgardner 2002, 215- 216.

31Bomgardner 2002, 214- 215.

32Bomgardner 2002, 215- 216, 219.

33Bomgardner 2002, 219- 220; Weiss 2014, 236, 245- 6, 257; Zeev Weiss korostaa, että eläinesitykset

todennäköisesti sopivat kristittyjen arvoihin gladiaattorikisoja paremmin, ja että ne säilyivät siksi myös ilmiönä pidempään. Weiss 2014, 245- 246.

34Bomgardner 2002, 220.

35Slater 1996, 83- 84.

36Hopkins 1983, 7- 10; Meijer 2004, 127- 128.

37Meijer 2004, 128- 130.

38Östenberg 2009, 169- 170.

yläluokan jäsenille ja keisarille.³⁹ Kokonaisuutena kisojen järjestämisen taloudelliset haasteet olivat etenkin laajassa skaalassa mittavia. Valtavista ennakkojärjestelyistä johtuen kisat tulivat tavallaan ajankohtaisiksi jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia tapahtumapäiviä.

Areenoilla sekä leijonat että niiden metsästäminen saivat aivan uudenlaiset merkitykset ja mittakaavat roomalaisten silmissä: areenoille astuneet taistelijat joutuivat kasvotusten mitä kirjavimpien eläinlajien joukon kanssa. Tällöin monet roomalaiset myös näkivät ensi kertaa uusia ja eksoottisia eläinlajeja, jotka eivät usein eläneet luonnonvaraisina muualla kuin valtakunnan laitamilla. Kisatapahtumat olivatkin eri ihmisryhmiä yhdistävä tekijä: eri yhteiskuntaluokista koostunut yleisö saapui paikalle katsomaan spektaakkeleita eri puolilta Rooman valtakuntaa.⁴⁰ Eläimet ja niitä kohdanneet metsästäjät saivat usein yleisöltä hurmoksellisen vastaanoton, mutta esitykset herättivät yleisössä hurmosta myös järjestelyjen koreudesta ja taistelijoiden onnistumisista riippuen. Leijona oli yksi tällainen varma vetonaula:

ylipäätään suuret kissaeläimet olivat erityisen suosittuja ja yleisöä kiehtoneita eläimiä areenoilla.⁴¹

Kaikesta näytösten aiheuttamasta hurmoksesta ja suosiosta huolimatta venatioilla oli myös synkkä puolensa. Areena oli taistelutanner, ja sinne tuodut eläimet, kuolemaantuomitut ja muut taistelijat olivat selkä seinää vasten: nämä joko tappoivat, tai tulivat itse tapetuksi.

Eläinten alueellista läsnäoloa valtakunnan eri kolkissa hyödynnettiin säälimättä kuljettamalla niitä pitkiä matkoja kisoihin, joissa ne sitten kuolivat. Kisat olivat luonteeltaan äärimmäisen julmia, mutta samaan aikaan sellaisia, jotka innoittivat ja inspiroivat roomalaisia. Tämä korostaa roomalaisten kisojen vaikutusvaltaa ja ennen kaikkea niiden ainutlaatuisuutta:

missään muussa Välimeren kulttuurissa ei antiikin aikana harjoitettu yhtä laajan mittakaavan saaneita ja yhtä näyttäviä spektaakkeleita, joissa eläimet olisivat olleet vastaavassa mittakaavassa esillä.⁴²

Näytösten ja spektaakkeleiden ohella kreikkalaiset ja roomalaiset olivat ylipäätään hyvin kiinnostuneita dokumentoimaan tarhoihin pyydystettyjä kesytettyjä ja villejä eläimiä ja pohtimaan näiden erilaisia fyysisiä ja älyllisiä ominaisuuksia.⁴³ Eläinten kerääminen ja tutkiminen yleisen mielenkiinnon ja esitysten vuoksi ei kuitenkaan ollut roomalaisten ideoima keksintö. Ingvild Sælid Gilhus huomauttaa, että eläinten ihailun kulttuuri on peräisin jo Paleosiittisilta ja Neoliittisilta ajoilta, ja täsmentää että esimerkiksi Egyptissä eläinten

39Bomgardner 2002, 214- 216.

40Slater 1996, 82.

41Bomgardner 2002, 20, 35, 103.

42Hughes 2014, 96.

43Campbell et.al. 2014, 556- 559; Kalof et.al. 2007, 14- 15.

kerääminen tarhoihin oli osoitus faaraoiden mahdista.⁴⁴Metsästyksen ohella Aleksanteri Suuri (356–323 eKr.) keräsi matkoillaan tuhansia eläimiä tarhoihin ja hankki niistä tietoa.⁴⁵ Ida Östenberg huomauttaa, että eksoottisten eläinten esittely julkisissa tapahtumissa oli yleinen käytäntö Välimeren hellenististen kuninkaiden keskuudessa.⁴⁶

Roomalaisten ohella myös monissa muissakin Välimeren alueen kulttuureissa harjoitettiin eläintaisteluita-, näytöksiä ja metsästysesityksiä, joista osassa oli myös leijonia. Linda Kalof huomauttaa, että Egyptin Vanhassa valtakunnassa (n. 2613–2181 eKr.) ylimykset harjoittivat metsästystä suljetuilla alueilla.⁴⁷ Assyrian kuningas Assurpanipalin (668–627 eKr.) aikoihin Ninevehin kaupungissa järjestettiin esityksiä, joissa leijonia päästettiin puisista aitauksista ulos, joita kuningas ja muut taistelijat metsästivät suojassa eläimiltä.⁴⁸ Faarao Ptolemaios II (309–246 eKr.) järjesti Alexandriassa eläinten näytöksiä ja metsästyksiä, joissa esiintyi lukuisia eläinlajeja, myös leijonia (24 erittäin suurta yksilöä).⁴⁹ Historioitsija Ksenofon (n.

430–354 eKr.) kertoo Kyyros Suuren (n. 600–530 eKr.) harjoitelleen leijonien ja muiden eläinten metsästystä, ja metsästäneen eläimiä “suljetuissa puistoissa” (παράδεισος).⁵⁰ Lisäksi kreikkalaiset ja useat muut kansat laittoivat eläimiä kuten koirat ja kukot taistelemaan keskenään. Minoalaiset puolestaan järjestivät näytöksiä, joissa akrobaatit hyppivät härkien ylitse.⁵¹

Roomalaisten ja muiden varhaisten kulttuurien harjoittama laajamittainen leijonien metsästäminen ilmensi sitä tosiasiaa, että leijona oli ylipäätään valtavan tärkeä kulttuurillinen voiman symboli eri puolilla Välimerta.⁵² Areenoiden ulkopuolellakin leijonat olivat merkittävällä tavalla esillä antiikin ajan ihmisten todellisuudessa, arkisessa elämässä, taiteessa, kirjallisissa teoksissa ja roomalaisten jumaluskomusten osana. Venation käytännön syntyminen ja leijonien tuleminen osaksi areenoilla tapahtuneita metsästysesityksiä vain laajensivat tätä teemojen käsitysten kirjoa. Metsästämiseen, oli kyse sitten areenoilla tai luonnossa tapahtuvasta käytännöstä, liittyivät tietynlaiset yhteiskunnalliset ja yhteisölliset

44Gilhus 2006, 32. Antiikin ajan egyptiläisistä kuninkaista Ptolemaios I (367–280 eKr.) ja Ptolemaios II keräsivät tutkimuksiin ja näytille eräänlaisiin “museoihin” eläimiä kuten leijonia. ks. Kalof et.al. 2007, 14;

Campbell et.al. 2014, 450.

