Leijonien pyydystäminen ja tuominen venatioihin eri puolilta Rooman valtakuntaa, ja

Leijonien pyydystämisen ja kuljettamisen prosessi kisoja varten

Yksi venatioiden järjestelemisen kannalta keskeisimmistä haasteista oli, että niitä varten hankittavien eksoottisten eläinlajien luontaiset elinympäristöt sijaitsivat usein valtakunnan syrjäisemmillä ja kauimmaisilla kolkilla tai niiden ulkopuolella.³⁹⁴ Leijonien tuomisen haasteena oli kaikkina valtakunnan historian aikoina se, että eläimet oli usein tuotava pitkien matkojen takaa kisapaikoille. Ongelman skaala vaihteli kuitenkin kisojen koosta ja järjestelypaikasta riippuen. Kisoja järjestettiin ympäri valtakuntaa, minkä vuoksi eläinten elinalueet saattoivat sijaita paljon lähempänä, mikäli kisat järjestettiin esimerkiksi Pohjois-Afrikan, Anatolian tai Syyria-Palestiinan alueilla, kuin valtakunnan ytimessä Roomassa.

Tällöin myös logistiset haasteet eläinten kuljettamisessa olivat pienemmät.³⁹⁵

Valloitusten myötä Rooman valtakunta ekspansoitui 200–luvulta eKr. alkaen territoriaalisesti laajemmalle alueelle, minkä ansiosta roomalaiset pääsivät käsiksi niihin Välimeren alueisiin, joissa leijonia eli. Tällöin eläimet tulivat laajassa mittakaavassa saataville kisoja ajatellen.³⁹⁶ Roomalaisten kiinnostus leijonien esiintymiseen ja niiden metsästykseen areenalla kasvoikin ajan myötä, kun keisariajalla venatioista tuli yhä suurempia ja näyttävämpiä spektaakkeleita.

Tämä teki eläinkuljetusten logistisista haasteista suurempia ajan myötä: Alun perin leijonia esiintyi hyvin laajalla alueella Välimeren seudulla antiikin aikana, mutta venation suosion kasvu ja leijonien laajamittainen pyydystäminen kisoja varten johtivat leijonakantojen

390Mart.Epigrammata2.75.

391Hömke & Reitz 2010, 119- 120, 129- 130; Esimerkiksi LucanusPharsalia9.938- 949.

392Sen.Phaedra341- 357.

393Sen.Phaedra325- 327. Seneca viittaa leijonan taljaan myös kohdassa 317- 318.

394Kalof et.al. 2007, 120- 121.

395Bomgardner 2002, 34- 35, 212- 216; Gilhus 2006, 32; Weiss 2014, 163, 229.

396Bomgardner 2002, 34- 35; Kalof et.al. 2007, 120- 121; Slater 1996, 60- 61.

hupenemiseen, minkä seurauksena roomalaiset joutuivat etsimään leijonia yhä kaukaisemmilta seuduilta.³⁹⁷ Aluksi roomalaisia ei juuri haitannut eläinkantojen harvinaistuminen – mikäli eläimiä ei saanut läheltä, niitä vain alettiin hakea kauempaa – mutta 200–luvulle tultaessa petoeläimiä piti hakea niiden harvinaistumisen vuoksi jo usein Intiasta ja Etiopiasta saakka, jolloin kysyntään ei enää pystytty vastaamaan entiseen tapaan, jolloin kisaohjelmiin oli tehtävä jo muutoksiakin.³⁹⁸

Petoeläinten hankkiminen alkoi siten, että kisajärjestelyistä kiinnostunut ylimystön jäsen oli ensin yhteydessä kunkin provinssin paikalliseen kuvernööriin niiltä alueilta, joilta uskoi eläimiä löytävän, ja tämä sitten teki järjestelyt joilla etsiä ja organisoida metsästäjiä ja kenties jopa armeijakin väkeä pyydystystoimiin.³⁹⁹ Metsästäjät ja eläimiä kaupanneet työskentelivät harvoin yksin, ja yleensä nämä kuuluivat johonkin asianmukaiseen järjestöön (collegium).⁴⁰⁰ Roomalaisten lakien puolesta leijonien ja muiden petoeläinten metsästäminen oli määritelty ammatilliseksi toiminnaksi.⁴⁰¹Lait myös tekivät selväksi ammatin sattumanvaraisen luonteen, sillä saalista ei aina tullut.⁴⁰²Paikallisissa metsästäjien taidoissa ja pyrkimyksissä oli varmasti myös suuria eroja. Kuvaavaa on, että keisari Neron (37–68 jKr.) hovimies Petronius (27–66 jKr.) kuvaa satiirisessa romaanissaan Satyriconissa sitä, kuinka villipetoja etsitään Africasta suuren palkkion toivossa.⁴⁰³ Leijonan metsästystraditio oli huomattavan vahva Libyassa ja muualla Pohjois-Afrikan seudulla, missä metsästyskulttuuri ja venatio olivat ylipäätään erityisen suosittuja aktiviteetteja.⁴⁰⁴

