1. Johdanto
1.5 Lähteet
Tutkielmani lähdemateriaalit koostuvat pääasiassa Rooman tasavallan– ja keisarivallan aikoina eläneiden virkamiesten, historiotsijoiden, ajattelijoiden ja kirjailijoiden teksteistä.
Lähdeaineistona ovat enimmäkseen latinan ja kreikan kielillä kirjoitetut tekstit, joiden
87Dunkle 2008, 81- 82, 220, 222; Hopkins 1983, 5.
88Dunkle 2008, 220, 222.
89Ville 1981, 51- 52.
90Dunkle 2008, 78- 82.
käyttötarkoitukset ja tyyli vaihtelevat paljon. Faktuaaliset teokset muodostavat laajan läpileikkauksen roomalaisten elämästä ja yksityiselämästä, sisältäen virallisia lakikokoelmia kuten keisarivallan ajan Codex Theodosianuksen ja Corpus Iuris Civiliksen Digestan, sekä lukuisia historiankirjoituksia että antikvaarisia teoksia. Analysoin tutkimuksessani myös hyvin poliittisia teoksia tai hallinnollisia julistuksia, kuten roomalaisista keisareista kertovat kirjoitukset Scriptores Historiae Augustae (117–284 jKr.) ja Res Gestae Divi Augusti, joista jälkimmäisen piirtokirjoituksellisia versioita löytyi muinoin eri puolilta Rooman valtakuntaa.91 Mukana on myös lukuisia filosofiaa ja varhaisia luonnontieteellisiä teoksia, jotka käsittelevät erityisesti moraalifilosofiaa ja luonnonfilosofiaa. Lisäksi mukana on paljon roomalaisten virkamiesten kirjoittamia kirjeitä, jotka ammentavat paljon henkilökohtaista tietoa näiden ajatusmaailmaa koskien. Fiktiivisten teosten osalta mukana on pääasiassa heksametriseen runomittaan kirjoitettua epiikkaa, muuta runoutta ja proosaa, joiden pääteemat vaihtelevat Aeneis– ja Thebais– eeposten kaltaisista jylhistä sankaritarinoista satiireihin ja lyhyihin runoihin eli epigrammeihin.92 Kaunokirjalliset tekstit kuvaavat roomalaisten intertekstuaalista ja runollista tapaa viitata tutkimusaiheen kannalta keskeisiin käsitteisiin.
Koska kyseessä on spesifisti lähteitä käyttävä antiikin historian tutkimus, on tutkielman kannalta keskeistä muodostaa ulkoisen lähdekritiikin avulla objektiivinen käsitys antiikin ihmisten elämästä ja toiminnasta. Paavo Castrén ja Jaakko Frösén korostavat, että lähteitä käyttävät tieteet pyrkivät luomaan joko laajoja kokonaisesityksiä tai suppeampia erityistutkimuksia mahdollisimman monipuolista lähdemateriaalia hyödyntäen.93 Tässä mielessä erityisesti antiikin historian kirjallisuuden tutkimuksen haastavuutta lisää juuri se, että lähdemateriaalit ovat territoriaalisesti fragmentoituneita ja hajaantuneet kuvaustyyppiensä puolesta useille eri aikakausille, minkä lisäksi niitä on säilynyt hyvin vähän. Kaikista Rooman valtakunnan tasavallan ja keisarivallan aikana kirjoitetuista teksteistä on säilynyt ainoastaan pieni murto-osa.94Nekin antiikin ajan kirjalliset teokset, joista on olemassa mitään tietoa, ovat usein säilyneet enimmäkseen sattumalta.95 Roomalaiset kirjoittivat pääasiassa papyrusrullille ja pergamenteille, jotka ovat materiaaleina hauraita ja tuhoutuvat helposti. Monet näistäkin kirjoitusmateriaaleista kierrätettiin uudelleen, jolloin säilyneiden tekstien joukossa on silloin tällöin havaittavissa aikaisempia kirjoituksia samalla kirjoitusmateriaalilla.96 Säilyneitäkin lähdemateriaaleja on puolestaan luettava kriittisesti jo senkin vuoksi, että vuosisatojen
91Res Gestae= Keisari Augustuksen itsestään teetättämä kunniapiirtokirjoitus, ks. Castrén & Frösén 1982, 13, 50.