45Beagon 1992, 128; Bona 1991, 77; Hughes 2014, 94- 95; Kalof et.al. 2007, 14.

46Östenberg 2009, 169. Robin Lane Fox kuitenkin huomauttaa, että hellenistiset kuninkaat eivät tiettävästi järjestäneet metsästystä “katsottavana urheiluna” , kuten roomalaiset. Shipley & Salmon et.al. 1996, 146- 147.

47Kalof et.al. 2007, 6; Vanhan valtakunnan ajanjakson määritelmästä ks. “Old Kingdom of Egypt”, Ancient History Encyclopedia- verkkosivulla. <https://www.ancient.eu/Old_Kingdom_of_Egypt/>. 16.5.2018.

48Kalof et.al. 2007, 6.

49Ath. 5.201 f; Diod. Sic. 3.36.2- 4. ks. aiheesta tarkemmin myös Campbell et.al. 2014, 449; Jennison 1937, 29- 35; Kalof et.al. 2007, 114- 115.

50Tarkalleen ottaen Ksenofon kertoo Kyyroksen opetelleen varautumaan leijonien ja muiden vaarallisten petoeläinten kohtaamiseen, mutta petoeläimissä joita tämä kaatoi ei suoraan mainita leijonia. Xen.Cyr.1.4.7- 15.

51Hughes 2014, 96; Kalof et.al. 2007, 102- 106, 187.

52Kalof et.al. 2007, 187.

arvot ja uskomukset, joka koskivat myös leijonien luonteenlaatua ja roolia tapahtumissa.

Roomalainen areenoiden kulttuuri vaikuttikin kaikessa väkivaltaisuudessaankin siihen, mikä oli metsästämisen funktio prosessina, ja siihen miten leijona ylipäätään yleisluontoisella tasolla ymmärrettiin eläimenä.

1.2 Tutkimuskysymykset

Tutkimukseni käsittelee sitä, mitkä olivat leijonan symboliset ja käytännölliset merkitykset petoeläimenä antiikin roomalaisessa eläintaistelussa eli venatiossa. Tähän ydinkysymykseen otan ensimmäiseksi lähtökohdaksi selvittää kirjallisten lähteiden monimuotoisuuden kautta sitä, miten roomalaiset ylipäätään ymmärsivät leijonan eläimenä, ja millainen eläin leijona oli antiikin Rooman maailmassa. Lisäksi tutkin sitä, mikä oli itse eläinesitysten merkitys roomalaisille. Tämän kysymyksen yhteydessä analysoin puolestaan sitä, mitä merkityksiä leijonan kohtaaminen toi areenoiden metsästyskulttuuriin, ja mikä merkitys puolestaan roomalaisten arvomaailmalla ja politiikalla oli siinä, että amfiteattereiden ja vastaavien paikkojen kisoissa esiintyi kaikista petoeläimistä nimenomaan leijonia. Tutkin sitä, miten roomalaiset lähestyivät leijonaa eläimenä: mikä teki eläimestä erityisen, miten roomalaisten arjen ja korkeampien voimien uskomukset liittyivät eläimeen, ja millainen yleinen käsitys aikalaisilla leijonista oli. Lisäksi selvitän, mitä käytäntöjä roomalaiset leijoniin juridisesti ja muuten käytännön elämässään sovelsivat.

Tutkielman luvussa kaksi analysoin roomalaisen kirjallisuuden kautta sitä, millaisena eläimenä leijona symbolisesti ja konkreettisesti nähtiin roomalaisessa todellisuudessa, ja millaisia määritelmiä ja kuvauksia käsite ”leijona” piti sisällään. Faktapohjaisissa kirjallisissa lähteissä keskeisellä sijalla kysymyksessä ovat moraalifilosofiset ja varhaiset luonnontieteelliset ja antikvaariset teokset. Kyseessä on tällöin ennen muuta roomalaisen eläimiä koskevan hyve-eettisen ajatusmaailman tutkiminen sekä spesifisti leijoniin liittyvien kommenttien kautta että eläimiin liittyen yleisesti. Fiktiivisissä teoksissa ovat puolestaan keskeisimmässä tarkastelussa kaunokirjallisuuden teokset, etupäässä epiikka ja muu runous.

Tällöin analysoin sitä, miten kirjalliset lähteet tuovat esille leijoniin liittyviä ajatuksia, niin käytännön asioista kuin kielikuvallisesti. Tutkin sitä, minkälaisissa asiayhteyksissä, missä tilanteissa ja millä tavoin roomalaiset kirjailijat käsittelivät ja hyödynsivät leijonaa kirjallisessa mielessä. Leijona esiintyy mainittuna useissa kirjallisissa tyylilajeissa, niin kevyissä satiireissa kuin korkealentoisissa epiikan teoksissa. Kunkin tyylilajin kohdalla

analysoin tapauskohtaisesti sitä, miten leijonaan on eläimenä viitattu ja millaisia kuvauksia niistä erityyppisissä teoksissa esiintyy.

Kysymys on erittäin oleellinen, koska sen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, mitä leijona eläimenä merkitsi roomalaisessa todellisuudessa Välimeren alueen monimuotoisissa kulttuuripiireissä. Tutkin sitä, mitkä olivat kunakin Rooman valtakunnan aikakautena filosofien kannanottojen ja muiden kirjailijoiden linjaukset eläinten ominaisuuksista, kyvyistä ja piirteistä, ja ilmensivätkö tai olivatko ne ristiriidassa sen suhteen, millä tavoin leijona esiintyi areenoilla koko kansan edessä, ja ennen muuta miksi.

Luvussa kolme tutkin leijonan käsitteellisen määritelmän jälkeen sitä, mikä vaikutus leijonan luontaisilla esiintymisalueilla oli venatioon. Roomalaiset käsittelivät sekä faktuaalisessa että kertovassa kirjallisuudessa leijonaa myös laajalti territoriaalisena asukkaana Rooman valtakunnan eri alueilla eri aikoina: kirjallisissa lähteissä esiintyy runsaasti kuvauksia siitä, missä leijona elää, minkälaisia ne ovat kullakin elinalueella ja miten paikalliset niihin suhtautuvat. Lähestyn tutkimuskysymystä analysoimalla, miten laajalle leijona oli levinnyt Euroopassa ja Välimeren piirissä antiikin aikana, osittain arkeologisten faktojen tarjoamaan näyttöön viitaten. Samalla tutkin sitä, missä kaikkialla roomalaiset kuvaustensa mukaan kohtasivat tai uskoivat kohtaavansa leijonia kunakin aikakautena. Tutkin näiden kuvausten luonnetta ja ajankohtaa suhteessa leijonan faktuaaliseen elinalueeseen ja suhteessa siihen, mistä roomalaiset leijonia kisoja varten käytännössä hankkivat.