Eläinten metsästämisen ja pyydystämisen jälkeen alkoivat logistiset haasteet maalla, kun eläimet oli kuljetettava lähimpään satamaan. Maateiden varrella matkalla satamiin toimi usein asiaan keskittyneitä yleisiä välietappeja, joiden jälkeen eläinkuljetukset jatkuivat satamista meriteitä pitkin määränpäätä kohti. Tällaisia kaupunkeja olivat Rooman ohella esimerkiksi

397Hughes 2014, 88, 103; Meijer 2004, 124- 125. Esimerkiksi Strabo kuvailee Libyan alueella olevan valtavasti petoeläimiä, ja kertoo koko Karthagon jaHerakleen pylväidenvälisen alueen olevan erittäin hedelmällistä.

StraboGeographica2.5.33.

398Aymard 1951, 394- 395, 397; Meijer 2004, 124- 125.

399Meijer 2004, 128. Donald Hughes täsmentää suurten eläinten kuten leijonien metsästämisen edellyttäneen taktiikoita, jotka olivat rinnastettavissa sodankäyntiin. Hughes 2014, 151.

400Meijer 2004, 130.

401Laki puhuu “hyväksi todetuista” (“probandum”) metsästäjistä.Dig.9.2.29.3; Metsästystoiminnan ostamisen luonteestaDig.18.4.7; Ostajan täytyy maksaa summa metsästyksestä, vaikka saalis (esimerkissä pantteri) pääsisi karkaamaan kiinniottajaltaan: ”…veluti cum futurum iactum retis a piscatore emimus aut indaginem plagis positis a venatore, vel pantheram ab aucupe: nam etiamsi nihil capit, nihilo minus emptor pretium praestare necesse habebit.”Dig.19.1.11.18; KohtaDig.50.6.7 täsmentää vielä armeijassa metsästyksen olevan erityistaito, jota tekevä saa isoja vapauksia raskaamman työn suorittamisesta.

402Dig.18.4.7;Dig.19.1.11.18. Lain pykälät täsmentävät metsästäjien korvausvelvollisuuden tähän viittaavaan lakiin eliLex Aquiliaanvedoten, mikäli saaliin karkaaminen johtuu metsästäjien huolimattomuudesta;Dig.

9.2.29.3.

403Kyseinen lainaus tosin lähinnä vihjaa petoeläimistä yleisellä tasolla, ja lainauksen areenaan liittyvässä kohdassa petoeläimistä on spesifisti mainittu lajina tiikerit. Petron.Sat.119.14- 18.

404Aymard 1951, 395- 397; Gilhus 2006, 32.

Alexandria, Antiokia, Caesarea, Karthago, Leptis Magna ja Ostia.⁴⁰⁵ Eläimiä piti usein kuljettaa meriteitse pitkiäkin matkoja kauan, missä oli haasteensa: huono sää ja konstikkaat reitit määränpäähän saattoivat hidastaa matkantekoa ja aiheuttaa pahoja viivästyksiä kuljetusten saapumiselle. Laivat saattoivat myös joutua haaksirikkoon.⁴⁰⁶ Eläinten toimittaminen oli hyvin verkostoitunutta järjestöjen ja kaupunkien välillä. Toisinaan kuljetuksesta vastasivat valtakunnan suurten lastien vastuuhenkilöt (cursus clabularis).⁴⁰⁷ Perillä eläimet olivat aluksi satamassa. Tällöinkään ongelmilta ei aina vältytty: Plinius vanhempi kertoo kuvanveistäjä Pasitelesiksestä, joka meni satamaan tekemään teosta häkissä olevasta leijonasta, kun toisesta häkistä karannut leopardi hyökkäsi tämän kimppuun ja veistäjän onnistui vain vaivoin paeta.⁴⁰⁸ Lopullisessa määränpäässä leijonat ja muut eläimet myös laitettiin kaupunkien ulkopuolella oleville niittyjä vastaaville alueille, eräänlaisiin eläintarhoihin (vivaria) tai vastaaviin paikkoihin, esimerkiksi karjapihoille, joissa niitä pidettiin kisoja varten.⁴⁰⁹

