Leijonan kohtaamisen merkitykset roomalaisille venatioissa

Roomalaisessa venatiossa areenoilla tapahtuneiden institutionalisoituneiden eläinaiheisten esitysten, taistelunäytösten ja teloitusten muodostaman kokonaisuuden taustalla oli se lähtökohta, että roomalainen kulttuuri oli luonteeltaan hyvin väkivaltainen. Petoeläinten tultua roomalaisten ulottuville näiden ei kestänyt kauaa siirtää eläimet areenoille kamppailemaan toisia eläimiä ja ihmisiä vastaan, tekemään erilaisia temppuja, ja suorittamaan teloituksia.

Keith Hopkins korostaa, että julkiset teloitukset ja amfiteattereiden esitykset olivat paitsi viihdettä, mutta samalla myös rituaaleja, joiden kautta sotilaallinen koodi tuli julki ja miehet, naiset ja lapset oppivat kukin urhoollisuuden ja pelon merkitykset yhteiskunnassa.⁵⁷²Historia Augustassatulee puolestaan esillevenationhyöty siinä, että sotilaat tottuvat väkivaltaan.⁵⁷³ Metsästysesitykset olivat sekä yhteiskunnallinen että kulttuurillinen läpileikkaus Rooman valtakunnasta siinäkin mielessä, että venatorit ja bestiariukset itsessään edustivat laajalti Rooman valtakunnan piiriin kuuluneita kansoja, samaan tapaan kuin eri puolilta valtakuntaa tuodut eläimet edustivat valtakunnan eri kolkkia. William J. Slater ja muut tutkijat esittävät, että metsästäjinä taistelleita värvättiin kaikkialta valtakunnasta, ja näiden yhteiskunnallinen asema vaihteli paljon: taistelijat olivat useimmissa tapauksissa orjia, sotavankeja ja rikollisia, jotka olivat varallisuudeltaan ja statukseltaan alimpana yhteiskunnassa suhteessa kansalaisoikeudet omaaviin roomalaisiin. Joukossa oli myös vapaana syntyneitä ihmisiä, joko Rooman kansalaisia tai näihin kuulumattomia.⁵⁷⁴ Muutamat kirjailijat, kuten keisariajalta Martialis ja Cassius Dio, mainitsevat myös, että kisoihin osallistui myös naispuolisia venatoreja.⁵⁷⁵ Roomalainen yläluokka ja keisarit eivät pääsääntöisesti osallistuneet itse metsästystoimintaan areenoilla. Tässä mielessä yläluokan suhtautuminen venatioon mukaili jossain määrin sitä, miten nämä harjoittivat metsästystä yleisellä tasolla areenan ulkopuolella.⁵⁷⁶ Venatorien kouluttaminen institutionalisoitui omaksi koulukseen

572Hopkins 1983, 2. ks. myös Welch 1994, 80; ja Welch 2007, 80- 81.

573SHAMaximus et Balbinus8.5- 7.

574Hopkins & Beard 2011, 95- 96; Slater 1996, 81. Diodorus kertoo prokonsuli Aquilliuksen hallintoajan sisilialaisista sotavangeista, päätyivät antautumalla Roomaanbestiareiksi.Diod. Sic. 36.10.2.

575Cass. Dio 66.25.1; Mart.Spect.8 (6b).

576Metsästyksistä pidättäytymisessä kisoissa oli ennen kaikkea kyse ylimystön kunnian ylläpitämisestä, koska nämä olivat hierarkkisesti taistelijoiden yläpuolella eikä areenalla kilpaileminen olisi ollut ylimystölle soveliasta.

Kunniansa pitämisen lisäksi ylimystöllä ei myöskään ollut juuri syitä vaarantaa henkeään areenalla, eikä näiden tarvinnut taistella henkensä pitimiksi saadakseen vähäistä varallisuutta. Osallistumisella nämä olisivat

vuorostaan menettäneet maineensa vaikka olisivatkin selvinneet taisteluista hengissä. Kyle 1998, 81, 83- 84, 89-90; Futrell 2006, 156- 157. Donald G. Kyle korostaa, että keisareiden osallistuminen metsästyksiin areenan ulkopuolella oli vielä hyväksyttävää ja urhoollistakin, mutta kisoissa lähinnä häpeällistä. Keisarin ei yleisesti ottaen odotettu osallistuvan taisteluihin ja riskeeraavan henkeään areenalla. Kyle 1998, 90. Yläluokka metsästi usein lähinnä osallistumalla tapahtumaan, kun metsästäjät hoitivat näiden rinnalla itse metsästystoimet, ks. Slater 1996, 83- 84.