Tämän jälkeen arvioin puolestaan sitä, millainen prosessi leijonien pyydystäminen ja kuljettaminen areenoille oli. Tällöin keskityn osittain myös spesifeihin leijonien metsästysten ja eläinkuljetusten menetelmiin, tekniikoihin ja paikkoihin. Lisäksi analysoin yleisellä tasolla sitä, mikä oli leijonien metsästämisen ja hallussa pitämisen yleinen merkitys roomalaisille venation ulkopuolella. Kiinnitän tällöin huomiota kulttuurillisiin, uskonnollisiin ja käytännöllisiin arkisiin seikkoihin, jotka vaikuttivat leijonien metsästyskulttuurissa Välimeren alueella, ja jotka siten mahdollisesti siirtyivät myöhemmin roomalaisten areenoille.

Tutkimuskysymyksen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, mikä yhteys traditionaalisilla metsästyskäytännöillä ja leijonan luontaisilla elinalueilla oli siihen, että roomalaiset alkoivat tuoda leijonia areenoille ja harjoittaa näiden surmaamista suuren yleisön edessä. Tutkin samalla sitä, oliko leijonien tuomiselle tietyiltä alueilta erityisiä syitä. Kysymys on erityisen oleellinen siksi, että se linkittää leijonan käsitteellisen merkityksen metsästyskulttuuriin ja siihen, miten venatio käytäntönä oli mahdollista järjestää, jotta leijonat ja eläintaistelijat kykenivät ottamaan yhteen niilläkin Rooman valtakunnan alueilla, joilla leijonia ei luonnostaan kohdattu.

Luvussa neljä tutkin leijonien ja venation taustailmiöiden määritelmien, territoriaalisten kysymysten ja areenametsästyksen organisoimiseen liittyvien kysymysten käsittelemisen jälkeen sitä, mitkä varsinaisen venation tilanteen kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset merkitykset olivat roomalaisille, ja mikä vaikutus leijonilla näiden seikkojen osalta oli kisojen järjestelyihin ja niiden onnistumiseen. Samalla sivuan yleisellä tasolla sitä, mikä kisojen poliittinen merkitys oli, ja mikä leijonan osuus oli poliittisen vallan ilmentämisessä areenalla monin eri tavoin. Viimeiseksi palaan koko aiheen ydinkysymyksen äärelle ja analysoin sitä, mikä merkitys itse venation esityksellä eli taistelutilanteilla oli roomalaisille. Tällöin tutkin sitä, mikä käytännön merkitys oli sillä, että taisteluun koulutettu venator ja leijona ottivat yhteen areenalla. Tutkin tällöin hetkeä, johon kokovenationkäytäntö ja samalla areenan hetki kulminoitui, eli sitä, mitä merkityksiä itse taistelu ja eläinperformanssit areenalla toivat mukanaan. Samalla tutkin sitä, millaisina roomalaiset leijonia kohdanneet taistelijat ja itse leijonat taistelevina osapuolina näkivät.

Antiikin ajan leijonakäsitysten ja roomalaisen areenoiden metsästyskulttuurin tutkimisen tärkeys piilee siinä, että aihe on monellakin tapaa edelleen ajankohtainen. Eläinten oikeuksiin ja eläintematiikkaan kohdistunut kiinnostus on yleisellä tasolla kasvanut 2000–luvulla merkittävästi, mikä näkyy myös antiikin tutkimuksen puolella.⁵³Eläinten oikeuksien kannalta, sikäli kuin käsite nykyisellään ymmärretään, kisatapahtumat olivat hirveä raakuuden ja väkivaltaisuuden ilmentymä, jossa eläimet lähes poikkeuksetta kuolivat, kärsittyään ensin pitkillä ja hitailla kuljetusmatkoilla kisapaikoille oloissa, joita ei ollut suunniteltu niiden hyvinvointia silmälläpitäen. Roomalaisille areenoilla tapahtuneet kisat sisälsivät puolestaan valtavan määrän erilaisia yhteiskunnallisia, yhteisöllisiä, kulttuurillisia ja uskonnollisia merkityksiä, jotka monellakin tapaa kulminoituivat juuri hetkeen, jolloin kaikkien katseena olleet kamppailut ja esitykset areenoilla alkoivat. Juuri tässä mielessä onkin huomionarvoista, miten suuri merkitys pelkästään leijonan läsnäololla saattoi olla koko kisojen funktion ja onnistumisen kannalta. Samalla on hyvin olennaista tutkia sitä, mitä erityistä roomalaiset näkivät siinä että leijonia usutettiin ihmisten kimppuun metsästysesityksissä, ja sitä miksi leijonat ylipäätään olivat kisoissa esillä. Lisäksi on keskeistä selvittää, mitä merkityksiä venation käytäntöön liittyi itse taistelu– ja esitystilanteissa, ja mikä leijonan rooli näissä tilanteissa oli. Otan tutkielmassani kantaa myös siihen, toiko leijonien läsnäolo kisoihin itsessään ja niitä järjestäneille erityistä statussymbolista arvoa, ja liittyivätkö roomalaisten

53Huomattavia antiikin eläinajatuksiin ja moraali- ja kirjallisuuden teemoihin liittyviä tutkimuksia tältä ajalta edustavat esimerkiksi Gilhus 2006; Harden 2013; Korhonen & Ruonakoski 2017; Newmyer 2011; Smith 2014.

Kokoavia julkaisuja vastaavista teemoista ovat puolestaan esimerkiksi Campbell et.al. 2014; Kalof et.al. 2007;

osittain myös Beck et.al. 2014.

asenteet leijonia kohtaan enemmän eläimiä vai kisojen viihdearvoa kohtaan tunnettuun arvostukseen.

Kaiken kaikkiaan roomalaisten käsitykset metsästyksestä, eläimistä ja areenakulttuurin ilmentämästä väkivaltaisuuden eri puolisista merkityksistä pitävät sisällään valtavan laajan ajatusmaailmapohjan sille, miten nämä leijonat ja kisat kokonaisuutena ymmärsivät. Näiden kysymysten kautta kiinnitän tutkimuksessani huomion siihen, mitä roomalaisille leijona oli eläimenä ja venatio tapahtumana, ja mitä näiden kahden käsitteen kokonaisuuksien kulttuurilliset merkitykset yhdessä merkitsivät roomalaisille.