Kuljetusprosessin suurin haaste oli saada tuotua eläimet kisapaikoille hengissä, sillä prosessi oli kokonaisuutena monivaiheinen, hyvin haastava ja saattoi toteutuksensa puolesta viedä aikaa muutamista päivistä useisiin kuukausiin.⁴¹⁰Eläinten kannalta asiaa pahensi vielä sekin, että kuljetusolosuhteita ei etenkään merimatkoilla oltu suunniteltu niiden hyvinvointia ajatellen. Tästä johtuen eläinten kuolleisuus kuljetusmatkoilla oli valtavaa.⁴¹¹Tästä huolimatta lähdeviitteelliset maininnat pelkästään leijonien lukumääristä kisoissa kohosivat enimmillään useisiin satoihin yksilöihin, mikä viittaa siihen että metsästystekniikat ja eläinkuljetusten logistiikka ovat olleet oman aikansa mittapuulla pitkälle kehittyneitä.⁴¹² Eläimiin ja niiden hyödykkeisiin liittyvä kauppatoiminta oli kokonaisuudessaan hyvin laajaa.⁴¹³ Plinius

405Meijer 2004, 130- 132, 134; Toynbee 2013, 64; Weiss 2014, 229.

406Campbell et.al. 2014, 472; Meijer 2004, 130- 132. Kuljetusaikojen kestoa pysähdyskaupunkia kohden pyrittiin kontrolloimaan. Tätä kuvaa hyvinCodex Theodosianuksenkohta, jonka mukaan petoeläimiä kuljettaneet eivät saaneet viipyä yhdessä kaupungissa seitsemää- kahdeksaa päivää kauempaa.Hieropoliksen kaupungissa (nykyinen Lounais–Turkki) keston sallittiin olevan kolme- neljä kuukautta. Keisarin hoviin

tapahtuneiden petoeläinkuljetusten pysähdysaika ei saanut yhdessäkään kaupungissa tai provinsiaalisella alueella (“civitates”) ylittää seitsemää päivää.Cod. Theod.15.11.2.

407Bomgardner 2002, 213; Meijer 2004, 130.

408Plin.HN36.4.39- 40.

409Campbell et.al. 2014, 209, 471; Gilhus 2006, 32- 33. Jo-Ann Shelton huomauttaa, että armeija saattoi ajoittain mahdollisesti auttaa karjapihojen ylläpidossa, ks. Campbell et.al. 2014, 471.

410Meijer 2004, 128- 132.

411Campbell et.al. 2014, 472; Harden 2013, 133; Hughes 2014, 98; Meijer 2004, 130- 132. Keith Hopkins ja Mary Beard pitävät kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajoittain suuri määrä eläimiä päätyi kisoihin asti.

Hopkins & Beard 2011, 101.

412Hopkins 1983, 11- 12.

413Harden 2013, 133; Hughes 2014, 98.

vanhempi kuvaa terveyshyötyjä, joita eläinten ruumiinosien kuten leijonan rasvan tai sydämen avulla oli mahdollista saada.⁴¹⁴

Leijonien kiinniottamisen tekniikat ja territoriaaliset haasteet

Roomalaisten tapa pyydystää leijonia ja muita isoja eläimiä otti vaikutteita kreikkalaisten kuvaamista tekniikoista. Ksenofon kuvaa Cynegeticuksessa tällaisiksi tekniikoiksi eläimen ruuan myrkyttämisen, piirittämisen yöaikaan aseistautuneella joukolla, ja eläimen houkuttelemisen ansakuoppiin.⁴¹⁵Keisariajalla Plinius vanhempi kertooNaturalis Historiassa leijonan kiinniottamisen tekniikoista. Tämä mainitsee prosessin olleen aikaisemmin hyvin haastava, ja kertoo pyydystyksen tapahtuneen pääsääntöisesti ansakuoppien käytön avulla (“foveisque maxime”). Keisari Claudiuksen (10 eKr.–54 jKr.) aikana prosessi kuitenkin helpottui Pliniuksen mukaan tavalla, jota tämä kuvailee miltei häpeälliseksi (pudendus) leijonan kaltaiselle eläimelle: gaetulialainen paimen pysäytti vahingossa leijonan heittämällä viitan sen silmille, jolloin eläin rauhoittui.⁴¹⁶ Plinius kuvaa leijonan olevan erityisesti metsästystilanteissa ylväs eläin, jolla on tietty arvo ja jota ei napata helposti. Leijona osaa jallittaa metsästäjiä metsässä liikkuessaan: metsästäjien ja metsästyskoirien määrästä riippumatta se katsoo ensin ylevästi avoimessa maastossa, ja metsään päästyään jatkaa täydellä vauhdilla, “kuin tietoisena siitä että maa peittää sen häpeän” (“velut abscondente turpitudinem loco”).⁴¹⁷ Vastaavantyylisen toteamuksen tekee Plutarkhos, jonka mukaan leijona osaa jättää pienempiä jalanjälkiä hämätäkseen metsästäjiä.⁴¹⁸