92Antiikin kirjallisen tutkimuksen lähtökohtana on, että kaikki olemassa oleva aineisto on käytössä tutkimuksessa, ks. Castrén & Frösén 1982, 59.
93Castrén & Frösén 1982, 2, 54.
94Crawford 1983, ix.
95Castrén & Frösén 1982, 39- 40; Crawford 1983, 1.
96Castrén & Frösén 1982, 18, 37- 39.
kuluessa kopioidut ja taltioidut tekstit ovat osittain muuttuneet aikojen saatossa, ja saaneet niiden välittämiin asioihin sellaista sisältöä, joita niissä ei alun perin ole ollut.97 Aina säilyneetkään kirjalliset teokset eivät ole selvinneet täysin kokonaisina.98Lähdemateriaaleista parhaiten ovat monesti säilyneet merkittävinä pidetyt ja sen vuoksi eniten uudelleen kopioidut teokset.99 Näin ollen myös tutkimuslähteitteni painopiste on teoksissa, joita on niiden merkityksen vuoksi kopioitu eteenpäin, muun aineiston koostuessa pääasiassa marginaalisemmasta kirjallisesta aineistosta.
Sisäiseen lähdekritiikkiin liittyvän haasteen historiallisen kirjallisuuden analysoimissa muodostaa puolestaan se, mihin kirjoitetuilla teksteillä on alun alkaen pyritty. Antiikin historian teokset eivät muodosta yhtä kronologista ja homogeenista tapahtumien viitekehystä, joihin liittyneistä tarkoituksista voisi yksiselitteisesti muodostaa päätelmiä, eikä niitä tule lukea tarkoituksenhakuisesti liittämällä niihin jälkiperäisiä pyrkimyksiä tai tarkoituksia jotka ovat syntyneet vasta myöhemmin. Rooman valtakunnasta säilyneet kirjalliset teokset edustavat valtaosin yläluokan mielipiteitä ja näkemyksiä, koska vain tällä osalla väestöstä oli aikaa ja varallisuutta, jotka mahdollistivat kirjoitustaidon oppimisen, sekä kirjallisten töiden tekemisen että niihin vaaditun sivistystason. Toisaalta historiankirjoituksen merkitys oli myös olla tietynlaisia arvoja ylläpitävää toimintaa.100
Roomalaiset kirjailijat eivät pääsääntöisesti merkittävällä tavalla erotelleet historiaa maantieteistä, antropologiasta tai myyteistä. Historiankirjoituksessa oli kyse ennen kaikkea tärkeänä pidettyjen asioiden ylöskirjaamisesta, joihin kirjailijat olivat virkamiehinä usein itsekin vaikuttamassa.101Tässä mielessä keskeinen yksityiskohta tutkimukseni aihepiirissä on se tosiseikka, että roomalaiset ylipäätään kirjoittivat ajoittain yksityiskohtaisesti venatioista, eläintaistelijoista ja leijonista, pohtien samalla niihin liittyviä merkityksiä ja soveltaen niihin moraalifilosofisia ja ihmislähtöisiä luonteenpiirretulkintojaan. Magnus Wistrand hahmottaa tätä seikkaa eläintaistelijoiden osalta artikkelissaan “Violence and Entertainment in Seneca the Younger” (Julkaistu teoksessaEranos: Acta Philologica SuecanaVol. 88, 1990).102
Tutkimuksessa käytetyt lähdemateriaalit ovat peräisin kirjallisessa muodossa julkaistujen Harvardin yliopiston Loeb Classical Libraryn julkaisusta, ellei lähteiden kohdalla ole toisin
97Castrén & Frösén 1982, 36- 37, 40- 41; Crawford 1983, 1.