1.3 Tutkimusmenetelmät, tutkimushistoria ja teoreettinen viitekehys Tutkimusmenetelmät

Tutkielmani on kvalitatiivinen antiikin kirjallisuuden historian pro gradu -tutkimus, joka keskittyy ensisijaisesti kirjallisten lähteiden analysoimiseen ja tulkintaan. Kirjallisten tekstien tulkinnalla tarkoitetaan Emilio Gabban määritelmän mukaan sitä, että historialliset tekstit reflektoivat aina sitä aikaa ja kulttuuria, jolloin ne on kirjoitettu. Lisäksi ne tuovat myös esille ajalleen spesifisti tyypillisiä poliittisia, ideologisia ja kirjallisia menettelytapoja. Tässä mielessä historian tutkijan onkin tärkeää huomioida se, että teokset ovat kiinni ajalleen tyypillisissä kulttuurillisissa konteksteissa, jotka eivät välttämättä rajoitu vain tietyntyyppisille maantieteellisille alueille.⁵⁴ Muihin kuin kirjallisiin lähteisiin, kuten reliefeihin, inskriptioihin ja muihin arkeologisiin lähteisiin, viittaan tutkielmassani asiayhteydestä riippumatta vain lyhyesti, ja vain mikäli niiden esille tuominen on ehdottoman tärkeää, selkeyttävää tai muista syistä johtuen hyödyllistä kulloisestakin spesifistä tilanteesta riippuen. Esimerkiksi arkeologiset faktat auttavat hahmottamaan sitä, kuinka laajalla alueella leijonan tiedetään antiikin aikana Välimeren kulttuuripiirissä eläneen. Kirjallisten eläinkuvausten vertaaminen näihin faktoihin antaa puolestaan tietoa roomalaisten tavoista havainnoida ja kuvailla leijonien esiintymisalueita. Samalla on mahdollista saada tietoa roomalaisten käsityksistä kullekin maantieteelliselle alueelle tunnusomaisten leijonien spesifeistä tavoista, piirteistä ja ominaisuuksista valtakunnan eri aikoina.

54Crawford 1983, 1.

Sovellan tutkimuksessanihermeneuttisen analyysinjalähiluvunmetodeja. Lähiluvun metodin merkittävänä varhaisena vaikuttajana toiminut Ivor Armstrong Richards käsittelee kriittisen teorian näkökulmasta kirjoitetuissa teoksissaan Principles of Literary Criticism (1924) ja Practical Criticism (1929) uuskriittisella tavalla tekstikritiikkiä ja tarkkaa tekstuaalista analyysiä. Richards korostaa teoksissaan voimakkaasti sitä, miten kirjailijoiden tekstit ikään kuin tulevat todeksi kirjoituksissa, ja sitä miten kirjoitusten luomat kokemukset välittyvät lukijalle ja mistä niiden merkitykset muodostuvat. Ilmausten ja merkitysten ymmärrys ja hahmottaminen ovat tässä asiassa keskeisiä. Richards käsittelee teoksissaan paljon runojen tulkintaa. Niiden analysoimisessa tekstin kielikuvien, teknisyyden, tiedostamattoman ja tiedostetun konseptien ja runon yleisidean ja merkitysten ymmärtäminen ja hahmottaminen ovat keskeisissä rooleissa kriittisessä lukutavassa.⁵⁵ Moderneista tutkijoista Jyrki Pöysän määritelmän mukaan lähiluku tarkoittaa ”tavallista huolellisempaa keskittymistä yksittäisiin teksteihin.”⁵⁶ Pöysä korostaa, että lähiluku tarkoittaa myös tekstien ymmärtämistä nimenomaan kokonaisuutena. Yksittäisten tekstien on siis metodin kannalta jopa hyvä olla riittävän lyhyitä kokonaisuutta muodostettaessa.⁵⁷ Käsittelen tutkielmassa lukuisia monimerkityksellisiä kaunokirjallisia teoksia, kuten runoutta ja epiikkaa, ja näissä Richardsin ideoiman kriittisen lukutavan merkitys on keskeisessä asemassa. Koska tutkielmani lähteet ovat myös suhteellisen hajanaisia ja niistä täytyy muodostaa kokonaisuuksia usein asiasisältöisesti lyhyiden tekstinpätkien kautta, palvelee lähiluvun metodi kokonaisuutena tätä tutkimusta hyvin.

Hermeneuttisen analyysin metodilla tarkoitetaan puolestaan syvällistä ymmärrystä tutkittavasta aiheesta. Hans-Georg Gadamer korostaa tällä tieteellisen tutkimuksen mallillaan niin kutsutunhermeneuttisen kehänmerkitystä, jonka kolmiosainen malli rakentuu tutkittavan aiheen esitiedosta, sen kokonaisuuden ymmärryksestä aiheen osien kautta, sekä viimeisenä vaiheena siitä, että tutkijaymmärtää omien argumenttiensa ja teorioittensa keskeneräisyyden.

Gadamer korostaa, että ymmärryksessä on kyse enemmästä kuin siitä, että luodaan uusiksi jo olemassa oleva totuus. Tässä suhteessa kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan hermeneuttisessa problematisoinnissa tärkeä asia oivaltaa sikäli, että kielet on mahdollista käsittää sillä tasolla, että niiden kanssa toimiminen keskustelussa ei ole enää vain kääntämistä, vaan ”ymmärrystä” sinällään. Kääntäminen ei tässä suhteessa ole myöskään normaali tapa, jolla ihmiset lähestyvät uutta kieltä, vaan konstruoitu tapa. Kääntämisessä puolestaan tärkeää on se, että prosessin myötä konteksti sanojen takaa hahmottuu toiselle kuulijalle. Tässä mielessä kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan hermeneuttisen analyysin

55Richards 1924; 1929.

56Pöysä 2015, 7.

57Pöysä 2015, 28- 29.

keskiössä.⁵⁸ Tutkielmassa vastaan tulevien muinaiskielillä esitettyjen käsitteiden oikea ymmärtäminen onkin keskeisellä tavalla olennaista, jotta niitä on mahdollista analysoida objektiivisesti ja oikeiden asiasisältöjen ja merkitysten konteksteissa.

Tutkimushistoria

Roomalaisia areenoiden taisteluihin liittyvä tutkimus on ollut melko vähäistä ennen 1900–

lukua. Tämä näkyy myös tutkimushistorian painopisteen muutoksissa, sillä varhainen tutkimushistoria ei pääsääntöisesti käsitellyt eläinesityksiä omana kokonaisuutenaan, vaan enemmänkin osana laajempaa roomalaisten areenakisojen tarkastelua, erityisesti osana gladiaattorikamppailuja. Vastaavista syistä myös leijonien käyttö venatiossa on pääsääntöisesti ollut perinteisessä tutkimustraditiossa temaattisesti joko osa eläimiä tai roomalaisia kisoja käsittelevää tutkimusta. Roomalaisten kisojen ohella myös eläimiin kohdistunut tutkimustraditio on ollut suhteellisen pienimuotoista ennen 2000–lukua.⁵⁹

Varhainen merkittävä areenakisoja koskeva tulkinta löytyy Edward Gibbonin Rooman historian kuvauksestaThe History of the Decline and Fall of the Roman Empire(1776–1788), jossa Gibbon kuvailee ajoittain lyhyesti gladiaattorikisoja ja metsästyksiä. Gibbon kuvailee käytäntöjä lähinnä sivistymättömiksi ja epäinhimillisiksi eikä kiinnitä niihin teoksessaan kovinkaan suurta huomiota.⁶⁰

Varsinaisen kisoihin liittyvän tutkimustradition varhaiset vaiheet ajoittuvat 1800–luvun jälkipuoliskolle, jolloin erityisesti ranskan- ja saksankielisissä antiikin tutkimuksissa siirryttiin temaattisesti vahvemmin areenakontekstin puolelle. Näistä varhaisista aihepiiriä käsitelleistä teoksista keskeisimpiin lukeutuvat Ludwig Friedländerin Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms in der Zeit von August bis zum Ausgang der Antonine(1862–1871), ja Charles Victor Darembergin ja Edmond Saglion artikkelitDictionnaire des Antiquités (1873–

1919)– kirjasarjassa. Teoksia yhdistää niiden vahva analyyttinen ja monipuolinen ote areenakisoista. Lisäksi kumpikin tutkimus käsittelee areenametsästykset omina konsepteinaan erotuksena gladiaattorikisoista. Tämä näkyy erityisesti Darembergin ja Saglion julkaisussa,

58Gadamer 1960.