Leijonan kiinniottamisen tekniikoista kertovat myös lukuisat roomalaiset runoilijat ja muut kirjailijat, usein teoksissa jotka on nimetty muotoon “metsästyksestä” (Cynegetica). Runoilija Oppianus kertoo Cynegeticassa, kuinka leijona houkutellaan sen luolan suulta huolellisesti peitettyyn ansakuoppaan. Oppianus kuvaa leijonan raivokkaana eläimenä, joka tulee tyydyttämään aggressiotaan ansassa olevaan syötiksi laitettuun eläimeen.⁴¹⁹ Oppianus kuvaa myös kaksi muutakin kulttuurikohtaista tapaa napata leijona: Mesopotamiassa (Eufrat- joen alueella) leijona napataan, kun soihtuja kantavat metsästäjät ja ratsuväki ajavat metelin ja

414Plin.HN28.25.

415Xen.Cyn.11.2- 4.

416Plin.HN8.21.54.

417Kokonaisuudessaan lainaus menee:“...idem ubi virgulta silvasque penetravit acerrimo cursu fertur velut abscondente turpitudinem loco.”Plin.HN8.19.50.

418Plut.De soll. an.966c- d.

419OppianusCynegetica4.77- 111.

tulen avulla eläimen osan metsästäjistä piilossa pitämiin verkkoihin.⁴²⁰ Etiopiassa leijona napataan Oppianuksen mukaan vielä näyttävämmin: eläin väsytetään useiden taistelijoiden toimesta, kun eläin jatkuvasti hyökkää uuden metsästäjän kimppuun, samalla sitä haavoitetaan iskuin ja nuolin, ja lopulta metsästäjät sitovat väsyneen ja haavoittuneen leijonan, ja kantavat sen pois.⁴²¹

Oppianuksen ohella lukuisat muut roomalaiset kirjailijat ja runoilijat kuvaavat erilaisia leijonien metsästykseen liittyviä tekniikoita ja apuvälineitä. Tasavallan ajalla Grattius mainitsee Cynegeticassa metsästyskoirien olevan hyviä leijonia vastaan, ja runon puuttuva osio olisi saattanut viitata hevosiinkin tässä mielessä.⁴²² Ovidius mainitsee Metamorphoses-teoksessa vertauskuvallisesti leijonan kiinniottamiseen liittyen verkot.⁴²³ Statius kuvaa Thebaissa, miten metsästäjät piirittävät leijonan luolan keihäin aseistautuneina.⁴²⁴ Myöhäisellä keisariajalla Claudianus kuvaili eläinten kiinniottamisen tekniikoita yleisesti.

Tämä mainitsee palavat soihdut ja ansakuopat kuvatessaan leijonien kiinniottamisen hankaluutta.⁴²⁵

Viitteitä leijonan nappaamisen territoriaaliselle haastavuudelle löytyy myös paljon etenkin fiktiivisestä narratiivisesta kirjallisuudesta valtakunnan eri aikoina. Leijonan elinalueiden kuvauksissa painottuu tyypillisesti niiden karu luonne, ja usein myös niiden vuoristopainotteisuus. Usein leijonaa etsitään tai siihen törmätään sen omassa luolassa.

Esimerkiksi Aeneiksessa on useita kohtia, jossa leijona esiintyy joko vuoristoisella seudulla tai kukkuloilla.⁴²⁶ Metamorphoses- teoksessa leijona tulee vastaan metsässä ja vuoristossa luolassaan.⁴²⁷ Statiuksen Thebaissa leijona esiintyy tai tulee kohdatuksi joilla, laidunmailla, luolissa, metsissä, tasangoilla, viljelysmailla ja vuorilla.⁴²⁸ Epiktetos lainaa runoilija Homerosta kertoessaan vertauskuvallisesti, että vuorilla kasvaneet leijonat luottavat omiin voimiinsa.⁴²⁹ Juvenaliksen yhdessä satiirissa leijona raatelee armotta luolan suulle eksyneen

420OppianusCynegetica4.112- 146.

421OppianusCynegetica4.147- 211.

422Anderson 1985, 95; GrattiusCynegetica253- 259, 497- 541.

423Ov.Met.4.512- 14.

424Stat.Theb.7.670- 674.

425Claud.Cons. Stil.3.333- 343.

426Esimerkiksi Verg.Aen.4.158- 59; leijonan sanotaan tähyilevän ”korkealta” (“vidit ab alta”) 10.454- 55 , leijona on korkealla laiduinmaalla (“stabula alta leo”) 10.723.

427Ov.Met.4.96- 104, 114. Vertauskuvallisessa mielessä myös Ov.Met.4.512- 14.