ensimmäisellä vuosisadalla jKr., mikä vähensi kulloisten eläinten paikallisten ammattimetsästäjien merkitystä kisoissa.⁵⁷⁷ Koulut oli nimetty taistelijoiden mukaan: ludus venatorius, jaludus bestiarius.⁵⁷⁸

Areenoilla taistelleiden etniset ja yhteiskunnalliset taustat olivat kirjavia, mutta samaan aikaan taistelijoiden roolin ymmärtäminen oli myös roomalaisten keskuudessa yleisesti ottaen häilyvää. Tämä on havaittavissa siitä, miten eri tavoin roomalaiset yhdistivät bestiaruksen ja venatorin käsitteet areenoiden taistelijoihin, eikä kyseinen jako olekaan lähdekirjallisuuden kuvausten perusteella kovin selkeä.⁵⁷⁹ Bestiarukset myös sekoitettiin toisinaan gladiaattoreihin, mikä kuvaa sitä etteivät käsitteet olleet aina kovin täsmällisiä.⁵⁸⁰Käsitteiden erottelua hankaloittaa sekin, että sana venator tarkoitti myös ihan yleisestikin metsästäjää, ei vain areenoilla taistelleita. Käsitteiden ja niiden käytön valossa onkin loppuviimeksi varmaa vain se, että ne jotka taistelivat leijonia vastaan areenoilla, omasivat hyvin erilaiset taustat.

Sosiaalisten taustojen lisäksi taistelijoiden ulkoisessa olemuksessa oli isoja eroja. Roger Dunkle on esittänyt asiasta näkemyksen, jonka mukaan taistelijoita ja näiden käsitteitä eroteltaessa olisi voinut olla kyseessä myös eri venator- tyypit tiettyinä aikoina, sillä venatorien ja bestiariusten varustus oli hyvin erityyppinen ja se mahdollisesti fuusioitui ajan myötä samankaltaiseksi.⁵⁸¹ Varustuksissa ilmenee kuitenkin ajoittain myös eroja. Venatoreille hyvin tunnusomaisia aseita olivat metsästyskeihäs (venabulum) ja kevyt heittokeihäs (lancea).

Vaatetuksena näillä oli pääasiassa yksinkertaiset vaatekappaleet, jotka eivät juuri suojanneet petoeläinten hyökkäyksiltä. Bestiariusten varusteissa oli puolestaan selkeitä viitteitä raskaan panssarin käytöstä, koostuen rautaisisista rintapanssarilevyistä, metallisista olkapääsuojuksista, kypäristä, kilvistä, hanskoista ja muista käsisuojista, ja miekasta. Bestiariuksen suojaus olisi ollut näin ollen venatoria parempi, mutta aseistuksesta johtuen leijonan pitäminen etäällä ei olisi ollut mahdollista venatorin tavoin.⁵⁸² Tutkijat huomauttavatkin, että bestiariusten aseistus muistutti enemmän gladiaattoria, kun taas venatorin tapauksessa panssarin puute

577Dunkle 2008, 80.

578KeisariajallaDigestanlakikokoelmassa mainitaan uhrin tulevan tuomittavaksi asianmukaiseen

metsästyskouluun (“instituuntur venatores”), mikäli henkilö tuomitaan metsästysesityksiin ja tästä tuleeservus poenae(“rangaistusorja”). Huomionarvoisesti kyseinen laki toteaa myös, että on tilannekohtaista tuleeko tuomitustaservus poenaevai säilyttääkö tämä kuitenkin vapautensa (mutta joutuu silti tuomituksi kisoihin). Lain kuvauksen mukaan rangaistuksen kärsivät yleensä nuoret miehet.Dig.48.19.8.11; Seneca puolestaan viittaa kirjeissään tuomituista taistelijoista nimeltäbestiariustenmuodossa (“ludo bestiariorum”). Sen.Ep.70.20.

579ks. Dunkle 2008, 78- 81.

580Esimerkiksi Cicero kävi läpi oikeustapausta, jossa ediili oli järjestänyt gladiaattorikisoja useammin kuin laki salli, vedoten siihen että taistelijat olivatbestiariuksia. Cic.Sest.133- 135.

581Dunkle 2008, 78, 81.