59Harden 2013, 3 - 4.

60Gibbon 1776- 1788.

joka käsittelee huomattavan pitkällä ja yksityiskohtaisella otteella areenakisoja, venatiota ja roomalaisten metsästystraditiota.⁶¹

Laajempi kiinnostus gladiaattoreiden ja muiden areenoiden taistelijoiden tutkimiseen heräsi vasta 1900–luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samoihin aikoihin tutkimustraditiossa siirryttiin käsittelemään enemmän myös antiikin ajan eläimiä ja metsästystä. Huomionarvoista on se, että traditiot alkoivat hiljalleen kytkeytyä yhteen siten, että metsästystä alettiin käsitellä antiikintutkimuksessa sekä omana ilmiönään, että osana kisoja ja eläimiä koskevaa tutkimusta.

Varhaisista tutkimuksista keskeisenä on Otto Kellerin puhtaasti eläinaiheinen kirjasarja Die Antike Tierwelt 1. ja 2. (1909; 1913), joista ensimmäinen osa käsittelee leijonia ja muita maaeläimiä.⁶² Kellerin tutkimus käsitteli jo varhain laajasti leijonia ja metsästyksen kulttuurillista ja yhteiskunnallista puolta niin antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kuin useiden muidenkin varhaisten korkeakulttuurien maailmankuvassa. Myöhemmin George Jennison käsitteli vastaavaan tyyliin roomalaisten eläinkulttuuria teoksessaan Animals for Show and Pleasure in Ancient Rome(1937). Jennisonin tutkimus käsitteli jo varhain kattavasti venationalkuperää ja siinä käytettyjä eläimiä, ja kisojen poliittista puolta.⁶³Samoihin aikoihin ilmestyi myös useita generalistisia yleisteoksia ja korkeatasoisia areenoita käsitteleviä tutkimuksia, erityisesti ranskan- ja saksankielellä.⁶⁴

Vasta 1900–luvun puolivälistä eteenpäin areenametsästyksiä koskeva tutkimus alkoi lisääntyä merkittävästi. Tämän jälkeen aiheen tiimoilta on ilmestynyt joitakin erittäin merkittäviä tutkimuksia. Näistä keskeisimpiin lukeutuu ranskalaisen Jacques Aymardin väitöskirja Essais sur les chasses romaines (1951). Aymardin tutkimus käsittelee laajasti pääteemoiltaan myös roomalaisten areenoiden ulkopuolista metsästystä, mikä tekee siitä merkittävän yleistutkimuksen aiheesta. Tämän jälkeen areenoiden ulkopuolella tapahtuneen metsästyksen merkittävyys areenametsästysten kehittymisen kannalta alkoi hiljalleen korostua myöhemmissä tutkimuksissa. Vastaavanlaista kokonaisvaltaista tutkimuksellista otetta metsästyskuvauksista painottaa, joskin suppeampana ja vähemmän venation käytäntöä koroestaen, J.K. Anderson teoksessaan Hunting in the Ancient World (1985).

Areenametsästysten käsitteleminen osana roomalaisia kisoja yleisesti on kasvanut tasaisesti 1980–luvulta alkaen 2000–luvulle saakka. Erityisen huomionarvoisiin esityksiin tältä

61Darember & Saglio 1873–1919; Friedländer 1862–71.

62Keller 1909; 1913.

63Jennison 1937.

64Tältä ajalta on syytä mainita K. Schneiderin artikkeli “Gladiatores” teoksessaRealencyclopädie,

Supplementband III (1918), joka keskittyy nimensäkin mukaisesti yksinomaan gladiaattoreihin. Schneider 1918.

Muita huomionarvoisia tutkimuksia tältä ajalta ovat esimerkiksi Jérôme CarcopinonDaily Life in Ancient Rome:

The People and the City at the Height of the Empire(1939) ja Robert LouisinLes gladiateurs dans l'Orient grec (1940), joskin Carcopinon julkaisu on lähinnä yleisteos, eikä käsittele gladiaattori– tai eläintaistelujen teemoja muuten kuin aihepiiriä esittelemällä. Carcopino 1939; Louis 1940.

aikaväliltä lukeutuvat esimerkiksi Georges Villen La gladiature en Occident. Des origines à la mort de Domitien (1981), Keith Hopkinsin Death and Renewal: Sociological Studies in Roman History 2 (1983), Thomas Wiedemannin Emperors and Gladiators (1992), D.L.

Bomgardnerin The Story of the Roman Amphitheatre (2000), Alison Futrellin Blood in the Arena: The Spectacle of Roman Power (2000) &The Roman Games(2006), Donald G. Kylen Spectacles of Death in Ancient Rome (1998) & Sport and Spectacle in the Ancient World (2007) ja Roger DunklenGladiators: Violence and Spectacle in Ancient Rome(2008).⁶⁵ Perinteisten areenoiden käsittelyteemojen, kuten valtakunnan poliittisen historian yleiskuvauksen ja metsästyksen tutkimuksen lisäksi myös eläinesitysten ja eläinkulttuurin tutkimus monipuolistui 1900–luvun jälkipuoliskolla. Tällöin ilmaantuneesta tutkimuksesta erinomaisena esimerkkinä on Jocelyn Toynbeen Animals in Roman Life and Art(1973) jossa analysoidaan kokonaisvaltaisesti eläinten merkityksiä roomalaisten kulttuurillisissa teemoissa.

Tutkimuksissaan Toynbee ottaa huomioon niin kirjalliset kuin muunkin tyyppiset lähdemateriaalit, esimerkiksi arkeologisen esineistön jossa kuvataan eläimiä.⁶⁶ Tutkimuksen kannalta keskeisinäkin pidettävinä elementteinä tutkimuskenttä laajeni hiljalleen käsittelemään tarkemmin metsästyksen lisäksi antiikin luontoa ja ekologiaa koskevia teemoja.