428Stat.Theb., Joilla ja laidunmailla: 5.332- 334; Laidunmailla: 5.203- 205, myös 8.572- 576 jossa leijona mainitaan karsina/aitaus (stabulum) yhteydessä, ja 9.189- 195 (“maaseutu”,rusja “maatila”,ager); Luolissa:

4.494- 497, 7.670- 674, 9.739- 743, 10.414- 419, 11.741; Metsissä: 4.494- 497, 11.741- 742; Tasangoilla: 2.675-676, 9.739- 743, 11.741- 747, myös 6.598- 601 jossa leijona mainitaan peltovillakkojen ja keltaisten kukkien peittämän laidunmaan (avia) yhteydessä; Viljelysmailla: 11.26- 29 (arvum); Vuorilla: 11.741- 742.

429EpiktetosDiatribai3.26.33; ks. Hom.Od.6.130, ks selitysmalli Perseus Digital Library-verkkosivulla.

<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0236%3Atext%3Ddisc%3Abook

%3D3%3Achapter%3D26>. 16.5.2018.

henkilön.⁴³⁰ Myös Androcles kohtaa tarinassa leijonan tämän luolassa.⁴³¹ Myöhäisempi Kreikkalainen antologia kuvaa leijonien asuinpaikoiksi aavikot ja vuoristoiset seudut.⁴³² Strabo kuvailee Afrikan rannikkoseudun Karthagosta aina Herakleen pylväille saakka olevan hyvää seutua petoeläimille.⁴³³Myös Ksenofon ja Oppianus kertovat leijonien elävän vuorilla ja luolissa.⁴³⁴ Huomattavan poikkeuksen petoeläinten esiintymisalueiden luonteessa muodostavat kuitenkin eri jumaluuksille pyhitetyt metsiköt, joista on olemassa kuvauksia sekä kreikkalaisissa että latinalaisissa teksteissä, ja joissa esiintyi myös leijonia.⁴³⁵

Leijonien metsästäminen ja omistaminen osana roomalaisen ylimistön harjoittamaa metsästyskulttuuria

Leijonien metsästäminen kuului yleisellä tasolla siihen metsästystoiminnan piiriin, jota roomalainen rahvas väestönosa ja yläluokka harjoittivat. Kuvaavaa onkin, että roomalainen 400–luvun lakikokoelma Codex Theodosianus (vuodelta 414 jKr.) ilmaisee selkeästi, että jokaisella valtakunnan alueella on oikeus surmata leijona.⁴³⁶ Theodosianuksen metsästystä koskeva luku on paljon puhuva Välimeren piirin haittaeläinten merkitystä ja leijonaan liittynyttä ajattelua koskien sikäli, että eläin lukee erikseen lakikokoelmassa. Lait korostivat myös sitä, että petoeläimet ovat luonteeltaan erilaisia kesyihin eläimiin verrattuna, ja siksi lait niitä koskien olivat osittain erilaisia. Digestassa petoeläimiä koskevassa lainsäädännössä karanneen petoeläimen katsottiin olevan villi eikä kuuluvan enää kenellekään, jolloin eläimen aikaisempi omistaja oli vapaa vastuusta mikäli eläin teki vahinkoa jollekulle.⁴³⁷ Ylipäätään laki korostaa eläinten arvaamattomuutta: kyseisessä Digestanlainsäädännössä todetaan myös, että eläimet eivät voi syyllistyä lain rikkomiseen, koska niillä ei ole ymmärrystä.⁴³⁸

Leijonien metsästäminen ja omistaminen säilyi kuitenkin sikäli ”privilegiona” keisareille, että lainsäädäntö Theodosianuksessa koski vain leijonien tappamista vallitsevien elinolojen turvaamiseksi, eikä leijonia näin ollen saanut yleisesti metsästää ja pyydystää taloudellista

430Juv. 14.246- 7.

431Ael.NA7.48; Gell.NA5.14.18- 21.

432Anth. Pal.7.626.

433StraboGeographica2.5.33.

434Xen.Cyn.11.1 (vuoristot); OppianusCynegetica4.77- 101 (luolissa).

435Hughes 2014, 186- 189.

436Cod. Theod.15.11.1.

437Dig.9.1.7- 10.

438Dig.9.1.3.

hyötyä tavoitellen.⁴³⁹ Esimerkiksi keisari Commodus (161–192 jKr.) antoi surmauttaa henkilön nimeltä Julius Alexander, koska tämä kaatoi ratsastaessaan heittokeihäällä leijonan.⁴⁴⁰ Kuitenkin lukuisilla keisareilla, kuten Caracallalla (188–217 jKr.) ja Elagabaluksella (203–222 jKr.) oli lemmikkeinä leijonia ja muita eksoottisia eläimiä.