582Auguet 1994, 88- 89; Dunkle 2008, 78- 79.

kuvasti puolestaan näiden roolia oikeina metsästäjinä.⁵⁸³Ciceron kuvausbestiariuksista antaa myös viitteitä siitä, että näiden varustus muistutti jossain määrin sotilaita.⁵⁸⁴

Eläintaistelijoiden rooleista puhuttaessa käsitteet venator ja bestiarius viittaavat kuitenkin etupäässä niihin, jotka taistelivat eläimiä vastaan. Venatioon taustalla vaikuttaneisiin metsästäjiin ja muuhun areenaväkeen kuului myös paljon avustajia, joista kaikki eivät välttämättä osallistuneet itse taisteluihin. Eläimistä täytyi myös pitää huolta ennen kisojen alkua. Työ kuului todennäköisesti metsästäjille, jotka olivat pyydystäneet eläimiä ja tulivat niiden mukana kisoihin.⁵⁸⁵ Areenalla oli taisteluiden alussa myös väkeä jotka provosoivat eläimiä taistelemaan (magister, “mestari”).⁵⁸⁶ Todennäköisesti eläimiä myös pidettiin nälkäisinä jotta nämä käyttäytyisivät aggressiivisemmin.⁵⁸⁷Aina provosoiminenkaan ei saanut leijonia toimimaan halutulla tavalla: keisari Probuksen järjestämässä venatiossa sata harjallista leijonaa kieltäytyivät tulemasta häkeistä ulos kentälle, eivätkä ne saaneet aikaan toivotunlaista spektaakkelia.⁵⁸⁸ Taistelijoiden avustajiin kuului vielä “viimeistelijä”

(confector), jonka tehtävänä oli nimensä mukaisesti lopettaa eläimet jotka olivat vakavasti haavoittuneita taistelujen seurauksena.⁵⁸⁹

Eläinesitysten yleisin paikka oli amfiteatteri, ja keisari Neron aikoihin saakkaCircus Maximus.

Katherine Welch huomauttaakin, että ensimmäiset viitteet venation järjestämisestä Forum Romanumin kaltaisilla julkisilla kokoontumispaikoilla ovat vasta Caesarin ajoilta vuoden 46 eKr. järjestämän triumfin jälkeen. Julkiset kokoontumispaikat olivat ensisijaisesti suunniteltu gladiaattorikamppailuihin, eivätkä venatioihin.⁵⁹⁰Areenoitakin piti osittain leijonista johtuen muokata eläinesityksiin sopiviksi. Alison Futrell huomauttaa, että gladiaattorikisoissa ei ollut juuri aseita jotka olisivat uhanneet yleisöä, mutta venatiossa etenkin suuret kissaeläimet saattoivat hypätä korkealle ja olla suuri vaara yleisölle, mistä johtuen osassa areenoista oli erillinen verkko tai aitaus yleisön suojana.⁵⁹¹Zeev Weiss huomauttaa, että osa areenoista vain muokattiin toimintaan sopiviksi olemassa olevien teatterien päälle, mikä oli yleistä esimerkiksi Kreikassa, Kreetalla ja Asia Minorissa.⁵⁹² Areenoiden ulkonäköä muunnettiin

583Auguet 1994, 89; Dunkle 2008, 78- 79.

584Lainaus menee:“...bestiarios nec sine iis armatis umquam in publico fuerat.”Cic.QFr.9 (2.5).

585Dunkle 2008, 79- 80. Ainakin elefanttien kohdalla kyseisen työn hoitajan nimitys oliprocurator ad elephantos, “elefanttien johtaja/ valvoja”, ks. Hughes 2014, 98.

586Auguet 1994, 82; Dunkle 2008, 81, 84. Työn saattoivat mahdollisesti hoitaabestiariuksetkin, ks. Dunkle 2008, 81.587Meijer 2004, 134.

588SHAProb.19.5- 6.

589Dunkle 2008, 82.

590Welch 1994, 70, 72; Welch 2007, 44- 45.

591Futrell 2006, 67. Kisarakenteisiin liittyen Livius mainitsee rautaiset häkit, joiden kautta petoeläimet päästettiin areenoille. Livius 41.27.6.

592Weiss 2014, 65.

toisinaan hyvinkin radikaalisti vastaamaan eläinten luonnollisempaa ympäristöä tai tuomaan vaihtelua. Caesar rakennutti puusta amfiteattereita metsästysesityksiä ja gladiaattorikisoja varten.⁵⁹³Keisari Probuksen kisoissa sotilaat istuttivat areenalle puitavenatiotavarten, kunnes koko circus näytti metsältä.⁵⁹⁴Cassius Dio kertoo keisari Septimus Severuksen järjestämissä kisoissa koko areenan olleen rakennettu puisen laivan muotoon, joka sortui ja jonka sisältä tuli esiin leijonia ja muita eläimiä.⁵⁹⁵

Leijonat osana venatioiden esitysmuotoja ja konteksteja

Kun leijonat olivat kerran tulleet areenoille, ne olivat kiistatta niiden suurimpia vetonauloja.