98Esimerkiksi historioitsija Liviuksen valtava Rooman valtakunnan historiikki (Ab Urbe Condita Libri) on säilynyt vain osittain.
99Castrén & Frösén 1982, 39- 40.
100Castrén & Frösén 1982, 44, 47- 48, 51, 59; Crawford 1983, 2- 4; Goldsworthy 2009, 40- 41.
101Castrén & Frösén 1982, 44- 45, 47, 59; Crawford 1983, 2- 4.
102Wistrand 1990.
mainittu.103 Kyseinen vuonna 1911 perustettu kirjasarja on julkaissut useiden eri painoksien kautta alkuperäisteksteinä ja käännettynä latinaksi ja muinaiskreikaksi kirjoitettuja antiikin tekstejä, joiden painopiste on vahvasti Rooman valtakunnan (753 eKr.–476 jKr) aikana.104 Lähdemateriaalien lyhenteissä käytän vastaavasti Oxfordin yliopiston yleisesti käytössä olevaa listaa kullekin kirjailijalle ja teokselle.105 Mikäli kyseisessä listassa ei ole lyhennettä kirjailijalle tai lähdeteokselle, kirjoitan nämä selkeyden vuoksi kokonaisilla nimillä ilman lyhenteitä. Tutkielmassa on mukana myös joitakin viittauksia sähköisiin tietokantoihin, kuten Perseus Digital Libraryyn, jonne on kopioitu muinaiskielisiä tekstejä tietokantaan yleiseen käyttöön.106 Muiden sähköisten ja kirjallisten lähdemateriaalien käytöstä on ilmoitettu kussakin alaviitekohdassa erikseen. Lisäksi mukana on liitteinä karttoja, jotka auttavat havainnollistamaan tutkimusaiheeseen liittyviä territoriaalisia seikkoja, kuten leijonien esiintymisalueisiin ja roomalaisten hallitsemiin valtakunnan osiin liittyviä maantieteellisiä sijainteja ja paikannimiä.
Tutkimusaiheen kannalta on keskeistä analysoida kirjallisten lähteiden pohjalta sitä, missä määrin metsästysesitykset olivat pohjimmiltaan vanhoja kulttuurillisia tapoja ymmärtää eläinten rooli ja merkitys, mutta uudessa ja laajemmassa muodossa, ja mitkä olivat esitysten ja muita eläimiä koskevien kulttuurillisten käsitysten väliset yhteydet ja ristiriidat. Mary Beagon korostaa, että roomalaisten suhde eläimiin oli erittäin kompleksiivinen: roomalaisilla saattoi olla kotieläimiä, mutta samaan aikaan nämä menivät myös areenoille katsomaan kun eläimiä tapettiin surutta.107 Myös Jocelyn Toynbee tuo esille roomalaisen kulttuurin eläimiä koskevan ajatusmaailman kaksijakoisuuden: eläinten olemus ja luonne ovat usein kuvattuna roomalaisessa kirjallisuudessa ja muissa taidelajeissa yksityiskohtaisesti ja tunteellisesti monista eri lähtökohdista käsin. Leijona tuli usein kuvatuksi eläimen omassa ympäristössä ilman ihmisen läsnäoloa erilaisissa lähteissä, kuten veistoksissa, maalauksissa, mosaiikeissa, norsunluussa ja koru–, metalli– ja kaiverrustöissä. Kirjallisissa lähteissä roomalaiset puolestaan taltioivat julkisissa spektaakkeleissa kuolleiden eläinten lukumäärät Toynbeen mukaan ”kylmäverisesti” eräänlaisina ”meriitteinä.”108
103Nykyisellään Loeb julkaisee lähteitään myös e- kirjoina digitaalisessa muodossa. Loeb Classical Library-verkkosivu. <https://www.loebclassics.com/>. 16.5.2018.
104Rooman valtakunnan ajan olen tässä yhteydessä jakanut Kuninkaanvallan (753–503 eKr.) ajan alkamisesta vuoteen 476 jKr. Länsi- Rooman loppumiseen, eikä koko Rooman valtakunnan. Iso osa Loebin
lähdemateriaaleista sijoittuu juuri tälle aikavälille.