Roomalaisen eliitin jäsenet pitivät eläimiä yksityisomistuksessa olevilla tiloilla tai kodeissa joissa nämä saattoivat käyskennellä vapaasti. Eläimiin muodostui tätä myöten myös tunnesiteitä.⁴⁴¹ Käytännössä leijonia pidettiin tällaisilla tiloilla yläluokan toimesta jo senkin vuoksi, että eläimiä pidettiin niissä seuraavia kisoja varten.⁴⁴² Muuta yläluokkaa koskien Seneca kirjoittaa kesytetyistä leijonista, joita ihmisillä oli kodeissaan (“intra domum ursorum leonumque ora placida”).⁴⁴³ Kyseinen omistusoikeus leijoniin ja muihin eläimiin yksityistiloilla lienee kuitenkin ollut käytännössä lähinnä keisarin ja eliitin yksinoikeus, joka periytyi hellenistisistä kuningaskunnista ja Lähi-Idästä.⁴⁴⁴ Ingvild Sælid Gilhus korostaa roomalaisten tavassa pitää lemmikkejä sitä erikoisuutta, että hyvinkin hurjat ja eksoottiset eläimet kuten leijona olivat ylipäätään mahdollisia lemmikkeinä ja statussymboleina.⁴⁴⁵ Yläluokan ulkopuoleltakin löytyy viitteitä leijonien hallussapidosta koulutuksen muodossa:

Aelianus kirjoittaa Intian leijonista, että niiden hurjasta luonteesta huolimatta ne on mahdollista napata ja kesyttää suurimpia yksilöitä lukuunottamatta, ja että niistä tulee helposti kilttejä ja kesytettyjä, ja niitä voidaan ohjastaa metsästämään erilaisia eläimiä. Aelianus mainitsee myös kuulleensa että ne olivat muita leijonia parempia jäljittämään hajuaistinsa avulla.⁴⁴⁶

Yläluokan tapauksessa metsästyksestä kehittyi hiljalleen vapaa-ajanviete, joka alkoi saavuttaa suosiota samoihin aikoihin kuin venatiokin. Roomalainen yläluokka otti metsästyskulttuurin omaksumisessa vaikutteita sekä hellenististen kuningaskuntien prinsseiltä, että kasvavassa määrin kreikkalaisesta kirjallisuudesta n. 200–luvulta eKr. eteenpäin. Tällöin kasvoivat viittaukset epiikassa esiintyneisiin metsästyskohtauksiin.⁴⁴⁷ J. K Anderson korostaa, että roomalaisen yläluokan metsästyskulttuurin alkamisajankohdan keskeinen vaihe oli 100– luku eKr, jolloin Rooman valta asettui tiiviisti Välimeren seudulle sotapäällikkö Hannibalin (247–

439Anderson 1985, 105; Hughes 1975, 103;Cod. Theod.15.11.1. Kreikkalais-roomalaisessa Egyptissä metsästys oli vielä erikseen maksullisin luvin säädeltyä, ks. Campbell et.al. 2014, 449.

440Cass. Dio 73.14.1- 3. ks myös. Anderson 1985, 105 ja Aymard 1951, 418.

441Campbell et.al. 2014, 207, 278; Cass. Dio 79.7.2- 3; Gilhus 2006, 28- 30; SHAHeliogab. 21.1- 2, 25.1.

Keisari Caracallan leijonista yhden erityisen yksilön nimi oli “Akinakes” (Ἀκινάκης; “lyhyt miekka”). Cass. Dio 79.7.2.

442Ida Östenberg täsmentää, että eläinten pitämisestä seuranneista kuluista johtuen aikaväli kisoja edeltäneiden triumfienja itse kisojen välillä pyrittiin pitämään mahdollisimman lyhyenä. Östenberg 2009, 169- 170.

443Sen.De Ira2.31.6.

444Campbell et.al. 2014, 209, 278.

445Gilhus 2006, 30.

446Ael.NA17.26.

447Anderson 1985, 83; Slater 1996, 83.

n. 183–181 eKr.) ja Makedonian ja Syyrian ruhtinasvaltojen tappioiden myötä.⁴⁴⁸Vapaa-ajan harrastuksena metsästys tuli hyväksytyksi ja alkoi yleistyä roomalaisen eliitin parissa vasta 100- luvulla eKr.–100– luvulla jKr.– välisenä aikana.⁴⁴⁹