Lukuisissa mosaiikeissa ja reliefeissä esiintyy kuvauksia siitä, kuinka bestiariukset ja venatorit kohtaavat leijonia. Leijona oli myös yleinen hautapiirtokuvien ja sarkofagien symbolina, myös metsästävänä petona kuvattuna.⁵⁹⁶ Kisat tekivät roomalaiset tietoisemmiksi villeistä ja eksoottisista eläimistä valtakunnan alueelta.⁵⁹⁷ Mary Beagon argumentoikin, että eläimissä niiden eksoottisuus sai usein suuremman huomion kuin niiden muut ominaisuudet.⁵⁹⁸ Kisohin viitanneet kirjailijat kuvailivat myös leijonien olemusta. Varro rinnasti afrikkalaiset petoeläimet kisojen näyttävyyteen.⁵⁹⁹ Vastaavaan päätelmään päätyi epäsuorasti myös OvidiusFastissa.⁶⁰⁰Fiktiivisen kirjallisuuden osalta roomalaisessa epiikassa ei juurikaan esiinny kuvauksia leijonista areenoilla. Laura Hawtree huomauttaa, että tällaiset ympäristöt olivat teemoina roomalaisessa epiikassa hyvin harvinaisia, mutta roomalaiset kuitenkin adaptoivat teksteissään ajan myötä yhä enemmän eläimiä kaupunkiympäristöön, kuten areenoihin ja eläintarhoihin.⁶⁰¹

Leijonan kiehtovuutta kuvaavissa teksteissä, kisoihin liittyen tai niiden ulkopuolisessa kontekstissa, silmiinpistävää on kirjailijoiden huomioiden kiinnittyminen leijonan tiettyihin fyysisiin ominaisuuksiin. Yksi tällainen piirre oli leijonan koko. Martialis esittää

593Cassius Dio kertoo että rakennelmaa kutsuttiin amfiteatteriksi, koska siinä oli istumapaikkoja joka puolella muttei lavaa. Cass. Dio 43.22.2- 4.

594SHAProb.19.2-3.

595Cass. Dio 77.1.4- 5.

596Campbell et.al. 2014, 35- 36; Toynbee 2013, 65- 69.

597Beagon 1992, 148- 149; Dunkle 2008, 86.

598Beagon 1992, 128.

599VarroRust.3.13.2- 3.

600Ovidius kuvaa tekstissäludi Floraliaa.Alison Futrell korostaa, että on merkittävää että Ovidius tekee eron kasvinsyöjien ja ”taistelevien eläinten” (“pugnaci”) välille. Jänikset ja peurat ovat Ovidiuksen mukaan

enemmänkin uhreja areenalla kuin sopivia haastajia (“adeunda ferae”). Futrell 2000, 25- 26, 236n69; Ov.Fast.

5.371- 374.

601Campbell et.al. 2014, 79.

vertauskuvallisesti kisoissa esiintyneiden leijonien olleen erittäin suuria.⁶⁰² Josephus kuvaa Herodeksenvenatiossaesiintyneen poikkeuksellisen suuria leijonia.⁶⁰³Androcleksen tarinassa leijonaa kuvataan valtavan suureksi (“unus leo corporis impetu et vastitudine”).⁶⁰⁴

Kirjailijat erottelivat areenakuvauksissaan leijonat koon ohella myös näiden harjan perusteella.

Senecan kirjoituksista käy ilmi, että avustajat kiinnittivät paljon huomiota leijonan harjan ulkonäköön kisoja ajatellen.⁶⁰⁵ Aulus Gellius kuvaa Androcleksen tarinassa leijonan taljan liikettä, joka oli yksi niistä asioista jotka saivat yleisön kiinnittämään eläimeen erityistä huomiota.⁶⁰⁶ Leijonan talja oli inspiroiva teema areenakontekstin ulkopuolellakin. Epiktetos kysyy, onko mitään mahtipontisempaa (“μεγαλοπρεπέστερον”) kuin leijonan talja.⁶⁰⁷ Plinius vanhempi huomioi, että johtavilla leijonilla on harja ja että ne ovat eläiminä erityisen ylväitä.⁶⁰⁸Seneca kuvaa Phaedrassa kaadettujen leijonien taljoja jotka on saatu valtavista ja raivokkaista yksilöistä.⁶⁰⁹ Aelianus kiinnittää Intian leijonissa huomion eläinten mustaan harjaan.⁶¹⁰ Vergilius kuvaa useita kertoja leijonan taljaa Aeneiksessa.⁶¹¹ Statius kuvaa Thebaissaleijonan harjan viittaavan tämän ylvääseen olemukseen.⁶¹²