105Oxford Classical Dictionary- verkkosivun liitetiedosto.
<http://classics.oxfordre.com/staticfiles/images/ORECLA/OCD.ABBREVIATIONS.pdf>. 16.5.2018.
106Perseus Digital Library- verkkosivu. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/>. 16.5.2018.
107Beagon 1992, 126- 128, 147.
108Toynbee 2013, 21- 22. Vastaavanlaisen korostuksen leijonan monipuolisesta esiintymisestä roomalaisessa taiteessa tekee myös Alastair Harden artikkelissaan “Animals in Classical Art” (teoksessaOxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life, 2014). Roomalaisten lisäksi Harden korostaa leijonataiteen pitkää
Jocelyn Toynbee esittää tärkeän argumentin siinä mielessä, että roomalaisten kirjalliset tulkinnat eläimistä olivat ennen kaikkea teemallisesti vaihtelevia eivätkä tulkittavissa ainoastaan yhden ilmiön kautta. Toisaalta Toynbeen esittämä huomio historiaa kuvaavien roomalaisten tekstien julmasta asennoitumisesta eläimiä kohtaan ei sellaisenaan päde kaikkeen lähdekirjallisuuteen. Antiikin kirjailijat käsittelivät eläimiä myös inhimillisistä lähtökohdista käsin. Uskonnollisen historian tutkija Ingvild Sælid Gilhus esittääkin, että kreikkalais-roomalaisessa maailmassa eläimet tulivat usein samaistetuksi ihmisiin (käsitteenä antropomorfia): eläimet olivat kontekstista ja ilmaisun tarkoituksesta riippuen sekä samanlaisia että radikaalilla tavalla erilaisia kuin ihmiset.109 Tällä samaistamisen kysymyksellä on keskeinen merkitys siinä, että voi ymmärtää mitä leijona eläimenä ylipäätään merkitsi roomalaisille.
Ylipäätään leijonia ja niiden metsästystä koskevissa kirjallisissa kuvauksissa on etunsa ja haasteensa. Niistä löytyy varmasti fiktiivisiä, vain tietyntyyppisiä ja ristiriitaisia näkökulmia, eivätkä esimerkiksi varhaisten luonnotieteellisten ensyklopedioiden ja historiankirjoitusten kirjoittajat varmastikaan pyrkineet tekemään teoksistaan sellaisia faktuaalisesti tarkkoja kuvauksia, kuin mitä niiltä tänä päivänä sopisi odottaa. Kaikesta tästä huolimatta ne kuitenkin tarjoavat mahdollisuuden tarkastella roomalaisten eläimiä koskevaa ajatusmaailmaa, ja siksi niiden tutkiminen on aivan yhtä oleellista kuin muunkin antiikin historiaa koskevan lähdemateriaalin.
merkitystä Antiikin ajan taiteilijoiden kuvauksissa myös kreikkalaisten, Lähi- Idän kulttuurien, Egyptin ja Mykenen kulttuuripiireissä. Hardenin mukaan roomalaisten taiteellisissa leijonakuvauksissa on erityisen merkittävää niiden monipuolisuus: Tasavallan ajan Välimeren kulttuurissa hautakivissä, mausoleumeissa ja patsaissa näkyi leijonan olemus (esim. taisteluhauta Chaironeiasta (338 eKr.), ja roomalaisten taiteissa erityisesti metsästystaistelukohtauksissa seinämaalauksissa, mosaiikeissa ja reliefeissä. Tyyli ja eläinten ilmaisun keinot seinämaalauksessa kehittyivät erityisesti Tasavallan– ja Keisarivallan taitteessa ensimmäisillä vuosisadoilla eKr.
ja jKr.. Helleeni– ja roomalaistaiteessa tunnusomaista oli erityisesti voiman korostaminen metsästyskohtauksissa.
Campbell et.al. 2014, 34- 37, 47, 51- 53.
109Gilhus 2006, 8- 9, 112- 113.