Roomalaisen yläluokan metsästysilmiöllä oli yhteyksiä myös vastaavaan Lähi-Idässä esiintyneeseen traditioon, joka oli mahdollisesti venation syntyyn vaikuttanut ilmiö.⁴⁵⁰ Kyseisiin kulttuureihin kuului, että hallitsija oli metsästysseurueen mukana metsästämässä vaarallisia eläimiä kuten leijonia. Tällainen toiminta oli jo ennen antiikin aikaa yleistä varhaisissa Mesopotamian ja Egyptin korkeakulttuureissa, ja Pohjois-Afrikassa. Käytäntöä harjoittivat esimerkiksi Assyrian monarkit ja persialaisruhtinaat, ja myöhemmin antiikin aikana myös Aleksanteri Suuri.⁴⁵¹

Roomalaisen yläluokan metsästyksessä suhteessa Lähi-Idän ja helleenien kulttuureihin ja ruhtinaisiin oli kuitenkin oleellinen ero siinä, että roomalaisten keisarin ei ollut soveliasta osallistua julkiseen metsästykseen julkisesti, eli venatiossa areenalla.⁴⁵² William J. Slater huomauttaakin, että venatiooli hyvin erilaista käytäntönä kuin metsästys sinällään. Tällöinkin ylimystön jäsenet toimivat usein katsojina, koulutettujen metsästäjien tehdessä varsinaisen työn.⁴⁵³ Tästä huolimatta osa Rooman keisareista harrasti metsästystä yläluokan ohella ja metsästi leijoniakin eri puolilla valtakuntaa.⁴⁵⁴ Commoduksen kerrotaan tappaneen villieläimiä omalla tilallaan.⁴⁵⁵ Keisari Hadrianus puolestaan metsästi Alexandrian vierailullaan v. 130 jKr. leijonan, jonka kerrottiin aiheuttaneen tuhoa Libyan seudulla jo pitkään. Hadrianus myös hyödynsi leijonametsästystään runokirjoituksissa, kolikoissa ja medaljongeissa symboleina ja henkilökohtaisena propagandana.⁴⁵⁶ Historia Augustassa Hadrianuksen kerrotaan harjoitelleen paljon fyysisesti, ratsastaneen, opetelleen eri aselajien käyttöä, ja “surmanneen usein leijonan omin käsin” (“venatus frequentissime leonem manu sua occidit”).⁴⁵⁷

Metsästyskulttuurin vetovoima oli aktiviteetin voimaa, urhoollisuutta ja hyveellisyyttä korostavassa ajatusmaailmassa. Metsästys nähtiinkin armeijaan ja sotaan valmentamana

448Anderson 1985, 83.

449Anderson 1985, 83; Slater 1996, 83; Wiedemann 1992, 64- 65.

450Shipley & Salmon et.al. 1996, 129, 132, 139- 143, 146- 148.

451Hughes 2014, 94- 95; Kalof et.al. 2007, 51, 55; Wiedemann 1992, 62- 63, 65- 66, ks. myös Sall.Iug.6.1.

452Donald G. Kyle korostaa, että keisarit olivat muiden taistelijoiden yläpuolella olevia hallitsijoita, ja siksi taisteluihin osallistuminen olisi ollut keisareille alentavaa. Kyle 1998, 90.

453Slater 1996, 83- 84.

454Anderson 1985, 103- 105; Hughes 2014, 94- 95.

455SHAComm.8.5.

456Hughes 2014, 94- 95; Anderson 1985, 103- 105;POxy.Pancrates, Antinous (Grenfell- Hunt, Papyri Oxyrhynchus. viii. 1911, no. 1085, s. 73.); Ath. 15.677d- f.

457SHAHadr.26.2- 3.

tekijänä jo Rooman tasavallan aikana n. 400–300– luvuilla eKr.. Metsästykseen liittyvän kunnian vuoksi kaikki tekniikat eivät kuitenkaan soveltuneet metsästykseen, osaa käytettiin vain taistelutilanteissa.⁴⁵⁸ Donald Hughes korostaa, että useat kreikkalais-roomalaiset kirjailijat ajattelivat metsästyksen olevan puhdas tapa elää.⁴⁵⁹ Hyveellisen metsästyksen vaikutteet tulivatkin roomalaiseen maailmankuvaan vahvasti kreikkalaisten hyve-ihanteista.

Michael Mackinnon huomauttaa, että esimerkiksi Platon kirjoitti metsästyksen olevan urhoollista kun se on nimenomaan rohkeaa ja taitavaa, mikä poikkesi tavanomaisesta metsästyksessä jossa hyödynnettiin ansakuoppia ja verkkoja.⁴⁶⁰ Plutarkhos piti metsästystä hyväksyttävänä silloin, kun sillä pyrittiin hyötymään eläimistä, eikä metsästämään niitä vain huvin vuoksi.⁴⁶¹ Historioitsija Sallustius kirjoitti myöhäistasavallan aikana kuningas Jugurthan tavan metsästää leijonia olevan miehuullisesti hyveellinen, ja samalla tapa osoittaa että tämä oli kelvollinen kuninkaaksi.⁴⁶²