Tämä on havaittavissa erityisesti 1990–luvun kirjallisuudesta eteenpäin. Erityisen keskeisenä teoksena on syytä mainita Donald Hughesin teos Environmental Problems of the Greeks and Roman: Ecology in the Ancient Mediterranean (1994), joka useiden vastaavantyyppisten tutkimusten ohella lisäsi luonnontieteellistä ja territoriaalista painotusta roomalaisten metsästyskulttuurin tutkimuksessa.⁶⁷

Metsästyksen ja ekologian tutkimusnäkökulmien ohella kenties huomattavin tutkimustraditiota koskenut muutos liittyy eläimiä koskevan moraalifilosofian tutkimukseen.

Uudemmassa Välimeren piirin kulttuurialueetta koskevan eläintutkimuksen painopiste on ollut spesifisti eläinten oikeuksia, kulttuurillisia merkityksiä ja näiden yhteiskunnallisia rooleja korostava. Tämäntyyppisen tutkimuksen painopiste on yleistynyt merkittävästi 2000–

ja 2010–luvuilla. Erityisen merkittävinä teoksena on syytä mainita Ingvild Sælid Gilhusin Animals, Gods and Humans: Changing attitudes to animals in Greek, Roman and early

65Bomgardner 2002; Dunkle 2008; Futrell 2000, 2006; Hopkins 1983; Kyle 1998, 2007; Ville 1981, Wiedemann 1992.

66Toynbee 1973. Generalistisempina esityksinä areenakisojen aiheesta tältä ajalta on syytä mainita Michael Grantin Gladiators- The Bloody Truth (1967) ja J.P.V.D Balsdonin Life & Leisure in Ancient Rome (1969).

67Hughes 1994. Tähän yhteyteen on myös syytä mainita Hughesin aikaisempi teosEcology in the Ancient Civilizations(1975), joka oli eräänlainen varhainen pelinavaus aiheeseen. Hughes 1975. Ennen Hughesia luonnontieteellistä näkökulmaa antiikin ihmisen elämäntapoihin on kreikkalaisia painottavasta näkökulmasta käsitellyt tarkemmin Robert Sallares teoksessaanEcology of the Ancient Greek World(1991). Sallares 1991.

Christian ideas (2006), joka käsittelee monipuolisesti roomalaisia, kreikkalaisia ja kristillisiä eläinkäsityksiä, ottaen huomioon myösvenationja metsästyksen ja leijonat yleisellä tasolla.⁶⁸ Metsästyksen ja myöhemmin ekologiaa koskeneen kirjallisuuden eräs merkitys pitkällä tähtäimellä oli, että eläimet ja niiden kulttuurillisen merkityksen tutkiminen alkoivat saada lisää sijaa metsästyksen tutkimusaiheiden käsittelyssä. Kokonaisvaltaisesti voidaankin todeta, että aihepiirin marginaalisuuden vuoksi leijonat osana roomalaisia areenakäytäntöjä on suhteutettu osaksi muuta eläintutkimusta, jonka kautta aiheesta on mahdollista ammentaa näkemyksiä tutkimuksen tekemistä ajatellen.

Teoreettinen viitekehys

Areenametsästyksen tarkastelu asettuu neljän pääasiallisen tutkimuksellisen tulokulman kentälle. Keskeisenä tulokulmana on ollut kokonaisanalyysi siitä, miksi kisoja järjestettiin ja mitkä asiat selittivät venatioiden järjestämistä. Tällöin areenametsästystä on lähestytty pääasiassa roomalaisten uskonnollis-mytologisena käytäntönä, yläluokan valtapoliittisena elementtinä ja kisoihin liittyvistä kulttuurillisista ja roomalaista arvomaailmaa koskevista näkökulmista käsin.⁶⁹ Areenametsästyksiä on myös käsitelty eläinten moraalifilosofiaa koskevissa tutkimuksissa osana laajempaa roomalaisten eläimiin kohdistuneisiin moraalisiin näkökulmiin liittyvää tarkastelua.⁷⁰ Kirjallisuuden tutkimuksessa tärkeänä tulokulmana on puolestaan ollut eläinten ja metsästyksen intertekstuaalisen käytön tarkasteleminen.⁷¹Lukuisat tutkijat ovat puolestaan analysoineet venation käytäntöä roomalaisen rahvaan ja yläluokan traditionaalisen metsästyksen näkökulmista käsin.⁷² Tällöin osa tutkijoista on myös ottanut kantaa siihen, voidaanko traditionaalisella metsästyksellä ja areenoilla tapahtuneilla eläinkamppailuilla ylipäätään puhua samasta ilmiöstä, vai olivatko ne erillisiä roomalaisten tiedostamia konsepteja.⁷³

Useissa tutkimuksissa on tuotu huomionarvoisesti esille kisoissa hyödynnetty mytologian tematiikka, jonka todennäköisenä tarkoituksena oli tuoda vaihtelua ja mielenkiintoa taisteluihin ja rangaistuksiin. Mytologia tulee ilmi suoraan kisojen ohjelmistosta ja

68Gilhus 2006.

69Yläluokan harrastuksena: J. K Anderson 1985; Uskonnollisena käytäntönä: Futrell 2000; Yläluokan valtapolitiikan ilmentäjänä: Futrell 2006; Roomalaisten arvomaailmaa koskien: Wiedemann 1992.

70Gilhus 2006.

71Esimerkiksi Jones 2007.

72Esimerkiksi Aymard 1951; J. K Anderson 1985, Campbell et.al 2014.

73Esimerkiksi Donald G. Kyle painottaa teoksessaanSport and Spectacle in the Ancient World(2007) kisojen ja niiden taustatekijöiden erottamattomuutta. Kyle 2007.

roomalaisten arvioidessa menestyksekkäiden venatorien suorituksia. Tällaisen teorian on tuonut kenties näkyvimmin esille Kahtleen M. Coleman artikkelillaan “Fatal Charades:

Roman Executions Staged as Mythological Enactments” (The Journal of Roman Studies, Vol.

80, 1990).⁷⁴ Leijona kytkeytyi tällä tavalla esityksiin erilaisten kulttien ja myyttien kautta, mikä viittaa siihen että eläimen kohtaamisella ja surmaamisella areenalla oli tässä mielessä tietynlaista kulttuurillista erityisarvoa.⁷⁵

Tutkimustraditiossa on korostunut myös analyysi siitä, mikä oli roomalaisten kisojen funktio itsessään, ja mikävenation rooli tässä asiassa oli. Esimerkiksi moderneista tutkijoista Thomas Wiedemann tarkastelee venatioita roomalaisen eliitin valtapoliittisen arvon määrittelijöinä.⁷⁶ Metsästyksen aiheen osalta tutkijat ovat käsitelleet valtaa sekä kisojen poliittisena merkityksenä että roomalaisten vallankäytöstä suhteessa eläimiin ja luontoon. Lukuisat tutkijat ovat myös esittäneet eläinten surmaamisen olleen roomalaisille eräänlainen sivistyksellinen voitto luonnosta.⁷⁷Moderni areenakisoja javenatioitakoskeva arvopohjainen ilmaisu ja tarkastelu on lähtenyt siitä, mitä roomalaiset itse ymmärsivät väkivallan käsitteellä.