Leijonien fysiologiasta kertovissa teksteissä myös eläimen karjunta tulee monesti yhdistetyksi eläimen hurjuuteen ja pelottavuuteen. Androcleksen tarinassa leijonan karjunta on äänekäs ja kauhea.⁶¹³Areenakontekstin ulkopuolisissa kuvauksissaKreikkalaisessa antologiassaleijonan karjunnan väheneminen ilmenee hyvänä asiana.⁶¹⁴ Senecan kuvaa Phaedrassa leijonan ilmaisevan raivokkuuttaan karjunnallaan.⁶¹⁵ Statius kuvaa Thebaissa leijonan karjuntaa pelottavana ja korostaen sen vahvuutta.⁶¹⁶ Vergilius ilmaisee kielikuvallisesti Aeneiksessa kuinka leijona karjuu surmatessaan kimppuunsa hyökänneen metsästäjän.⁶¹⁷Oppianus kuvaa kuinka kauheitaLibyanleijonat ovat, viitaten myös niiden karjuntaan.⁶¹⁸

602Mart.Spect.17(15).

603Joseph.AJ15.273- 274.

604Gell.NA5.14.9.

605Sen.Ep.41.6. Seneca kuvaa itsekin lyhyesti leijonan taljan kauneutta, ks. Sen.Ep.124.22.

606Gell.NA5.14.9.

607EpiktetosDiatribai1.16.13. ks. myös Sellars 2003, 17- 18.

608Plin. HN 8.17.42.

609Sen.Phaedra317- 318, 325- 327. Elävän leijonan talja tulee puolestaan kuvatuksi kohdassa 341- 357.

610Ael.NA17.26.

611Verg.Aen.2.721- 22, 4.158- 59, 5.351- 52, 7.666- 69, 8.177- 78, 8.552- 53, 9.306- 7.

612Stat.Theb.8.572- 576, 9.739- 743.

613Gell.NA5.14.9.

614Anth. Pal.7.626.

615Sen.Phaedra341- 357.

616Stat.Theb.6.598- 601, 7.670- 674, 12.356- 360.

617Verg.Aen.12.4- 8.

618OppianusCynegetica3.35- 41.

Kisoja kuvanneille kirjailijoille oli monesti tärkeää erotella myös leijonan sukupuoli, minkä vaikutus yhdistyy toisinaan myös siihen, kuvattiinko eläimellä olevan harjaa vai ei.

Sukupuolen erottamalla kirjailijat yrittivät mahdollisesti ilmaista epäsuorasti sitä, kuinka suuria kulloinkin leijonat olivat.⁶¹⁹ Muista teemoista leijonan leuat ovat ajoittain kuvauksen kohteena. Statius kuvaa leijonan leukojen voimaa tämän murskatessa eläinlauman johtajan.⁶²⁰ Martialis kuvaa leijonan leuoissa sitä, että niihin sopivat vain riittävän suuret saaliit eivätkä pienet eläimet.⁶²¹ Kirjailijat saattoivat myös kiinnittää kuvauksissaan huomiota leijonan syvänkeltaiseen (fulvus) väritykseen tai kynsiin, kuten Vergilius tekee Aeneiksessa. Vergilius kuvaa myös ajoittain leijonan kynsien olleen kullatut (aureus), kun ne tulevat kuvatuksi osana kaadetun leijonan taljaa.⁶²²Toisinaan kirjailijat saattoivat vain sanoa, että eläin on loistelias.⁶²³ Vaikka leijonat jo itsessään olivat suuria areenoilla suuria vetonauloja, ei eläimiä pelkästään esitelty areenoilla, vaan venatioistaoli useita erilaisia variaatioita.Venatioidentyypillisimpiin ohjelmanumeroihin kuuluivat pääasiallisesti eläinten metsästäminen ja esitteleminen, eläinten suorittamat esitykset ja niiden keskinäiset kamppailut.⁶²⁴ Seneca mainitsee Sullan vuonna 94 eKr. järjestämien kisojen olleen ensimmäinen kerta kun leijonat esiintyivät vapaina circuksella.⁶²⁵ Lisäksi välinäytöksissä kuolemaantuomitut kohtasivat petoeläimet joko taistellen tai sidottuina niin että nämä tulivat raadelluiksi hengiltä.⁶²⁶ Leijonia metsästivät useiden kuvausten mukaan raskaasti tai kevyesti varustautuneet taistelijat, mutta toisinaan nämä ottelivat myös hevosella ratsastaen.⁶²⁷Keisariajalla Plinius vanhempi mainitsee yhtenä areenatemppujen variaationa viitan heittämisen leijonan silmille, mikä rauhoitti eläimen.