Keisari Augustuksen ajalle tultaessa metsästys oli saavuttanut suosiota ylimystön harrastuksena, mikä oli mahdollisesti yhtenä vaikuttavana syynä sille että sitä alettiin tarjota huviksi kansallekin. J. K Anderson argumentoi, että valtakunta alkoi tuolloin stabilisoitua, ja sitä myöten Augustuksen päätöksen taustalla olisi mahdollisesti ollut tarkoitus edistää roomalaisten yleistä mielentilaa.⁴⁶³ Määritelmä ei täysin istu venation suosion kasvuun saati leijonan vaikutukseen kisojen esityksissä siinä mielessä, että sekä kisojen skaala että leijonien määrät areenalla olivat kasvaneet paikoin huomattavan suuriksi jo Augustuksen aikaan tultaessa.⁴⁶⁴ Andersonin huomio on kuitenkin sikäli hyvin tärkeä, että se selittää osin mahdollista syytä sille, miksi kisat pysyivät suosittuina pitkään aina keisariajan loppuun saakka. Venatiotmyös kohenivat ajan myötä näyttävyydessään siten, että suurimmat esitykset eivät tapahtuneet Augustuksen aikana vaan vasta myöhemmin keisariajalla.⁴⁶⁵

458Beagon 1992, 148- 149; Dunkle 2008, 22; Hughes 2014, 150- 151. Metsästyksen yhteys sodankäyntiin on havaittavissa jo tasavallan ajan varhaisissa kreikkalaisissa kirjoituksissa. Esimerkiksi Ksenofon kirjoittaa yhteydestä metsästyksen ja armeijan välillä (Xen.Cyr.1.2.9- 11), ja kuvailee leijonien ja muiden eläinten metsästystekniikoita joita ei käytetä kunniattomuuden takia sodassa (Xen.Cyr.1.6.28- 29). Metsästys korosti myös johtajuuteen liittyviä kykyjä, ks. Kalof et.al. 2007, 119.

459Hughes 2014, 89.

460Campbell et.al. 2014, 204- 205; Hughes 2014, 94.

461Plut.De soll. an.964e- 965b.

462Sall.Iug.6.1; ks. myös Aymard 1951, 59; ks. Wiedemann 1992, 65. Katariina Mustakallio huomauttaa Sallustiuksen tavasta korostaa henkisen pääoman hankkimisen tärkeyttä, ks. Mustakallio 2008, 85.

463Anderson 1985, 87- 88; Kalof et.al. 2007, 119.

464Res Gestae4.22.

465Bomgardner 2002, 215.

Leijonat osana roomalaisten yleistä metsästyskulttuuria ja siihen liittyneitä arkisia käytäntöjä ja korkeampia voimia

Roomalaisten arkipäiväisessä metsästyskulttuurissa leijonien kiinniottaminen ja tappaminen eivät liittyneet pelkästään areenatoimintaan ja yläluokan privilegioihin, vaan myös ruraalisiin ja arkipäiväisiin asioihin. Jo-Ann Shelton esittää, että roomalaisten tavassa surmata eläimiä oli loppupeleissä kyse myös maalaisiin tapoihin pohjautuvista arkisista metsästyskäytännöistä:

karjaa piti varjella petoeläimiltä, ja tämän vuoksi petoeläinten tappaminen oli aivan luonnollista puuhaa.⁴⁶⁶ Shelton huomauttaa myös, että maalaisilla elintavoilla oli myös kollektiivista uskonnollista vaikutusta roomalaisten tapaan surmata eläimiä ja sitä myöten myös tottumukseen ihailla metsästystä areenoilla. Jotkin uskonnolliset tapahtumat ja juhlat esimerkiksi liittyivät yhteisön onnistumiseen ruuan tuottamisessa. Uskonnollisiin riitteihin liittyivät eläinuhritoimitukset, joiden taustalla oli uskomus että jumaluuden avulla ihmiset

karjaa piti varjella petoeläimiltä, ja tämän vuoksi petoeläinten tappaminen oli aivan luonnollista puuhaa.⁴⁶⁶ Shelton huomauttaa myös, että maalaisilla elintavoilla oli myös kollektiivista uskonnollista vaikutusta roomalaisten tapaan surmata eläimiä ja sitä myöten myös tottumukseen ihailla metsästystä areenoilla. Jotkin uskonnolliset tapahtumat ja juhlat esimerkiksi liittyivät yhteisön onnistumiseen ruuan tuottamisessa. Uskonnollisiin riitteihin liittyivät eläinuhritoimitukset, joiden taustalla oli uskomus että jumaluuden avulla ihmiset

In document Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenä Rooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.-550 jKr. (sivua 68-79)