Pääsääntöisesti moraalidiskurssit roomalaisten areenakäytäntöjen kohdalla ovat myös muuttuneet ajan saatossa objektiivisemmiksi ja vähemmän arvolatautuneimmiksi suhteessa aikaisempaan tutkimustraditioon.⁷⁸ Moderneissa tutkimuksissa korostuukin pääsääntöisesti roomalaisen maailman erilaisuus suhteessa nykymaailmaan ja se, etteivät nykyaikaiset moraalidiskurssit sovi lähtökohdiksi tarkastella antiikin maailman moraalikäsityksiä tai väkivallan viihdekäyttöä.⁷⁹Leijonien kohtaaminen venatiossa ja institutionalisoitu väkivallan käyttö linkitti eläimen areenakulttuuriin, joka puolestaan yhdistyi metsästykseen. Näin ollen roomalaisten kisoihin liittyvä moraalidiskurssi on kysymyksenä äärimmäisen oleellinen, koska sen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, miten roomalaiset venatiota väkivallan ilmiönä lähestyivät.

Moraalifilosofian tarkastelusta on tullut erityisesti 2010–luvulla keskeisen lähestymistapa antiikin ihmisten eläinsuhteiden näkökulmiin ja merkityksiin. Samaan aikaan eläinten oikeudet yhdessä ihmisen suhteen tarkastelussa luontoon ja ekologiaan nähden ovat voimistuneet tutkimusteemoina vahvasti 1990–luvulta alkaen. Tällöin eläimiä ja

74 Coleman 1990; Vastaavanlaisia havaintoja ovat myöhemmin esittäneet myös muun muassa Fik Meijer teoksessaanThe Gladiators: History’s Most Deadly Sport(2003) ja Roger Dunkle. Meijer 2003; Dunkle 2008.

75Gilhus 2006.

76Wiedemann 1992.

77Esimerkiksi Beagon 1992; Dunkle 2008; Gilhus 2006.

78Welch 2007, 1- 4; Merkittävänä varhaisena arvolatauneena tutkimushistorian esimerkkinä korostuu jo Edward Gibbonin tulkinta gladiaattorikisoista ja metsästysesityksistä sivistymättöminä näytöksinä, Gibbon 1776–1788.

Vielä 1970– luvulla Jocelyn Toynbee kuvaili eläintaisteluja sadistisiksi, rinnastaen ne barbarismiin ja holokaustiin. Toybee 1973.

79Meijer 2003; Wiedemann 1992.

areenametsästyksiä koskevia tutkimuksia on koottu esimerkiksi eläimiä koskevien moraalifilosofisten kokonaisteemojen käsittelyn avulla. Erinomaisina esimerkkeinä tällaisista kokoavista teoksista ovat esimerkiksi Linda Kalofin editoima A Cultural History of Animals in Antiquity (2007), Mark Beckin editoima Companion to Plutarch (2014) ja Gordon Lisa Campbellin editoima The Oxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life(2014), jotka ovat koonneet yksiin kansiin laajalti aihepiiriä koskevia artikkeleita antiikin eläimiin liittyvän tutkimuskentän ympäriltä. Keskeistä tällaisen tutkimuksen tekemisessä on myös, että kokoavat yksittäisten filosofien ympäristöä ja ihmisen ja eläinten välisiä suhteita analysoivat tutkimukset ovat nousseet esille.⁸⁰ Yksittäisten filosofien eläinajatusten käsittelytematiikkaa on hyödynnetty myös areenakäytäntöjen analyyseissä, mutta pääasiassa kyse on tällöin tutkimuksesta siitä, mitkä olivat filosofien ajatukset eläimistä sinällään. Tällaisia julkaisuja on paljon esimerkiksi yhdysvaltalaisella Stephen D. Newmyerillä.⁸¹ Muita merkittäviä eläinaiheisia antiikin tutkimuksia ovat esimerkiksi Alastair Hardenin Animals in the Classical World (2013) ja Steven D. Smithin Man and Animal in Severan Rome: The Literary Imagination of Claudius Aelianus (2014). Suomalaisista tutkijoista Tua Korhonen on tutkinut paljon antiikin eläimiin liittyneitä moraalifilosofian ja kirjallisuuden tematiikan aiheita.

Hieman aihetta sivuten Katariina Mustakallio on puolestaan käsitellyt yleisemmällä tasolla roomalaisten hyveitä ja ihmisten ja jumaloppien välisiä ajatuksia ja yhteyksiä.⁸²

Kirjallisuuden tutkimuksessa keskeistä on ollut eläinvertausten (englanniksi Animal simile) määrittely ja tutkiminen, eli se miten intertekstuaalisessa mielessä eläimiä on käytetty antiikin tutkimuksen teksteissä. Tässä asiassa juuri leijona on erittäin monimerkityksinen eläin, ja siihen liittyviä tulkintoja on paljon. Tällaisia intertekstuaalisia teemoja käsitteleviin tutkimuksiin lukeutuvat esimerkiksi Lee Fratantuonon, Peter Jonesin, Joseph B. Solodowin ja Peter Tooheyn julkaisut.⁸³ Kirjallisuuden intertekstuaaliset tutkimukset sinällään liittyvät tutkimusaiheeseeni osittain epäsuorasti, koska leijonan määritelmä sinällään ei ole suoranainen osa venatioita koskevaa tutkimustraditiota vaan osa eläin- ja kirjallisuustutkimusta, joka on hahmottunut osaksi spesifiä leijonaa koskevaa tutkimusaihetta, jota tämä tutkielma käsittelee. Tästä huolimatta leijonan määritelmä itsessään on äärimmäisen keskeinen osa tutkimusta. Vastaavilla teoksilla hahmotellaan leijonien lisäksi myös useita tutkielman kannalta keskeisiä ydinteemoja, kuten metsästystä, jumaluutta ja niitä koskevia

80Beckin teos on esimerkki siitä, miten spesifi antiikin filosofeja koskeva tutkimus auttaa tuomaan esille näkemyksiä muihin tutkimusaiheisiin näiden ajatusten ja argumenttien analysoimisen kautta. Beckin teos lähestyy antiikin eläinten tutkimusaihetta osittain ja epäsuorasti spesifin filosofin tiettyjä filosofisia diskursseja, näkemyksiä ja niiden merkityksiä tarkastellen. Beck et.al. 2014; Campbell et.al. 2014; Kalof et.al. 2007.

81Esimerkiksi Campbell et.al. 2014; Newmyer 2011. ks myös Harden 2013.

82Ks. Korhonen 2014; Korhonen et.al. 2015; Korhonen & Ruonakoski 2017; Mustakallio 2008.

83Fratantuono 2015; Jones 2007; Solodow 1988; Toohey 1992.

teemoja. Lisäksi ne analysoivat kielellisiä viittauksia, kielen käyttöä ja hyveitä, ja ylipäätään sitä, mitkä asiat kirjailijat kokivat leijonissa kirjoittamisen arvoisiksi fiktiivisissä teoksissaan.