Kyseessä oli alun perin metsästystekniikasta.⁶²⁸Roomalaiset uskoivat että leijonan voima oli eläimen silmissä.⁶²⁹Kuolemantuomioissa puolestaan esiintyi kliimaksina erilaisia variaatioita,

619Esimerkiksi Aulus Gelliuksen kuvaamassa Androcleksen tarinassa leijonan koko ja harjallisuus kiinnittävät erityisesti yleisön huomion. Gell.NA5.14.9. Leijonan harjallisuudesta yleisesit osana eläimen ylväyttä ks. Plin.

HN8.17.42.

620Stat.Theb.11.26- 29.

621Mart.Epigrammata1.60.

622Leijonan kullankeltainen väritys: Verg.Aen.2.721- 22, 4.158- 59, 8.552- 53; Leijonan kullatut kynnet osana taljaa: Verg.Aen.5.351- 52, 8.552- 53.

623Mart.Epigrammata1.60.

624Hopkins & Beard 2011, 95- 97;venationvariaatioista ks. Kalof et.al. 2007, 67.

625Sen.De Brevitate Vitae13.6.

626Hopkins 1983, 11; Dunkle 2008, 82- 83.

627Dunkle 2008, 78- 81; Kalof et.al. 2007, 67. Metsästäjistä hevosilla ratsastaen yleisesti myös ks. Suet.Claud.

21.3(kyseiseen esimerkkiin liittyvät tällöin tosin mahdollisesti pantterit (“Africanas”)).

628Plin.HN8.21.54.

629Plin.HN8.21.54. Aelianus kirjoittaa myös, että jos leikkaa leijonan luiden läpi, niin eläimen sisältää ryöpsähtää esiin tulta. Ael.NA4.34.

joissa uhri lopulta kuoli villipedon raatelemana.⁶³⁰ Eläimet kamppailivat myös keskenään:

leijonien tiedetään kamppailleen esityksissä härkiä vastaan.⁶³¹

Leijonien kouluttaminen ja ohjaaminen kisoja varten oli vaarallista, eikä tapaturmilta vältytty.

Martialis kertoo tapauksesta, jossa leijona puri käden irti hyvin tuntemaltaan kouluttajalta.⁶³² Toisessa kuvauksessa leijona “palasi yllättäen raakoihin tapoihinsa” (“subito feritate reversa”) ja surmasi kaksi poikaa, vaikka kyseinen yksilö oli koulutettu.⁶³³ Leijonia ja vastaavia petoeläimiä ei aina kyettykään täysin kontrolloimaan areenalla.⁶³⁴ Leijonan kouluttaminen sinällään oli ihailtua, mutta toisaalta taidon hyödyntämistä vallankäytössä ei pidetty hyvänä muulle kuin keisareille ja auktoriteeteille, kuten Hannon tapaus osoittaa.⁶³⁵Kouluttaminen oli erittäin oleellinen osa kisoja, ja eläimet olivat yleensä kesytettyjä tekemään erilaisia temppuja, mikä oli osoitus siitä että ne olivat ihmisen hallinnassa.⁶³⁶ Kouluttamiseen liittyivät myös yhdet huomionarvoisimmista teoista, joita leijonat areenoilla suorittivat. Martialis käyttää kisojen loisteliaisuuden kuvaamisessa runsaasti esimerkkejä venatioista ylistämällä leijonia ja näiden suorituksia. Epigrammatassa Martialis kuvaa useaan otteeseen erilaisia leijonien oppimia temppuja, jotka liittyvät kaneihin. Leijonat opetettiin juoksemaan vapaaksi päästetyn kanin perässä, ottamaan kaneja niskasta kiinni ja kantamaan ne suussaan hellästi takaisin kouluttajan luo vahingoittamatta niitä. Lisäksi kanit “leikkivät” (“ludit”) leijonien kidassa, ja juoksevat tai hyppivät leijonien avoimien leukojen läpi.⁶³⁷Myöhemmin keisariajalla Aelianus kirjoitti leijonista, että mikäli ne kesytetään jo pentuina, niistä tulee erittäin lempeitä ja ne suostuvat hyvillä mielin tekemään sen mitä niiden kouluttaja niiltä pyytää.⁶³⁸

Toisinaan venation variaatiot saivat hyvinkin mytologisesti kontekstualisoituja ja uskonnollisia piirteitä, joihin liittyivät vahvasti myös erilaiset valtakunnan alueella tunnetut myytit, jotka kirjaimellisesti tulivat osaksi areenoiden julkisia teloituksia. Kathleen M.

Coleman kutsuu tällaisia mytologian tematiikan kontekstin sävyttämiä kuolemantuomioita kohtalokkaiksi huijauksiksi (Fatal Charades).⁶³⁹ Myyttisiin tarinoihin pohjautuneet esitysvariaatiot, kuten Prometheuksen kohtalo ja Stymfaloksen linnut, liittyivät kuitenkin enemmän kuolemantuomioihin ja keisarien toimintaan kuin suoraan venatioihin ja niiden

630Hopkins 1983, 11.

631Weiss 2014, 165- 166.

632Mart.Spect.12 (10).

633Mart.Epigrammata2.75.

634Gilhus 2006, 34.

635Plin.HN8.21.55.

636Gilhus 2006, 31, 35; Sen.Ep.41.6.

637Mart.Epigrammata1.6, 1.14, 1.22, 1.48, 1.51, 1.60, 1.104.

638Ael.NA5.39.

639Coleman 1990, 44.

yleisiin käytäntöihin.⁶⁴⁰ Keith Hopkins ja Mary Beard kuitenkin huomauttavat, että myyttisissä variaatioissa eläinten roolit saattoivat myös olla ihmisten esittämiä.⁶⁴¹ Kuitenkin esimerkiksi Suetonius mainitsee keisari Claudiuksen (10 eKr.–54 jKr.) aikana tapahtuneen Troijan sotaan liittyneen esityksen (lusus), jonka yhteydessä preettoriratsuväki metsästi panttereita.⁶⁴²

Mytologialla sinällään oli yhteys myös leijonien surmaamiseen areenoilla jo senkin vuoksi, että petoeläinten kaataminen liittyi voimakkaasti myyttiin Herkuleesta ja tämän urotyöstä surmata Nemean leijona.⁶⁴³Mytologian konteksti tulee erityisen vahvasti esille kirjoituksissa, jotka kuvasivat sitä millaisia tekoja venatorien ajateltiin areenoilla tekevän. Martialis kertoo venatori Carpophoruksesta, joka surmasi poikkeuksellisen suuren leijonan, ja ylistää tämän tekoja vertaamalla tätä Herkulekseen.⁶⁴⁴ Vastaavasti naispuolisten venatorien saavutuksia Martialis ylistää yhtä suurina kuin urotekoa, jossa Herkules surmaa Nemean leijonan.⁶⁴⁵ Tarusankarien inspiroimina jopa keisarit ja osa ylimystöstä osallistuivat ajoittain kisoihin ja venatioihin.⁶⁴⁶ Tällöin muutamat keisarien osallistumisista sisältävät kuvauksia taisteluista leijonia vastaan valtakunnan eri ajoilta. Tämä tulee erityisen vahvasti ilmi keisari Commoduksen tapauksessa, joka esiintyi sekä areenoilla että yleisesti Herkuleksena, ja halusi imitoida tämän saavutuksia.⁶⁴⁷Cassius Dio kuvaa Commoduksen pitäneen helposta elämästä ja käyttäneen ison osan ajastaan taisteluihin villipetoja ja ihmisiä vastaan.⁶⁴⁸ Leijonia Commodus surmautti suuressa mittakaavassa: historioitsija ja virkamies Herodianus (170–240 jKr.) kuvaa, kuinka Commoduksella oli tapana metsästää leijonia heittokeihäällä areenan

640Uhri saatettiin esimerkiksi ristiinnaulita ensin, ja sen jälkeen heittää petoeläimille, mikä kuvasti Prometheuksen kohtaloa. Wistrand 1992, 22. Cassius Dio kuvaa Commoduksen ajoittain ampuneen

mielivaltaisesti jousella katsojia, mikä kuvasi Herkulesta joka ampui Stymfaloksen lintuja. Cass. Dio 73.20.2, ks myös Hughes 2014, 97.

641Hopkins & Beard 2011, 45- 47.

642Suet.Claud.21.3.

643Gilhus 2006, 35.

644Mart.Spect.17 (15).

645Mart.Spect.8 (6b). Toisaalta kirjailijat myös väheksyivät naispuolisiavenatoreja, kuten tekee esimerkiksi Cassius Dio. Cass. Dio 66.25.1.

646Suet.Claud.21.3; Suet.Ner.53. Toisaalta syynä osallistumiseen saattoi olla myös yleinen painostus.

Esimerkiksi Suetonius kertoo keisari Neron järjestäneen kerran kisat joissa tämä pakotti 400 senaattoria ja 600 ritaria osallistumaan kisoihin. Suet.Ner.12.1. Myös Commodus vaati ylimystöä osallistumaan kisoihin. Cass.

Dio 73.20.1.

647Cass. Dio 73.15, 73.16.1; Commodus kantoi leijonan taljaa ja nuijaa mukaan, 73.17.4, 73.20.2; Commodus leikkasiColossukselta(valtavalta patsaalta) pään, vaihtoi sen omaansa muistuttavaksi, ja laitatutti patsaalle nuijan ja pronssisen leijonan sen juurelle, saadakseen sen näyttämään Herkulekselta, 73.22.3.