Asetun tutkimuksessani sille kannalle, että roomalaisten metsästyskulttuurin ilmiötä areenoilla ja niiden ulkopuolella ei voi yksiselitteisesti erottaa toisistaan, vaan ne liittyivät ilmiöinä vahvasti toisiinsa. Huomioin tällöin myös perinteisen roomalaisen yläluokan ja rahvaan väestön metsästyksen merkitykset analysoidesssani venation käytännön merkityksiä roomalaisessa arvomaailmassa ja laajempana yhteiskunnallisena ja kulttuurillisena ilmiönä.

Lähden siitä, että mytologian, korkeampien voimien ja hyveiden kaltaisten tiedostettujen ajatusmaailmaa määritelleiden voimien merkitys oli oleellinen sen kannalta, kuinka leijona ja metsästys käsitteinä ilmenivät roomalaisille ja mikä käsitteiden yhteismerkitys areenoilla roomalaisille oli. Roomalaisten hyve-eettisten arvojen, moraalifilosofian ja kirjallisuuden intertekstuaalisen tarkastelun arvon positioin tärkeiksi tutkimuksen kannalta, koska niiden avulla on mahdollista selvittää, mitä roomalaiset ajattelivat eläimistä ja venationkäytännöstä sinällään. Otan myös huomioon territoriaalisen näkökulman leijonien luonnetta ja venation käytännön organisaatiota koskien, joita edellä mainitut näkökulmat yleisluontoisesti auttavat hahmottamaan.

1.4 Keskeiset käsitteet

Koska tutkielmani keskittyy analysoimaan antiikin roomalaisten kirjallisuutta alueellisesti ja ajallisesti rajatulla aikavälillä, ja tietyssä muinaisessa kulttuuriympäristössä hyvin spesifeine lähdemateriaaleineen, on joidenkin perustavanlaatuisten käsitteiden määritteleminen paikallaan. Käsitteellä “Rooman valtakunta” tarkoitan valtakunnan aluetta kulloisenakin asiayhteydessään mainittuna ajankohtana. Erottelen tästä tarvittaessa asiayhteyden mukaan alueet, joilla valtakunta vaikutti, joka oli usein valtakunnan rajoja suurempi kokonaisuus kaupankäynnin ja Välimeren alueen muun taloudellisen, kulttuurillisen ja sotilaallisen vaikuttavuuden vuoksi. Käsitteellä “roomalainen” tarkoitan vastaavasti Rooman valtakunnan alueella elänyttä henkilöä tai vaikuttajaa. Roomalaisten sosiaalisen statuksen, kansalaisoikeuden tai sen puuttumisen erottelen kulloisenkin ihmisen tai ihmisryhmän kohdalla silloin, kun se on olennaista asiayhteyden kannalta. Ajallisesti tutkielmani liikkuu pääsääntöisesti Rooman valtakunnan myöhäisen tasavallan ajan (n. 200 – n. 30 eKr.) ja keisarivallan ajan tapahtumissa aina Länsi-Rooman päättymisen jälkeiselle ajalle (27 eKr. – n.

550 jKr.) saakka.

Antiikin ajan (n. 700 eKr. – n. 600 jKr.) Välimeren alueen kulttuuripiirin kirjallisuuden kielellisestä painotuksesta johtuen tutkielman kannalta keskeiset käsitteet on ilmaistu pääasiassa joko latinan tai kreikan kielillä. Säilyttääkseni terminologian temaattisen kontekstin oikeellisuuden, pyrin lähtökohtaisesti ilmaisemaan keskeiset käsitteet näillä kielillä ja niiden alkuperäisissä muodoissaan kursivoidusti. Aina tämä ei kuitenkaan ole käsitteiden kontekstista, sisällöllisestä skaalasta tai esiintymismäärästä johtuen kannattavaa.⁸⁴ Suomen kielen taivutus- ja kongruenssisääntöjen haasteellisuudesta johtuen taivutan alkuperäiskäsitteet monessa tapauksessa suomen kielen kielioppia mukaillen, jotta käsitteitä olisi mahdollista käyttää sujuvasti.

Työn kannalta yhden laajan ja keskeisen terminologisen osa-alueen muodostavat territoriaaliset käsitteet. Leijonia tuotiin roomalaisten areenoille eri puolilta valtakuntaa, joka sekin muuttui alueellisesti hyvin paljon ajan myötä. Roomalaiset myös rakensivat amfiteattereita runsaasti eri puolille valtakuntaa, joten maantieteelliset käsitteet ja paikannimet ovat siten keskeisessä osassa tutkimusta, koska ne liittyvät merkittävällä tavalla sekä leijonien luontaiseen ympäristöön että kisojen järjestämiseen. Maantieteellisiä alueiden ja paikkojen nimiä tutkielmassa esiintyy ajoittain runsaasti, ja lähtökohtaisesti avaan tutkimuksen kannalta keskeiset territoriaaliset käsitteet lähteiden ja tutkimustiedon pohjalta.

Erottelen myös selkeyden vuoksi maantieteellisiin alueisiin ja paikannimiin viitatessani asiayhteyden mukaan käsitteiden nykyaikaiset määritelmät niistä, joilla ne muinaisuudessa ymmärrettiin. Tällöin muinaiset maantieteelliset alueet ja paikannimet ovat ilmaistuina kursivoidusti (esimerkiksi Libya; Mauretania) ja nykyaikaan viittaavat käsitteet ja käsitevastineet puolestaan niiden tavanomaisessa muodossa (tyyliin “Pohjois-Afrikka”).

Muissa tapauksissa käsitteet ovat niiden tavanomaisissa muodoissa, kulloisenkin asiayhteyden määritellessä käsitteiden aikamääreet. Toisinaan käytän nykyisin tunnettua käsitettä kursivoidussa muodossa eron tekemiseksi, kun käsittelen alueen muinaista vastinetta (esimerkiksiEurooppa).

Tutkielman kahdesta ydinkäsitteestä ensimmäinen on “metsästys” (latina: venatio; kreikka:

Κυνηγετικά), joka esiintyy tutkimuksessa kahdessa muodossa, tarkoittaen sekä yleisellä tasolla metsästystä että areenoilla tapahtuneita spektaakkeleita. Näistä jälkimmäiseen sovellan tutkimuksessa nimitystä venatio, jolla roomalaiset ilmiötä kutsuivat. Ajoittaisen haasteen

84Esimerkiksi latinan kielen sana “venator” tarkoittaa sekä areenoilla esiintyneitä metsästäjiä, että yleisesti ottaen metsästäjiä käsitteen kaikissa mahdollisissa merkityksissä. (ks. Kalof et.al. 2007, 119). Tämän vuoksi käytän kyseistä termiä vain silloin, kun viittaan tutkielman kannalta keskeisenä käsitteenä areenoilla taistelleisiin metsästäjiin. Vastaavasti tutkielmassani alinomaan esiintyville käsitteille, kuten “leijona” ja “petoeläin”, löytyy latinan ja kreikan kielistä niin paljon erilaisia variaatioita, että niiden kaikkien listaaminen kussakin tapauksessa ei ole selkeyden vuoksi kannattavaa. Tämän vuoksi viittaan tutkielmassa käsitteiden alkuperäisiin muotoihin ainoastaan oleellisimmissa tapauksissa kunkin lähdeviitteen kohdalla.