648Cass. Dio 73.10.2- 3, 73.17.2. Taistelupainotteisesta elämäntyylistää huolimatta Commodusta ei pidetty kovin ylväänä keisarina tai kuvattu positiivisessa valossa. Cass. Dio 73.15, 73.16, 73.24, 74.2.

yläpuolelta turvallisen matkan päästä. Eräänä kertana leijonia oli sata, ja Commodus käytti näiden surmaamiseen tasan saman verran keihäitä.⁶⁴⁹

Commodus ei ollut ainoa keisari, joka osallistui venatioon leijonia vastaan. Suetoniuksen mukaan keisari Nero osallistui venatioon leijonaa vastaan alasti ja aseinaan vain nuija ja paljaat kädet, kohentaakseen poliittista statustaan Herkules– kuvan luomisella. Kyseinen leijona oli kuitenkin hyvin koulutettu, eli kisajärjestäjät pitivät huolen, että keisarille ei kävisi kamppailussa kuinkaan.⁶⁵⁰

Keisareiden suhtautuminen kisoihin oli kuitenkin vaihtelevaa. Iso osa keisareista ei osallistunut kisoihin muutoin kuin katsojina, ja osa näistäkin enemmän muodollisuuden vuoksi kuin henkilökohtaisen kiinnostuksen innoittamina. Leijona liittyykin mielenkiintoisella tavalla kuvauksiin, joissa keisarien tuntemukset kisakäytännöistä ilmenevät ristiriitaisina.

Esimerkiksi keisari Claudius piti Cassius Dion kuvauksen mukaan jatkuvasti gladiaattorikisoja, ja nautti nähdessään väliaikojen aikana tuomittujen kuolevan, mutta piti silti epäsoveliaana leijonaa joka oltiin koulutettu syömään ihmisiä, ja antoi siksi lopettaa sen.⁶⁵¹ Vastaavanlaisen esimerkin Dio esittää keisari Marcus Aureliuksesta (121–180 jKr.), joka ei myöskään katsonut hyvällä leijonaa joka oltiin koulutettu syömään ihmisiä, saati sen kouluttajaa. Dio kertoo myös, että Aurelius ei suostunut yleisön jatkuvasta painostuksesta huolimatta myöntämään kouluttajalle vapautta, koska Aureliuksen mielestä mies ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen vapautensa.⁶⁵² Stoalaisena Aurelius tosin itse kirjoitti olevansa lähinnä tylsistynyt kisoissa.⁶⁵³

Roomalaisten suhtautuminen leijonien kohtaamiseen taistelutilanteissa

Keskeinen kysymys venation merkitysten taustalla on se, mitä roomalaiset todella ajattelivat eläintaisteluista. Keith Hopkins ja Mary Beard korostavat roomalaisten monimutkaisen kulttuurillisen arvopohjan merkitystä näiden tavassa ymmärtää eläimiin kohdistuvan väkivallan käyttöä.⁶⁵⁴Sosiaalisesta statuksestaan ja pyrkimyksistään riippumattavenatorienja koko areenametsästyksen aiheuttama tunneskaala valtakunnan väestössä olikin kirjavaa.

649HerodianosHistoria de Imperio post Marcum1.15.1- 6.

650Suet.Ner.53.

651Yleisölle leijona tosin oli kyseisestä syystä mieluinen. Cass. Dio 60.13.1- 4.

652Cass. Dio 72.29.

653M. Aur.Med.6.46. Mary Beagon korostaa Aureliuksen monitulkintaista suhtautumista kisoihin sekä gladiaattoreihin että eläimiin niissä. Beagon 1992, 151.

654Hopkins & Beard 2011, 118- 119. Vastaavan havainnon on tehnyt myös Mary Beagon, ks. Beagon 1992, 147.

Taistelijat kohtasivat kritiikkiä, mikä saatoi kohdistua esimerkiksi eläintaistelijoiden suorituksiin: toisinaan taistelijoita verrattiin gladiaattoreihin, ja osa kirjailijoista piti bestiariuksia gladiaattoreita huonompina taistelijoina.⁶⁵⁵ Suhtautuminen oli myös neutraalia:

esimerkiksi Plinius vanhempi kirjoittaa lukuisia kuvauksia eläintaisteluista ja ihmisten kuolemaantuomioista eläinten toimesta, mutta keskittyi enemmän siihen mikä kisoista teki onnistuneita, kuin niiden moraaliseen oikeutukseen.⁶⁵⁶

Yleisellä tasolla metsästyksen merkitykset kuvattiin kuitenkin monissa teksteissä

Yleisellä tasolla metsästyksen merkitykset kuvattiin kuitenkin monissa teksteissä

In document Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenä Rooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.-550 jKr. (sivua 91-105)